Valoa tunnelin päässä?

”Ne rakenteelliset muutokset, joita nyt vasta pohditaan olisi pitänyt toteuttaa jo vuosia sitten”, ”Tiesin, että näin tässä käy jo 2000-luvun alussa”, ”On eletty kuin pellossa, vaikka koko ajan on ollut tiedossa, että tuho tulee”, ”Olemme ajautuneet velkaorjuuteen ja omasta syystämme”.

Tässähän näitä on vähän aluksi. Olisi helppoa lähteä jatkamaan edellä esitettyä luetteloa. En nyt kuitenkaan ajatellut tehdä niin. Olen pikemminkin hiukan ärtynyt näistä kaikkitietävistä kommenteista, joiden mukaan olisi jo etukäteen pitänyt panna yhteiskunnan jähmettyneitä rakenteita poikki ja pinoon.

Mikä voisi olla hedelmällisempi lähtökohta pohdinnoille ilman vanhojen asioiden besserwissermäistä märehdintää?

Yritän käydä läpi T&Y-lehdessä 3/2014 esitettyjä Mika Malirannan pohdintoja oman ymmärrykseni mukaan suodatettuna. Malirannan artikkelin nimi on ”Suomen kustannuskilpailukyvyn ongelmat korjautuvat hitaasti”.

Maliranta analysoi tilastotietoihin perustuen lähimenneisyyttä sekä mitä on tapahtumassa nyt ja lähitulevaisuudessa Suomen taloudessa.

Lähtökohtavuotena hän pitää vuotta 2002. Silloin viennissä tapahtui käänne ja vaihtotaseen ylijäämä alkoi supistua. Paradoksaalista oli, että tuo vuosi osuu keskelle modernin Suomen kovinta kasvuvaihetta. Bkt kasvoi vuosina 1994-2007 lähes neljän prosentin keskimääristä vauhtia. Myös yrityksillä meni lujaa. Varsinkin vuosien 1995 ja 2000 välillä työpaikkoja syntyi huomattavasti enemmän kuin niitä tuhoutui.

Mutta muutos oli tuleva….

Dramaattiseksi työpaikkatuho yltyi vuosien 2008 ja 2013 välillä, jolloin menetettiin kymmeniä tuhansia työpaikkoja (osa teollisuustyöpaikoista tosin ulkoistettiin palvelusektorille).

Yksikkötyökustannuksilla kansantalouden kustannuskilpailukykyä mitattaessa paljastuu selkeästi miten vuodesta 2002 lähtien kustannuskilpailukyky on heikentynyt dramaattisesti verrattuna eräisiin keskeisiin maihin.

Artikkelin keskiössä on (mahdollisesti) tapahtumassa oleva muutos Suomen kilpailukyvyssä. Maliranta lähestyy aihetta a) tuottavuusanalyysin ja b) viennin tuoterakenteen näkökulmasta. Tuottavuusanalyysin keskeinen käsite on taloustieteen peruskäsitteistöön kuuluva ”luova tuho”. Luovassa tuhossa heikosti tuottavia työpaikkoja tuhoutuu ja ne korvautuvat uusilla tuottavilla työpaikoilla. Luovan tuhon vaikutusta teollisen työn tuottavuuden kasvuun voidaan mitata.

Sinänsä käyrät, jotka kuvaavat työpaikkojen syntyä tai kuolemaa eivät ole olleet kovin lohdullisia viime vuosina, kuten edellä on kerrottu. Käyrät ovat irtaantuneet toisistaan: tuho on ollut suurempaa kuin uusien työpaikkojen synty.

Tuottavuusanalyysi kuitenkin paljastaa, että teollisuuteen on alkanut syntyä tuottavia työpaikkoja.

Jos luovaa tuhoa tarkastellaan pitkällä aikavälillä havaitaan, että 1980-luvun alussa alkoi viimeistä edellinen voimakas teollisen työn tuottavuuden kasvun kausi, jota kesti koko kahdeksankymmentäluvun ja vielä 1990-luvun vaihteen yli. Vuoden 2005 paikkeilta lähtien luovan tuhon vaikutus teollisen työn tuottavuuden kasvuun on voimistunut, jonka pitäisi olla positiivinen merkki tulevaisuutta ajatellen. Meillä oltaisiin siis luomassa uusia teollisia työpaikkoja vanhojen heikosti tuottavien sijaan.

Julkisuudessa näkyy lähinnä tuho, koska irtisanovat yritykset ovat suuria ja irtisanottujen määrät ovat suuria. Jos Mäntsälässä toimiva Rexamin tölkkitehdas palkkaa 18 uutta työntekijää, on se toki jutun arvoinen asia paikallislehdessä, muttei juuri laajemmin. Julkisuus keskittyy siis tuhoon, ja jos työttömyys keskimäärin valtakunnassa kasvaa, niin onhan se ymmärrettävää.

Entä Suomen tuoterakenteen väitetty yksipuolisuus. OECD:n raportin mukaan Suomen tuoterakenne oli vuonna 2000 yksipuolisempi (keskitetympi) kuin muiden meihin verrattavien maiden, mutta sen jälkeen tilanne on parantunut. Suomi on nyt (tilastotieto vuodelta 2012) samalla tasolla kuin kilpailijamme ja muut meihin rinnastettavat maat.

Tapahtunut kehitys on todennäköisesti luovan tuhon seurausta. Tuoterakenteen oletuksia monipuolisempi tilanne herättää toiveita paremmasta tulevaisuudesta, onhan se oikeastaan päinvastainen tulos, mitä yleensä kuvitellaan.

Luova tuho käy päättäjien hermoille, koska siitä pinnalle näkyy ensisijaisesti tuho (eli irtisanomiset). Vaaditaan pitkää pinnaa odottaa tuloksia (luovaa puolta!) eli työn tuottavuuden kasvua ja monipuolistuvaa tuoterakennetta.

Aina on mahdollista, että odotuksissa petytään, mutta minulla on sellainen tunne, että kasvun eväät ovat olemassa ja silloinhan luova tuho on toiminut klassisella tavalla uutta synnyttäen, vanhaa tuhoten.

Malirannan raportoimat asiat ovat tärkeitä siitäkin syystä, että analyyseissa mennään todella syvälle verrattuna poliitikkojen harjoittamaan päivittäiseen propagandaan ja median otsaketerrorismiin.

Mikä on hyvän kilpailukyvyn ytimessä? Se, että yrityksiä kuolee ja se, että uusia tuottavia yrityksiä syntyy vastaavasti tai enemmän. Toki tällä on kääntöpuoli: työttömälle on vaikea perustella työpaikan menetystä sillä, että jollekin toiselle toimialalle syntyy hyvin tuottavia työpaikkoja.

Ovatko uudet työpaikat tuottavuudessaan yhtä hyviä tai parempia kuin tuhoutuneet työpaikat olivat parhaimmillaan? Mikä sopisi esimerkiksi? Voitaisiin verrata vaikka vanhaa ja uutta Nokiaa. Vanhan Nokian menetyksiä on murehdittu tarpeeksi ja siksi kannattaisi keskittyä uuteen Nokiaan, joka on tekemässä mahdollisesti läpimurtoa talouden yleisen alavireen keskellä.