Mediahysteriaa ja uutisankkoja

Moni on ärsyyntyneenä pannut merkille nettikirjoittelussa esiintyvän rääväsuisuuden, usein nimimerkin takaa. Pitäneekö havaintoni paikkansa, mutta ihan viime aikoina on siekailemattomia mielipiteitä esitetty myös omalla nimellä? Olemmeko tottuneet johonkin uuteen käyttäytymiskoodiin?

Nyt on merkkejä uudesta ilmiöstä, jossa monet ”tavallisesti luotettavat lähteet” kuten Yle ja Helsingin Sanomat ovat lähteneet mukaan sekä otsake- että sisältökilpaan. Viimeksi Ylen Pekka Ervasti arvostellessaan hallitusta ei oikeastaan peitellyt halveksuntaansa. Jää miettimään, tietääkö tällaisten mielipiteiden esittäjä asiat paremmin vai sanotaanko asiat räväkästi sanomisen ilosta. Halutaan pärjätä sanallisessa ilotulituksessa muun median kanssa. Mikään viileä analyyttinen arvio ei enää riitä. Tällaisessa ilmapiirissä moni pääministeri on viime aikoina heittänyt leikin kesken. Ehkä meidän pitäisi olla tästä luopumisinnosta huolissamme. Kyllä edellisen porvarihallituksenkin eväät oli nopeasti syöty ja keskustalaiset pääministerit vetivät johtopäätöksiä.

Kun Ervasti nimettiin Ylen uutisten politiikan toimituksen johtoon, hän ilmoitti, että politiikan toimittajan tärkein tehtävä on olla äänestäjän asialla. Minusta tärkein tehtävä on avata käytävää keskustelua ja punnita sitä eri puolilta. Nyt ollaan siis siirrytty uutisanalyyseista makutuomariksi oletetun kansalaismielipiteen tyydyttämiseksi. Mitä me teemme tällä populismilla? Ilmeisesti jossain on päätetty, että Ylenkin pitää Yle-verolla tarjota kansaa miellyttävää hallitussekoilua edes joltisenkin objektiivisen tiedonvälityksen sijasta.

Ääri-ilmiönä ainakin länsimaissa voitaneen pitää amerikkalaista uutismaailmaa, jossa liberaaleilla on omat uutiskanavansa ja konservatiiveilla omansa. Ei enää ilmeisesti kannata yrittää löytää yhteistä objektiivisuuteen pyrkivää näkemystä. On siis oltava jonkun puolesta jotain vastaan.

Luottoluokittaja Standard & Poor´sin AA+ -luottoluokka Suomelle on käynnistänyt varsinaisen kakofonian. Median edustajat hekumoivat Suomen kurjuudella. Tämän ajattelun keulilla on Nordean ekonomisti Aki Kangasharju, joka vaatii kovaa leikkausohjelmaa aina, kun pääsee julkisuuteen (ja hän pääsee usein). Se pääsee julkisuuteen, joka huutaa koviten. Suomen luottoluokitus kolmelta suurimmalta luottoluokittajalta (AAA, AAA, AA+) ei edellytä maailmanlopputunnelmia.

Onneksi valtiovarainvaliokunnan kuulemat (21.10.2014) talousasiantuntijat (Korkman, Kotilainen, Haaparanta, Kiander…) olivat eri mieltä. Korkman: ”Luottoluokituksen muutoksella ei ole tuon taivaallista väliä”.

Lähes kaikki tiedotusvälineet ovat lähestyneet iltapäivälehtien otsaketerroria, mutta tämä ei vielä riitä. On yhä vaikeampi löytää mediaa, joka kauttaaltaan pyrkii asenteettomaan, objektiiviseen arvioon.

Maan keskeisten lehtien päätoimittajat ovat ikään kuin yhteisestä päätöksestä ruvenneet ajamaan Suomea Natoon. Otan esimerkiksi Helsingin Sanomat, jota arvostin – ja arvostan edelleen – korkeatasoisesta journalismista. Nyttemmin HS:n Nato-propaganda on saanut minut epäilemään lehden luotettavuutta. Viittaan tässä Helsingin Sanomien artikkelien mielipiteitä ohjaavaan tyyliin, josta esimerkiksi sopii merentutkimusalus Arandaa koskeva uutisointi. Hesari repäisi aukeaman kokoisen jutun esittäessään, että venäläiset sota-alukset uhkasivat suomalaista tutkimusalusta. Kun asiaa tarkemmin tutkittiin, ei Hesarin uutisoinnista jäänyt paljon jäljelle. UM ei edes pyytänyt selvitystä Venäjältä.

Yhdysvaltain Nato-suurlähettilään Douglas Luten oli lopulta päästävä sanomaan totuus Venäjän operaatioista: Venäjä harjoittaa sekä taktisia että strategisia operaatioita uudessa ulkopolitiikassaan. Strateginen lähestymistapa sillä on Ukrainassa ja taktinen sillä on esimerkiksi Itämerellä. Suurlähettiläs nimenomaan varoitti ylireagoimasta taktisiin manöövereihin. Miksi Venäjä haluaa ärsyttää taktisilla toimenpiteillään? Venäjälle on äärimmäisen tärkeää lopettaa maan ”heikkouden aika” ja vetää rajat länsiekspansiolle. Tämä agenda voittaa sen pelottelutaktiikalla itselleen aiheuttaman vahingon. Venäjä haluaa tulla huomioiduksi suurvaltana.

Nyt on sitten meneillään Tukholman edustalla ”jonkin vedenalaisen kohteen” etsintä. Asiasta ei voi sanoa enempää, kun ei ole toistaiseksi esitetty todisteita. Ihmettelen kuitenkin valtavaa hysteriaa ja panikointia asian ympärillä. Ajatellaanpa olosuhteita, joissa ”jonkin vedenalaisen kohteen” etsintä tapahtuu. Operaatio suoritetaan julkisuuden valokeilassa, ”läpivalaistuna”, välittömästi reagoiden jokaiseen uuteen havaintoon. Periaatteessa kaikki tämä täyttää avoimen yhteiskunnan tunnuspiirteet. Käytännössä kuitenkin syntyy hysteerisiä reaktioita. Syntyy myös turhautumia, kun paljastuu, että juuri saatu uusi tieto ei ole oikeastaan mistään kotoisin. Pahinta on kuitenkin, että synnytetään turhaa panikoivaa pelkoa (tosin osa ruotsalaista ottaa koko tapahtuman ilmeisen keveästi). Paljonkohan kulutetaan resursseja, kun tässä vauhkossa ilmapiirissä pyydetään apua suurelta yleisöltä, joka vallitsevassa kollektiivisessa mielentilassa näkee milloin mitäkin valonvälähdyksiä , aallonharjaa tai poijun osia, osa tosissaan, osa piruillessaan.

Maksimissaan vedenalainen kohde (tai kohteet) on voinut syyllistyä ilmatilanloukkauksen kaltaiseen käväisyyn Ruotsin alueella. Onhan se väärin, mutta ei se myöskään ole ennenkuulumatonta suurvaltapolitiikassa – ei lännessä eikä idässä.

Kahdeksankymmentäluvun alussa oli edellinen suuri sukellusveneiden etsintäoperaatio. Kaikki tulivat hulluiksi. Yhdysvaltain puolustusministeri Caspar Weinberger myönsi jälkikäteen, että alueella liikkui Naton sukellusveneitä. Juri Andropov välitti presidentti Koiviston kautta viestin Olof Palmelle, että tuhotkaa ne sukellusveneet, meidän ne eivät ole! Vuonna 1999 riippumaton asiantuntijaryhmä kertoi, että sukellusvenehysteria synnytettiin, jotta Ruotsin puolustusvoimat saisivat lisää määrärahoja. Moni on arvioinut, että tämänkin hysterian takana on Ruotsin puolustusmenojen lisäyksen perusteleminen ja kannatuksen hankkiminen Natoon liittymiselle.

Entä Suomi? Joskus vuosien päästä varmaan kehuskellaan, miten Suomea ajettiin Natoon tarkoitushakuisella uutisoinnilla.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kaikkien toimijoiden on myytävä itseään. Pääministeri tuntuu unohtavan jatkuvasti, että hän on monipuoluekoalition pääministeri. Huulet (Apple tappoi Nokian , Suomen paperitehtaat) eivät olekaan välttämättä huulia ehtiessään kansainvälisen lehdistön uutisointiin. Pääministeri sanoo, että kyynisyys on sairaus. Entä sitten puolihuolimattomasti lausutut ”paniikkilausunnot” Suomen kohtaloista? Pitäisikö niitäkin (itse)suitsia?

Paljon hämmentävämpi oli Puolan ulkoministerin tuore väite, että Puolan pääministeri ja presidentti Putin ovat neuvotelleet Ukrainan jakamisesta veljellisesti vuonna 2008. Muutaman päivän päästä tuli korjaus: ”lausuntoani ylitulkittiin ja muistini petti….” Vaikka Puola on kaikkein aggressiivisin valtio Venäjää kohtaan, niin tämä alkaa olla jo todella paksua.

Ukraina on sitten oma lukunsa. Siitä kirjoittelu ja lausuntojen antaminen on ylittänyt kaikki aiempien hätiköimisien rajat. Huolestuneisuutta ei ole tarkoitus kieltää ja sitä pitää ymmärtääkin johonkin mittaan, mutta jotkut näyttävät herättävän paniikkia tarkoituksella. Ei voi välttyä ajatukselta, että tarkoitushakuisuus ohittaa kerta toisensa jälkeen objektiivisuuden tavoittelun uutisoinnissa.

Sofi Oksanen on valinnut räikeän kielenkäytön aseekseen arvioidessaan Ukrainan tilannetta (”Ensin Ukraina, sitten Suomi”). Suuri yleisö on hämmentynyt, kun ei tiedä, miten politikoivaan kirjailijaan pitäisi suhtautua. Oksanen on kehitellyt omaperäisen ”älyllisen hysterian” imagon.

Venäjäntauti leviää: totuus on pelkästään muokkautuva osa olemassaoloa ja elämää. Vaatimus medialukutaidosta on täysin perusteltua, mutta riittääkö se? Ei ole enää kysymys yksittäisten virheiden tai ylilyöntien korjailusta, vaan ohjelmallisesta, tavoitteellisesta manipuloinnista. Kun vanhoja mediatyön etikettejä pilkataan joillakin tahoilla, ei vähän ajan päästä muidenkaan kannata uhrautua totuuden tavoittelun puolestapuhujiksi.

Manipulaatio on kaksikärkiohjus: tarvitaan psykoottisluontoinen halu herättää pelkoa ja tarvitaan kuulijoiden joukossa halu uskoa vääristeltyyn tietoon.

Yhdysvalloissa republikaanit ajavat koulujen historian opetuksen muuttamista niin, että korostetaan kansakunnan ainutlaatuisuutta (ekseptionalismi), ikävät asiat kuten Vietnamin sota sivuutetaan. Olen kirjoittanut tästä aiheesta useita blogikirjoituksia. Kun venäläinen nationalismi pyrkii toimimaan samoin, on tässä hyvät eväät jännityksen lietsomiselle.

Että saatoinkin joskus olla niin naiivi, että kuvittelin, että objektiivinen tiedonvälitys voittaa alaa!