Juha Sipilä on pikkuhiljaa liittymässä suurten populistien joukkoon. Nyt hän on ilmoittanut Yrittäjät. fi:n haastattelussa, että valtion ja kuntien virkamiesten määrää voidaan vähentää ”kymmenillä tuhansilla” (ja Timo Soini helppoheikkimäisesti peesasi). Seuraavana päivänä hän tarkensi, että kysymys olisi 20 000 virkamiehestä. Se on jo eri asia kuin ”kymmenet tuhannet”, josta eräät jo ehtivät ihastua. Sitä paitsi aikavälikin laajeni 10 vuodeksi, jonka aikana leikkuri vaikuttaisi.
Vielä jäi monta asiaa epäselväksi.
Liitän tämänkin puheenvuoron lukuisten panikoitumisten joukkoon, joita on saatu viime aikoina kuulla. Oleellista on, että huoli taloudesta on saanut aikaan lausuntoja, joita ei ole loppuun saakka harkittu.
Jos lähdetään tälle tielle, jolle Sipilä meitä johdattaa, pitäisi lähteä ensin perusteista, joilla asetettuun päämäärään (henkilöstösäästöihin) päästään. Hän korostaa Helsingin Sanomien haastattelun mukaan, että avaimia tuottavuuden kasvuun ovat ”tietotekniikan käytön tehostaminen , turhan byrokratian purku ja yhtenäisemmät tietojärjestelmät”. Ei ihan uutta luovia ajatuksia. Näitä on toistettu vuosia. Haluaisin ehdottomasti tietää konkretiasta enemmän.
Sipilä mainitsee vähennykseen päästävän eläköitymisen kautta. Tässäkin tarvitaan konkretiaa, eli miten eläkkeellesiirtyjien työt tehdään tai jätetään tekemättä.
Kiinnittäisin myös huomiota siihen, kun Sipilä sanoo, että ”yksityinen sektori ei pysty kantamaan näin isoa julkista sektoria”. Ei sanaakaan siitä, että julkinen sektori palveluineen luo kasvun mahdollisuuksia yksityiselle sektorille (koulu, päivähoito, terveydenhuolto….).
Kehottaisin Sipilää kertomaan, millä tavalla työn tehostaminen tapahtuu niin, että irtisanomisilta vältytään (Sipilä ei halua antaa potkuja kuntien työntekijöille). Moni leikkausintoilija varmaan pettyi, kun Sipilä tarkensi ensikommenttiaan: ei tässä nyt niin suuresta dramatiikasta ollutkaan kyse.
Merkittävin tapa säästää on lainsäätäjien pidättäytyminen uusista lakeihin sidotuista ja kuntien päälle kaatuvista menoeristä. Tämä tavoite on jäänyt puheen asteelle. Sitä paitsi on pomminvarmaa, että uusia lakeja ja säännöksiä tarvitaan – maailma muuttuu. Mutta juuri sen takia tarvitaan vanhojen säädösten korjauksia tai poistoja.
Sipilä viittaa byrokratian karsimiseen. Kainosti hän välttää sanaa ”hallinto” (jota taas Timo Soini korostaa). Kysymyksessä on väärinymmärrys. Ei tänä päivänä ole ”hallinnossa” ihmisiä, jotka ovat tyhjänpanttina. Kyllä he osallistuvat aktiivisesti tuottavaan työhön. Moni voi hämmästyä, kun ”paperinpyörittäjävirkamiehiä” ei löydykään.
Yritän auttaa Sipilää keksimällä jotain, mihin hän voisi tarttua. Otetaan esimerkiksi lukio-opetus. Lukiolaiset ovat niin valveutuneita, että heidän omaa panostaan voidaan lisätä omatoimisella opiskelulla ilman johdettua opetusta. Suuri osa lukio-opetuksesta voitaisiin siis toteuttaa etäopetuksena. Tentit toki järjestettäisiin luokkatilassa tai sähköisesti. Fyysisesti opetus voisi jatkossa tapahtua kirjaston kanssa yhteisissä tiloissa, mukaan lukien erikoistilat. Kirjastoon siis sisältyisi ”hiljaisia” tiloja, joissa opiskelu onnistuu ilman häiriötekijöitä. Monissa kirjastoissa on jo nyt tällaista tilaa. Voitaisiinko siis lopulta kirjasto- ja lukiotilat yhdistää? Opiskelijan ei tällöin (välttämättä) tarvitsisi opiskella kotona, koska siellä mahdollisesti on häiriötekijöitä.
Tällainen muutos vaatisi pitkähkön siirtymäajan, pikaista muutosta on epärealistista vaatia. Tässä on siis ehdotus, jota voi rusikoida vapaasti. Mutta uskaltaako päättäjä esittää tällaista tai muunneltua ehdotusta?
Moni viittaa säästötalkoissa valtionvelkaan, jota sanotaan liian suureksi. Tällä hetkellä Suomen valtionvelka on kuitenkin EU:n pienimpiä. Olen joskus viitannut suurten lukujen lakiin, jolla voidaan pelotella ihmisiä. Suomen valtionvelka on 95 miljardia euroa eli vajaat 60 prosenttia bruttokansantuotteesta; Yhdysvalloissa velka on 18 000 miljardia dollaria, ja se on yli 100 prosenttia bkt:stä. Kumpikaan prosenttiluku ei ole hallitsematon eikä ylisuuri.
Oma lukunsa on tuhkatiheään mainittu väite, että julkisen sektorin osuus on 58 prosenttia bkt:stä eli siis, että meidän koulu-, sosiaali- ja terveyspalvelumme ym. olisivat melkein 60 prosenttia bkt:stä! Ihmiset sekoittavat tämän käsitteen ”julkisten palvelujen bkt-osuuteen”.
Tässä lainaan omaa blogikirjoitustani (”Paniikki on päällä”, 24.1.2014), jossa viittasin Eeva Hamusen yleisöosastokirjeeseen (viittaan ohessa myös presidentti Niinistön lausumaan ns. Selkärankaseminaarissa viime vuonna):
Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)"Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan". Hamunen erottelee käsitteet "julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen" ja toisaalta "julkisten palvelujen BKT-osuus". Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin menoiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin.. …..Epäilen, että presidentinkin lausuma (siis Selkärankaseminaarissa) käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella "julkista" suhteessa "yksityiseen".
Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.
Myös Juha Sipilä viittaa tarkentamatta tähän kuuluisaan prosenttilukuun (58 prosenttia), joka on alkanut elämään omaa elämäänsä. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen toteaa ”Näkökulma” -palstalla aivan oikein, että jos otetaan erikseen julkiset menot ja yksityiset menot, niin julkiset ovat tuon 58 prosenttia (kunhan muistetaan, mitä se sisältää!) 200 miljardin suuruisesta bkt:stä ja yksityiset menot vajaat 500 miljardia euroa eli 239 prosenttia bkt:stä!
Ei pidä sekoittaa käsitteitä, ei ainakaan tarkoitushakuisesti.
Teittisen käyttämät yksityisten ja julkisten palvelujen (siis palvelujen!) osuudet ovat 79 prosenttia ja 21 prosenttia bkt:stä, jotka vastaavat Hamusen esittämiä.
Vielä on syytä korostaa, miten voimakkaasti talouden suhdanteet heittelevät em. prosenttilukuja. Lainaan vielä ohessa professori Sakari Heikkisen tuoretta blogikirjoitusta:
”Vuonna 2013 Suomen julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat Eurostatin tilaston mukaan peräti 58,5 %. Ruotsissa suhdeluku oli 52,8 %. Mutta yhtä viileä tosiasia on se, että vuoteen 2008 asti Suomi oli 3–4 prosenttiyksikköä Ruotsia jäljessä. Onko suhdeluvun suurentuminen seurausta siitä, että Suomen julkinen sektori on törsännyt enemmän ja Ruotsissa taas on eletty säästävästi? Ei sentään. Euroopan komission AMECO-tietokanta kertoo, että Ruotsissa julkiset menot (käyvin hinnoin euroissa) ovat kasvaneet vuodesta 2008 vuoteen 2013 selvästi enemmän (28,8 %) kuin Suomessa (23,8 %).”
Samaan aikaan bruttokansantuote (edelleen käyvin hinnoin) on kuitenkin kasvanut Ruotsissa 26,1 %, mutta Suomessa vain 4,1 %. Tästä syystä julkisten menojen suhde kansantuotteeseen on noussut Suomessa yli 9 prosenttiyksiköllä, mutta Ruotsissa vajaan prosenttiyksikön.”
Eroavuudet Suomen ja Ruotsin välillä voidaan selittää hyvin suurelta osin Suomen kasvun ongelmista johtuviksi. Jos siis saamme kasvua aikaiseksi muuttuvat bkt-suhdeluvut paljon lohdullisemmiksi. Hätiköivä halumme tehdä pikaratkaisuja (so. menoleikkauksia) ei sovi tekemisen malliksi tässä kohden. Tarvitaan malttia!
Haluaisin vielä lopuksi pohtia julkisen sektorin työvoimakysymyksiä taloustieteen klassikon Hyman P. Minskyn näkökulmasta. Minsky painotti nimenomaan julkisen sektorin roolia vastasyklinä taloustilanteen vaihteluille, jopa niin, että päätösperäisen elvytyksen rooli olisi vähäisempi kuin julkisen sektorin työllistämistoimien. Minskyn ratkaisu työllisyyden heittelyihin on (julkisen sektorin) työtakuujärjestelmä. Minsky siis ajattelee vastavirtaan austerity-poliitikkoja, jotka olisivat pienentämässä julkista sektoria.
Itse asiassa Ruotsi on toiminut Minskyn ajattelun suuntaan: siellä työllisyysaste on noin 74 prosenttia, kun Suomessa se on vastaavasti noin 69 prosenttia. Erotus on noin 200 000 henkeä. Ruotsissa julkisen sektorin osuus työllistyneistä oli noin 26 prosenttia, kun se Suomessa oli 22-23 prosenttia (2011). Kun Ruotsista niin kerkeästi haetaan mallia, niin sopisiko naapurimme myös julkisen sektorin työllistämistoimien osalta mallimaaksi?
PS
Julkisen sanan neuvosto on antanut langettavan tuomion Turun Sanomille ja Helsingin Uutisille, kun ne ovat käyttäneet virheellisesti ilmaisua OSUUS bruttokansantuotteesta (eri kuin SUHDE bruttokansantuotteeseen). Tuomio tukee edellä esittämääni kritiikiä ja on tärkeä periaatteellinen kysymys, koska asian avulla propagoidaan harhaanjohtavasti. Uutisen on julkaissut Iltalehti 14.11.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti