Suomi-neito tarvitsee tilaa hengittää

Kokoomuslainen Jarmo Virmavirta on herättänyt keskustelua ”vanhasuomalaisella” tai paasikiveläisellä (mutta ei kekkoslaisella) liittoutumattomuuspuheilla. Hän siis vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Onko tämä jotenkin poikkeavaa? Ei siinä mielessä, että kokoomuksessa on runsaasti liittoutumattomuuden kannattajia. Hän nyt sattuu kuitenkin olemaan harvoja tunnettuja kokoomuslaisia, jotka ovat ottaneet tämän kannan. Virmavirta kiinnittää huomiota muutamaan oleelliseen kysymykseen, jotka itsekin olen pannut merkille. Kysymys on esimerkiksi lehdistön ottamasta asenteesta Nato-keskustelussa.

Virmavirta moittii blogissaan päivälehtien päätoimittajia (”Nato on median lemmikki”), jotka ovat laajalti Nato-jäsenyyden kannalla. Heillä on tietenkin oikeus siihen, mutta yhtä oikeutetusti voisi kysyä onko päätoimittajilla jokin erityinen viisaus, jolla he asettuvat Suomen kansan enemmistön mielipiteen yläpuolelle. Onko siis mediassa jokin Nato-vastainen mielipideaukko, jonka täyttämistä kannattaisi harkita? En tunne lehdistöä niin tarkasti, että tietäisin onko päätoimittajajoukossa selvästi Nato-vastaista profiloitumista. Jos ei ole, niin nyt olisi tilaisuus profiloitua – tietysti sillä ehdolla, että todelliset mielipiteet sitten vastaavat kirjoituksia.

Virmavirta kiinnittää samaan asiaan huomiota kuin minäkin: kansalaisten muisti on pidempi kuin joidenkin nuorten poliitikkojen. On alettu käyttää leimakirvestä ”70-lukulaisuus”, joka kuulemma kuvaa jähmettynyttä suomettuneisuutta tai joka tapauksessa jotain iänikuisen vanhaa pystyyn kuollutta ajattelua. Onneksi omalta kohdaltani väite menee ohi (!), sillä olen joskus miettinyt olenko 60-lukulainen! No, ei tässä ole kysymys nimetyistä vuosikymmenistä, vaan todella pitkän aikavälin linjasta, jonka ulottuvuuksia voidaan osittain hakea jopa 1900-luvun alusta. Oleellista tässä on pitkäjänteinen hötkyilemätön ulkopoliittinen linja. Se ei ole sidoksissa 1970-luvun pilkattuun nöyristelyyn.

Pahinta tässä on yritys leimata omaa vapaata tilaa hakeva ulkopolitiikka jotenkin aikansa eläneeksi uuden länsiorientoituneen politiikan rinnalla. Olen näissä blogikirjoituksissa tuominnut selvästi itänöyristelyn. Mutta ei sen toisessa päässä voi olla hyväksyttävällä tavalla länsinöyristely. Peräänkuulutan - kuten eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa tein – oman tilan hakemista tai pikemminkin ”tekemistä”, sillä tehtävä se on. Palaan tähän.

Vaikka en haekaan mitään kiveen hakattua ulkopoliittista linjaa – silloinhan sortuisin 1970-luvun samanmielisyyspakkoon – niin olen toki pannut merkille pääministerin ikiomat linjaukset, joita hän esittelee Suomen linjana, tai joista saattaa saada sellaisen kuvan, halusipa hän sitä tai ei.

Meillä on nyt johtavia poliitikkoja, jotka yhtenä päivänä haluavat pitää hallituksen koossa hintaan mihin tahansa ja toisena ilmoittavat, että nyt alkaa vaalikampanja, ja valmistelussa olevat asiat kulkevat mukana, jos vaalikiireiltä ehtii. Tästä on tulossa todella pitkä vaalikampanjoiden kamppailu.

Tällainen tilanne suosii repivää irrottelua – aikaa on. Toivottavasti ulkomailla lännessä, idässä, etelässä ja pohjoisessa ymmärretään mahdollinen leikki elintärkeillä asioilla.

Ulkoministeriön tulevaisuuskatsaukseen eksynyt kommentti Nato-jäsenyyden selkeyttävästä vaikutuksesta on herättänyt polemiikkia. Tätä irtiottoa on arvosteltu. Toisaalta annetaan ymmärtää, että ei saa kritisoida virkamiesten nykyaikaan kuuluvia vapaita mielipiteitä ohi politiikan kerroksen. En kritisoikaan, mutta voinen sanoa kuitenkin mielipiteeni itse kyseisestä lauseesta. Ei se ole irrallinen, mitään merkitsemätön lause, jossa ei ole mitään, mitä ei olisi monta kertaa tuotu esille. Kyllä se on selvä kannanotto Natoon liittymisen selkeyden puolesta.

Entä jos mielipide olisi ollut vastakkainen? Olisiko tullut huomautuksia, että ulkoministeriön virkamiesten tulisi pidättäytyä kannanotoista ja antaa poliitikkojen huolehtia linjakysymyksistä? Ei tietenkään, on jokaisen kanta nyt jälkikäteen.

Meille on pesiytynyt erikoinen ”samanmielisyyskulttuuri”. Kun asioista ollaan täysin eri mieltä, riennetään toteamaan, että asioista ollaan täysin yksimielisiä. Tämä on varmaan nyt sitä hybridi-slangia, josta niin paljon puhutaan.

Elina Grundströmin kolumni ”Äitien valmistamia pakotteita” (HS, 7.10.2014) on virkistävä poikkeus Nato-keskusteluun eräänlaisena antiteesinä. Kiitos tästä Hesarille. Hyvä, että vapaa toimittaja Grundström on saanut palstatilaa lehdestä Nato-kriittisellä aiheella.

Grundström viittaa kaikkiin merkittäviin Nato-keskustelun kohtiin, joita ovat Suomen kriittinen suhtautuminen pakotteisin (joka on sittemmin johtanut suomettumispuheisiin), ruohonjuuritason lähialueyhteistyön väheneminen, halu suitsia pakotteiden kritisoimista, länsimedian Ukraina-uutisoinnin yksipuolisuuden arvostelu, Venäjän matkojen arvostelu, joka on johtanut niiden vieroksuntaan jne.).

Mutta sitten lehti saa minulta pyyhkeitä.

Miksi Hesari sivuutti Ruotsin nykyisen hallituksen Nato-kannan huitaisten, että tämä on tätä vanhaa puhetta? Miksi Helsingin Sanomat ei revittänyt otsakkeita, kun Juha Sipilä laukaisi, että seuraavaan hallitusohjelmaan ei välttämättä tarvita mitään Nato-kirjausta?

Löylyä kiukaalle heittää kirjailija Sofi Oksanen, joka Frankfurtin kirjamessuilla kävi juuri opastamassa kutsuyleisöä oikein kädestä pitäen suomettumisen aakkosiin. Hän ilmoittaa, että suomettumispuheet jatkuvat halusimmepa niitä tai emme. Toisaalta hän itse tekee kaikkensa pitääkseen aihetta esillä. Totta kai hänen puheisiinsa reagoidaan ja kysytään lisää, koska hän provosoi mielipiteillään.

Tällä tavalla hän kaventaa Suomi-kuvaa, jota hän itsekin haluaisi pitää esillä positiivisessa mielessä (suomalainen mielipiteen vapaus, tasa-arvo, vähäinen korruptio, ilmasto- ja ympäristötietoisuus jne.). Tullaan jälleen suomettumisen ytimeen. Sitä ei ole pelkästään se, että suuri valtio painostaa pientä valtiota, vaan se, että jotkin suomalaiset käyttävät Venäjä-korttia toisia suomalaisia vastaan. Sofi Oksanen on tästä viimeksi mainitusta – kuten Ville Niinistökin taannoin – kehittänyt oman sovelluksensa. Sofi Oksanen on valjastanut kuvittelemansa Venäjä-mielistelyn aseekseen, vaikuttaakseen Suomessa Nato-kannatusta lisäävästi. Hän on siis käyttänyt Venäjä-korttia (sitä, että tämän saastuneen valtion kanssa harjoitetaan edes jossain määrin normaalia yhteistyötä) toisia suomalaisia (poliitikkoja, kaupan ammattilaisia, yhteistyötä harrastavia) vastaan.

Oksasen päähänpinttymänä pidän sitä, että hän mielellään – monien virolaisten tapaan – haluaa kytkeä Viron kokemukset ja kohtalot suoraviivaisesti Suomen asemaan (Venäjä pettää, uhkailee, valehtelee aina). Olen itse monissa kirjoituksissani pyrkinyt irrottamaan historialliset tapahtumat kaavamaisesta toistosta, koska tällä ajattelulla joudutaan helposti harhapoluille.

Mitä on edellä mainitsemani ulkopoliittisen tilan hakeminen (tekeminen)?

Siihen kuuluu mm. vapaa Nato-keskustelu, siihen kuuluu Ukrainan oikeusvaltioperiaatteiden tärvelemisen arvostelu, siihen kuuluu Ukrainan ihmisoikeustilanteen kriittinen arviointi ja siihen kuuluu Suomen liittoutumattomuudesta myönteisessä mielessä käytävän keskustelun hyväksyminen ilman uhkailua milloin milläkin miehityksellä.

Mutta tilan hakeminen on jotain muutakin. Sillä torjutaan nykyistä polarisoitunutta juupas-eipäs -väittelyä. Sillä haetaan hengitystilaa avarammalle maailmanpolitiikan arvioinnille. Sen avulla torjutaan ajatus, että yläpuolellamme on giljotiini, joka loksahtaa milloin tahansa päämme menoksi (Sofi Oksanen -syndrooma).

Tilan hakemiseen kuuluu, että emme koko ajan kauhusta jäykkänä vahdi sitä, mitä muut sanovat meistä. Kuviteltujen mainevahinkojen pikkutarkka kirjaaminen edustaa tätä ajattelua.