keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Mikä on riittävästi sotaa?

Helsingin Sanomien Laura Saarikoski lainasi taannoin Robert Kagania, jonka mukaan eurooppalaiset ovat vetäytyneet rauhan ja vaurauden paratiisiin, joka on mahdollinen Yhdysvaltain asevoimien ansioista.

Kieltämättä hieman provosoiva mielipide, mutta provosoitumiseni saattaa johtua siitäkin, että siinä on jotain perää. Eurooppalaisesta näkökulmasta taas jotkin amerikkalaisten toimenpiteet esimerkiksi Lähi-Idässä ovat olleet vähemmän harkittuja voimanosoituksia eurooppalaisten ”säästämiseksi” konflikteilta.

Erityisen hankaliksi ovat osoittautuneet sotkeutumiset sisällissotiin tai niiden luonteisiin tilanteisin. George Bush nuoremman (myöhemmin: Bush 1946) sota Irakissa on esimerkki tästä. Ei voi välttyä ajatukselta, että WTC-tornien aiheuttama tragedia käynnisti primitiivireaktion, jossa välikappaleena olivat väitetysti Irakiin sijoitetut joukkotuhoaseet. Kun Osama bin Ladenille oli vaikeaa kostaa, piti WTC-kosto saada suoritettua jollakin muulla tavoin, jotta amerikkalaiset uhrit saivat hyvityksen.

Olen usein todennut, että George Bush vanhemman (myöhemmin: Bush 1924) operaatio Irakissa vuonna 1990 on esimerkki valtiomiesmäisestä toiminnasta. Hän löi Irakin paljon mainostetun armeijan (sen hyökättyä Kuwaitiin), mutta pysäytti hyökkäyksen kenraaliensa harmiksi ennen Bagdadia. Se jätti hirmuhallitsija Zaddam Husseinin valtaan, mutta Yhdysvallat säästyi osallistumiselta Irakin valtaapitävien ryhmien välisen taistoon (shiat ja sunnit). Silti Irak ja Hussein olivat Bush 1924:n toimesta satimessa. Se oli vain puoli-itsenäinen valtio, joka ei uhannut oikeastaan ketään.

Saarikoski provosoi: ”Kun suomalainen seuraa Yhdysvaltoja, hän ihmettelee, miksi Amerikka toimii näin tai noin (siis suorittaa interventioita maailmapolitiikan kriisipesäkkeisiin) . Suomalainen kysyy harvemmin, mitä seuraisi, jos Amerikka ei tekisi mitään”. Tässä on tarkoituksellista yksinkertaistamista. Alussa mainitsemieni Bushien (Bush 1924, Bush 1946) sodat ovat juuri esimerkkejä siitä, että interventio on taitolaji. Aika usein Yhdysvallat on puuttunut asioihin kylmän sodan yksinkertainen valtapoliittinen polarisaatio mielessä, muistettavimmin ehkä Iranissa, kun se syrjäytti Mohammad Mossadeghin vallasta 1953 brittien avustuksella, mutta paljon tuoreempiakin esimerkkejä on, kuten Chile 1973. Mossadegh haluttiin syrjäyttää ideologisista syistä, mutta edesmennyt amerikkalainen historioitsija Chalmers Johnson totesi osuvasti: ”Jos Mossadegh oli kommunisti niin sitten paavikin on kommunisti”.

Henry Kissinger edustaa kyynistä lähestymistapaa maailmanpolitiikan valtakysymyksiin. Hän lähtee siitä, että Yhdysvaltojen on pakko suojella intressejään kaikkialla maailmassa. Silloin kuitenkin joudutaan – Kissingerin asenteella - esimerkiksi Kambodzhan järjettömien pommitusten (1973) kaltaisin tilanteisiin tai Chilen laillisilla demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin Salvador Allenden viheliäiseen syrjäyttämiseen. Kissinger edustaa maailmanpolitiikan asteikolla – ainakin lännessä - kaikkein kyynisintä suhtautumistapaa.

Mikä on riittävästi sotaa? Kysymys on inhottava, mutta juuri siitä on usein kysymys eikä vain pelkästään sodasta tai rauhasta. Useimmissa kansainvälisissä konflikteissa ollaan sodan ja rauhan välitilassa. Ei nykysotia ole käyty näännyksiin saakka, kuten ensimmäisen maailmasodan aikana tapahtui. Kysymys on taktisesti ja strategisesti riittävistä eduista tai haitoista, joiden perustella sotaa joko jatketaan tai sitten se lopetetaan, jos pystytään.

Ukrainassakin on tilanne, jossa hauraan aselevon vallitessa puolin ja toisin mietitään onko sotaa käyty ”riittävästi” ja mikä olisi seuraava askel. Miten itse ajattelen nykyisestä tilanteesta?

Erilaiset näkökohdat vaihtelevat mielessäni. Yksi elementti on ihmisoikeus/oikeusvaltioperiaatteiden korostaminen, toinen on talouspakotteiden ja vastapakotteiden tavoite heikentää vastapuolta, kolmas on alistuminen kylmän sodan valtapolitiikkaan, neljäs on Ukrainan sisällissotamaiset piirteet ja viides on diplomaattiset toimet konfliktin ratkaisemiseksi. Tietenkin nämä ovat kaikki sidoksissa toisiinsa, kysymys on vain tarkastelunäkökulmista.

Haluaisin sanoa, että kaikki nämä näkökohdat tulisi ottaa huomioon, jos aiotaan saada jokin ratkaisu aikaiseksi. Minusta keskustelu kuitenkin käy usein painotetusti jostakin näkökulmasta, joka ei tunnu kokonaisuus huomioon ottaen relevantilta. Otan esimerkiksi, oikeusvaltioperiaatteet. Miltei kuka tahansa allekirjoittaa väitteen oikeusvaltioperiaatteiden rikkomuksista Ukrainassa. Siitä huolimatta niiden pohjalta ratkaisun etsiminen on, jos ei hyödytöntä, niin ainakin jokseenkin turhauttavaa. On helppoa hulmutella oikeusvaltioperiaatteiden lippua, mutta suurvaltojen ajattelu noudattaa juuri Kissingerin edunvalvonta-ajattelua ja taistelua käydään siitä, kuka heitti ensimmäisen kiven (oliko se Nato tai EU tunkeutuessaan Venäjän etupiiriin vai Venäjä tunkeutuessaan valheellisilla periaatteilla suvereenin valtion alueelle). Ja tietenkin taustalla on sisällissodan luontoinen tilanne kielitaisteluineen ja nationalistisine tavoitteineen.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Venäjä-USA -vastakkainasettelua halutaan korostaa varsinkin Venäjän taholta, mutta tuskinpa USA on yhtään sen kainompi. Askarruttamaan jää se, kuinka kiveen hakattua Venäjän halu asettua USA:ta vastaan on, vai onko kysymyksessä aidosti neuvotteluin ratkaistavissa oleva asia näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana.

Olen optimistinen. Kun talouspakotteet eivätkä voimapolitiikan keinotkaan riitä, jää jäljelle diplomaattiset keinot. Niiden huono puoli on neuvottelujen pitkä kesto kärsimättömille ihmisille. Tämä turhauttavan pitkä tie ajoittaisine epäonnistumisineen on kuitenkin todennäköisesti ainoa ratkaisu, koska en usko valloitussotaan minkään osapuolen taholta.

Onko asia niin – kuten Robert Kagan on sanonut - että eurooppalaiset ovat saaneet elää rauhan tilassa amerikkalaisten aseiden turvin? Ei ihan näin, sillä Marshall-avusta lähtien Yhdysvallat ajoi omaa etuaan tukiessaan jättimäisillä tukipaketeilla Eurooppaa kommunismia vastaan, jonka kuvitteli uhkaavan itseään. Eurooppa oli, ja monessa mielessä on vieläkin, Yhdysvaltain eturintama, jonka varaan se on rakentanut puolustuksensa aivan kuten maailmansodissakin.

Jotain perää Kaganin ajattelussa kuitenkin on. Oli helppoa tuudittautua Yhdysvaltain varaan ja olla osallistumatta aktiivisesti esimerkiksi Jugoslavian kriisin ratkaisuun – vieläpä ehkä pelkurimaisesti - siinä vaiheessa, kun meneillään oli kansanmurha.

Yhdysvaltain politiikassa vaihtelevat suuren eristäytymisen politiikka ja aktiivinen osallistuminen Yhdysvaltain etujen ajamiseen kaukana sen rajoista. Eristäytymistä kannattavat nykyisin herkimmin teekutsuliikettä lähellä olevat tahot ja eräät thinktankit, mutta USA:n valtavirtapolitiikkana on globaalin turvallisuusintressin strategia. Yhdysvallat valitsee sotansa. Sota Isisiä vastaan on paljon perustellumpi kuin sota Venäjän omaksi etupiirikseen katsovan Ukrainan alueella. Ukrainan konflikti halutaan eurooppalaistaa kuitenkin tukien liittolaisia mm. talouspakotteilla.

1 kommentti:

  1. Elämä on taistelua totesi isäni muinoin,jos ei muusta niin ruisleivästä. Tämän hetkisen järkytyksen ja sen aiheuttaman hysteerisen vouhkaamisen läntisen maailman liberaali piireissä aiheutti Venäjä ja varsinkin sen tyranniksi leimattu johtaja. Itseäni hämmästytti nopeus millä Putin ryhtyi haastamaan läntistä hegemoniaa,vielläkin luulen että itäinen kansakunta ei ole valmis suurempaan mittelöön. Heikkoudeksi meidän luulemamme Venäjän syrjäseutujen takapajuisuus voi itseasiassa olla se Putinin yleinen vallan kaikupohja, jonka varassa hän pystyy tekemään niin sisäisiä kuin ulkoisia operaatioita,kolmasosa kansasta elää modernin maailman ehdoilla. Läntisen sivilisaation mukavuus haluisen ,itsekään väestön riippuvuus teknosysteemin toimimisesta on kiistaton, pelkäään että meistä kuoriutuu peto esiin neljännen lämpimän aterian saamatta jäämisen jälkeen. Viime aikoina hysterian kasvaessa Putinin pelossa olen arvellut uhkakuvien oikeasti realisoituessa valuuttapaon hyökyaallon lisäksi nähtävän pitkän mersu ,porsce kolonan vyöryvän haaparantaa kohti. Näennäiesti huonoillakin korteilla voi voitaa pelin.

    VastaaPoista