keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Olavi Paavolainen – mies, joka rakasti omaa kuvaansa

”Paavolaisen tuotanto käsittää jonkun hyvän matkakirjan, tendenssipitoisen manipuloidun päiväkirjan, hieman keskinkertaista runoutta ja jonkun jonninjoutavan pamfletin”, toteaa Timo Vihavainen blogissaan ja jatkaa, että Paavolaisen ”rajaton itsevarmuus teki suuren vaikutuksen naisiin, jotka kaatuivat ilman pienintäkään vaivaa saati vastarintaa”. Ja sama parjaus jatkuu sivutolkulla. Positiivista sanottavaa on parin lauseenpuolikkaan verran.

Olen lukenut Paavolaista käsittelevät kirjat ja suuren osan hänen omasta kirjallisesta tuotannostaan. Meneillään on H.K. Riikosen tuore ”Nukuin vasta aamuyöstä”. Minusta hän on kiehtova persoona. Hän on myös ristiriitainen, mutta juuri sen takia hän kiinnostaakin. Timo Vihavaiselle hän tuntuu olevan liian vaikea tai helppo pala käsiteltäväksi, niinpä hän lynkkaa Paavolaisen samaan tyyliin kuin Paavolainen itse teloi aikanaan Pentti Haanpään ”Kentän ja kasarmin”. Molemmat epäonnistuvat pyrkimyksessään tuoda jotain olennaista esiin kohteestaan. Paavolainen sentään arvostellessaankin rankasti Haanpäätä myönsi kirjailijan suuruuden.

Paitsi naisenkaataja, on hän vedonnut myös moniin miehiin eikä tässä ole kysymys seksuaalisesta viehätyksestä.

Ehkä Paavolainen kurkkiessaan pilvenlonkareen takaa meitä maan matosia, panee merkille, että ”Synkän yksinpuhelun” herättämä tuttu vihanpito jatkuu…..

Yritän seuraavassa luonnehtia Paavolaista eri puolilta, joskin tunnustan tehtävän haasteellisuuden. Minusta hänen yksi peruspiirteensä oli tietynlainen epäsuomalaisuus, enkä nyt tarkoita komeaa ulkonäköä. Palaan tähän. Voi olla, että hän herättää joissakin miehissä kateutta, mutta tällaiset alhaiset tunnot jätän oman arvioni ulkopuolelle.

Vihavainen suhtautuu vähätellen Paavolaisen kielitaitoon, vaikka antaa sen verran periksi, että myöntää Paavolaisen saksan ja ruotsin sujuneen hyvin. Todisteiden mukaan hän osasi ”lapsekasta” venäjää sen perusteella, mitä kuuli lapsuudenkodissaan ilmeisesti lastenhoitajalta. Englannin ja ranskan Vihavainen arvioi ”alkeellisiksi”. Kuitenkin hän oli kelvollinen seuraamaan Mikkelin päämajassa anglo-saksista radio- ja lehdistöviestintää yhtenä päätehtävistään. Kaipa hän pystyi keskittymään työhönsä, kun se päiväkirjan kirjoittaminen ei kuulemma ollut kovin säännöllistä…… Tämä kaikki 60-90 vuotta sitten!

Professorin oikeudella Vihavainen väheksyy Paavolaisen yliopisto-opintoja, ne kun jäivät kesken. H.K. Riikosen mukaan Paavolainen oli hyvässä seurassa, sillä maisterin paperit jäivät saamatta yrityksistä huolimatta myös Aleksis Kiveltä, Juhani Aholta, Eino Leinolta, Joel Lehtoselta ja F.E. Sillanpäältä. Paavolainen oli itserakas. Hän ei ollut ehkä niinkään rakastunut itseensä kuin omaan kuvaansa, kuten Vihavainenkin toteaa. Mutta estetisoivalle tyypille se sallittakoon. Hän ihaili kauneutta myös muissa ihmisissä, vaikkapa veistoksellisissa mustissa nyrkkeilijöissä.

Vihavainen ei pysty kuitenkaan tunnistamaan Paavolaisen kykyä asettua toisen taiteilijan asemaan ja kannustaa häntä yhä parempiin suorituksiin. Hän oli sparrari, motivoija ja innostaja ja teki ympärillään olevista ihmisistä suurempia taiteilijoita kuin he ehkä itsekkään kuvittelivat. Juuri tämä on epäsuomalaisuutta. On helpompi heittäytyä suomalaisittain kyyniseksi kaiken alasampujaksi (katsokaa vaikka nettikirjoittelua!) kuin paavolaisittain heittäytyä toisen ihmisen pohdintoihin taiteilijauran edistämiseksi.

Olen tavannut ihmisiä, joista olen sanonut, että kannattaa pysyä yhteisellä kävelyreissulla aivan tuntumassa, sillä näistä ihmisistä sinkoilee ilmaan kultahippuja ilman, että he itsekkään sitä täysin tajuavat. Kuvittelen Paavolaisen tällaiseksi ihmiseksi.

Osaammeko arvostaa ihmisiä, jotka jättävät jäljen toisten ihmisten taideteoksiin?

Paavolainen oli haltioituja, keulakuva; hän halusi olla ensimmäinen! Siksi hän ”Kolmannen valtakunnan vieraana” -teoksessa näyttäytyy jostain näkövinkkelistä natsimieliseltä. Hän ihastui natsilaiseen ruumiinkulttuuriin, koska ihmiskehon estetiikka oli niin lähellä hänen sisintään. Kuitenkin kun luin huolellisesti aikanaan tuon teoksen, päädyin ajatukseen, että Paavolainen oli varuillaan. Hän tunsi itsessään tuon vaarallisen piirteen, joka sai hänet hurmioitumaan Nürnbergin puoluekokouksen infernaalisesta valotykityksestä: ”Sininen valonheittäjätemppeli” ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka.

On muistettava, että Paavolainen suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Matti Kurjensaari, joka oli Paavolaisen elinikäinen ystävä sanoi kerran oivaltavasti: ”....en voi kuvitella , että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”.

Pidän Paavolaisen kirjaa suomalaisten matkakertomusten joukossa aivan kärkipään teoksena kaikkinakin aikoina. Kirjan tunnelma on saavutettavissa vain paavolaismaisella eläytymiskyvyllä.

On sanottu, että päiväkirjamuotoinen jatkosotamuistelu ”Synkkä yksinpuhelu” oli koottu jälkeenpäin hajanaisista muistilapuista, eikä siis ollut lainkaan päivittäin kirjoitettu päiväkirja. Vielä pahempaa oli, että takinkääntäjä Paavolainen oli jättänyt natsisympatiansa (pahimmillaan vuoden 1941 syksyllä) pois kirjasta sattuneesta syystä. Paljon mahdollista. Olen lukenut teoksen pariinkin kertaan ja keskittyisin siihen, mitä ”Yksinpuheluun” jäi kaiken tämän arvostelun jälkeen. Se on tietyiltä osin rehellisempi, kuin mitä kukaan pystyy noista ajoista kirjoittamaan. Ajatellaan vaikka ”saunakohtausta”, jossa Paavolainen kertoo, miltä tuntuu olla pahaisena TK-miehenä jermujen seurassa, jotka esittelevät saunan lauteilla haavojaan. Ja melkein kaikissa oli jokin sodan jälki. Paavolainen toteaa sisintään jäytävästi, että sota oli ainoa ihmisen mitta noina päivinä! Ja hän tunsi, että hän pelkää liian paljon ilmoittautuakseen Mikkelin päämajan suojasatamasta rintamapalvelukseen.

Paavolainen luotaa henkilökohtaisia tuntemuksiaan sodan keskellä: antipatiat ja sympatiat vaihtelevat henkilöittäin. Jo hänelle suotu tehtävä – liittoutuneiden ns. sinisten läpikäynti ja referointi esimiehille - löi hänen kirjaansa leiman: hän tiesi paremmin. ”Yksinpuhelu” on mainio kirja kaikkine inhimillisine puutteineen. H.K. Riikonen luettelee muitakin vaikuttajayksilöitä, joiden mielipide vaihtui kerkeästi sodan kuluessa tai sen päätyttyä. Ettei vain ollut jonkinasteinen kansantauti!

Niinpä niin. Paavolainen on ”tunne”. Jos rupeat erittelemään tätä tunnetta, se hajoaa helposti pirstaleiksi. Ihmiset rakastavat (tai vihaavat) vahvaa ihmistä, jolla on suuret heikkoudet.

Paavolainen ehkä rakasti omaa kuvaansa, mutta eihän se kuva hassumman näköinen ollut.

Haluaisin lopuksi kiinnittää huomion erääseen minua vaivaavaan asiaan. Kun meitä suomalaisia kalvaa tämä itsesyyttely ja toisten syyttely, olisi ollut hyvä joskus kuulla Paavolaista parhaimmillaan lasin ääressä sparrarina ja innostajana (mieluiten hienossa) ravintolassa, jonne suuri Olavi saapuu ottaen tarkoituksellisen hitaasti askista tupakan ja jääden ikään kuin odottelemaan jotain… ja yhtäkkiä jostain ilmestyy hovimestari, joka tarjoaa tulta. Sitten Paavolainen lähtee kiertelemään ravintolasalin pöytiä tervehtien nyökkäämällä tai kohottaen kulmakarvojaan tutun nähdessään, kunnes hän saapuu pöytäni kohdalle ja istuu (tietenkin) siihen rupattelemaan…. (erästä Paavolaisen tuntenutta 1930-luvun kirjailijaa ulkomuistista myötäillen).

2 kommenttia:

  1. Olen seurannut tätä keskustelua kiinnostuneena. Lähisukulaiseni oli TK-joukoissa rintamakirjeenvaihtajana mm. Yrjö Jylhän kanssa ja täten Paavolaisen kollega. Hän kertoi minulle jo varhain sen näkemyksen, että Paavolainen piti kahta eri päiväkirjaa sodan kummankin mahdollisen lopputuloksen varalta. Paavolaisen teokset olivat meillä kotona, ja erityisesti innostuin hänen Nykyaikaa etsimässä-kirjassaan esittämistään modernin taiteen suuntauksista. Suomenruotsalaiset Diktonius, Björling, Parland ja Södergran tietysti tunsivat nämä asiat ja toteuttivat ne käytännössä. V.A. Koskenniemen ns Veikko Hilli-kritiikki Synkästä yksinpuhelusta oli likainen temppu minkä aikakauden mittarilla tahansa. Eniten minua ihmetyttää Paavolaisen Radioteatterin johtajan työn vähättely. Hän nosti yksikkönsä kansainvälisen radioilmaisun huipulle ja yhdeksi suomalaisen kirjallisuuden suurimmista kustantajista, mitä ansiokkaasti hänen jälkeensä jatkoivat huomattavat suomalaiset kirjailijat ja teatterintekijät. Radioteatterin entisenä kirjailijana en ole tässä asiassa puolueeton. Eihän huippuluokan draamataiteen tuottajan työtä muutenkaan pidetä jonakin roskalaatikkona, johon spurgu menee tenupäissään sammumaan. Miksi Olavi Paavolaisen toista elämäntehtävää pidetään jotenkin epäonnistuneena ja surkeana?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset kommentista!
      Paavolaisen osalta olisi tärkeää, että valotetaan hänen uransa eri puolia. H.K.Riikonen käsittelee tuoreessa kirjassaan Paavolaisen radioteatteriuraa monipuolisesti. "Kuunnelmat" (muistelen, että se oli Paavolaisen antama nimi) olivat kova sana varsinkin 1940- ja 1950-luvulla.
      Minuakin on ärsyttänyt tämä teilauksen henki, johon viittaan ja joka näyttää jatkuvan Paavolaisen maattua haudassa 50 vuotta. Arvostan korkealle Paavolaisen - niinkuin olen sen käsittänyt - henkisen ja taloudellisen mesenaatin työn radiotyössä ja muutoinkin.

      Poista