Väinö Linna antoi suomalaisille ”pään”

Palaan vanhaan mieliaiheeseeni Väinö Linnan historiakäsitykseen ja hänen suhteeseensa meihin kanssasisariinsa ja - veljiinsä. Tässä J.L. Runeberg toimii vipuvartena.

Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergista seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergia sen kuvan perusteella, minkä hän loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä.

Ehkä avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergista mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille kirjoissaan. Linnan oletus on että runebergilainen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istuttaa joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergia mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Linna toteaa, että ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: teoksesta näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”.

Eikö suomalainen hyvinvointiyhteiskunta nimenomaan vastannut näihin haasteisiin: se koulutti, se avusti hädässä ja huolehti, että mahdollisuuksia sosiaaliseen kiertoon oli runsaasti? Mutta olemmeko näinä aikoina tulleet yhteiskunnalliseen risteyskohtaan? Enää ei olekaan itsestään selvää, että sosiaalinen koheesio toimii.

Olemmeko siis alistumassa uudelleen runebergilaiseen ajatteluun, jossa köyhät menestyivät vain eliitin armeliaisuuden turvin? Kaikkialta kuuluu viestejä, että yhteiskunnallinen polarisaatio on jyrkkenemässä. Oliko hyvinvointiyhteiskunnan aika vain väliaikainen sosiaalisia eroja tasannut vaihe?

Hyvinvointiyhteiskunta on antanut suomalaisille ”pään”. Se on myös mahdollistanut olemisen ja elämisen ilman, että kadulla huomaa, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Luokat miedossa mielessä ovat toki olleet olemassa aina ja kaikkialla, mutta muutaman vuosikymmenen ajan tasausprojekti näytti toimivan kohtuullisesti.

Onko niin, että runebergilainen yläluokkainen idealismi ei olekaan enää hiipuva ”iltaruskon kajo”, kuten Linna sanoi, vaan elävää elämää tämän päivän Suomessa?

Köyhien sosiaalinen nousu, joka oli niin tärkeä elementti Väinö Linnan Suomessa, on vesittymässä työvoimatarpeen tyydyttämisstrategiaksi. Kehitykseen on monta syytä: globaali kilpailu, työväestön heikkenevä joukkovoima (ammattiyhdistysliikkeestä huolimatta), austerity-ajattelun läpimurto…. Siinä ohessa eliitin laurarätymäiset kuvitelmat hyvin toimeentulevista (pienituloisista) palkollisista elävät ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan hiipuvina jäänteinä.

Entä Linnan Runebergiin projisoima yläluokkainen idealismi, miten se voi? Sekin on osin muuntunut valitusvirreksi aikojen huononemisesta. En voi olla näkevinäni tässä piirteitä siitä, kuinka osa kansasta – yhteiskunnallisine tasa-arvovaatimuksineen - on ikään kuin rasite eliitin idealistiselle tulevaisuuden näkymälle. Näitä vähäosaisia tarvitaan kyllä tarjoamaan työtään, mutta mielellään pienipalkkaisina ja vähään tyytyväisinä.

En yllättyisi, jos joidenkin ajatuksissa olisi polarisoitumisen voimistaminen, jos yhteiskunnallisen kehityksen havaitaan tarvitsevan pienipalkkaista työvoimaa (vrt. ns. Hartz-uudistukset Saksassa).

Eliitti on turhautunut, kun sen unelma jatkuvasti menestyksekkäästä kansakunnasta on loitontunut väliaikaisesti rahamarkkina-, euro- ja Ukraina-kriisien ja ”tyhmän” hallituksen toimimattomuuden myötä.

Runebergilainen myötätuntoinen sääliyhteiskunta ei ole tietenkään tekemässä paluuta ainakaan vähään aikaan, mutta olen edellä pyrkinyt kertomaan ennakoivista oireista.