Yhdysvaltojen Santa Monicassa järjestettiin ns. ”T.A.M.I. Show” (Teenage Awards Music International) 28.-29.10.1964. Vapaalippuja jaettiin paikallisen high schoolin oppilaille. Konsertti on nähtävissä miltei kokonaisuudessaan youtubessa. Mikä konsertissa on tärkeää? Ensinnäkin se, että siitä on tullut kulttiohjelma ”uuden” populaarimusiikin yhtenä parhaista esimerkeistä. On muitakin perusteita , joista tarkemmin jäljempänä. Hienoa, että konsertin nauhat ovat säästyneet jälkipolville. Jotkut esiintyjät showssa ovat jo jääneet menneen ajan marginaaliin, mutta useimmat ovat jättäneet jälkensä pop-musiikin historiaan. Tällaisia ovat mm. Rolling Stones, James Brown, Beach Boys (ei filmillä), Chuck Berry, Marvin Gaye (!), Smokey Robinson and The Miracles. Surf-parivaljakon jäsenet Jan and Dean ovat juontajina ja esiintyjinä jälkikäteismainettaan merkittävämmässä roolissa.
Mukana konsertissa oli myös suunnattoman menestyksekäs The Supremes, joka suoritti läpimurtonsa juuri tuohon aikaan. Supremes voi olla kiitollinen filmille uransa mahtavana edistäjänä.
Go-go-tanssijat esiintyvät taustalla. Sen jälkeen meillä Suomessakin go-go-tanssijat tulivat vuosiksi TV-ohjelmien vakionumeroiksi!
Filmi on jäänyt historiaan myös teknisistä syistä, sillä siinä käytettiin ”Electronovision”-nimistä High Definision-kuvanlaatua aivan ensimmäisiä kertoja. Hienoista nimityksistä viis, mutta kuvan laatu on moitteeton.
Rollarit olivat jo tehneet läpimurron Yhdysvalloissa ja olivat shown päätähtiä. Mutta miksi Keith Richards sanoi jälkeenpäin, että Vierinkivien kannalta esiintymisjärjestys oli huonoin mahdollinen?
Syy Richardsin kommenttiin oli James Brownin esiintyminen juuri ennen Stonesia. Ja mikä esiintyminen se olikaan! Brown kieltämättä tyhjentää pajatson, vaikka Vierinkivien esiintymisessä ei ole sinänsä mitään vikaa, päinvastoin. Rollareiden versio Chuck Berryn klassikosta ”Around And Around”-biisistä herättää suurta innostusta teini-ikäisessä yleisössä.
James Brownin (1933-2006) ja hänen yhtyeensä läpimurto tapahtui jo vuoden 1958 vaiheilla. Apuja Brown sai Little Richardin bändin jäsenistä, jotka ensimmäisinä olivat yhdistäneet funkin rock and rolliin. Joidenkin bändin jäsenten siirtyminen Brownin kumppaneiksi mahdollistui, kun Richard siirtyi hengellisen musiikin pariin vuonna 1957.
Say It Loud – I´m Black and I´m Proud oli Brownin iskulause saman nimisen vuonna 1968 ilmestyneen kappaleen mukaan. Tämä iskulause siis tuli T.A.M.I.-konserttia paljon myöhemmin, mutta henki Brownin esiintymisessä oli jo tuolloin 1964 anteeksipyytelemätön. Verbaalisesti ja fyysisen liikkeen suvereenilla taidolla hän tulkitsee tuntojaan tulevaisuuden taisteluja ennakoiden. Lähes kauttaaltaan valkoinen yleisö tuntuu olevan ekstaasissa. Monet pitävät juuri T.A.M.I.-showta Brownin uran eläytymiskyvyn huippuna. Brown ei kuitenkaan ollut mielestäni mustan kansalaisoikeusliikkeen poliittisesti tiedostava hahmo siinä mielessä kuin moni muu, vaan enemmänkin hän oli mustan musiikin ammattilainen, joka symboloi afro-amerikkalaisen liikkeen taistelua puhtaalla musiikillisella ammattitaidolla. Mutta tämä tuki oli sellaisenaan tuiki tärkeä. Brownilla oli melkoinen bisnesvainu. Harvoin on kukaan tähtiesiintyjäkään ollut niin itsetietoinen omasta arvostaan.
T.A.M.I.-show on nähtävä yhdeltä osin - Brownin viitoittamana - yhtenä kansalaisoikeusliikkeen läpimurron projektina. Siinä mielessä T.A.M.I. on kiistämättä osa rockin ja mustien historiaa.
Mikä sitten James Brownin ja hänen The Famous Flames-yhtyeensä esiintymisessä oli niin ennenkuulumatonta? Sen kuvaamiseen tarvitaan paljon erittelyä. Ensin kuitenkin muistikuva omasta suhtautumisestani Browniin 1960-luvun puolivälissä ja heti sen jälkeen. Myönsin kyllä Brownin suuruuden, mutta jotenkin en pystynyt vihkiytymään hänen mustaakin mustempaan habitukseensa.
Naureskelin joskus kavereille, että kun Brown vieraili Meksikossa hän huudatti yleisöään loputtomasti toistamallaan ”uh… öh Mexico” –huudahduksilla, ja kun hän meni Senegaliin hän huusi ”uh… öh Senegal” yhtä loppumattomasti. Miten ymmärtämätön saatoin ollakaan!
Brown vie musiikkinsa niin lähelle Saharan eteläpuolisen Afrikan originaaleja rytmejä kuin mahdollista. Saimmeko (saammeko) hänen kauttaan viestin ihmisen alkukodista? Showssa James Brown esitti neljä kappaletta (pääesiintyjä Rolling Stones esitti kuusi kappaletta): “Out of Sight”, “Prisoner of Love”, “Please, Please, Please” ja “Night Train”, joista Night Train ja varsinkin Out of Sight ovat virstanpylväitä funkin historiassa. Prisoner of Love ja Please, Please, Please ovat ikimuistettavia balladeja tai ainakin alkavat balladeina, mutta Brown revittää niistäkin ulos tunteiden koko repertuaarin.
Jalkatyöskentely on Brownin bravuuri. Mick Jaggerin jalkatyöskentely on sivumennen sanottuna paljon velkaa Brownille, joskaan ei läheskään lyö vertoja amerikkalaiselle. Myöhemmistä sankareista Michael Jacksonin ”jalkakoreografia” on saanut vaikutteita Brownin tyylistä, ja enemmänkin.
Brownin tyylille oli ominaista sivuttaisliike liukkain kengänpohjin - milloin yhdellä milloin kahdella jalalla. Liike täydentyy vinhalla pyörähtelyllä. Heittäytyminen mikrofonista kiinni pitäen polvilleen on yksi Brownin kuuluista bravuureista.
Brownin esityksen dramatiikka kulminoituu hänen avustajiensa tuloon lavalle Please, Please, Please-kappaleen aikana. Avustajat tarttuvat teatraalisesti Browniin ikään kuin tukeakseen väsynyttä miestä. Välillä he taas tuntuvat rauhoittavan kierroksilla käyvää sankaria: take it easy! Kuninkaan viitta ilmaantuu teatraalisesti Brownin harteille ja välillä se vedetään taas pois. Maneerit ovat samaan aikaan sekä dramaattisia että itseironisia.
Taustalaulajien koreografia toistaa tuon ajan mustalle musiikille tyypillisiä samanaikaisliikkeitä. Esitystä koossa pitävä instrumentaalivalikoima koostuu puhaltimista, rummuista ja bassosta. Erityisesti paksu bassosaundi korostaa Brownin syvältä kurkusta nousevaa karjuntaa.
Brown ei juuri puhu välispiikkejä, vaan antaa musiikin puhua puolestaan. Mielenkiintoinen tehokeino on huulien liike ilman ääntä. Ääni on ikään kuin tukahtunut, kunnes purkautuu kuultavaksi.
Oma lukunsa on dramaattinen poistuminen lavalta ja takaisintulo spagaattiin pudottautumisineen. Välillä uupunut mies ottaa vastaan yleisön infernaaliset suosionosoitukset istuen (!). Sitten hän taas - kuin jousen ponnahduttamana – syöksyy lavalle.
T.A.M.I.-shown jännite nousee eri tyyppisten musiikkiesitysten kirjosta. Mutta Brownin kappalevalikoima ja esitystekniikka erottavat hänet kaikista muista. Vuonna 2006 T.A.M.I.-show arvostettiin ”kulttuurisesti, historiallisesti ja esteettisesti” merkkiteokseksi ja otettiin Yhdysvaltain kongressin kirjaston säilytettävin ohjelmien valikoimaan. Ja nyt siitä on kulunut liki täsmälleen 50 vuotta!
James Brown on jättänyt pysyvän jäljen musiikin historiaan. Hänen musiikkinsa, koreografiansa ja silkka energisyytensä ovat olleet - uskallan sanoa - saavuttamattomia jäljittelyn kohteita lukemattomille artisteille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti