lauantai 4. lokakuuta 2014

Snellmanista Viinaseen – kurjistamisen lyhyt historia

Olen tässä blogissa kirjoittanut useita kirjoituksia Suomen talouspolitiikan pitkästä linjasta. Nyt kun Iiro Viinanen muistelee menneitä (”Vaaran vuodet 1991-1995”) on ehkä syytä palata teemaan.

Totesin blogikirjoituksessani ”Niukkuuden tarjontaa 1950-luvun Suomessa – poikkeus vai pitkä linja” 23.10.2013 seuraavaa:

”Vaikka ankarimmasta valtionhallinnon pihiydestä on nyttemmin luovuttu, on niukkuusajattelulla syvät juuret, jotka näkyivät mm. 1990-luvun alun lamassa. Mihin jäljet johtavat? …..Niin & Näin lehdessä (3/2013) Tommi Uschanov mainitsee erään syyn: Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on….. kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Voidaan olla oikeilla jäljillä.

Miten tämä suuri linja ilmenee käytännössä suomalaisen yhteiskunnan sisällä? Pyrin määrittämään asian niin selkeästi kuin osaan. Englanninkielinen austerity-käsite (niukkuus) on alun perin tarkoittanut positiivisessa mielessä niukkuutta. On pidetty kunnia-asiana, että on tultu toimeen niukoissa olosuhteissa. Niukkuus on siis ollut arvo sinänsä. Tuntuu siltä, että eliitti on nähnyt valtion näkökulmasta asian juuri näin: kansalaisille tulee tarjota niukkuutta, koska se on arvokasta kansakunnan selviytymisen kannalta. Austerityn toinen merkitys on niukkuus taloutta kuristavassa mielessä. Se on tämän päivän keynesiläisten haukkumasana talouden leikkaajille.

Tuntuu siltä, että 1950-luvun tilanteessa päättävien tahojen ”positiivinen austerity” kääntyi kansalaisten kannalta ”negatiiviseksi austerityksi” (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja valtion leikkauspolitiikkaan/lapsilisät, vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella.

Näen jotain vielä syvälle käyvempää tässä päättäjien (lue: eliitin) niukkuuslinjauksessa. Mielestäni linja ulottuu Snellmanista aina Iiro Viinaseen saakka ja hänestä edelleen – tietyin varauksin – tähän päivään.

Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Kolmekymmentäluvun keynesiläinen oli pahasti vieroksuttu Yrjö Jahnsson. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin. Ketju jatkuu 1990-luvun laman Iiro Viinasella. Nykyisen finanssikriisi-eurokriisin austerity- ajattelun henkilöimistä on syytä miettiä muutama tovi. Nyt on kysymys ehkä laaja-alaisemmasta henkilögalleriasta, mutta väitän, että tilannekin on hiukan erilainen.”

Vanhat austerity-linjan miehet korottavat jälleen profiiliaan.

Pohtisinkin tässä sitä, mikä arvo annetaan vanhoille guruille (lue: ”vanhoille ukoille”). En loukanne ketään, kun itsekin alan olla vanha ukko. Onhan se hyvä, että kuunnellaan kokeneita ihmisiä, heillä on aina jotain sanottavaa. Mutta kun samaiset ukot rupeavat lukemaan madonlukuja nykyisille päättäjille , nostaisin varoituksen sormen pystyyn: ”toista oli meidän aikana, pistettiin poikki ja pinoon, vaikka kaikki olivat meitä vastaan”.

Lähtisin siitä, että kukin sukupolvi luo oman talouspolitiikkansa. Niinpä 1980-luvun loppua (ja elimellisesti sitä seurannutta 90-luvun alun lamaa) rahamarkkinoiden vapautuksineen ja Neuvostoliiton kaupan romahduksineen ei sellaisenaan voi verrata nykyiseen talouden alakuloon finanssikriiseineen, eurokriiseineen ja Ukraina-kriiseineen. Sitä paitsi tässä välissä oli raju menestyksen kausi 1994-2007 (ei se tosin silloin vaikuttanut niin hirveältä menestykseltä), jolloin bkt kasvoi keskimäärin lähes 4 prosentin vuosivauhtia, joka on huikea saavutus verrattiinpa mihin maahan tahansa. Tähän väliin osui myös Suomen teollisuushistorian käsittämättömin menestystarina, Nokia, joka oli parhaimmillaan likipitäen maailman arvokkain brändi.

Sen enempää 1990-luvun alun toimijat kuin 2010-luvun poliitikot eivät pystyneet ”ennustamaan” välissä tapahtunutta muutosta (1990-luvun alussa odotettiin niukkuuden jatkuvan ja jatkuvan ja 2008 ihmiset eivät voineet tietää, että ”sarjataantuman” seurauksena pudottiin niin alas kuin pudottiin). Joka muuta väittää on jälkiviisas. Ainoat, jotka ovat olleet oikeassa (ja nekin vain omasta mielestään), ovat maailmanlopunlupaajat, joiden mukaan aina lopulta käy huonosti.

Viinasen niukkuuden linjalla on pitkä historia. Hän on tiedostaen tai tiedostamattaan ottanut tehtäväkseen jatkaa tätä niukkuuden perinnettä muistelmissaan, vaikka siihen kohdistettaisiin objektiivista kritiikkiä. Luen samaan niukkuuden kategoriaan sekä tietyt virkamiehet että poliitikot. Meillä on luotu kuva, jossa Erkki Virtanen ja Raimo Sailas ovat esimerkillisiä austerityn puolesta taistelijoita, joita kaikkien pitää kumartaa heidän oikeassa olemisensa takia.

Kun Viinanen on nyt ottanut asiakseen moittia kollegojaan flegmaattisesta suhtautumisesta suuren laman säästötarpeisiin, haluaisin vähän opponoida. Viinanen ei tietenkään aiheuttanut 1990-luvun alun lamaa, mutta hän oli aiheuttamassa yksioikoisilla toimenpiteillään laman pitenemisen ja ennen kaikkea syvenemisen. Suomen valtion velka ei koskaan noussut niin korkeaksi, että valtiota olisi uhannut suoritustila. Itse asiassa tämän päivän näkökulmasta valtion velka oli 1990-luvun puolessa välissä lähinnä kohtuullinen.

Ehkä kuitenkin pääkritiikki lähtee alussa esitetystä valtiokeskeisyydestä. Yksilön kokemuksiin Viinanen ei osaa samaistua. Työttömyys palautui kohtuullisiin lukuihin laman jälkeen vasta 15 vuotta myöhemmin. Niukkuuspolitiikan ylivoimaisesti murheellisin vaikutus kohdistuu tavallisiin kansalaisiin, painottuen pienituloisiin. Valtiotason mittareilla (bkt, vaihtotase, budjetti, velan määrä) käyrät voivat osoittaa positiiviseen suuntaan samaan aikaan, kun kansalaisten kurjuus jatkuu.

Entä tänä päivänä?

Hesarin pääkirjoituspalstalla (”Nopean toiminnan maat”, 2.10.2014) kehutaan niitä valtioita, jotka ovat harrastaneet nopeaa talouden kiristämisen politiikkaa nykytaantumassa. Näin on saatu talous plussalle esimerkiksi Espanjassa (kunhan ei huomioida velkavuoren korkoja!). Kirjoittaja ei kuitenkaan mainitse hintaa eli massatyöttömyyttä ja kaiken käsityskyvyn ylittävää nuorisotyöttömyyttä. Jälleen sama asetelma: makrotason luvut voivat osoittaa toipumista mutta ”kansalaisten taso” on kaukana kelvollisesta.

Ehkä meissä ihmisissä vanhemmiten rupeaa pulpahtamaan esille ehdoton oikeassa olemisen tarve, mitä tulee menneeseen. Eihän sitä mielellään myönnetä, että poliittisen uran tähtihetkinä tulikin tehtyä virheitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti