Presidentti pyrki estämään hätiköinnin Nato-päätöksessä

 

Jari Tervo aloittaa tuoreen kolumninsa (”Kansa johdatti Suomen Natoon”, HS 16.4.2023) käsittelemällä johtavien poliitikkojen ”fanitusta”. Mielenkiintoinen aihe, sillä moni on kokenut Sanna Marinin ”rokkitytöksi”. Olen varma, että Marinia politiikassa äänestävät ovat joiltakin osin hänen fanejaan, eivät siis pelkästään kannattajia.

Minulla on Mariniin melko neutraali, mutta pääsääntöisesti suopea kanta. Hän on nostanut Suomen valokeilaan kansainvälisessä politiikassa virheineen päivineen. Tuntuu jopa siltä, että kansainvälinen media on pettynyt,  kun siltä hävisi  nyt - kaiken jälkeen - yksi skuupin aihe ja tarkoitan nyt sävyltään positiivisia otsakkeita. 

Usein esitetään asia niin, että todella suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja. Yksi jatkosodan kenraaleistamme - Einar Vihma - halusi osoittaa  pelottomuutensa menemällä etulinjaan Ihantalassa elokuussa 1944  kovien taistelujen keskellä. Hän oli tehnyt sen monta kertaa aiemminkin.  Jos olen ymmärtänyt oikein,  hänen lähin miehensä yritti estellä kenraalia menemästä seuraamaan sotatoimia. Vihma esitti alaiselleen tuon ratkaisevan kysymyksen ”pelkäättekö”? Käsitän niin  – oikein tai väärin – että esikuntapäällikön  tehtävänä on toimia muun muassa ukkosenjohdattimena tai esimiehensä tukena, jottei tämä mahdollisessa esimerkin näyttämishalussaan tekisi virheitä. Mutta kun esikuntapäällikölle esitetään tuollainen kysymys: ”Pelkäättekö?”,  hän ei voi vastata muutoin kuin että hän haluaa seurata esimiestään. Kenraali, esikuntapäällikkö ja Kannaksen operaatiopäällikkö kaatuivat vihollisen kranaattituleen. Väärinkäsitysten välttämiseksi en halua asettaa Vihman harkintaa kyseenalaiseksi, koska hän pyrki yhdyshautojen kautta etenemisessä varovaisuuteen. Mutta oliko tuo etulinjan tuntumassa käynti yleensäkin tarpeetonta riskinottoa? Mistäpä me tiedämme, mikä olisi ollut oikein.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä Nato-hakemuksessa. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen perässä. Minulle – Nato-kriitikolle – presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein. Presidentti epäröi odottaen oikeaa hetkeä päätöksenteolle - niin ymmärrän. Mutta niinhän hänen pitikin tehdä. Ilmapiiri aivan kihelmöi jännittynyttä odotusta. Presidentin kanssa normaalisti samanmieliset tukijat huusivat liittoutumisen perään ja aivan ilmeisesti osoittivat suurta kärsimättömyyttä, kun presidentti ”hidasteli”. Toki presidentin tuli ottaa kansalaisten mielipide huomioon ja niin hän tekikin ilman aiemmin kannattamaansa kansanäänestystä.           

Mitä tarkoittaa ”johtaa edestä, mutta hiukan taaempaa”. Se tarkoittaa sitä, että presidentti määrää suunnan, mitä kohti mennään, tai millä vauhdilla edetään, mutta itse päätös on erillisen harkinnan tulos. Tekemällä tuossa kohtaa virheen olisi seuraamus mahdollisesti ollut kohtalokas. Nyt moni sanoo, että kyllähän sen näki, että Natoon on liityttävä heti eikä hetken päästä, mitä tässä hidastellaan? Kysymys on viime kädessä vastuusta tehdä ratkaiseva päätös oikea-aikaisesti.

Pääministeri omaksui nopeasti kannan,  jossa hän asettui paitsi Natoon liittymisen kannalle, niin myös tukemaan Ukrainaa hämmentävän itsevarmasti. En tiedä,  mitä hän viime kädessä ajatteli, mutta tulee mieleen,  että Marin koki pääministerinä olevansa vapaampi lausumaan suorasukaisilta tuntuvia mielipiteitä.

Entä nyt, kun ajattelemme tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta ei ole.  Asia on kesken eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjan nimeksi ”Historia jatkuu”.

Suuressa Nato-innossaan Jari Tervo ei ole sisäistänyt presidentin asemasta johtuvia vastuita. Niinpä vielä viime vaiheessa ennen Nato-päätöstä presidentti empi. Miksi? Siksi, että kansalaisten päämääriä ohjaili pelko, että Ukrainan jälkeen tulee Suomen vuoro. Tämä selittää, miksi käännös Naton suuntaan tapahtui niin nopeasti. Presidentti ei voi nojautua päätöksenteossa pelkoon vaan viileään harkintaan.  Prosessi kuitenkin osoitti,  miten tuskalliseksi presidentti päätöksen koki. Jari Tervolle puolestaan Niinistön päätöksenteko Nato-kysymyksessä  oli ”kansan mielipiteitten haistelua”.

 Tästä prosessista kuulemme varmaan Niinistön selityksen viimeistään presidenttikauden muistelmissa.

En palaa Nato-skeptikon varauksiini. Se on jotenkin turhaa. Näkymä tulevaisuuteen on aina jossain määrin epäselvä. Turhaan ei puhuta käsitteestä ”fog of war”. Päätökset tehdään kuten Robert McNamara – Vietnamin sotaa muistellessaan – opetti,  fog of warin olosuhteissa, ja taustalla huutaa - media kovaäänisimpänä  - arvostelijoiden armeija, jolle aina jää mahdollisuus sanoa viimeinen sana.

Mitä siis pitäisi tehdä tai ajatella tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Pitää elää normaalia elämää ja ajatella esimerkiksi niin kuin Mauno Koivisto sen koki, että kun ei tiedä, mitä seuraa, on parasta ajatella positiivisesti: elämä jatkuu meidän jälkeemmekin.

 

NHL-katsaus 2022-23 playoffien ollessa meneillään

 

Aloitetaanpa huipulta. Kuka voittaa änärin Stanley Cupin 2022-23? Vastaus: Boston Bruins. Tähän veikkaukseen ei monikaan pistä hanttiin.

Mestaruuden puolustaja: Colorado Avalanche (jonka iskukyky on suuri arvoitus, pienet mahdollisuudet uusia mestaruus).

Nousussa olevia haastajia: Edmonton Oilers, Dallas Stars, New Jersey Devils.

Laskussa olevia haastajia: Carolina Hurricanes (valitettavasti), Florida Panthers (valitettavasti).

Ennallaan pysyneitä haastajia: Tamba Bay Lightning.

Yksittäisiä pelaajia en ole seurannut niin perusteellisesti kuin heidän laajempi arviointinsa edellyttäisi. Sanoisin kuitenkin, että paras hyökkääjä on Nathan MacKinnon yhtään vähättelemättä pistekunkku Connor McDavidia.

 

Sitten mennään suomalaisiin, ja ensin hyökkääjiin:

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota suomalaisen jääkiekon kykyyn tuottaa huippukiekkoilijoita juniori-ikäisistä aina kestotähdiksi saakka - ainakin aika ajoin. Laatimassani seulonnassa ovat mukana vain 1990-luvun jälkipuoliskolla  syntyneet ja NHL:ssä menestyksekkäästi pelanneet ammattilaiset. Miksi? Olen pannut merkille,  että eräät ikäryhmät ovat olleet erityisen tuotteliaita, mitä tulee huipulle pääsyyn. Erityisen antelias oli 1990-luvun jälkipuolisko, jolloin huipulle pääsi hämmästyttävä määrä varsinkin hyökkäyspään pelaajia verrattuna sitä ennen syntyneisiin tai sen jälkeen syntyneisiin. Huipputasolle aikuisissa yltäneiden juuret ovat vuoden 2016 nuorten maailmanmestaruudessa. Mestaruuteen ylsivät tuolloin mm.  Patrik Laine. Sebastian Aho, Jesse Puljujärvi, Mikko Rantanen ja Roope Hintz! Otan seuraavassa esille  1990-luvun loppupuolella syntyneiden aivan kovimman kärjen. Siihen kuuluvat (vuosiluku tarkoittaa syntymävuotta) seuraavat huippuammattilaiset:

Hyökkääjät:

Mikko Rantanen, 1996

Aleksander Barkov, 1995

Roope Hintz, 1996

Sebastian Aho, 1996

Patrik Laine, 1998

Artturi Lehkonen, 1995

Teuvo Teräväinen, 1994 (poikkeus vahvistaa säännön!)

Kasperi Kapanen, 1996

Jesse Puljujärvi, 1998

Kaikilla tähän ikäryhmään kuuluvilla hyökkääjäpelaajilla on siis runsaasti pelivuosia jäljellä. Mutta miten lienee asioiden laita,  kun mennään tästä viisi-seitsemän vuotta eteenpäin ja nykyiset pelaajat vetäytyvät pikku hiljaa – ja suurin piirtein yhtaikaa – ”eläkkeelle”. Tilalle tulevat pelaajat eivät vaikuta nykynäkymän mukaan olevan yhtä lahjakkaita.

Sitten mennään tähän vuoteen. Mikko Rantanen ylitti 50 pisteen rajan sekä maaleissa että syötöissä,  ja on selvä ykkönen suomalaisista sekä kiistämätön huippu myös liigan näkökulmasta. Koko NHL huomioiden hän oli runkosarjan kolmanneksi paras maalintekijä. Muista huipuista Aleksander Barkov ja Sebastian Aho taantuivat hieman viime vuodesta, Barkov  loukkaantumisten takia,  ja Aho joukkueensa loukkaantumisten ja  sekavan peluuttamisen takia. Carolina sijoittui tästä huolimatta runkosarjan kakkoseksi. Kun Jesse Puljujärvi nostettiin samaan ketjuun Ahon kanssa, heikkeni molempien peli. Toiveet playoffien osalta eivät ole korkealla. Onko ”Puljun” takana jo nyt loistava tulevaisuus?

 

Sitten mennään maalivahteihin ja puolustajiin.

Ihmetystä herättää, että niin häikäisevä kuin on suomalaisten puolustajien ja maalivahtien kunniagalleria, lähihistoriassa,  niin viime aikoina molemmista, sekä huippupuolustajista että huippumaalivahdeista, on ollut selvää niukkuutta. Molemmissa ryhmissä on ollut ”pakko” ottaa mukaan aivan ikäryhmän rajoilla olevia (1994-1995). Muutkin ovat kiinnittäneet huomiota maalivahtituotannon suhteelliseen anemiaan viime vuosina, mutta että puolustajiakaan ei tahdo löytyä huipulle… Sitä loistavampi poikkeus on Miro Heiskasen tunkeutuminen aivan puolustajapelaajien kärkeen juuri kaudella 2022-23.

 

Parhaat puolustajat, jotka syntyneet 1990-luvun jälkipuoliskolla:

Rasmus Ristolainen, 1994

Olli Määttä, 1994

Esa Lindell, 1994

Juuso Välimäki, 1998

Miro Heiskanen, 1999

Puolustajista Miro Heiskanen kuuluu jo nyt NHL:n top 5:teen. Hänellä on potentiaalia kehittyä liigan ykköseksi. Esa Lindellin pari (usein Jani Hakanpää, s. 1992) puolustuksessa voi keskittyä omaan peliinsä, sillä viimeisenä lukkona on Lindell, yksi liigan parhaista puolustavista puolustajista. Juuso Välimäki on potentiaalinen nousija puolustajien rankingissa.

 

Parhaat maalivahdit, jotka ovat syntyneet 1990-luvun jälkipuoliskolla:

Juuse Saros, 1995

Ville Husso, 1995

Kaapo Kähkönen, 1996

Kevin Lankinen, 1995

Juuse Saros taistelee liigan parhaan maalivahdin asemasta ottaen huomioon joukkueen (Nashville) heikkoudet.

 

PS

Pakko mainita myös ruotsalaisista jotain. Pelaajat näyttävät Suomen kannalta tasavertaisilta, mutta tarkemmin katsottaessa huomiotani on kiinnittänyt ruotsalaisten puolustajien järisyttävän vahva asema joukkueissaan:  Hampus Lindholm, Erik Karlsson, Rasmus Dahlin, Victor Hedman, Rasmus Andersson, Erik Gustafsson, Gustav Forsling, Aaron Ekblad, Rasmus Sandin… kaikki 50 parhaan pistemiehen joukossa!

Ja takalinjojen tukena ja turvana on maalivahti Linus Ullmark.

 

Maailmankirjat sekaisin – kilpailu uudesta maailmanjärjestyksestä (osa 2)

 

Suomi on käytännössä ratkaissut puolensa uudessa maailmanjärjestyksessä. On tullut tavaksi sanoa, että Suomi päätti puolensa yhdessä päivässä 24.2.2022, vaikka ei se ihan niin tainnut käydä.

Mielipideilmaston kääntyminen Suomessa tapahtui joka tapauksessa lyhyellä aikavälillä,  ja se ratkaisi asian. Stenbäck esittää kaksi syytä tapahtuneelle:  1) Historiallinen kokemus opetti käyttämään tilaisuutta hyväksi ja 2) ”Puolueettomuus oli voittajavaltion pakottama ratkaisu”. Ihan näin yksioikoisesti en ajattele. Totta on,  että (kohta 1) Suomi on livahtanut kahden suurvallan välistä kohti pelastusta sekä ensimmäisessä että toisessa maailmansodassa. Nyt kuitenkin tilanne ei ollut niin täpärällä. Nato-optio olisi voinut vielä jatkua, mutta Venäjä aggressiivisilla toimillaan ratkaisi asian omaksi tappiokseen. Ymmärtämättömyyttään? Vai oliko kysymys Venäjän suurpiirteisyydestä: kun sota Ukrainaa vastaan päätettiin käynnistää, ei Suomen menettely ollut millään tavalla kynnyskysymyksenä?

”Puolueettomuus oli voittajavaltion pakottama ratkaisu” (kohta 2). Uskon sisimmässäni, että Suomessa puolueettomuus sai toisen maailmansodan jälkeen aidon ja voimakkaan kannatuksen. Ainakaan se ei ollut pakkoratkaisu. Jostakin syystä monilla tahoilla vähätellään Suomen länsisuuntautunutta puolueettomuutta kylmän sodan vuosina, vain itäsuuntautuneisuutta pidetään relevanttina. Stenbäck on ripustautunut länteen niin kategorisesti, että pienikin poikkeama kuulostaa pakolta.

Ruotsin ratkaisun kivuliaisuutta Stenbäck kuvaa hyvin todenmukaisesti. Ruotsin 200 rauhan vuoitta olivat järisyttävä vastalause liittoutumiselle. Vieläkin ihmettelen,  että ratkaisu syntyi niin kivuttomasti ja nopealla aikataululla kaiken vastustuksen keskeltä. Ehkä tässä oli kysymys siitä, että ruotsalainen käytännöllisyys otti voiton ruotsalaisesta ideologisuudesta. Toisaalta löytyyköhän toista niin merkittävää ruotsalaisten tekemää päätöstä,  johon Suomi olisi vaikuttanut niin voimakkaasti kuin tähän. ”Pikkuveli-Ruotsi” hämmästyi itsekin tapahtunutta.

En kyllä vähättele toisaalta uuden maailmanjärjestyksen vaikutusta liittoutumiseen kummallakaan puolella Pohjanlahtea. Liittoutumisesta (= puolen valinnasta) on tullut käytännön sanelema fakta.

Stenbäck liittää vuoden 2022 samaan sarjaan,  johon kuuluvat vuodet 1944, 1948, 1991 ja 1994. Onko tähän kommentoitavaa? Olisiko tämä niitä asioita,  joihin voidaan ottaa kantaa vasta vuosikymmenien kuluttua?

Suomen osalta vallinnee pysyvä etupiirien ristiriita. Suomi kuuluu nyt läntiseen etupiiriin, mutta Venäjä ei tule hyväksymään lännettynyttä Suomea näin lähellä Pietaria etupiirinsä vaikutusalueen ulkopuolella. Tässä olemme samaa mieltä Stenbäckin kanssa. Suomi ei vieläkään mahda maantieteelle mitään: olemme suurvallan naapurissa ja raja on aivan yhtä pitkä kuin ennenkin. Oleellista on, mitä tästä realiteetista seuraa. Pohdin tätä kirjoitukseni loppuosassa.

 

Meillä on edelleen hyvin optimistiset odotukset Nato-yhteistyön sujumisesta, vaikka liittymisneuvottelut tosiasiassa osoittavat,  kuinka vaikeaa on sopia 30 valtion kesken yhdensuuntaisista toimista kriisitilanteessa. Nato-sopimuksen oleellista viidettä artiklaa ei ole kunnolla testattu. Meillä Suomessa on paljon naiivia (ideologiastakin) uskoa Naton kaikkivoipaisuuteen, vaikkei siitä ole mitään takeita.

On totuttauduttava siihen,  että Venäjä jatkaa Suomeen kohdistuvia sotilaallisia sekä kyber-  ja hybridipainostuksen keinoja Natoon liittymisen jälkeen. Tätä jatkuu niin kauan kuin Venäjä pysyy voimissaan eli näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan.

Mitä tästä seuraa? Stenbäck tarttuu käsitteeseen ”suojelija”. Suomen suojelijoita ovat olleet historian saatossa Ruotsi, Venäjä ja Saksa, kukin vuorollaan. Nykyisessä tilanteessa arvatenkin Venäjä on se taho, joka pyrkii rajoittamaan toimintavapauttamme. Kansallisen torjunnan apuna (suojelijana) olisivat Nato ja muut kansainväliset (läntiset) toimijat. Toimintavapauden rajoittaminen ei tule kysymykseen.

Stenbäck torjuu Saksan strategian ”Wandel durch Handel”, jonka mukaan kaupan avulla sidotaan toinen  - autoritaarinen - osapuoli yhteistyöhön. Keino ei ole riittävä, ja viimeksi siinä epäonnistui Saksa itse. Meillä on tulevaisuudessa edessä kauppapoliittisten tavoitteiden sopeuttaminen tilanteessa,  jossa osapuolena säilyy autoritaarisesti johdettu ja imperialistisia oppeja toteuttava taho – ja se on Venäjä. Kategorisesti kaupankäyntiä ei kuitenkaan kannata hylkiä pelkästään ”jälkisuomettuneisuuden” luoman varjon takia. 

Stenbäck kantaa vielä huolta (epä)järjestyksestä,  joka uhkaa meitä uuden maailmanjärjestyksen sisällä. Joudutaan tasapainoilemaan ”demokratioiden keskinäisen solidaarisuuden ja kansallisten tarpeiden ja näkemysten välimaastossa”, toteaa Stenbäck ja jatkaa: ”meidän tulee pitää myös kiinni pohjoismaisesta globaalin oikeudenmukaisuuden näkemyksestä”. Vellovassa epädemokraattisessa ympäristössä toivomme on, että samanmieliset yhdessä vakauttavat tilanteen, mutta uusi maailmanjärjestys ei todellakaan automaattisesti takaa seesteistä näkymää kansanvaltaisuuteen. Päinvastainenkin voi toteutua. 

On selvää, että uuden (2.0) ja vanhan maailmanjärjestyksen (1.0)  saumakohdassa tulee esille kitkatekijöitä, jotka aiheuttavat kahnausta esimerkiksi asia- ja henkilösuhteissa. Suomen hyppääminen puolueettomuudesta sotilaallisen liittoutumattomuuden kautta  läntisen sotilasliiton (vielä toteutumattomaksi) jäseneksi vaati(i) aivan erityistä määrätietoisuutta. Jälkisuomettuneisuuskäsite liittyy oleellisesti tähän saumakohtaan. Osa mukana olleista vaikuttajista puolusti yhteistyötä Venäjän kanssa pidempään kuin länteen päin kallellaan olevien vastustajien mielestä oli järkevää. Viime mainitut ovat nyt jopa vahingoniloisia Venäjän kanssa myöhäsyntyiseen yhteistyöhön antautuneiden tahojen ”naiiviudesta”, taloudellisen hyödyn tavoittelusta ja lopulta yhteistyön karille ajosta. Enpä kuitenkaan lähtisi viisastelemaan tästä. 

::::::::::::::::::::::::::::::::::  

Viimeksi tasavallan presidentti ja puolustusvoimain komentaja ovat ottaneet kantaa tapahtuneeseen kehitykseen. Heidän viestinsä on sama kuin Stenbäckillä: Venäjä ja Kiina pyrkivät muuttamaan kylmän sodan jälkeen syntynyttä maailmanjärjestystä, joka on johtanut uuteen suurvaltakilpailuun. Suurvaltasuhteiden jännittyneisyys heijastuu Suomeen. Tyypillinen esimerkki tästä on Putinin joulukuussa 2021 pitämä puhe,  jossa hän vaati, ettei Nato saa laajentua itään.

 

 

Pitkä ja kivinen tie Natoon

 

 

Miten päädyttiin liittymissopimukseen Naton kanssa? Kattavaa arviota en lähde esittämään.  Seuraavassa luotaan blogikirjoitusteni pohjalta välähdyksittäin liittoutumisaskelia ja niiden vaikutusta menneinä vuosina painottaen 2000-luvun tapahtumia.

 

Seuraava pohdinta on elokuulta 2014:

”Onko presidentin ajatus selvittää Nato-kumppanuuden edelleen syventäminen ja jos se ei ulkopoliittisessa tai sisäpoliittisessa ympäristössä onnistu, niin Nato-askel voitaisiin korvata jonkinlaisella keskinäisellä sopimuksella Yhdysvaltojen kanssa? Tässä rinnalla kulkee Ruotsin yhteistyöhalukkuuden selvittäminen. Vielä pitää ottaa huomioon presidentin hellimä ajatus yhteistyöstä EU:n kanssa.”

 

Tämä seuraava sitaatti on samasta blogikirjoituksestani elokuulta 2014, jossa olen lainannut Timo Vihavaisen blogia. Hän luotaa Venäjän ja Suomen suhteita, jotka ovat tuhoutumassa  Ukrainan tapahtumien johdosta:

”Lainaan tähän Timo Vihavaisen tuoretta blogia, jossa hän kantaa huolta Suomi-Venäjä-suhteiden menettämisestä: `Yhtä kaikki, Venäjällä vallitseva myönteinen Suomi-kuva ja yleinen sympatia maatamme kohtaan (kyselytutkimuksessa Suomi oli ylivoimainen voittaja, kun kysyttiin, mitä maata ”rakastatte” любите) on poikkeuksellinen asia, olemme siellä hieman eri kategoriassa kuin muut, eikä tämä ole sattumaa. Jos ja kun maamme on pystynyt saamaan moisen ”brändin” ja goodwill-pääoman, olisi tietenkin täyttä mielettömyyttä päästää se valumaan hukkaan.´ ”

Jälkikirjoitus 31.3.2023/PT: Erittäin tärkeä näkökulma, jonka ohi aika on kuitenkin ajanut. Minkälaisen vahingon aiheuttikaan 24.2 2022 Ukrainan sodan syttyminen! Huom! Krimin miehitys alkoi helmikuussa 2014 ja jatkui Itä-Ukrainan miehityksen käynnistämisellä maaliskuussa 2014. Jälkiviisaat sanovat, että liittoutuneiden olisi pitänyt torpedoida Venäjän toimet heti vuonna 2014.

 

Seuraava kirjoitus on saman vuoden (2014) lokakuulta:

”Kokoomuslainen Jarmo Virmavirta on herättänyt keskustelua ”vanhasuomalaisella” tai paasikiveläisellä (mutta ei kekkoslaisella) liittoutumattomuuspuheilla. Hän siis vastustaa Suomen Nato-jäsenyyttä. Onko tämä jotenkin poikkeavaa? Ei siinä mielessä, että kokoomuksessa on runsaasti liittoutumattomuuden kannattajia. Hän nyt sattuu kuitenkin olemaan harvoja tunnettuja kokoomuslaisia, jotka ovat ottaneet tämän kannan. Virmavirta kiinnittää huomiota muutamaan oleelliseen kysymykseen, jotka itsekin olen pannut merkille. Kysymys on esimerkiksi lehdistön ottamasta asenteesta Nato-keskustelussa (”Nato on median lemmikki”).

 

Seuraava ironinen kirjoitus on blogistani huhtikuulta 2016. Kuohahtamiseni sallittakoon:

Erikseen on sitten kaiken sen ihanuuden kuvailu, mitä Nato tarjoaa, kunhan ensin ymmärrämme liittyä siihen.

Annetaan kuva, että kyllähän Suomi on tärkeä Natolle, mutta aivan erityisesti Nato on tärkeä Suomelle. Miksi? Vastaus: ”Amerikkalaiset tuovat esille näkökohdan, että Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen taloutta ja antaisi valtiolle ja yrityksille selkänojaa Venäjän kanssa käytävään kauppaan”. Ai, että Nato painostaa venäläiset kaupankäyntiin Suomen kanssa. Enää ne eivät uskalla olla käymättä kauppaa meidän kanssamme! Tätä en tiennytkään. Nythän asiat selkenivät kerralla, sen kun liitymme Natoon, niin tämä ikävä EU:n ja Venäjän välinen skisma poistuu, käveleehän Nato EU:n yli mennen tullen. Alan pikku hiljaa uskoa, että jotkut haluavat sotaa ihan tosissaan.

 

Seuraava kirjoitus on marraskuulta 2017:

Naton kannattajat ovat aktivoituneet presidentinvaalien yhteydessä, mutta turhaan. Suomalaisten päätä ei hevillä käännetä. Ja ns. asiantuntijat ihmettelevät: Ulkopoliittisen instituutin tutkija Matti Pesu toteaa ensikommenttinaan, että ”suomalaiset eivät vielä täysin ymmärrä Suomen muuttunutta asemaa”. Kommentti korostaa ns. asiantuntijoiden ylemmyydentuntoista asennetta. Asian voisi kääntää toisin päin ja todeta, että tutkijat eivät oikein ymmärrä Suomen muuttunutta asemaa.

Eri asia on sitten, että Suomi on edennyt sotilaallisessa yhteistyössä hämmentävän pitkälle ilman, että kansalaismielipidettä on huomioitu riittävästi. Ulkopoliittisen johdon tulisi ottaa vakavana varoituksena kansalaisten Nato-yhteistyökritiikki kokonaisuudessaan.

 

Seuraava kirjoitus on marraskuulta 2021. Vajaa puoli vuotta Ukrainan sodan alkamiseen:

Joskus kun seuraa Nato-keskustelua,  tulee mieleen, että Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg käsittelee aihetta Suomen kannalta hienovaraisemmin ja tahdikkaammin,  kuin eräät kotimaan  poliitikot ja lehdet. Stoltenberg on ”avannut oven” Suomelle,  mutta ei halua työntää Suomea väkisin sisään. Onhan se tietenkin pidemmälle viety lauseke kuin se,  että todetaan liittymisen olevan Suomen asia. Tosin tätäkin ilmaisua Stoltenberg käytti Suomen vierailunsa aikana. Jotkut suomalaiset suorastaan kerjäävät pidemmälle vietyjä lausahduksia Naton pääsihteeriltä. Stoltenberg ymmärtää kuitenkin historialliset syyt,  miksi Suomi ei ole Naton jäsen.  Yhtälailla Baltian maat historiallisista syistä riensivät Naton jäseniksi heti,  kun se oli mahdollista.

Naton kannattajat ovat kehittäneet Natoon liittymistä puolustavia iskulauseita, joista viime aikoina suosituin lienee seuraava: jos Suomi pysyy Nato-kumppanina,  ei sitä sitouduta auttamaan, mutta jos se liittyy Natoon,  niin sopimuksen viidennen artiklan mukaan  se saa sitovasti apua.  

 

Seuraava kirjoitus on tammikuulta 2022. Siinä pohdin Niinistön varovaisuutta  lausua Nato-kantansa ja syynkin hän itse kertoo:

Niinistö tajusi hyvin kansan jakautumisen vaaran, jota hän presidenttinä haluaa varmaan viimeiseen saakka välttää. Ei voi olla niin, että kansalaiset ilmoittavat,  että tietoa on liian vähän,  ja että vain asiantuntijoilla on tietämisen lahja hallussaan.  Presidentti lisäsi ironisesti, että kun mielipidetiedusteluissa Naton kannatus on hiukan lisääntynyt,  niin yhtäkkiä kansan mielipide alkaakin kelvata eliitille. Tarvitaan siis kansanäänestys. Sen presidentti sanoi selkeäsanaisesti. Niinistö on aiemminkin ollut tällä kannalla ja toisti nyt viestin. Samalla hän tuli vahvistaneeksi itsestään selvän asian: gallupeilla tätä asiaa ei ratkaista. 

Niinistö jos kuka tunsi vastuunsa, jos Suomi ajautuu Venäjän vihollisen leiriin ja pihtasi kantaansa siihen saakka,  kun oli aivan varma mielipiteensä lopullisuudesta. Niinistö säästeli kantaansa vielä keväällä 2022 odottaen ”merkkiä” kansalaisilta:  nyt olemme valmiit. Hän halusi edetä niin tasajalkaa kansalaisten enemmistön kanssa kuin oli mahdollista. Näin tapahtuikin.

 

Seuraava kirjoitus on helmikuulta 2022:

Hesarin vaikuttamislinja näkyi 16.2.2022, kun lehti julkaisi jälleen yhden version ”Nato Ei-Nato kyllä”  -gallupeista. Etusivuillaan Hesari otsikoi: ”HS-gallup: Venäjän pelko yhä Nato-jarru”. Otsikko heijastaa tiettyä pettymystä ja samalla pelko-sanan korostamista turhautumismielessä ikään kuin haluten sanoa, että eikö siitä pelosta vieläkään ole  päästy irti? Sisäsivujen artikkelissa vahvistetaan  Nato-henkistä asennetta otsikolla  ”HS-gallup: Natosta toivotaan turvaa pahan päivän varalle”. Otsake on napattu mielipidetiedustelun Kantar TNS:n tutkimusjohtajan Sakari Nurmelan suusta. Toki Nurmela mainitsee tutkimukseen viitaten myös Nato-jäsenyyttä vastaan olevien kärkiperustelun: ”miten setvitään asiat Venäjän kanssa,  jos ollaan jäseniä”, mutta tämä ei ole pääviesti.

 

Ja seuraava kirjoitus on heti maaliskuulta samalta vuodelta (2022):

Käänne on tapahtunut niin nopeasti, että Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla ällistyttiin  mielipidetiedustelujen tulosten suunnasta. Lehti kirjoittaa 23.3.2022 : ”Myös ei-ääniä tarvitaan Nato-keskustelussa”(!).  Onko lehden päätoimittajilla huono omatunto omien Nato-myönteisten kirjoitustensa vaikutuksista vai mikä mahtaa olla kannanoton syy?  Nato-mielisten voitto näyttää nyt saavutetulta. Hesari epäilee,  että ihmiset on peloteltu äänestämään Naton puolesta (!) ja nyt sitten lohdutuksena häviäjiä pyritään rohkaisemaan pitämään pintansa! Pelko tai varovaisuus tällaisessa asiassa on huono merkki sananvapauden kannalta. Eihän kenenkään pitäisi pelätä vastata kyselyihin siten kuin oikealta tuntuu.

Vielä pari kuukautta sitten presidentti Niinistö moitti mielipidetiedusteluja niiden ”ehdollistamisesta”:  ”Jos valtion johto kannattaa liittoutumista,  niin…(kansalaiset seuraavat)”  jne.

::::::::::::::::::::::::::  

Loppu onkin sitten tätä päivää, josta kirjoitin tämän blogikirjoitukseni osassa 1.

 

Maailmankirjat sekaisin – kilpailu uudesta maailmanjärjestyksestä (osa 1)

 

Tuoreessa Kanava-lehdessä 2/2023 ministeri Per Stenbäck kirjoittaa maailmanjärjestyksestä, jota yritetään saada voimaan aiemman maailmanjärjestyksen sijalle. Artikkelin nimi on ”Maailmanjärjestys 2.0: hahmotelma”. Referoin seuraavassa osin Stenbäckin hyvää kirjoitusta, mutta esitän myös omat käsitykseni asiasta.

Stenbäck mainitsee ensin haasteet, jotka vaikuttavat, kun halutaan jäsentää maailmaa uudella ymmärrettävällä tavalla. Haasteita on paljon ja ne vaikeuttavat eksaktin kuvan muodostamista. Mutta hypätään suoraan asiaan.

Mikä on world order eli maailmanjärjestys? Chat GPT vastaa seuraavalla määrityksellä:

”World order refers to the way that nations and other actors interact with each other in the global system. It can refer to the rules, norms, and institutions that govern international relations, as well as the distribution of power and influence among nations”.

Siis osapuolien väliset suhteet, säännöt ja vallanjako  ovat keskiössä.

Toisen maailmansodan  päättyessä voimaan astuneella maailmanjärjestyksellä (olkoon se oletuksena nimeltään 1.0) tarkoitetaan Jaltan konferenssissa vuonna 1945 sovittua järjestystä, jossa määriteltiin Euroopan rajat ja suurvaltojen vaikutusalueet etupiireineen. Tunnetun - lähinnä eurooppalaisen - maailman jaosta päättivät tuolloin Franklin Roosevelt, Josef Stalin ja Winston Churchill.

Vaikka Stenbäckin artikkelissa puhutaan  maailmanjärjestys 2.0:sta voidaan aika-akselilla mennä kauaksikin taakse päin, jolloin vastaan tulee samantyyppisiä ”maailmanjärjestyksiä”.

Kolmekymmentävuotisen sodan (1618-48) rauhan­sopimukset aloittivat Keski-Euroopassa uuden­laisen poliittisen järjestelmän, jota myöhemmin on sanottu west­faleni­laiseksi suvereni­teetiksi tai maailmanjärjestykseksi (joka pitää sisällään sen aikuisen tunnetun ja Eurooppa-keskeisen ”maailman”). Se astui voimaan vuonna 1648. Sen mukaan kullakin valtiolla on määräysvalta omalla alueellaan. Westfalenin rauhansopimusta pidetäänkin yleisesti modernin valtio­järjestelmän peruskirjana.^[5] Se perustuu valtiollisen suvereni­teetin käsitteeseen, tunnusti valtioiden itse­määräämis­oikeuden ja kielsi valtioita puuttumasta toisten valtioiden sisäisiin asioihin. 

Samantyyppinen järjestely  varauksin  toteutettiin  Wienin kongressissa eli Tanssivassa kongressissa vuosina 1814–1815. Tarkoituksena oli Euroopan rajojen uudelleenjärjestely tasapainoisiin suuriin ja pieniin valtioihin Napoleonin sotien jäljiltä.

Kongressin mielestä Ranskan vallankumous sekä Napoléon Bonaparten valloitukset olivat laittomia ja se pyrki palauttamaan Euroopan ennen vuotta 1789 valinneisiin oloihin. Lisäksi Ranskan ympärille oli tehtävä turvavyöhyke.

Suurvaltojen välille rakentui voimatasapaino, eli yksikään valtio ei saanut kohota muita valtioita mahtavammaksi.

Näistä kahdesta ”maailmanjärjestyksestä” voidaan löytää selviä yhtymäkohtia nyt meneillään olevaan keskusteluun maailman uudesta järjestyksestä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Tulevaksi (ja osin jo voimassa olevaksi) maailmanjärjestykseksi on hahmotettu Kiinan ja Yhdysvaltojen johtamia blokkeja. Uusi maailmanjärjestys on rakentumassa parhaillaan.

Venäjä ei halua jäädä lehdelle soittelemaan, niinpä sillä on oma tulkintansa tai sovelluksensa  uudesta maailmanjärjestyksestä. Sitä yritän kuvailla seuraavassa:

Venäjän lopullisia tarkoitusperiä voi vain arvailla, mutta lähtökohtana voidaan pitää 1950-70-lukujen bipolaarista (kaksinapaista)  Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton sanelemaa maailmanjärjestystä. Vaikka ydinsodan vaara loi varjon tuon aikaisten suurvaltasuhteiden ylle, Neuvostoliitto pyrki propagandassa ja miksei todellisuudessakin ”rauhanomaiseen rinnakkaineloon” sosialismin ja kapitalismin välillä. Noina vuosikymmeninä pidettiin pääsääntöisesti kiinni molempien osapuolien etupiireistä Jaltan jäljiltä.

Kun Neuvostoliitto ja sosialismi romahtivat 1990-luvun vaihteessa, oli Venäjä täysin tyytymätön vallitsevaan yksinapaiseen Yhdysvaltain johtamaan maailmanjärjestykseen. Venäjän etupiiri pieneni dramaattisesti Putin kuvasi Neuvostoliiton romahdusta ”vuosisadan suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi”. Hän asetti tavoitteekseen  Venäjän maailmanmahdin ja Neuvostoliiton eheyden palauttamisen etupiireineen osana paljon mainostamaansa moninapaista maailmanjärjestystä. Samalla ”rauhanomainen rinnakkainelo” palautettiin tavoitteistoon Venäjän uudessa perustuslaissa (2020), mutta se tapahtuisi vasta sen jälkeen, kun Venäjä pääsisi asemaan, jonka se näki samanveroisuudeksi Yhdysvaltain kanssa. Kiinan ja Venäjän tavoitteet näyttävät yhtäläisiltä tästä näkökulmasta: molemmat haluaisivat tasavertaisuutta Yhdysvaltain kanssa.

Maailmanrauha on uhattuna tällä hetkellä, se on selvä. Kysymykseni kuuluu: voitaisiinko Venäjän ”rauhanomainen rinnakkainelo” ottaa pohjaksi neuvotteluille rauhan palauttamiseksi ja uudeksi maailmanjärjestykseksi? Vastaus - jos se olisi myönteinen - olisi myötäsukainen Putinin Venäjän esitykselle moninapaisesta maailmanjärjestyksestä.

Useimmat torpannevat ehdotuksen heti kättelyssä.

Esitykseni suuri  haaste on ilmeisen selvä: Venäjän ehdotus maailman jakamiseksi etupiireiksi. Etupiirien  nyt esillä ollut sisältö ei tietenkään käy. Sille olisi etsittävä Kiinan ja USA:n hyväksymä korvaava sisältö.

Maailmanjärjestys (uusi tai vanha) ei luultavasti ole milloinkaan riidaton. Näen niin,  että Yhdysvallat päivittää koko ajan  ”omaa maailmanjärjestystään” oletukseksi tulevaisuutta varten.

::::::::::::::::::::::

Per Stenbäck käsittelee artikkelissaan uutta (tulevaa) maailmanjärjestystä. Sen kaksi napaa ovat ”totalitaarinen Kiinan johtama blokki” (Kiina, Venäjä, Pohjois-Korea ja Iran) ja ”liberaalidemokraattinen Yhdysvaltojen johtama blokki”. Venäjä määrittelee uuteen maailmanjärjestykseen sisältyväksi myös ns. BRICS-maat (Venäjän ja Kiinan lisäksi Brasília, Intia ja Etelä-Afrikka), jotka tietenkin sen ajattelussa tasapainottavat USA-keskeistä maailmaa ja jotka yhdessä muodostavat moninapaisen maailman.

Joka tapauksessa vuodesta 1945 voimassa ollut ja 1990-luvun vaihteeseen saakka ulottunut maailmanjärjestys ei enää kuvaa nykypäivää.

Stenbäck toteaa aluksi,  että Yhdysvallat monista takaiskuista huolimatta on edelleen läntisen maailman johtava maa. Joillekin tämä on yllätys huomioiden Yhdysvaltain kansainvälisesti ja kotimaassa kohtaamat vastoinkäymiset. Samalla Yhdysvallat on liberaalidemokraattisen valtioyhteisön johtava maa. Stenbäck kertoo kymmenen maan luopuneen demokratiasta vuosien 2015-19 välillä. Jos vielä Yhdysvallat horjuisi merkitsisi se todellista vaaraa demokratialle. Myös monien maiden USA:lta saamat turvallisuustakuut menetettäisiin, jos Yhdysvallat häviäisi taistelun demokratian puolesta. Eurooppa kärsisi ehkä kohtalokkaita vaurioita, jos se menettäisi amerikkalaisen selkänojan. Yksinään Eurooppa ei tunnu pystyvän lunastamaan vakavan haastajan asemaa uudessa maailmanjärjestyksessä.

Vuoden 1945 maailmanjärjestyksen haastajista Kiina on tärkein ja muut Kiinan kumppanihaastajat kuuluvat sen blokkiin.

Kiina ja Yhdysvallat ovat muodostaneet etupiirinsä, joiden välistä – tosin veteen piirrettyä - punaista viivaa ei voi ylittää antautumatta maailmanpalon vaaraan.

Vaarallisia potentiaalisia konfliktipesäkkeitä ovat mm. Taiwan, Israel, Pohjois-Korea ja Iran. Ukrainassa pahimmat ennusmerkit ovat jo toteutuneet. Kaikkein pahin skenaario muodostuu kuitenkin Venäjän ja sen aggressiivisen presidentin etupiiri- ja ”rajattomien” tavoitteiden seurauksena. Venäjä on luonut kutsumuskohtalokseen imperialistiset tavoitteet. Se näyttää horjuvan kuilun reunalla,  mutta on vaikea kuvitella maailmaa ilman Venäjää: sen historiallisfilosofiset juuret ulottuvat syvälle menneisyyteen ja se osin elääkin niiden kannustamana.

Monet mm. minä ovat asettaneet Yhdysvaltain aseman lännen henkisenä johtajana kyseenalaiseksi. Yhdysvaltain demokratia ei ole enää niin vakuuttava kuin se oli heti toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien aikana. Pelkästään Donald Trumpin kaltainen johtaja voi aiheuttaa Yhdysvalloille korvaamatonta vahinkoa. Mitään toista valtiota ei voi kuitenkaan asettaa USA:n tilalle, joten näillä mennään.

Suurselkkauksen vaara on potentiaalinen Yhdysvaltain ja Kiinan välillä. Kiinan menestys perustuu paljolti sen käymään kauppaan, joten hevillä Kiinakaan ei riko rauhaa. Sen suurvalta-asema vahvistuu aikojen saatossa. Stenbäck ja moni muu arvioi , että Venäjä joutuu riippuvuussuhteeseen Kiinasta.

Stenbäck ottaa esille erään merkittävän seikan. Meneillään oleva konflikti voi laajentua suursodaksi ensimmäisen maailmansodan aaton kaltaisen ketjureaktion seurauksena, kun toisiinsa kietoutuneet liittosuhteet laukeavat.

Stenbäck loihtii kuvan pakotetuista ja rauhanomaisista etupiireistä. Ensin mainitut eivät ole pysyviä rakenteita (mutta voivat silti olla voimassa kymmeniä vuosia). Sen sijaan turvallisuutta luovina järjestelminä etupiirit voidaan saattaa voimaan valtioiden kesken,  joilla on sama arvopohja.

Stenbäck ottaa esille jotkut kansainvälisen politiikan ”realistit” (Henry Kissinger, myös John Mearsheimer), jotka esimerkiksi ”suomettaisivat” Ukrainan  rauhan edellytysten luomiseksi. He tekevät kokemastaan välttämättömyydestä hyveen. Venäjän aggressiiviset toimet ovat kuitenkin vieneet pohjan tällaiselta ajattelulta, vaikka siinä joissakin olosuhteissa voisikin olla alustavana ratkaisuna järkeä. 

Sen sijaan Neville Chamberlainin vetäminen esimerkiksi ”myönnytysten ansasta” ei taida pitää yhtä tosiasioiden kanssa. Päävastuu hyväuskoisuudesta lankeaa Iso Britannian parlamentille, joka halusi myönnytysten avulla rauhaa.

Yhdysvaltain ja Kiinan edustamien blokkien väliin jää puolueettomien maiden statuksen omaavat valtiot, joita nyt edustavat esimerkiksi Sveitsi ja Itävalta.  Stenbäck epäilee,  ettei nyt synny kylmän sodan aikuista erillistä sitoutumattomien maiden blokkia (johon mm. Suomi ei kuulunut), joka pyrkii merkittävään itsenäiseen asemaan. Olen usein maininnut,  kuinka Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles pilkkasi puolueettomia maita moraalittomiksi. Piti siis kuulua blokkeihin (=valita puolensa), muut vaihtoehdot olivat kunniattomia.

Itselleni on jäänyt sitoutumattomuudesta positiivissävyinen mielikuva, vaikka se ei ole vallankäytön näkökulmasta saanutkaan merkittävää asemaa valtioiden joukossa. On toisen kirjoituksen asia pohtia puolueettomien maiden oikeutusta tässä maailmanjärjestyksessä.

Kiina houkuttelee erilaisin eduin esimerkiksi Afrikan maita liittolaisikseen kaupan avulla. Kiinalainen versio autoritaarisuudesta ei haittaa. Riippuvuussuhteesta Kiinaan tosin  voi tulla riippakivi, josta ei hevin vapauduta. Liittoutumattomuus ei sinällään estä pelaamista sen enempää kuin sotilasliittoon kuuluminen (vrt. Turkki, Unkari). Molemmista käsin voidaan pelata omaan pussiin.

Liberaalit demokratiat ovat joutuneet monesti puolustusasemiin taistellessaan sananvapauden ja ihmisoikeuksien puolesta orastavassa uudessa maailmanjärjestyksessä . Nyt olemme kuitenkin henkisesti tässä taistelutilanteessa monia autoritaarisesti hallittuja valtioita vastaan,  joista jotkut kuuluvat tulevaisuudessa samaan sotilasliittoon kuin Suomi.

Per Stenbäck painottaa sitä, että olemme joutuneet irrottautumaan vanhasta idealismista (”maailman omatunto”), jota ehkä Ruotsi pelkistetyimmillään aikoinaan edusti. Demokratiasta tulee Stenbäckin mukaan vaikeasti markkinoitava ylellisyystuote. Kannattaako demokratian pyssyjen avulla tapahtuva markkinointi? Yhdysvallat osoitti Irakissa 2003 (ja miksei Afganistanissakin), kuinka vaikeata demokratian kauppaaminen on. Sitä ei juuri kannattane harrastaa, sillä pakkosyötön kohteena olevan kantaväestön kannalta se ikään kuin simuloi vanhaa siirtomaa-ajattelua.

Niinpä niin, kaupankäynti ja oma etu on korvannut valtiosuhteet monissa tapauksissa. On siirrytty pragmaattisten suhteiden aikaan. Asiat ratkotaan tapauskohtaisesti.

Stenbäckin mielestä liberaalien demokratioiden on vahvistettava uskoa ensisijaisesti kv. ongelmanratkaisijoina, muuttoliikkeiden aiheuttamien paineiden ratkaisijoina, uusien pandemioiden estäjinä ja luonnon moninaisuuden puolestapuhujina ja toimijoina.

(jatkuu osassa 2)

 

Kuka dominoi politiikassa haja-asutusalueita nyt?

 

Lapsuuteeni ja nuoruuteeni kuuluivat Suomenniemen kunnan Suomenkylässä vietetyt kesät heinätöineen, viljankorjuineen… Oltiin Suomen ”syvässä etelässä”. Suomen keskusta oli maalaisliitto ja sen asema oli vankkumaton maaseudulla.  Presidentit olivat Kekkosia….

Kaikki oli niin suurta ja avaraa 1960-luvun vaihteessa peltojen ympäröimän navetan ollessa täynnä lehmiä. Metsän tummanvihreä nauha siinsi kaukana peltojen takana taivaanrannassa. Modernia aikaa edusti telkkari, joka tuli taloon Rooman olympialaisia varten. Kylän ihmiset kokoontuivat illalla tupaan näköradiota tiirailemaan. Monet jäivät katsomaan myöhäisillan sarjafilmejä vielä isäntien painuessa unten maille. Avoimet ovet olivat osa sen aikaista luottamusyhteiskuntaa!

Kotiimme - naapurikunnan kirkonkylään - televisio tuli monta vuotta myöhemmin. Moderni saattoi tulla todellakin vauraaseen maalaistaloon traktoreineen ja autoineen ennen taajamia.  Silloin TV:n tuijottaminen aloitettiin virityskuvan katselulla.

Kun katselin 40 vuotta sitten järven toiselta puolelta mökiltäni kylämaisemaa,  näkyi se vielä hyvin, mutta on nyttemmin peittynyt puiden taakse aivan kuin muistuttaen vanhan elämänmuodon katoamisesta. Siitä ei todellakaan ole juuri mitään jäljellä. Kesäasukkaat ovat luoneet uuden kunnan omine palvelutarpeineen.

Joskus kysyin, milloin sähköt tulivat kylään. Niin, ei siitä ollut kovinkaan kauaa, joskus 1940-luvun lopulla. Miten ihmeessä sitä ennen pärjättiin? Kehitys kiihtyi varsinkin maaseudun vaurauden päivinä 1960-luvulla.  

Tupa oli kaiken keskus ja vaitelias nuorempi isäntä dominoi tätä kaikkeutta, vai oliko se sittenkin emäntä, joka ruokki meidät kaikki….. Me naskalit vierittelimme kuulalaakereita tuvan leveillä lattialankuilla kaataaksemme toisen osapuolen tinasotilaita. Vähän varttuneempana luin iltaisin puolihämärässä talon vintillä Pekka Lipposen seikkailuja ja isännän Jalluja….

Vaikka maatila oli vauraanpuoleinen hankittiin leivän jatkeeksi kalaa. Olin nuotanvedossa mukana, kuten olin heinänteossakin. Ruislyhteet ja -kuhilaat syntyivät itsestään selvinä asioina (isäntä tosin naureskeli, että Pekka se köyttää vasikkaa, kun olin hajareisin lyhteen päällä). Työsuojelumääräykset eivät olleet esteenä, kun olin se viimeinen kaveri navetan vintillä, joka tunki heinää katonrajassa pärekaton naulojen raapiessa päätä ja lämpötilan ollessa tukahduttava.

Tuon miljöön poliittisia valtasuhteita on vavahduttanut paradigman muutos: Suomen keskusta on syrjäytetty johtavan puolueen paikalta ja perussuomalaiset ovat tulleet joka vaalipiirissä  tilalle. Etenevätkö he jatkossa kylä- ja savutasolle saakka? Pystyykö perussuomalaiset politiikallaan luomaan vanhan hyvän ajan tunnelman ja silti sopeutumaan nykypäivän ilmastonmuutos-, polttoaine- ja kustannuskriisihaasteisiin?

Miten tähän on päädytty?

”Maaseutu pettyi keskustaan” kirkuu otsake Helsingin Sanomissa (8.4.2023) pyyhkäisten syrjään nostalgiset muistoni vanhasta maaseutu-Suomesta. Hesari jatkaa: ”(Keskustaa) vastaan tulivat turve, bensan hinta ja Tiktok”.

Vaalien tuloksia kuvaavan kartan värejä on tutkittu hartaasti ja näyttää siltä, että kirjoitukseni johdannossa kuvattu maaseudun toimeentulon edunvalvoja on lopullisesti vaihtunut keskustasta perussuomalaisiin. Enää ei puhuta vauraasta maaseudusta. Nyt sinnitellään. Perussuomalaiset on parannettu painos SMP:stä. Sen oikeistolainen konservatismi on tehonnut myös kaupungeissa.

Tulkintani  mukaan Juha Sipilän yritys liberalisoida keskusta meni pieleen. Keskusta sai vuonna 2015 21,1 prosentin kannatuksen, josta pudottiin 13,8 prosenttiin vuonna 2019 ja edelleen 11,3 prosenttiin vuonna 2023. Sipilän kaudella (2015-2019) kannatus putosi siis 7,3 prosenttia ja Annika Saarikon kaudella edelleen 2,5 prosenttia. Prosentit puolittuivat. Nyt keskustassa on suosittua leimata vihervasemmistohallitus virheeksi suhteellisen pienen tappion takia. Kukaan ei näytä muistavan Marinin hallituksen merkittäviä saavutuksia vaikeiden haasteiden keskellä. Entä keskustan porvarihallituksen aikana kärsimä lähes kolminkertainen tappio verrattuna tähän tuoreeseen tappioon? Mistä se kertoo? Keskustan mennessä Rinteen-Marinin hallitukseen ministeri Antti Kurvinen kehui, että kymmenestä keskustan vaatimuksesta saatiin yksitoista läpi!  Juuri nyt tuntuu siltä,  että keskusta yrittää tehdä - jälleen kerran - haaksirikolleen syntipukin muista. Mistä on kysymys, jos politiikka pyrkii vastaamaan modernin haasteisiin, mutta kannattajat haluavat säilyttää menneen maailman ja hakea turvaa siitä?

Myös sellaisen johtopäätöksen olen tehnyt,  että viime hetken etujen tuottaminen vaalien alla jollekin ryhmälle ei tuo tulosta (puolueesta riippumatta). Nyt Saarikko yritti ylimääräisellä lapsilisällä houkutella kannattajia, mutta ilman vastakaikua. Samoin taktikoiva saamelaiskäräjälain jarruttelu ei sekään hyödyttänyt puoluetta. Aitoihin kannatuksen muutoksiin täytyy ilmeisesti olla trendinomaisia syitä. Temput harvoin onnistuvat. Tätä alleviivaa keskustan pyrkimys parantaa asemiaan muita hallituspuolueita ärsyttäneellä tempoilulla.

Sen sijaan oleellinen vaikutus kannatukseen oli keskustaväen  tyytymättömyydellä useisiin perusasioihin, kuten turpeentuotantoon kohdistuneeseen ”alasajoon”, maatalouden kustannuskriisin hoitamiseen, polttoaineiden jakeluvelvoitteen liian tehokkaaseen käyttöönottoon, polttoaineveron suuruuteen, sähköautojen hankintatukeen (hyödyn saavat hyvätuloiset), ilmastonmuutostoimien jarruttamisen hitauteen, tuulisähköpuistojen massiiviseen käyttöönottoon (hyödyt kohdistuvat muille seuduille kuin niille, jonne tuulisähköä rakennetaan).

Kovaa kritiikkiä kohdistui myös Marinin hallituksen arvopohjaan, joka oli liian vapaamielinen (huumeet, kasvatuksen arvot, kouluväkivallan uhka ja monet muut lainsäädännön sallivuudet).

Haluttiin siis periaatteessa konservatiivisempaa toimintaympäristöä ja säännöstöä, mutta toisaalta sallivampaa suhtautumista ihmisiä lähellä oleviin elämäntapakysymyksiin (esim. torjuva suhtautuminen metsästyksen liian tiukkoihin rajoituksiin).

Keskusta pyrki asemaansa parantaakseen lainsäädännön lievennyksiin/tiukentamiseen asiasta riippuen, mutta äänestäjien tuomio oli jyrkkä:  liian vähän, liian myöhään.

Tässä ei ole kaikki. Syntyy vaikutelma, että on kaksi Suomea: konservatiivinen perinne-Suomi ja liberaali kansalaisvapauksia suosiva Suomi, joiden välillä on liki umpeenkuromaton ero. On kyseenalaista olisiko keskusta pärjännyt millään kompromisseilla Marinin hallituksessa, olisiko se itse asiassa pärjännyt missään kokoonpanossa?  Kilpailija perussuomalaiset tunnisti toimivan keinovalikoiman sekä kaupunki- että maaseutuinterventioon. Uusia perussuomalaisia vaikuttajia ei voi leimata pintasuosion tavoittelijoiksi. Heissä on - varsinkin nuorissa – ennakkoluulottomuutta, joka poikkeaa perinteisestä nostalgia-populismista.  

Keskusta joutuu miettimään tästä eteenpäin, mihin yhdistelmään se kuuluu tai pääsee voidakseen itse vahvistua. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että muut haluavat sen vankistamaan porvarienemmistöä, mutta lähteekö keskusta taas uuteen seikkailuun? Ei taida kannattaa, ensin sen on löydettävä itsensä ja sitten ne, jotka uskovat puolueeseen. Mitä on olla keskellä?

::::::::::::::::::::::::::::::

Perussuomalaisten edeltäjän Suomen maaseudun puolueen, SMP:n nostalgia perustui yhteiskunnan modernisoitumisen ja kaupungistumisen vastustamiseen Yhteiskunnan nopea rakennemuutos 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa satoi SMP:n laariin. Puolueen kannatuspohja lepäsi pientilojen varassa. Tässä oli ongelma: ne eivät enää elättäneet maaseudulla sinnittelijöitä kuin osaksi ja tilat muuttuivat vähitellen elinkelvottomiksi. SMP katosi puoluekartalta.

Perussuomalaiset edustaa populismin toista polvea Suomessa. Ensimmäisen sukupolven SMP:llä oli parhaimmillaan 18 kansanedustajaa. Perussuomalaiset teki läpimurron vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jolloin se sai 19,1 prosentin kannatuksen.  Puolue on puolustanut saamaansa menestystä sitkeästi monien vaiherikkaiden vuosien aikana 2010- ja 2020-luvulla. Samalla se on muuttunut populismipainotteisesta puolueesta yleispuolueen suuntaan.

Vuoden 2018 presidentinvaaleissa puolueen ehdokas Laura Huhtasaari otti käyttöön nostalgisen iskulauseen ”Suomi takaisin”. Hän tarkoitti tällä, että ”suomalaiset ensin” amerikkalaisen vastineensa ”America First” mukaisesti. Huhtasaari jätti presidentinvaaleissa taakseen ns. vanhojen puolueiden ehdokkaita. Haluttiin korostaa paluuta vanhaan turvalliseen Suomeen (”Turvallinen Suomi takaisin”). ”Perusasiat” (mitä ikinä niillä tarkoitettiinkaan) nostettiin tikunnokkaan. Kokonainen perinteinen  elämänmuoto oli vaaravyöhykkeessä perussuomalaisten mielestä (vrt. Suomenniemi-takaumat).

Vastustettavina kohdetahoina olivat liberaalit tahot ja korostuneen vihreät arvot. Suosittuja puolueen sivistyneistön käyttämiä ilmauksia olivat ”kulttuurimarxilaisuus” ja ”Frankfurtin koulukunta”, johon niputetaan kaikki vasemmistolaisuuteen vivahtava, kuten akateeminen vasemmistolaisuus, ympäristöpolitiikka, liberaali suhtautuminen maahanmuuttoon sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden kategorioiden rikkominen. Myös kommunismi haukkumasanana on yleistynyt. Perinteiset instituutiot, kuten avioliitto ovat perussuomalaisten mielestä uhanalaisia. Puolueen  mukaan niitä pyritään liberaalien vastustajien taholta määrittämään uudelleen.

Vuoden 2023 eduskuntavaaleissa nähtiin perussuomalaisten osittainen uudistuminen. Se lienee ollut välttämätöntä koko maan ja varsinkin kaupunkikannatuksen varmistamiseksi. Joiltain osin perussuomalaiset ovat luopuneet laurahuhtasaarelaisesta umpipopulistisesta propagandasta ja raivanneet etenemisväylän kehityksen kärkeen mm. asiakeskeisessä netin hyödyntämisessä vaalikamppailuissa ja  vaalien välillä.  

 

Mitkä vaalit 2023?

 

Kun pöly pikku hiljaa laskeutuu eduskuntavaalien nostattaman tomupilven jälkeen, alkavat vaalikamppailun  painotukset/ilmiöt erottumaan selkeämmin.

Mistä vaaleista siis oli kysymys aihealueittain?

 

Velka ja palvelut

Vaalien alla parin vuoden ajan vallitsi yhteiskunnassa melkoinen myllerrys,  jossa koronapandemia, sote, hävittäjähankinnat + muu asevarustelu, Ukrainan sota, energiakriisi, korot ja inflaatio sekoittuivat yhdeksi jättimäiseksi euro- ja bittikeoksi,  josta taas kasvoi velkapommi, jonka luomiseen kaikki puolueet osallistuivat ja jonka purkamiseen odotetaan kaikkien puolueiden osallistuvan.

Valtiovarainministeriö arvioi velkojen tulevan katetuksi 6 + 3 miljardilla eurolla kahdessa vaalikaudessa. Vaalikamppailussa keskityttiin siihen, miten laskusta selvitään. Keinoista on oltu montaa mieltä. Taistelu kulminoitui keskusteluun velkarasitteesta, jonka kansakunta kestää.

 

Oikeistolaistuminen

Vaalien tulos vaikuttaa selvältä: on tapahtunut siirtymä oikealle. Vasemmistoliitto ja vihreät hävisivät  ja kokoomus ja perussuomalaiset voittivat

 

Sanna Marin

Harvoin,  jos koskaan yksi poliittisen kentän tähti on herättänyt niin suurta huomiota kuin Sanna Marin. Ulkomailta 70 toimittajaa tuli seuraamaan vaaleja (lue: Marinia). Marinin kiinnostavuutta lisää se, että hän jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Hän vastasi pääosin niistä uusista asioista,  jotka nousivat vaalikamppailun kuluessa esille. Hän oli ääniharva jo etukäteen laskien ja ennuste toteutui. Marinista langat johtavat mm. väitettyyn taktiseen äänestämiseen, puoluekentän vastakkainasetteluun (erityisesti kokoomus, sdp) ja taisteluun johtavien instituutioiden (pääministeri, presidentti) valtasuhteista.

Sanna Marinin synnyttämää kansainvälistä goodwilliä on vaikeaa, jollei mahdoton korvata.

 

Taktinen äänestäminen

Taktisella äänestämisellä tarkoitetaan äänestämistä,  jolla pyritään muuttamaan vaalien voimasuhteita siten,  että siirretään oma ääni mieluisimmalta henkilö/puoluevaihtoehdolta  jonkin eihalutun puolueen/henkilön  vastavoimalle.

Tällä on pyritty selittämään varsinkin vihreiden ja vasemmistoliiton kannatuksen jäämistä selvästi odotuksista.

Taktisen äänestämisen realisoitumista näissä vaaleissa ei ole tieteellisesti tutkittu. Se on oletus.

 

Polarisaatio

Konsensushenkisyys on osassa puoluekarttaa ohentunut. Jyrkkää vastakkainasetteluakin on ilmennyt. Niille on ominaista ideologinen kärjekkyys, joka on asetettu mm. hallitusyhteistyön esteeksi. Mitä on tapahtunut? Tulkintani mukaan perussuomalaiset ovat vuosien kuluessa oikeistolaistuneet ja muuttuneet konservatiivisemmiksi  ja hyökänneet liberaalien arvojen kimppuun ja vastaavasti vanha liberaali vasemmisto on   käynyt vastahyökkäyksen nousevaa perussuomalaista poliittista voimaa vastaan. Kysymyksessä on siis arvokartan sisällä tapahtuneesta arvojen (konservatiivit/liberaalit) ja ideologioiden (vasemmisto/oikeisto) välisestä polarisoitumisesta

 

Puoluevärikartan paradigman muutos

Puoluevärikartta vaalipiireittäin on muuttunut vihreästä (keskusta) valtaväristä vaalean siniseen (perussuomalaiset). Keskusta jäänee oppositioon useiden perättäisten vaalitappioiden seurauksena. Muut hallituskandidaatit haluavat keskustan mukaan hallitukseen omista taktisista syistä hallituksen muodostamisen ”liikkumavaran kasvattamiseksi”), eivät keskustaa hyödyttääkseen. Keskusta ei enää nöyrry muiden keppihevoseksi? Vaipuuko keskusta muiden länsieurooppalaisten keskustaryhmien tasolle?

Perussuomalaisten eteneminen  merkitsi oikeistokonservatismin ja kansallisen nostalgiatyyppisen ajattelun voittoa sekä vanhantyyppisen keskustalaisen puolueliiman haurastumista. Juha Sipilän pyrkimys liberalisoida keskusta on nyt kahden perättäisen vaalikauden vaalitappioiden myötä lopullisesti (?) valunut hukkaan. Hyödyn ovat  kerännet perussuomalaiset poimimalla  keskustalaisten  pragmaattisten konservatiivien äänet.

 

Sisäinen turvallisuus

Turvallisuusteema oli esillä erityisesti sisäpoliittisesti poliisien määräahojen ja poliisien määrän näkökulmasta. Taustalla vaikuttaa sisäisen turvallisuuden horjuminen ja ulkomaisten esimerkkien osoittama kaupunkien ja esikaupunkien turvattomuuden kasvu.

Venäjän ja Naton osalta  vaalinäkyvyys oli odotettua vähäisempi. Ulkopolitiikka on jyvitetty presidentille, ulkoministerille puolustusministerille sekä pääministerille.

EU:n kansansuosio ja Nato-liittolaisuus vaimensi EU-kriittisiä ääniä.

 

Nettivaalien läpimurto?

Osa nuorista vaaliehdokkaista on löytänyt netin kampanjavälineeksi. Jopa 10 000 ääntä saaneet nuoret innostanevat netin käyttöön jatkossa  yhä useampia. Netin etuna on sen pieni kustannus. Nuorten ryntäys ehdokkaiksi seuraavissa vaaleissa jää nähtäväksi, mutta edellytyksiä kasvulle on. Mitenkään räjähdysmäisesti netin käyttö vaaleissa ei ole tähän mennessä lisääntynyt, pikemminkin maltillisesti. Vähintään yhtä tärkeää kuin tekniikan hallitseminen on uuden vaalivälineen sisällöllinen taitaminen.

Netti avaa mahdollisuuden kaiken aikaiseen kampanjointiin, jonka jotkut ovat jo panneet merkille. Nuorten varhaiskypsä ja sujuvasanainen vaalityö haastaa vanhemmat ehdokkaat.

Osin voidaan puhua somen toisen polven viestijöistä.  He ovat saaneet etumatkaa muihin hitaammin reagoiviin nähden.

 

Naton täysjäsenyys on voimassa: onko Nato-keskustelu jäänyt kesken?

 

On aika katsoa hiukan taaksepäin ja arvioida Nato-liittymiskamppailun etenemistä pidemmällä aikavälillä. Viittaan ohessa sekä presidentti Niinistön kannan että oman kantani  kehittymiseen.

Kuten tunnettua sekä Suomi että Ruotsi törmäsivät Turkin ja Unkarin vastahakoisuuteen ratifioida Nato-sopimus. Molemmat Pohjoismaat vuorollaan ovat olleet ymmällä jarruttelun syistä. Epäilemättä Turkki ja Unkari iltalypsyllään hakivat joitakin etuja itselleen. Turkki ja Unkari ratifioivat kuitenkin Suomen sopimuksen ja tätä kirjoitettaessa Suomen täysjäsenyys on varmistunut.  

Ei ole sattuma, että molempien maiden oikeusvaltioperiaatteet ovat olleet huteralla pohjalla. Kuukausien vääntö kääntynee kuitenkin lopputuloksen kannalta suotuisaksi eli Natoon liittyminen realisoituu myös Ruotsin osalta.

Ruotsin moralisoiva virallinen kanta on toiminut maata itseään vastaan. Tunnettu, jo Vietnamin sodan ajoilta periytynyt Ruotsin ”maailman omatunto” -asenne korostuu tänäkin päivänä. Vietnamin sodan yhteydessä tilanne kärjistyi niin, että USA kutsui suurlähettiläänsä kotiin. Toisaalta myös tavalliset ruotsalaiset ovat omaksuneet vuosikymmenien varrella sormea heristävän asenteen muita valtioita kohtaan. Turkin ja Unkarin osalta on sanottu, että ruotsalaiset jäivät oman maineensa panttivangiksi. Ehkäpä niinkin, mutta ruotsalaiset ovat kieltäytyneet johdonmukaisesti myönnytyksistä Turkille ja Unkarille, jota menettelyä minäkin pitkälle kunnioitan.

Kun nykyisin politiikka on usein täysin periaatteetonta,  niin Ruotsin kanta muodostaa poikkeuksen ja menettelylle pitää antaa sille kuuluva arvo.

Tätä kirjoitettaessa Ruotsin liittoutuminen on lähinnä viivästynyt. Silläkin voi aavistuksen verran spekuloida, että Ruotsi jää Naton ulkopuolelle toistaiseksi.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainan kimppuun johti Suomen ja Ruotsin liittoutumishankkeen realisoitumiseen.  Venäjää ei puolusta Ukrainan sodan ja muun käytöksen perusteella kukaan edes vähän demokratiaa tunteva taho. On se ollut niin törkeää. Totuutta ei voi jakaa. Venäjä yrittää sitä propagandassaan, mutta liittoutuu tosiasiassa valheen puolelle.

Venäjä loisti poissaolollaan Suomen vaalikamppailusta. Joidenkin tahojen mukaan puolueet eivät yksinkertaisesti halunneet puhua Venäjästä. Muutos aiempaan on dramaattinen, koska Venäjä (Neuvostoliito) oli maailmanvaltana ja naapurina fakta, joka täytyi ottaa huomioon. Toisaalta myöskään Venäjän puolelta ei ole osoitettu merkittävää kiinnostusta sekaantua Suomen vaaleihin.

Oma lukunsa on Venäjän Tukholman suurlähettilään uhkailevat sanat Natoon liittymistä vastaan. On puhuttu jopa sotilaallisista toimista viimeisenä keinona vedota ruotsalaisten päätökseen. Liittymisprosessi oikeuttaa – näin Venäläinen taho sanoo – sotilaalliset vastatoimet. Niin ei kuitenkaan tapahdu.

Aivan viimeisimpänä on nostettu esille mahdollisuus, että Ruotsi ei liittyisi lainkaan Natoon,  jos Turkin ja Unkarin vetkuttelu jatkuu. Minulla on koko ajan ollut takaraivossa tällaisen mahdollisuuden ”uhka”. Niin vakuuttavaa on ollut Ruotsin 200 viime vuoden kehitys rauhan ja sodan kysymyksissä. Korvaisiko Ruotsi Nato-sopimuksen toistaiseksi kahdenvälisillä (Ruotsi-USA, Ruotsi-Englanti) sopimuksilla? No, Ruotsin Natoon liittyminen lienee todennäköistä, vaikka monella ruotsalaisella on ollut hiljaa mielessään - monissa suhteissa lyömättömän – sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkuminen.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus 30.3.2023 oli otsikoitu mielenkiintoisella tavalla: ”Kauhu kangisti  keskustelun Natosta”. Perusteena otsikolle ja kirjoitukselle oli, että vuosi sitten Natoon liittymiskeskustelu jäi käymättä,  kun muutos kansalaisten suhtautumisessa Natoon tapahtui Ukrainan sodan takia yhtäkkiä. Varmuus liittymisestä olikin siis pelkotilassa syntynyttä pakkoa?

Nyt HS kuuluttaa jälkikäteistä keskustelua pääkirjoituksessaan: ”Enää eliitillä ei olisi (ollut) syitä pidätellä keskustelua Suomesta Natossa ja Suomen paikasta maailmassa (kuten vuosi sitten)”.

Hesarin mielestä, kuten käsitän,  Suomen kansalle pitäisi paljastaa todellinen  syy Suomen Natoon liittymisestä. Ja se on: ”Nato-maat eivät olleet varautuneet strategisen kilpailun aikakauteen.” HS sanoo pääkirjoituksessaan sen myös toisella tavalla  ”Suomi ja Ruotsi eivät voineet jäädä Venäjän jalkoihin”.

::::::::::::::::::::::::::::::

On syytä ruveta miettimään, mitä tapahtuu, kun Suomesta tulee liittoutunut maa. Voi olla,  että Nato-liittoutumista on vaikea hahmottaa,  koska puolueettomuudella/sitoutumattomuudella/sotilaallisella liittoutumattomuudella on niin pitkä historia. Se ulottuu pidemmälle historiaan kuin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Veikkaan nyt, että liittoutumisesta tulee eräänlainen ”must” (ainoa totuus), jota vastaan on vaikeaa herättää keskustelua. Ajan henki on jotenkin niin sotaisuutta uhkuva.

Suomesta tulee joka tapauksessa osa Nato-Skandinaviaa (ja laajemminkin, sillä Suomen velvoitteeksi tulee tavalla tai toisella suojata Naton sivusta Baltiasta arktiselle alueelle yhdessä Norjan ja Ruotsin kanssa), joka lisännee sekä Pohjolan että Suomen painoarvoa, mutta samalla joudutaan ottamaan kantaa kiistoihin, jotka tapahtuvat lännen ja idän välillä kaikkialla maailmassa.

Entä miten suhtaudutaan suomettumisen mahdollisesti korvaavaan lännettymiseen (länsiorientaatio, joka kaventaa poliittista liikkumatilaa). Onko huomioitu iso naapuri, Venäjä ”menetyksenä”, kuten Timo Vihavainen näkee tapahtuneen?  

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Kukaan ei puhu nyt niiden puolesta, jotka eivät ole kannattaneet, eivätkä vieläkään kannata Natoa. Kuuluin niihin, jotka puolustivat ja perustelivat useissa kirjoituksissa Suomen pysyttäytymistä sotilasliittojen ulkopuolella. Häviö tuli. Tosiasiat on myönnettävä: ylivoimainen enemmistö suomalaisista on tällä hetkellä liittoutumisen voimakkaita puolustajia eli että liittoutuminen oli oikea ratkaisu. En taistele tapahtuneita tai tapahtuvia tosiasioita vastaan, mutta kuitenkin…

Se, mitä tapahtui joulukuussa 2021 (Venäjä julisti, että Naton ei saa laajentua, ja että Venäjällä on oikeus etupiireihin) ja 24.2.2022 (hyökkäys Ukrainaan) toimivat vedenjakajina: Natoa koskevat (liitytään/ei liitytä) enemmistöt vaihtoivat Suomessa paikkaa pikavauhtia.

Kannan tällä hetkellä huolta niistä seurausvaikutuksista, joita liittoutumisella on.  Venäjän joukkojen muodostama uhka rajalla ei kuulu mielestäni näihin. Merkittävin kysymys liittyy Naton yhtenäisyyteen, josta on mm. ratifiointiprosessin yhteydessä saatu tuta. Meillä on vieläkin puolisokea luottamus lännen yhtenäisyyteen, mikä luulo ei ole tiedon väärti. Tilkkutäkkimäinen EU ja vastaava sotilaallinen yhteisö Nato eivät ole betoninluja varustus pahaa maailmaa vastaan. Suurissa koalitioissa syntyy ristiriitoja ja  jopa sotia liittolaisten välillä, kuten on nähty.

Suomella on kuitenkin lukko, jolle voi antaa painoaan suuremman arvon: Suomi pystyy puolustautumaan omalla hyvin varustellulla armeijallaan paremmin kuin useimmat muut maat. Kaiken kaikkiaan olisi kuitenkin pystyttävä pitämään välit nykyisen ja tulevan Venäjän kanssa siinä määrin kunnossa kuin se näissä epäsuotuisissa olosuhteissa on mahdollista. Minulla on sellainen kuva, että Suomi pystyy halutessaan säilyttämään yhteydet Venäjään kulloisellakin maksimitasolla. Meillä ei ole sellaista asenteellista traumaa kuin Baltian mailla tai Puolalla, jotka ovat kokeneet lähihistoriassa vihollisarmeijoiden läpimarssin.

Venäjän uhkailut ja niitä seuraavat toimenpiteet kuulostavat tällä hetkellä  epäuskottavilta. Suomen vastaisen rajan Venäjä tulee tosin varustamaan nykyistä paremmin, se on selvä, koska Natosta tulee sen välitön naapuri luoteisrajallaan. Globaali kriisi tai sodan suuri eskaloituminen on oikeastaan ainoa tapa,  jolla Suomen olemassaolo kyseenalaistuu, kuten tietysti monien muidenkin maiden. Risto E. J. Penttilän lausahdukseen Turkin sopimusratifioinnin tapahduttua , että ”olemme nyt turvasatamassa”, en voi yhtyä. Paha ja hyvä maailma ympärillämme sekoittuvat ja on syytä varustautua - henkisesti ja fyysisesti - kaikkiin mahdollisuuksiin, kuten tähänkin asti.

Ensi innostuksessa vallinnee suuri Nato-odotus. Tuoretta suhdetta ei hyväksytä spekuloitavaksi. Ulkopoliittinen instituutti tuntuu näkevän vain suotuisia asioita Nato-sopimuksessa,  edes kustannukset eivät herätä arvostelua. Kaikessa muussa talous näyttelee mahtiosaa paitsi ei sotilasmenoissa koskien Natoa!

Se vaara tietenkin on, että kun päästään yhteen etappiin eli esimerkiksi Nato-sopimuksiin Suomen ja Ruotsin kanssa niin kuvitellaan yhden historian vaiheen loppuvan. Tosiasiassa näiden maiden on yhdessä muiden kanssa sovittauduttava vallitsevaan suurvaltakilpailuun. Suomi ja Ruotsi eivät pysty kuin pieneltä osin asettamaan ehtoja maailmanpolitiikassa. Ne hyppäävät liikkuvaan junaan. Naton suuri haaste on riitaisa moniäänisyys verrattuna Yhdysvaltoihin (varauksin) ja Kiinaan. Muilta osin, sanokaamme koskien BRICS-maita, ei ole odotettavissa paradigman muutoksia.

Keskeiset toimijat suurvaltastrategian muotoutumisessa ovat USA, Kiina, Venäjä ja Nato. Tässä yhtälössä Venäjä on aggressiivinen taho (”rajattomuus”, ”ikuinen sota”), Kiina ajaa ”kiinalaista rauhaa” eli omia strategisia etujaan kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Tyynenmeren reuna-alueilla, USA - vanha tukikohtaimperialismin maailmanvalta - käy torjuntataistelua nousevia voimakeskittymiä vastaan. Kiina ja Venäjä ovat julistaneet sen  päävastustajakseen.  Voima- ja liittosuhteet muotoutuvat sen mukaan, kun tavoitteiden samansuuntaisuutta löytyy.

Mikä osa Suomella on uudessa strategisessa yhtälössä. Omaksuuko se aloitteentekijän roolin, reagoijan roolin, sopeutujan roolin vai jonkin muun roolin? Entä onko tuo rooli valittavissa osana EU:ta ja Natoa? Halutaanko yleensäkään profiloitua? Suomi on kuitenkin pieni toimija kokonaisuudessa,  jossa suurvallat  ajavat omaa etuaan.  Suomi voi toki suurentaa rooliaan omilla vahvuuksillaan ja liittoutumalla muiden Pohjoismaiden kanssa muodostaen oman painostusryhmän sotilasliiton sisälle.

Naton viidennestä artiklasta on luotu väitetysti pitävä suojamuuri ympärillemme. Tosiasiassa laajan sodan syttyessä useimmat jäsenvaltiot tarvitsevat joukkonsa oman maan suojaksi. Syntyvä epätasapainotilanne voi olla hankalasti ennakoitavissa ja siten katastrofiherkkä.