Periytyykö koulutus vai siirtyvätkö arjen hierarkiat tuleville polville?

 

Viime vuoden lopulla kirjoitin blogikirjoituksen koulutuksen ja kulttuurin siirtovaikutuksista, jossa avainjohtopäätös tai pikemminkin väite, oli seuraava: ”Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksikön ongelmana, johon hänen on löydettävä ratkaisu itseään kehittämällä”.

Perustin kirjoitukseni Helsingin Sanomien yleisöosastossa julkaistuihin  pariin kirjoitukseen (Satu Heikkinen 16.8.2023: ”Elämässä pärjääminen ei ole täysin itsestä kiinni” ja Tiina Helin 9.8.2023: ”Kulttuurimme tuottaa itsekkäitä ihmisiä”), joissa käsiteltiin  suomalaisen henkisen pahoinvoinnin syy-yhteyksiä ja vastuukysymyksiä. Avainväite on seuraava: ”vastuu rakenteellisten ongelmien ratkaisusta sälytetään yksilöiden harteille”. Molemmissa kirjoituksissa viitataan siis siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat tulevat (muka) sillä ratkaistuiksi, kun kansalaiset tekevät itsestään terapeuttisen tiedon avulla parempia kansalaisia esimerkiksi työllistyäkseen. Kirjoittajat kyseenalaistavat oletuksena esittämänsä väitteen.

Tällä ajattelulla on luotu markkinat psykologisille ja terapeuttisille palveluille aina koutsaamiseen saakka.  Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksilön ongelmana, ei yhteiskunnallisena ongelmana.

:::::::::::::::::::::::::

Samaa aihemaailmaa käsittelee Kukka-Maria Ahokas Voima-lehden nro 6/2023 artikkelissa ”Pääoma pulpetissa”, jossa hän haastattelee Helsingin yliopiston professori Kristiina Brunilaa. Referoin ohessa artikkelia ja esitän omia arvioita siinä käsitellyistä teemoista.

Aiemmin on korostettu sitä, että koulutus periytyy, tässä ei ole mitään uutta. Nyt tulisi fokus suunnata siihen, miksi yhteiskunnalliset hierarkiat pysyvät itsepintaisesti yllä. Tuloksena – väittää Brunila – koulutus vahvistaa olemassa olevia yhteiskunnallisia hierarkioita, eriarvoisuutta ja erioikeuksia.

Mutta on eletty aikoja, jolloin koulutus mursi eriarvoisuutta ja erioikeuksia…..

Yhdyn Brunilan sanoihin, mutta tiedossani on pari poikkeusta saagaan. Kirjailija ja aikansa johtava näkijä Matti Kurjensaari kertoo eräässä kirjoistaan, kuinka 1920- ja 1930-luvulla - mukaan lukien hän itse - murtauduttiin sääty-yhteiskunnan jäänteiden häkin  läpi ulos ja ylös vanhoista rakenteista. Silloin – ensimmäistä kertaa - talonpoikien, putkimiesten ja  muurarien lapset purkautuivat joukoittain korkeampaan opinahjoon johtavalle väylälle. Aiemmin oppikoulutielle pääsivät vain ylempien tulotasojen perheiden vesat. Kurjensaari koulutti itsenä maisteriksi saakka, vaikka – kuten hän tunnusti – opintoja aloittaessaan joutui ehtimiseen jättämään ruokailuja viikonloppuisin väliin rahapulassa.

Sama paradigman muutos toistui 1950- ja 1960-luvun vaihteessa, kun käynnistyi valtava ryntäys oppikouluihin. Nämä samat oppikoululaiset - minä muiden mukana – valtasivat yliopistot 10 vuotta myöhemmin. Mitäpä tuosta, vaikka professorini Aira Kemiläinen kauhisteli – meidän kaikkien kuullen – kuinka taso oli pudonnut aiempaan verrattuna. Tämän kaiken sallittiin tapahtuvan tietoisesti, koska kansakunta tarvitsi pikaisesti uusia nuoria kykyjä uudistuakseen. Kasvukivut oli maksettava.

::::::::::::::::::::::::::  

Brunila kysyy,  ”miksi ei tueta ja miksi ei kerrota, että sinussa  on potentiaalia”, ja jatkaa: koulutus ei mystisesti vain periydy, vaan ”koulutusjärjestelmä käytäntöineen ja kulttuureineen uusintaa hyväosaisuutta ja etuoikeuksia”. Brunila ei tietoisesti käytä  luokkajakoperustetta työväenluokka - keskiluokka - yläluokka, koska se ei ole riittävän eksakti (vrt. keskiluokka, mitä sillä tarkoitetaan?) kuvaamaan reaalimaailmaa.

Brunila puhuu siitä, mikä on primääriä kuvaten työmarkkinoiden epävakautta ja siitä aiheutuvaa epävarmuutta. Tästä voisi jatkaa vielä toteamalla, että monilla opettajilla on vaikeaa kohdata oppilaan köyhyys johtuen opettajan omasta vakaasta taloudellisesta tilasta. Opettaja ei kuitenkaan tee tätä tietoisesti, vaan se on sisäänrakennettuna toimintaympäristöön.

Oppilailta vaaditaan sopeutumista, koska jako eri  kategorioihin on koko ajan meneillään koulussa. Rakenteellisista ongelmista tulee yksilöön kiinnittyviä ominaisuuksia, puutteita ja vajavuuksia, jotka yksilön täytyy itsessään tunnistaa. Pulmatilanteissa tarjotaan oman itsensä muokkaamista psykologisin ja terapeuttisin välinein, joiden avulla huomio kiinnitetään kohti yksilöä, vaikka häiriö olisi ympäristössä.

Markkina-ajattelusta on tullut osa koulun arkea, jonka seurauksena oppilaista halutaan ”taloustalkoohenkisiä”. Poliitikot ja talouselämä luovat painetta tähän suuntaan, väittää Brunila.

Vastaavasti koulutyön muutos heijastuu myös opettajan kuvaan. Brunila puhuu – edellä esitettyyn viitaten – opettajien kokemasta ”merkityskadosta”. Se merkitsee opettajan työn hämärtymistä. Myös opettajille tarjotaan yksilöterapiaa. Brunila jää kaipaamaan problematiikan ”yhteiskunnallistamista”. Yksi syy asioiden hitaaseen muutokseen voi olla koulujen politisoitumisen pelko. Köyhyydestä ja kurjuudesta puhuminen voi tuntua vieraalta päättäjien näkökulmasta. Sinänsä, jos lasketaan yhteen opetukseen kohdistuneet työryhmä- ja kehittämistyöt asialle on uhrattu suunnattomasti aikaa ja rahaa . Mutta entä jos on ratkottu haasteita, jotka eivät ole olleet relevantteja?

Vaikuttaa siltä – oheiseen artikkeliin viitaten - että railo on yksilöpsykologisten käyttäytymissyiden  ja järjestelmää koskevien puutteiden välissä. Tästä rakentuu helposti ideologinen vastakkainasettelu. Porvaristo näkee ongelmat yksilöpsykologisina ja etsii ratkaisua terapeuttisin keinoin, kun taas vasemmisto tarjoaa yhteiskunnallisia ja rakenteellisia syitä ongelmien ratkaisuksi.

Samaan aikaan koulujärjestelmästämme on paljastunut pahoja puutteita oppimisen tuloksellisuuden näkökulmasta, ja näiden haasteiden ratkaisemisella on kiire. On ilmeistä, että kouluopetuksen sisälle on rakentunut vinoumia, jotka vaativat systeemisiä korjauksia. Voisivatko Brunilan edellä esitetyt - sinänsä aika kategoriset – väittämät tarjota eväitä suunnanmuutokselle?