Yksilölajit vs. joukkuelajit

 

Monen mielestä yksilölajeja ja joukkuelajeja ei ole syytä asettaa vastatusten. Katsoin jokin aika sitten televisiosta kahta  erilaista suoritusta ja totesin pitäväni molemmista. Kysymys oli  naisten jalkapallomaajoukkueen peliesityksestä Portugalia vastaan ja Lotta Kemppisen suorituksesta SM-kisojen 60 metrin sprintissä.

Minusta Suomen jalkapallojoukkueen peliesitys toisella puoliajalla Portugalia vastaan oli positiivisessa mielessä  hämmentävä. Suomi oli edellä fyysisyyden (kovuuden) lisäksi juoksunopeudessa eikä hävinnyt taitavalle vastustajalle myöskään pelinopeudessa. Myös pelirohkeus ansaitsee kiitoksen. Suomi pystyi painostamaan pitkiä jaksoja toisen puoliajan peliajasta. Joku voi sanoa,  että Suomi sopeutui paremmin helmikuun kylmyyteen ja Portugali hyytyi  pakkaseen, mutta turha jossitella: olimme parempia.

Lotta Kemppinen on sekä fyysisiltä ominaisuuksiltaan että elämänasenteeltaan varsinainen ilopilleri, joka levittää hyväntuulisuutta ympärilleen. Hän on hyvä tyyppi. Juoksun päättymisen jälkeen tuntui,  että kaikki finaalijuoksijat osallistuivat voittajan ilonpitoon joukkueurheilijamaisesti.  Kemppisen huippuaika liitetään briljanttina välähdyksenä suomalaisen pikajuoksun historiaan. Kestäisipä sprintteri ehjänä!

Sitten synkemmät näköalat. Kun viikonloppuisin katselee Norjan menestytä talvilajeissa (ja miksei myös kesälajeissa) laidasta laitaan, huomaa järkytyksekseen, että Norja saattaa yhden viikonlopun aikana saavuttaa menestystä,  johon Suomi tarvitsee vuoden – ei, vaan jopa vuosia. Ihan kaikkea ei voi selittää öljyn voitelemalla koneistolla.

Monesti tulee miettineeksi,  miksi kilpaurheilussa yksilölajeissa menestyminen on hiipunut. Pienet ikäluokat?  Kyllä,  mutta eivät ne ole suuret Norjalla ja Ruotsillakaan. Lajikirjo on monipuolistunut? Kyllä,  huippuja ei riitä kaikkiin,  ja varsinkaan ei perinteisiin lajeihin. Jotkut lajit putoavat muodista? Kyllä, mutta trendeille  on vaikeaa mahtaa mitään.  Yhteisöllisyyden houkuttelevuus on kasvanut? Kyllä, kukapa sitä jaksaisi yksin puurtaa. Sanotaan vaikkapa niin, että myötätuntoni on yksilölajien puolella,  koska ne ovat altavastaajina yksilö- ja joukkuelajien väännössä.

Asiaa voi pohtia omien harrastusten kautta. On tunnustettava, että olen yksilölajien mies. Harrastuksena  ovat muun muassa kuntosali, laskettelu ja golf.  Mitään noista lajeista en harrasta yksin. Mitä olisi laskettelu ilman kaveria. Laskettelu on sekä yksilölaji että kumppanilaji!

:::::::::::::::::::::::::::

Joukkueurheilulajien suosio on kiistatta lisääntynyt viime vuosien aikana. Kaupungistuminen on lisännyt jalkapallon, koripallon ja salibandyn suosiota. Vastaavasti yleisurheilu, hiihto, painonosto ja paini ovat olleet agraarikulttuurista nousseita lajeja ja kadottaneet vetovoimaansa maaseudun paikka paikoin hiljennyttyä.

Vuonna 2017 tehdyssä selvityksessä lunastettuja pelipasseja/kilpailulisenssejä oli jalkapallossa 140 000, jääkiekossa 76 000 salibandyssa 65 100 ja yleisurheilussa 31 000. Tällä mittarilla yleisurheilu oli suositumpaa kuin koripallo (19 000) tai lentopallo (12 200). Suosiojakaumaan joukkuelajien hyväksi ovat vaikuttaneet tutkimusten mukaan kanssakilpailijoiden tuki, se ettei ole tarvinnut harrastaa yksin  ja joukkuelajien usein yksilölajeja ammattimaisempi toiminta.

Toisaalta  joukkuelajienkaan menestys kansainvälisesti ei ole ollut mitenkään itsestään selvää tai lineaarisesti kasvavaa. Pikemminkin menestys on vuosien varrella aaltoillut.

Viime vuosina yleisurheilun harrastaminen on vaatinut uhrautumista,  koska raha ei liiku lajissa. On ollut järkyttävää havaita, miten niukoilla resursseilla yleisurheilijat joutuvat pärjäämään.

:::::::::::::::::::::::::

Käytän seuraavassa yleisurheilijoita yksilölajien edustajina pohtiessani sitä,  miksi yksilölajeissa menestyksen saavuttaminen on osoittautunut niin työlääksi. Toisaalta pohdin myös sitä,  miten vähästä saisi irti enemmän.

Seurasin yleisurheilua jo 1960-luvun alussa, eikä vanhalle rakkaudelle voi mitään eikä tarvitse voidakaan. Myös jääkiekko on kuulunut suosikkeihini ainakin Tampereen vuoden 1965 MM-kisoista lähtien. Olen nähnyt yleisurheilun nousut ja laskut. Pienet ikäluokat olivat varmaankin osasyynä yleisurheilun 1960-luvun jälkipuoliskon taantumiseen ja vastaavasti  suuret ikäluokat olivat parhaimmassa urheilun harjoittamisiässä 1970-luvulla. Harrastaneisuutta riitti. Silloin ei pahemmin tarvinnut valitella menestyksen puutetta – ei radalla eikä kentällä.  Noiden aikojen jälkeen tulostahti ja menestyminen arvokisoissa on pikkuhiljaa hiipunut.

Paras keino nostaa yleisurheilun tasoa on  keskinäisen hyvähenkisen kilvoittelun lisääminen Tästä esimerkkinä ovat pika-aiturit Neziri, Korte, Hurske ja Harala. He ovat yhdessä paljon enemmän kuin yksilöiden summa, vaikka yksilölajista onkin kysymys. Keskinäinen kilpailu on parantanut tuloksia ja lisännyt potentiaalisesti yleisön kiinnostusta. Niinpä yleisurheilukilpailuja on voitu seurata pitkälti em. kolmikon keskinäisen kilvoittelun kautta. Suuri yleisö on löytänyt heidät. Loppujen lopuksi kovin monta uutta huippua ei tarvitse löytyä, kun yleisönkin kiinnostus herää. Kysymys on enemmänkin siitä, miten myönteinen tilanne saadaan kestämään väistämättömien vaikeiden aikojen yli. Loukkaantumisia sattuu ja on hyvin vaikea arvioida koettelevatko loukkaantumiset enemmän meidän kuin muiden maiden yleisurheilijoita. Urheilija ei tervettä päivää näe, aina jotakin paikkaa kolottaa  silloin,  kun tavoitellaan huipputasoa.

Muutamia urheilijoita koskien on kysymys siitä, saavatko he kehittyäkseen riittävän kovan vastuksen kotimaisilta kilpakumppaneilta. On helppoa sanoa, että Topi Raitanen ei saa riittävästi kovan kilpailun tuottamaa kovuutta kotimaasta. Tavanomaiset jänisjuoksut kotimaisin voimin eivät ole kylliksi. Mieshän hallitsisi halutessaan kaikkia matkoja 800 metristä (!) 10 000 metriin kotimaan markkinoilla, jos hän panostaisi jokaiseen niistä erikseen.

Samanlainen tapaus on Elmo Lakka pika-aidoissa. Hän tarvitsisi ehdottomasti kovempia kotimaisia kilpakumppaneita. Muita yksittäisiä ja yksinäisiä huippuja edustavat Sara Kuivisto keskimatkoilla, Simo Lipsanen kolmiloikassa sekä Ella Junnila korkeushypyssä.

Ainakaan vielä Raitanen ja Lakka, sen enempää kuin Kuivisto ja Lipsanenkaan eivät ole saaneet imua aikaiseksi kanssakilpailijoiden saamiseksi huipulle, eikä tällaista ole odotettavissa aivan tuota pikaa.

Olen useissa yhteyksissä valitellut sitä,  että yhteishengen tietynlainen ilmentyminen yleisurheilussa - maajoukkuekulttuuri - on katoavaa perinnettä. Ruotsi-ottelu on jonkinlainen reliikki ja sekin on menettänyt dramaattisesti katsojalukuja.  Vuosikymmenten ajan maaottelut ovat olleet yleisurheilun suola. Erilaiset gp-kisat ovat syöneet niiden vetovoiman. Timanttiliigan kisoissa huippuyksilöiden rooli korostuu joukkueyleisurheilun kustannuksella. Vain kovimmat huiput saavat isoja palkintorahoja. Tälle tasolle murtautuminen on äärimmäistä uhrautumista vaativaa. Ennakoin joskus 1970-luvulla,  että kun suuri raha tunkeutuu yleisurheiluun,  Suomi on häviäjä, koska raha houkuttelee kehittyvien  maiden urheilijoita  parempaan elämään. Meillä on toimittu innostuksen ja kansallisen ylpeyden kannustamina.

On murheellista katsoa,  kun yleisurheilukentät rappeutuvat vähän joka puolella Suomea käytön ja ylläpidon puutteessa.  Ihan vielä ei olla mäkihypyn alennustilan tasolla, mutta vaara väijyy lajin yllä. Minäkin kävin etsimässä syntymäkotikuntani vanhan hyppyrimäen perustuksia umpikorven keskeltä!

Doping-kulttuuria ei voi tässä  yhteydessä sivuuttaa.  Voitaneen sanoa, että Lahden vuoden 2001 doping-skandaalin jäljet eivät ole vieläkään haihtuneet. Tapahtunut on johtanut Suomessa erittäin tiukkaan suhtautumiseen dopingiin, ehkä jopa maailman tiukimpaan. Niin pitääkin olla, mutta muualla ei olla välttämättä  yhtä puhdasoppisia.

Lahjakkuuksien kokoaminen yhteen ei ole helppoa, mutta kuitenkin mahdollista. Siitä on hyviä esimerkkejä. ”Yksilöt yhdessä” voisi olla panostuksen arvoinen asia vielä nykyistä enemmän. Myös joukkuetyyppisen ajattelun sisällyttäminen yleisurheiluun nykyistä laajemmin ja mielikuvitusrikkaammin on suositeltavaa. Hyvä esimerkki oli sisäratojen SM-kilpailuihin mukaan ympätyt seurojen väliset 4 x 200 metrin viestit.

 

 

 

 

Amerikka tänään - vihan ja verilöylyn lähteillä

 

Areenassa on nähtävillä amerikkalainen Michael Kirkin tuottama ja ohjaama dokumentti ”Trump ja vihan kausi”, alkuperäisnimeltään pykälää vavahduttavammin ”Trump´s  American Carnage” (Trumpin amerikkalainen verilöyly). Siinä pyritään tuoreeltaan määrittämään ne tapahtumakulut ja tapahtumien syyt,  jotka nyt on nähtävillä Trumpin presidenttikaudesta sen lopputulemasta käsin.

Dokumentin yksi punaisista langoista on,  että koko Trumpin presidenttikausi oli vihaa ja väkivaltaa ennakoiva. Voisin vaikka allekirjoittaa tämän. 

Vuonna 2016 Trump ei ollut muun republikaanijohdon suosiossa. Trump raivasi tiensä presidenttiyteen solvaamalla muita ehdokkaita ja tarttumalla propagandistisin  iskulausein sellaisten ihmisten kannatuspotentiaaliin, jotka eivät kelvanneet muille. Jo tuolloin republikaaniset kilpailijat syyttivät Trumpia huijariksi ja patologiseksi  valehtelijaksi. Eräs haastateltava vertasi Trumpin hyökkäävyyttä pitbulliin.

”Yhdysvaltain verilöyly loppuu tässä ja nyt”, julisti Trump heti kautensa alussa. Tosiasiassa silloin se vasta alkoi.

Jo tilaisuuksissa,  jossa taisteltiin republikaanien presidenttiehdokkuudesta  Trump kehotti väkivaltaan ei-valkoisia kutsumattomia vieraita kohtaan: ”Hakatkaa hänet! Hakatkaa. Maksan oikeudenkäyntikulunne”  

Heti dokumentin alussa joku haastateltavista toteaa,  että Trump oli suurempi kuin republikaaninen puolue. Trump murskasi oman puolueensa vastustavat tahot ja suoritti puolueen vihamielisen valtauksen.  Republikaanit nimenomaan menettivät puolueen Trumpille. Se tapahtui yllättävän kätevästi  valitsemalla Mike Pence puolueen establishmentista varapresidentiksi. Johto nieli nöyryyttävän tappionsa.

Trumpin kannattajiin lukeutui valkoisen ylivallan, uusnatsien  ja klaanilaisten ryhmiä, joiden yhtymäkohtia presidentin tavoitteisiin dokumentin tekijät erittelevät parhaansa mukaan. Mielenkiintoista on tietenkin,  miten lähelle Trump tuli näitä tahoja neljän vuoden aikana. Trump ei missään vaiheessa irtisanoutunut ääriryhmien tuesta.

::::::::::::::::::::::::::::::

Dokumentti on tarina siitä,  kuinka Trump ohjasi lähes puolet kansasta puolelleen vaatimuksellaan ”America First”.

Steve Bannon on todennut, että  Trumpia ei valittu presidentiksi,  sillä perusteella, että hän yhdistäisi kansan vaan sen takia, että hänen avullaan peitottiin  Washingtonin  eliitti. Trump hyökkäsi Washingtonin kellokkaita vastaan vähän väliä: ”Washingtonin valheet riittävät” tai ”Meitä johtavat todella tyhmät ihmiset”.

Trump ei ollut kiinnostunut lainsäädännön kehittämisestä vaan siitä, että lopputulos miellytti häntä itseään.

Dokumentissa käytiin läpi Trumpin kauden tunnetuimmat  päätökset. Ohessa kooste päätöksistä:

Kauden alussa hyväksytty maahantulokielto tietyistä muslimimaista aiheutti väkivaltaisia mielenosoituksia: ”Ei kieltoja . Ei muuria!”, huusivat vastustajat.  Teema sai jatkoa,  kun Trump ajoi läpi lain,  jolla lasten erottaminen vanhemmistaan mahdollistui. Trumpin innokkaimmat kannattajat jopa menivät Meksikon rajalle estämään maahanmuuttoa.

Obamacaren kumoaminen oli yksi Trumpin merkittävimmistä lupauksista. Oman puolueen kuolemansairas John McCain asettui poikkiteloin eikä Mike Pencen käännyttämisyritykset onnistuneet. Äänestystilanteessa McCain käänsi teatraalisesti peukalon alaspäin. Republikaanit hävisivät kaksintaistelun. Pettymys oli Trumpin joukoissa suuri. Trump hyökkäsi – tuloksen selvittyä – kongressin republikaanijohtajan Mitch  McConnellin kimppuun. McConnell oli vaatinut Obamacaren kumoamista seitsemän  vuotta. Tyypillisesti Trump kohdisti turhautumisensa kaikkein vähiten syylliseen tahoon.

Charlottesvillessa elokuussa 2017 valkoiset äärinationalistit osoittivat mieltään mm. juutalaisia vastaan. Soihtukulkue muistutti natsi-Saksan ajoista. Varsinainen protestin aihe oli sisällissodan kenraalin Robert E. Leen patsaan poisto, jota oikeistolaiset mielenosoittajat vastustivat . Äärioikeistolaiset ja vasemmistolaiset vastamielenosoittajat ottivat väkivaltaisesti yhteen.  Sitten tapahtui kauheita: henkilöauto ajoi tahallaan vastamielenosoittajista  koostuneeseen väkijoukkoon: yksi kuoli ja 19 loukkaantui. Trump syyllisti tapahtuneesta äärivasemmistoa. Presidentti  ei halunnut tosiasiassa pysäyttää väkivaltaa, vaan hoki,  että kummallakin puolella oli kunnon ihmisiä. Valkoinen ylivalta sai tosiasiassa presidentiltä tuen ja rasismin hyväksyttävyys lisäbuustin.

Tyypillistä Trumpille oli hyökätä niiden  (useimmissa tapauksissa republikaanien)  kimppuun, jotka vastustivat hänen aikomuksiaan  ja päätöksiään.  Monen poliitikon ura päättyi Trumpin kaunaan heitä kohtaan. Syntyi pelkoreaktio, joka johti ylivarovaisuuteen ja matelevaan nöyrtymiseen Trumpin edessä.

Verolakiuudistus oli yksi suosituimmista lainsäädännöllisistä uudistuksista republikaanien keskuudessa: ”Trump ei vallannut puoluetta,  vaan puolue antautui hänelle”.

Ukrainan presidentille Trump soitti,  kun hän halusi  kollegansa antavan Joe Bidenin pojasta Hunterista  kompromettoivan lausunnon tämän liiketoimista Ukrainassa. Teko aiheutti viraltapanosyytteen, joka kaatui niukasti, kun presidentti sai 52 senaattorin äänet. Samalla annettiin Trumpille ”lupa” jatkaa valitsemallaan tiellä. Republikaanien tuki Trumpille vahvistui.

Trump syytti demokraatteja koronan avulla politikoinnista, vaikka itse ei tehnyt juuri mitään pandemian pysäyttämiseksi. Trump lietsoi kapinaa osavaltiotasolla painostaen kuvernöörejä olemaan pystyttämättä sulkuja taudin leviämiselle, joka johti mm. Michiganin parlamenttitalon miehittämiseen. Tähän liittyy Trumpin taisteluhuuto:  ”Proud Boys, olkaa valmiina”. Trump viritti kapinakoneistoa ja tarvitsi likaisen työn tekijöitä.

Trumpin kauden lopun mahalasku on luonnollisesti mukana dokumentissa. Trump lanseerasi käsitteet ”vaalien varastaminen” ja ”vaalipetos”. Kummassakaan syytöksessä ei ollut mitään perää.  Sen sijaan hän itse yritti niitä. Trumpin  kiihkeät kannattajat pyrkivät estämään vaalien tuloksen vahvistamisen  6.1.2021 tunnetulla tavalla valtaamalla kongressirakennuksen. Trump yllytti kapinoitsijoita ja kaiken päälle valehteli puheessaan ja twitterissä:  ”Olen mukananne”.  Trump toi verilöylyn kongressitaloon, mutta itse katseli televisiosta tapahtumia.

Ehkä lähimpänä oikeaa tulkintaa tapahtuneesta oli eräs dokumentin haastateltava,  kun hän sanoi,  että Trump ei ollut huono häviäjä, vaan hän pyrki luomaan rinnakkaistodellisuuden. Valheet ja väitetyt salaliitot seurasivat  toinen toistaan. Järkyttävää asiassa oli, että tunnetut republikaanit lähtivät Trumpin kelkkaan ja toistivat hänen valheitaan. Republikaani Bob Corker huudahtaa dokumentissa ”miten haavoittuva demokratia onkaan!”, ja oli oikeassa. Väkivaltaa uhkuvat väkijoukot,  kongressin eteen ripustettu hirttosilmukka, valtauksen viisi kuolonuhria…. kaikki kuuluivat sekasortoisten tuntien  hyvin dokumentoituun tapahtumavyöryyn.  

Trumpin nauhoitettu tunnin pituinen puhelinsoitto Georgian osavaltion johtavalle virkamiehelle, Brad Raffenspergerille, jossa Trump vaati toistuvasti itselleen 11 780 ääntä lisää (jolla hän olisi voittanut Georgian osavaltiovaalin yhdellä äänellä) kertoo kaiken amerikkalaisen  demokratian pohjanoteerauksesta.  Ja vielä pohditaan sortuiko Trump rikokseen painostussoitoissaan useille vaalivirkailijoille(!).   Juristeria voi siis toimia näinkin!

Tunkeutuessaan kongressitaloon valtaajat etsivät ensimmäisenä kahta republikaania,  Mitch McConnellia ja varsinkin varapresidentti Mike Penceä (”Hirttäkää Mike Pence”), jotka  olivat ”pettäneet” kapinoitsijat, kun eivät asettunet tukemaan valtaajien tavoitteita. Valtaajat ihan oikeasti etsivät todisteita  vaalipetoksesta papereiden sinkoillessa pitkin istuntosalia.

Jottei totuus unohtuisi,  niin 147(!)  republikaania äänesti – sitten,  kun äänestys lopulta voitiin suorittaa – presidentinvaalien äänestystuloksen kumoamisen puolesta. Kylmäävää.

Lopuksi eräs dokumentin haastateltavista totesi lohduttomasti: ”Hyökkäys demokratiaa vastaan tulee jatkumaan”.

:::::::::::::::::::::::::::::

Tätä kirjoitettaessa tuli  Yhdysvalloista viranomaistaholta tutkittua tietoa siitä,  mistä tässä kaikessa oli kysymys kapinoijien puolelta. Vastaus:  sotaan valmistautumisesta. Terve.

Demokratiasta vieraantumiseen täytyy olla reaalisia  syitä.  Trumpin kannattajissa on paljon sellaisia,  jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä syistä,  joita olen useissa blogikirjoituksissa yksityiskohtaisesti käsitellyt. Olen keskittynyt, keskiluokan asemaan , syrjäytymiseen, vaihtoehtojen puutteeseen, muukalaisvihaan,  valkoisen rodun väitettyyn  suhteellisen aseman heikkenemiseen sekä amerikkalaisen yhteiskunnan luonteeseen, jossa hyvinvoinnin takaamisesta puuttuvat tehokkaat perälaudat. 

Vaikutusmahdollisuuksien puute on johtanut siihen,  että pienehkö sopeutumattomien ihmisten ryhmä,  joka on vaikutteille altis, ja joka on herkkä uskomaan auktoriteetteja on ottanut vallan kapinoivien tahojen etulinjassa. On paljon ihmisiä, joilla samat ominaisuudet ovat miedompina. He ovat seuraajia.

Vastuu lankeaa kriittisesti ajatteleville ihmisille. Heidän suhtautumisessaan  on vallinnut tiettyä hyväuskoisuutta. On leikitty tulella ja odotettu kaiken järjestyvän luonnostaan. Yhteiskunnan ohjaava ote on höltynyt. Pitkään kytenyt nykyrasismi, sosiaalisen liikkuvuuden heikkeneminen , valkoisen keskiluokan  ja köyhien terveen itsetunnon puute ja epäterveet yhteiskunnalliset käyttäytymismuodot ovat päässeet vallalle. Vaikutusmahdollisuuksien etsimiseen sopeutumattomat ihmiset ovat tunkeutuneet protestoijien eturintamaan ja kaapanneet vaikutusvallan maltillisemmilta.

Vähintäänkin piiloviestinä kuultaa läpi inho eliittiä (rikkaat, poliittisesti vaikutusvaltaiset ihmiset) kohtaan. Liian suurten tuloerojen merkitystä ei haluta kuitenkaan tunnustaa (vrt. Trumpin verouudistus).

Uusoikeisto yrittää pitää repeilevän kansakunnan epätoivoisesti yhtenäisenä (mitä se sitten tarkoittaakin).  Vääjäämättömästä epäonnistumisesta aiheutuva turhautuminen purkautuu silmittömänä raivona establishmenttia  vastaan.

Liian vähän on kiinnitetty huomiota siihen vakavaan kysymykseen,  ovatko Trumpin toimet olleet juuri lainkaan amerikkalaista  yhteiskuntaa vahvistavia. Huomio koskee sekä sisä- että ulkopolitiikkaa. Yrityksen johtaminen ja  valtion johtaminen on syytä pitää erillään toisistaan. Entä, jos Trumpin ohjelma (jos sitä sillä nimellä voi kutsua) on toiminut itseään vastaan: Let´s Make America Weak for the First Time in Modern History?

 

 

Valheella on lyhyet jäljet – paitsi jos totuus koostuu valheista

 

Voima-lehden numerossa 1/2021 artikkelissa ”Media kylvää kauhua” pohditaan median vaikutusta kaikkialla Yhdysvalloissa näkyvissä olevaan vihailmiöön. Artikkelin on kirjoittanut Ilona Iida Simes ja siinä lainataan amerikkalaista toimittajaa ja kirjailijaa Larry Siemsia. Voima-lehden artikkelia täydentää Maria Annalan juuri ilmestynyt raportti ”Trump´s Attack on American Democracy”. Molemmissa tarkastelukulmana on trumpilaisen hulluuden seuraamukset läntisessä maailmassa. Osapäätelmiä voidaan tehdä nyt,  kun pöly Trumpin kaatumisesta on laskeutumassa. Tämä ei tarkoita, että mediahulluus olisi ohi. Jostakin syystä osa ihmisistä on antautunut valheellisen ja vääristävän median vietäväksi, joka on mahdollistanut polarisoivan ilmiön yhteiskuntaan. Myös Trump yrittää paluuta politiikkaan tavalla tai toisella.

Tapahtuneelle on kehitetty monenlaisia yhteiskunnallisia syitä, joita olen itsekin koonnut kirjoituksiini. Dosentti Markku Ruotsilan selitysmalliin olen viitannut,  kun olen kirjoittanut , kuinka ”jälkiteollisten yhteiskuntien ihmiset kaipaavat elämäänsä tarkoituksen tunnetta ja varmuutta siitä, että joku välittää heistä ja kuuntelee heitä”. Ruotsilan mukaan kaikesta tästä voi päätellä, että kansalaisten  enemmistö on ajattelultaan konservatiivista ja pohjaa vakaumuksensa  ”juutalais-kristilliseen perintöön”. Demokraatit eivät Ruotsilan mielestä menesty vaaleissa,  jos he eivät omaksu oikeanlaista ”moraalikäsitysten koodistoa”. Hänen mielestään vasemmistoon taipuvaisten demokraattien taival on kivinen äänestäjien vanhoillisuus huomioiden.

Ruotsila on vakuuttunut siitä, että vuoden 2016 vaalikampanjan  yhteydessä Hillary Clinton lähestyi  sydänmaiden väkeä väärin perustein tarjoten heille heidän inhoamiaan etuisuusohjelmia ja  tulonsiirtoja,  kun olisi  pitänyt  tarjota nationalismia (ml. tuontirajoitukset, epäsuotuisten kauppasopimusten vaihtaminen parempiin ja suhtautuminen kriittisesti ympäristönsuojelumääräyksiin) sekä kulttuurista ja arvokonservatismia, kuten Trump omien keskilännen vierailujensa yhteydessä. 

Ruotsila viittaa Amerikan sydänmaiden kansalaisiin hakiessaan syytä trumpilaisten menestykseen.  Näillä kansalaisilla Ruotsila tarkoittaa mm.  kristillisiä konservatiiveja, libertaareja,  paleoita ja jopa erilaisia äärioikeistolaisia ryhmittymiä. Ruotsilan mukaan sydänmaalaiset, jotka ovat koulutukseltaan korkeintaan  high school -tasoa, ovat maahanmuuttokielteisiä,  ideologialtaan oikeistolaisia ja tietenkin Trumpilaisia.   Poliittisena ykkösvastustajanaan nämä ryhmät pitivät 2010-luvulle tultaessa Barack Obamaa liberaaleine tavoitteineen.

Edellä mainittuja luonnehdintoja voisi  pitää republikaanisena selityksenä ihmisten käyttäytymiselle. Se ei kuitenkaan läheskään selitä sitä mielipuolisuuden määrää,  joka salaliittoteorioihin,  vainoharhaisuuteen  ja vihapuheisiin sisältyy.

Voiman artikkelissa pyritään löytämään medialähtöisiä syitä tapahtuneelle. Larry Siems selittää,  kuinka kaupunkeihin muuttanut liberaali nuorempi sukupolvi alkoi ihmetellä maalla asuvien konservatiivisesti ajattelevien vanhempien uutismakua, kun näillä oli aamusta iltaan päällekäyvä oikeistolainen Fox-kanava päällä. Demokraatit katsoivat ABC-, CBS- ja CNN-kanavia, jotka noudattavat pitkälle perinteisiä journalismin periaatteita. Vastaavasti sanomalehdistön levikki on pudonnut romahdusmaisesti. Tiedonvälityksen väylät kapenivat.

Mistään sattumasta ei ollut kysymys. Aina viime aikoihin saakka sekä demokraatit että republikaanit pysyivät loitolla äärioikeistolaisista ilmiöistä. Tilanne muuttui, kun republikaanien kannatus kärsi tästä konsensuksesta ja he rupesivat ajattelemaan, että selvempi kahtiajako voisi hyödyttää heitä. Fox-kanavalla tajuttiin asetelma samaan aikaan ja lisättiin kierroksia aggressiolle. Kätevästi tämä tapahtui tukemalla Trumpia vuoden 2016 presidentinvaaleissa. Polarisaatio oli molempien etu. Foxilla ymmärrettiin, että pelottelu innostaa yleisöä enemmän kuin neutraali raportoiminen puhumattakaan ratkaisujen etsimisestä. Tätä voisi kutsua mediahistorialliseksi selitykseksi polarisaatiolle.

Siemsin muutosprosessin analyysi näyttää kyllä oikeansuuntaiselta,  mutta kuitenkin yksinkertaistetulta tapahtumakuvaukselta. Olen itse nähnyt muutoksen tässä suhteessa pidempiaikaisena muutosprosessina. Republikaaninen radikalismi käynnistyi jo vuoden 1964 presidentinvaaleista, joissa Barry Goldwater esiintyi oikean laidan airuena. Tästä edettiin Ronald Reaganin kautta 1990-luvun vastakkainasetteluun,  jossa tahtipuikkoa heilutti vastikään edesmennyt  Newt Gingrich. Seuraava vaihe oli 2000-luvun alussa oikeistoradikaalin teekutsuliikkeen läpimurto,  josta taas ei ollut pitkä matka Trumpin ”vaihtoehtoiseen totuuteen” ja vihapuheisiin. Pitkä matka on siis kuljettu ennen kuin on päädytty nykyiseen repivään vastakkainasetteluun.

Siems toteaa, että toisaalta Yhdysvalloissa on aina ollut sekopäälahkoja,  jotka ensimmäisenä epäilevät hallitusta huijaamisesta (vuonna 2019 Yhdysvalloissa oli erään arvion mukaan 940 järjestäytynyttä viharyhmää). Mikä on muuttunut vuosikymmenien kuluessa? Ehkä eniten se,  että nyt viharyhmät ovat äänekkäämpiä kuin ennen.

Historian logiikka ja oikeistoradikalisoituminen lomittuivat aikojen kuluessa ja median tarkoitushakuiselle polarisoitumiselle jää tässä saagassa osapuolisyytösten ajaminen välirikon tasolle.

Professori Timothy Snyder väittää Yhdysvaltain liukuvan kohti fasismia. Totta onkin, että jos nykyinen kehitys jatkuu lineaarisesti, menettää demokratia vähitellen vetovoimansa. Totaaliseen demokratian mahalaskuun en itse kuitenkaan usko. Tähänastinen maksimi demokratian rapautumisessa  nähtiin 6.1.2021 Capitolin kukkulalla. Fasismiin kuuluu todellisuuden ja valheen sekoittaminen sekä väärien asioiden toistot niin monta kerta ja niin kauan,  että valhe muuttuu todeksi ainakin osan ihmisistä mielessä.

”Vaihtoehtoisen totuuden” markkinoiminen toisena ”totuutena” alkoi oikeastaan historiallisesti tarkkana ajankohtana, kun Trump ja hänen koneistonsa valehtelivat vuoden 2016 virkaanastujaisten yleisömäärän ja jäivät siitä kiinni. Totuuden manipulointi jäi päälle. Siems vetää tästä johtopäätöksen, että Trump ja Trumpin kanslia ryhtyivät päättämään,  mikä on totuus! Faktantarkistajille tuli töitä. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole villakoiran ydin totuuden tavoittelussa,  koska faktantarkistajiin uskoivat vain ne, jotka muutoinkin olivat kriittisiä totuuden suhteen. Ne,  jotka jäivät Trumpin  johdateltaviksi eivät jatkossakaan välittäneet totuudesta. Turhaan Hillary Clinton muistutti aikoinaan, että ”lukekaa kotisivujeni faktantarkistajaa!” Trumpilaiset elivät jossain muussa maailmassa.

Eikä tässä kaikki: valheisiin oli kätkeytynyt useaan kertaan uhkailuja, joita käytetään kyllä autoritaarisesti johdetuissa maissa, mutta jotka ovat vieraita demokratiassa (Trump uhkaili  tuen  menetyksellä Ukrainaa, jos se ei löydä langettavaa Joe Bidenin pojan Ukrainan liiketoimista,  äänet oli laskettava Georgian osavaltiossa niin,  että Trump voittaisi yhdellä äänellä jne.).

Trumpin suurin valhe oli itse asiassa hänen presidenttikautensa kollektiivinen valhe, joka sisälsi  - Washington Postin mukaan – 30573 valhetta. Sille lyö vertoja vain yksi suuri valhe, nimittäin se, kun Trump väitti voittaneensa presidentinvaalit. Katalinta viimeksi mainitussa on,  että hän sai niin monet uskomaan petokseensa, siihen samaan petokseen,  mistä hän katteettomasti syytti vastapuolta.

Voittiko demokratia kaiken jälkeen? Vastaisin varmuuden vuoksi,  että kysymys oli osavoitosta.

 

 

Oppia ikä kaikki - kun oppikoulu kuntaan tuli….

 

 

Selasin päivänä muutamana syntymäkotikuntani Savitaipaleen oppikoulun historiaa käsittelevää teosta. Olin  joskus lukaissut vuonna 2001  julkaistun historiikin kursorisesti. Nyt perehdyin tekstiin perusteellisesti ja havaitsin sen kiinnostavammaksi kuin muistinkaan.

Markku Tanin kirjoittamassa historiikissa ”Oppikoululaitos Savitaipaleella 1951 -2001” kiinnostaa erityisesti oppikoululaitoksen varhaishistoria. Alaotsake ”Koulu honkien keskellä” viittaa paitsi koulun ympäristöön kauniissa männikössä niin myös ensimmäisen rehtorin nimeen,  Jorma Hongistoon. Hetken aikaa 1960-luvulla ilmestyneen koululehden nimi taas oli ”Hongiston varjossa”.

Historiikista käy ilmi,  että pari topakkaa naista, Alina Jukkara ja Kerttu Kivisalo olivat uuden opinahjon käynnistämisen aloitteentekijöitä.  Hankkeen varsinaisena moottorina toimi Kaihtulan kansakoulun opettaja Ilkka Rahkonen. Tavoitteena oli perustaa kunnallinen keskikoulu heti alussa, mutta se ei toteutunut vielä tuolloin,  jolloin vaihtoehdoksi jäi kannatusyhdistyksen varainen yksityinen koulu.

Jo ennen keskikoulun aloittamista opetusta järjestettiin valmentavalla kurssilla neljäkymmentäluvun lopulla kirkonkylän kansakoululla, jolla itsekin aloitin opintieni. Pian siirryttiin nykyiselle koulunmäelle, kun valtiolta ostettiin sodanaikainen armeijan parakki.

Savitaipaleen keskikoulu  sai virallisen toimiluvan 5.4.1951. Aikojen saatossa nimi on muuttunut: keskikouluna koulu toimi 1951-1964 muuttuen yhteiskouluksi 1964-1971. Oppikoulun yhteydessä toimi lukio,  jonka nimi vuosina 1971-85 oli Savitaipaleen  yhteislukio ja vuodesta 1985 Savitaipaleen lukio.

Koulunkäynti mullistui hallinnollisesti 1970-luvun alussa, kun valtiolta saatiin lupa (19.5.1971) Savitaipaleen, Lemin, Suomenniemen ja Taipalsaaren kuntien yhteisen kunnallisen keskikoulun perustamiselle. Siitä edettiin nopeaan tahtiin peruskoulun yläasteen muodostamiseen lukuvuoden 1973-74 alusta. 

Se vuosiluvuista tällä erää.

Rahasta oli koulun alkutaipalella jatkuvasti pulaa. Myös yhteiskunta kitsasteli koulurakentamisen rahoittamisessa. Siispä käännyttiin oppilaiden puoleen, jotka perustivat rakennusrahaston! Useana vuonna esitettiin pääsymaksullisia näytelmiä, joiden avulla kerättiin roposia koulurakentamista varten. Toki sponsoreita oli monia muitakin, hanke käsitettiin yhteiseksi pyrinnöksi.

Kun vauhtiin päästiin tapahtui nopeasti ja paljon. Kiihdytetty koulurakennusten  pystytystahti käsitti vuodet  1957-1964.  Oli pakko, koska oppikouluihin suorastaan tulvi oppilaita: lukuvuonna 1965-66 ylitettiin 300 oppilaan raja.

::::::::::::::::::::::::::

Opillisen sivistyksen lyötyä läpi Suomessa 1900-luvulla harva tulee ajatelleeksi,  etteivät läheskään kaikki olleet innostuneita oppikoulun perustamisesta. Kansa-  ja kansalaiskoulu olisivat riittäneet!  Entä Savitaipaleella ? Otettiinko uusi koulumuoto innolla vastaan,  kuten saattaisi olettaa? Kyllä ja ei.  Mielipiteitä oli moneen lähtöön. Todettiin muun muassa, ettei koulua ole tarvittu ennenkään,  ja silti on pärjätty. Tämä vanhempien ikäluokkien  mielipide tuli esille erityisesti viljelijäväestön keskuudessa.  Ei otettu huomioon,  että myös maanviljelytyössä tulevaisuuteen suuntautuen tarvittiin oppikoulutietoja ja sitä kautta väylä muihin opintoihin.  Pientiloilla oli sitä paitsi tilanne,  jossa pystyttiin tarjoamaan elanto vain yhdelle jälkeläiselle ja tämän perheelle. Oli siis oltava jokin muu väylä edetä elämässä ja sen tarjosi oppikoulu. Savitaipaleen maatilat olivat niin pieniä, ettei niistä ollut jaettavaksi järkiperäisesti ajatellen koko viljelijäperheen katraalle.

Oma lukunsa ovat ne lapset ja nuoret,  joiden kapasiteetti olisi  riittänyt,  vaikka kuinka pitkälle opintiellä, mutta edellä kuvattu ajattelutapa saattoi muodostaa tulpan.  Oli niitäkin joiden mielestä  koulu loitonsi lapsen kotoa.

Toki pitkät koulumatkat ja vaikeudet järjestää kuljetuksia sivukyliltä keskustan kouluihin muodostivat oppikouluun menolle ainakin haitan,   jos ei estettä. Monilla pitkämatkalaisilla olikin kortteeri keskustassa.

Keskikoulun vastustajat olivat kuitenkin pieni vähemmistö ja koulun puolustajat voittivat selvästi. Keskikoulu kehittyi ”jokamiehen koulun”  suuntaisesti jo ennen peruskoulun käynnistymistä eikä ollut enää  kuviteltu ”herrojen kasvattamo”, jos oli koskaan sellainen ollutkaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Tuon aikaista hallinnon tiukkaa otetta kouluista kuvaa, että kouluhallitus tarkasti Savitaipaleen keskikoulun lähes joka vuosi 1950-luvulla! Tarkastuksissa käytiin läpi koulun kehittymiseen liittyvät oleelliset asiat (opetustilojen soveltuvuus, johdon toiminta, oppilasmäärän kasvu, koulurakentaminen, opettajien pätevyystaso), mutta myös yksityiskohtia, kuten ”rangaistuskirjan” merkinnät ja opetusvälineluettelot. Tarkastukset kestivät useita päiviä.

Tarkastusten tiheys hämmentää nykyhetken näkökulmasta, mutta toisaalta nykyisen koulun todellisuuden  kannalta voisi tiheasti toistuva syyni olla paikallaan!

Puutteita oli alkuaikoina aivan koulun ydinpalveluissa. Kuvaavaa alkuaikojen haasteille oli,  että vesijohdon puuttumisen takia jouduttiin pesuvesi hakemaan läheisestä Paakkolammesta ja juomaveden lähteeksi vuokrattiin naapurin kaivoa. Oppilaat huolehtivat  veden kuskauksesta. No,  nämäkin ongelmat väistyivät ajan myötä.

Koulunkäynti ei ollut helppoa ainakaan pitkämatkalaisille. Miten helpolla meikäläinen kirkonkyläläinen selviytyikään koulumatkoista  sekä kansakouluun että oppikouluun!  Historiikissa on oppilaiden kokemusten avulla kuvattu tuon ajan koulumatkahankaluuksia. Mitään tavatonta ei ollut kulkea kouluun 15 kilometriä polkupyörällä.  Kortteerissa asuneet toivat viikon ruoat tulleessa,  koska kouluruokailua ei ollut järjestetty, niinpä leivän kannikat saattoivat olla korppumaisen kovia loppuviikosta. Maidon säilymisen osalta oli hiukan ongelmia….. Tuli mieleen omat opiskeluajat,  kun maitoa säilytettiin vuokrakämpässä ikkunoiden välissä.  Koulukyydeissä luovuus kukki: kouluun saattoi tulla hiihtämällä pitkienkin matkojen päästä ja hevoskyytiinkin jouduttiin  joskus turvautumaan.

Tulee mieleen, että aikansa kutakin…. Valittaminen  oli vähäistä ongelmien mittaluokkaan suhteutettuna. Sivistystahto oli niin voimakas,  että mentiin läpi vaikka harmaasta kivestä.

Nyt haasteet ovat päinvastaisia. Oppilastulva on paikka paikoin kääntynyt oppilaspulaksi ja opetuksen järjestämisen vaikeus ei ole niinkään tiloissa kuin pedagogisten haasteiden toteuttamisessa.

Keskikoulu on kaiken kaikkiaan ollut siunauksellinen sivistystahdon pyrinnöissä. Juuri se avasi mahdollisuuden sille polulle, jota myöten saatettiin edetä korkeakouluopintoihin. Meikäläinen voi olla vain kiitollinen korkeatasoisesta opetuksesta niille opettajille, jotka saattoivat minut opinpolulla eteenpäin. Tulkoon tässä lausutuksi vilpitön, mutta myöhäinen arvonanto!

 

Keittiöfilosofin mietteitä: filosofit asiantuntijuuden lähteenä

 

 Helsingin Sanomissa oli 7.2.2021 laaja artikkeli, jossa ihmeteltiin ammattifilosofien näkymättömyyttä. Totta onkin, että filosofia oli 1980-luvulla ja 1990-luvulla paljon suositumpaa kuin nyt myös harrastajien keskuudessa. Artikkelin nimi on ”Missä ovat filosofit?” (kirj. Jussi Ahlroth) ja siinä haastateltiin aiheen johdosta Ilkka Niiniluotoa, Sara Heinämaata, Juha Himankaa, Tuomas Nevanlinnaa, Thomas Wallgrenia, Susanna Lindbergia ja Kari Enqvistiä. Kaikki ovat yliopistojen kasvatteja

Jutun ytimessä on väite,  että filosofian yhteiskuntatieteellisen etsikkoajan (1980-luku) on sivuuttanut fyysikko Kari Enqvistin fysiikkalähtöinen filosofia.

En ensi sijassa yritä keskittyä artikkelissa esille otettuihin filosofian tämän hetken haasteisiin ja filosofiaan sinänsä,  vaan koetan löytää yhtymäkohtia artikkelin  sanoman ja omien pohdintojeni (blogikirjoitusteni) välillä vapaasti assosioiden. Tulkitsen ohessa filosofian (ja filosofien) käytön osaksi yleensä asiantuntijuuden käyttöä. Korkealuokkainen asiantuntijuus sisältää aina syvällisen filosofisen näkökulman.

Meidän aikamme ei suosi tieteellislähtöistä, hitaasti ja jäsennellysti johonkin kokonaisuuteen sulatettavaa  uutta ajattelua. Aikamme ihmiset ovat liian kärsimättömiä jaksaakseen pohtia syntyjä syviä. Tyydytään nopeasti sykkiviin twitter-viesteihin, joilla usein saadaan aikaiseksi ärtynyt vastareaktio, johon taas reaktionomaisesti vastataan. Tottuminen tällaiseen lyhytkestoiseen mielipidepallotteluun  loitontaa tehokkaasti pitkäjänteisestä argumentoidusta pohdinnasta.

Olen monesti tuonut näissä kirjoituksissa esille asiantuntijuuden muuttumisen. Lähtökohta, että jokaisella on mielipide,  joka on ”oikea” – yhtä oikea kuin kenen tahansa  mielipide - johtaa asiantuntijuuden alennusmyyntiin. Kuka tahansa voi esittää - ja usein esittääkin - enemmän tai vähemmän punnitun mielipiteensä. Myös kreditoidut asiantuntijat sortuvat taistelun tiimellyksessä helppoihin ulostuloihin suoltaen ulos vähemmän punnittuja mielipiteitä. Heillä on kysyntää,  ovathan he asiantuntijan maineessa. Kiusaus sanoa jotakin on suuri.

Asiantuntijuus ei ole aiemman vertaisesti kiinnittynyt yliopistoihin. Erilaiset konsulttitoimistot ja ajatuspajat ovat vieneet tilaa yliopistomiesten ja -naisten vanhalta reviiriltä. Usein kilpailevien toimijoiden esiintymiskykykin on korkealla tasolla,  joka toimii sanomisen vakuutena. Oman panoksensa keitokseen tuovat julkisen sektorin erilaiset yhteisöt, joita käytetään aktiivisesti asiantuntijalähteinä.  Tässä on se hyvä puoli, että ainakin kokonaisnäkemys saadaan monipuoliseksi tällä toimijakirjolla.

Yliopistoja uhkaa sisäänlämpiävyyden vaara, jos yhteyksiä ulkomaailmana ei aktiivisesti ylläpidetä. Näin on toki millä tahansa elämänalueella. Yliopistojen tulisi kuitenkin olla eturintamassa uuden tiedon hankinnassa ja luomisessa.

Artikkelissa Ilkka Niiniluoto toteaa, että meillä on ”pitkä osallistuvan filosofian perinne”. Olisi vahinko,  jos aikana, jota elämme filosofit vetäytyisivät keskinäisiin yhteydenpitokanaviin ja sivuun tapahtumien virrasta (jonka he varmaan kiistävät),  jossa aika vaatii osallistumista.

Filosofien merkitys kasvaa,  kun siirrytään vaihtoehtoisten totuuksien maailmaan. Jos tavoitteeksi asetetaan  pyrkimys objektiiviseen totuuteen, mikä mielestäni on itsestäänselvyys, niin tarvitaan jatkuvaa uskonvahvistusta. Filosofit ovat tähän omiaan. Salaliittoja ja valheita levittäviä tahoja vastaan on valjastettava  parhaat voimat. Tartuntapintaa huuhaalle on nettiaikakaudella riittämiin. Helena Lindberg: ”En juurikaan näe (Suomessa) sitä, että filosofi tarttuu (mihin tahansa) aiheeseen ja tarjoaa Helsingin Sanomille jutun”. Ranskassa ja Saksassa  ollaan paljon aktiivisempia.

Vihapuheet, vastakkainasettelu  ja yhteiskunnan polarisoituminen yleensä ovat kaikki teemoja,  joiden pitäisi aktivoida filosofeja. Tarvitaan tahoja,  jotka selvittävät,  mitä on tapahtumassa. Sara Heinämaa kiteyttää: ”Filosofin tehtävä ei ole kertoa, mikä on hyvää ja totta, vaan miten erilaiset näkemykset voivat erota ja mitä niillä on mahdollisesti yhteistä”. Ongelma tahtoo olla, että vaaditaan selkeitä ja yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Kun näin ei tapahdu, etsitään vastauksia taikauskosta. Thomas Wallgren epäilee, että syy on siinä, että ”moni asia ylikuormittaa meitä”. On vain hyväksyttävä, että aina ei ole olemassa vastausta. Yhdyn HS:n artikkelin kirjoittajan näkemykseen, että kaikissa tapauksissa sivistys ja koulutus ovat valistuksen keskiset ja pysyvät arvot.

Vanha keino on parempi kuin pussillinen uusia:  Sokrates opastaa  etsimään oman ajattelun sokeita pisteitä ja arvioimaan toisten ajattelua samaan aikaan kriittisesti ja ystävällisesti. Ohje on pätevä edelleen, mutta näköjään vaikeasti noudatettavissa.

 

 

Voisiko eisenhowerilainen terve järki voittaa republikaanisessa puolueessa?

 

 

Ei voi!  Äkkipäätä vastaus on aivan selvä otsakkeen kysymykseen. Niin kauas oikealle republikaaninen puolue on ajautunut. Voitaneen sanoa,  että terve järki on hukassa. Mutta onko asia ihan näin yksioikoinen?

Leikillisesti voisi sanoa,  että Trumpia yhdistää Dwight D. Eisenhoweriin ainoana asiana golfin peluu. Sillä erotuksella,  että Eisenhowerilla oli tapana kuivaharjoitella  palloa purkkiin työhuoneessaan. Minulle on jäänyt mieleen opiskeluajoilta luonnehdinta  presidentistä,  että ”hän ei työllistänyt älyllisiä voimavarojaan”. Tällä vihjattiin, että hän oli älyllisesti laiska. Mene ja tiedä. Minusta näyttää, että Eisenhowerin arvostus ei ole ainakaan laskenut vuosikymmenien varrella. Päinvastoin. Tämän päivän näkökulmasta hän käytti paljon tarmoa luodakseen edellytykset amerikkalaisten paremmalle elämälle myös liittovaltion panostuksin.

Eisenhowerilla oli ympärillään olosuhteet, jotka muistuttavat jossain määrin tätä päivää. Olosuhteiden nimi oli ”Joseph McCarthy”, joka oli vainoharhainen hallinnon sisällä väitetysti toimivien kommunistien metsästäjä. McCarthyn yliampuvuudessa on jotain samaa kuin Trumpissa, joskin on muistettava että,  McCarthy toimi senaattorin tehtävistä käsin. Tämän päivän tapaan demokraatit leimattiin kommunisteiksi, joka oli todiste lähinnä paranoidista suhtautumisesta poliittiseen kilpailijaan. Eisenhowerin taustatyön avulla  McCarthyn vaikutusvalta saatiin mitätöityä.

Republikaaneilla oli tappiokierre alla,  kun Eisenhower, toisen maailmansodan johtava kenraali,  kutsuttiin viisikymmentäluvun vaihteessa hätiin. Kysymys oli kuitenkin kimurantista asiasta:  minkä sortin republikaani ”Ike” oikein oli? Gallupeissa  ennen presidenttiyttä, 36 prosenttia  kansalaisista piti häntä republikaanina,   22 prosenttia  demokraattina ja 42 prosenttia ei pitänyt häntä kumpaankaan puolueeseen kuuluvana. Eisenhowerilta itseltään on napattu seuravat sanat: ”Äärioikeistolaiset  ja vasemmistolaiset poliittisessa debatissa ovat aina väärässä”.

Eisenhowerista voi sanoa ilman  epäilyä, että hän oli puoluekartalla aito keskustalainen.

Republikaanit käyttivät 50-luvulla kovaa retoriikkaa demokraatteja kohtaan, mutta tosiasiassa nojautuivat rooseveltilaiseen New Dealiin lähes rikkumatta. Laajalla sosiaaliturvalla oli republikaanien joukossa vankka tuki.  Eisenhowerin Amerikka oli nopeasti vaurastuva yhteiskunta,  jolla oli varaa pitää yllä 90 prosentin ylintä marginaaliveroa. Verokapinaa ei tuolloin ilmennyt. Tilanne muuttui vasta paljon myöhemmin.

Eisenhowerilainen welfare state koski tietenkin vain keskiluokkaista  valkoista enemmistöä, ei mustia. Tähän ajattelutapaan meidät suomalaisetkin houkuteltiin mukaan amerikkalaisten sarjafilmien (vaikkapa ”Beaver”,  ”Isä tietää kaiken”….) avulla, joita meillä näytettiin pääasiassa 60-luvulla,  mutta jotka alun perin oli esitetty Yhdysvalloissa 1950-luvulla.

Miten vaurastumisen aika heijastuu tähän  päivään?

Pettymys nykypäivän Amerikkaan on tuonut mukanaan turhautumisen, kun vanha amerikkalainen viisikymmentäluvulla omaksuttu elämäntapa vaurastumisineen on pikku hiljaa vuosikymmenien varrella rapautunut.

Mikä on avainasia tässä kehityksessä? Eisenhowerin omien sanojen mukaan ”on vain pieni hajanainen ryhmä ….. miljonäärejä toisaalla ja joitakin poliitikkoja ja liikemiehiä toisaalla”,  jotka vastustavat laajaa sosiaaliturvaa. ”Heidän määränsä on vähäinen ja he ovat  typeriä”, laukoi republikaanipresidentti.   Tämä on nähtävissä myös nähtävissä kongressin äänestystuloksista.

Samat oikean laidan republikaanitahot pyrkivät tuolloin palaamaan isolationismiin, kuten trumpilaiset tänä päivänä. Toimintaa ohjasi pelko,  että YK:n tapaiset järjestöt sekaantuisivat Yhdysvaltain sisäisiin asioihin avointa  sopimuspohjaista toimintaa harjoitettaessa.  Perin tuttu väite oikeistopiireissä nykyisinkin. Oleellista tässä on,  että se,  mikä on tällä hetkellä republikaanien valtavirtaa oli tuolloin puolueen pienen  vähemmistön politiikkaa.

Jotain dramaattista on Eisenhowerin lausunnossa, kun hän sanoi, että ”tavoite on varmistaa, että yksilöt tajuavat,  että hallitus on ystävä eikä millään muotoa vihollinen”. Pysäyttävä linjaus, joka oli kohdistettu republikaanien kannattajille.  Jotain hämmentävää oli myös,  kun republikaanit juhlivat Eisenhowerin presidenttikausien puolessa välissä sosiaaliturvan huomattavaa laajentumista koskien työttömyysvakuutusta  ja  eläketurvaa, kuten myös liittovaltion työntekijöiden palkankorotuksia.

Republikaanien ohjelmajulistuksesta löytyi iskulause ”sama palkka samasta työstä sukupuolesta riippumatta”. Varmuuden vuoksi todettiin,  että hallituksella ”täytyy olla yhtälailla sydäntä kuin  päätäkin”. Eisenhowerin seuraajista Richard Nixon – Eisenhowerin varapresidentti – noudatteli pitkälle Iken perintöä  welfare  staten laajentamisessa.

………………………………….

Tämän päivän näkökulmasta vaikuttaa kuin republikaanit tai pikemminkin osa heistä olisi tullut hulluksi ja Dwight D. Eisenhower historiasta käsin edustaisi terveen järjen ääntä.

Helsingin Sanomissa 4.2.2021 haastateltiin  populismia  ja polarisaatiota tutkivaa Joonas Koivukoskea, joka toteaa, että ”(Mediayhtiö) Foxin saavutus on, että konservatiivisuus näyttää maalaisjärjeltä. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen Fox News onnistui puolustamaan varakasta eliittiä tukevaa politiikkaa samalla väittäen edustavansa laman runtelemaa tavallista kansaa”. Onko siis alun perin pieni osa republikaaneja onnistunut huijaaman suuren osan kansalaisia perusteellisesti hybridistrategiallaan? Vai onko tämä alun perin pieni vähemmistö kaapannut vallan puolueessa?

Olen monesti näissä kirjoituksissa pohtinut republikaanien muutosta. Viisikymmentäluvun lopulla Eisenhower totesi Ayn Randista ja muista oikeiston profeetoista,  että he edustavat puolueessa vaatimattoman kokoista äärilaitaa, jolla ei ole valtaa. Barry Goldwater,  joka oli demokraattien Lyndon B. Johnsonin vastaehdokas vuoden 1964 vaaleissa käynnisti rökäletappiollaan (!) republikaanien vastaiskun äärioikeistolaisilla mielipiteillään. Tappio saatiin vaikuttamaan eräällä tavalla ”voitolta”, olihan Goldwaterin takana sentään 27 miljoonaan ääntä (Johnsonilla 43 miljoonaa). Juuri näiden vaalien yhteydessä Ronald Reagan piti kuuluisan  ”A Time for Choosing ” -puheen (joka tunnetaan myös kunnioittavalla nimellä ”The Speech”), jossa oli perustavaa laatua olevalla tavalla konservatiiviset ja oikeistolaiset painotukset. Puhe oli airut tulevasta.

Tästä edettiin Kalifornian verokapinoiden kautta Reaganin presidenttikausiin (välissä oli kuitenkin New Deal -presidenttinä pidettävä  Richard Nixon), jolloin oikeistokonservatiivinen reaganismi edusti jo valtavirtapolitiikkaa ainakin vaalimenetyksellä mitaten. Seuraava hyppäys oikeistoideologian suuntaan oli Newt Gingrichin kongressin toiminnan halvaannuttanut  republikaaninen ”vallankaappausyritys” 1990-luvulla, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa. Teekutsuliikkeen nousu 2000-luvun vaihteessa käynnisti oikeastaan vielä nytkin meneillään olevan vaiheen,  jossa ”vaihtoehtoinen totuus”  ajoittain jopa dominoi debattia. Teekutsuliike on eräällä tavalla esitrumpilainen  vaihe, joka muuntui Donald Trumpin presidenttikauden myötä ”trumpilaiseksi  totuudeksi” ja huipentui kongressitalon valtaukseen.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Pitkä aikamatka on siis kuljettu eisenhowerilaisesta ”sosiaalisesta konservatismista” trumpilaiseen (ääri)oikeistolaiseen myllerrykseen.  Itse asiassa Eisenhower irrotti oikeistolaisuuden kokonaan konservatismista. Hän oli leimallisesti konservatiivi  ilman oikeistokoreografiaa.

Mutta mikä voisi olla kahden aikakauden välillä suurin muutosta kuvaava selitys? Onko kysymys viime kädessä viisikymmentälukulaisen  valkoista väestönosaa koskevan nopean vaurastumisen (=amerikkalaisen unelman) vaihtumisesta vuosikymmenien varrella kansalaisten kahtiajakautumiseen, menestyjiin ja menestystä vaille jääneisiin?  Näin ajatellen turhautuneet häviölle jääneet nousivat kapinaan tulonjakotaistelussa ja ”työnjakotaistelussa” onnistuneita vastaan? Näin yksinkertainen johtopäätös ei voi olla, koska yhteiskunnan muuttumiseen liittyy lisäksi paljon oikeistokonservatiivista ideologista vääntöä koskien maahanmuuttaja-, rotu-,  sukupuoli- ja  uskonnollisia kysymyksiä  ym.

Samaan aikaan sosiaaliturva ei ole kehittynyt  joidenkin Euroopan kehittyneiden valtioiden tasolle vastavoimaksi oikeistopopulismille. Itse asiassa valtaosa trumpilaisista vastustaa yhteiskunnan (kasvavaa) roolia ihmisten elämässä. Tajuavatko Trumpin kannattajat itsekään,  kuinka he ideologisen kuorrutuksen alta eivät käsitä omaa etuaan?

Alkuperäinen ongelmanasettelu koski sitä voisiko eisenhowerilainen sosiaaliseen omaantuntoon vetoava konservatiivisuus päästä voitolle?  On suoraan sanottava, että republikaanisen oikeistovyörytyksen keskellä tälle vaihtoehdolle on varattavissa vain hentoinen onnistumisen mahdollisuus.

Entä miksi Eisenhowerin ei tarvinnut julistaa ”America First” -iskulausetta? Siksi, että hänen Amerikkansa ykkösasema oli kiistaton ilman hokemisiakin. Trump sen sijaan joutui julistamaan paremmuuttaan Yhdysvaltojen asemaa kyseenalaistavia voimia vastaan.

Sdp vs. perussuomalaiset – politiikan todelliset vastavoimat

 

 

Kotimaisen politiikan vastinpariksi on selkeästi muotoutuneet sdp ja perussuomalaiset. Ei niin,  etteikö tämä vastakkainasettelu olisi näkynyt ja aiemminkin, nyt se on vain syventynyt periaatteelliselle tasolle. Timo Soinin aikana puolueet taistelivat vielä samoista äänestäjistä ja perussuomalaiset oli luonteeltaan eri tyyppinen puolue kuin mitä se nyt on. Vaikka Soini heitteli iskulauseitaan  tiheään tahtiin ja tarkoitushakuisesti,  ei kaikkiin niihin kannattanut  suhtautua pelkästään propagandan ilmauksina.  Ainakaan niihin ei kannattanut  suhtautua yliolkaisesti. Yksi näistä määritti persut siten, että perussuomalaiset oli työväenpuolue ilman sosialismia. Se osui ajankohtaan, jolloin vanha työväenluokkainen ajattelu oli muutoinkin liikkeessä ja osin rapautumassa. Tarkoitan nyt työväkeä joukkoliikkeenä.

Jo varhain perussuomalaisia määritti konservatiivisuus, EU-kriittisyys, maahanmuuttovastaisuus ja siihen oleellisesti liittyvä kansallismielisyys. Sdp oli näitä agendoja vastaan jo aikojen alussa, mutta  jollain tasolla yhteistyömahdollisuudet olivat olemassa  niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.  Sen jälkeen puolueet ovat loitontuneet toisistaan, koska sdp:ssä  vasemmistoliberalismi, kansainvälisyys, työväenliikekeskeisyys   ja EU-myönteisyys ovat  pysynee vaikuttavina voimina ja perussuomalaisilla edellä esitetyt luonnehdinnat  ovat pikku hiljaa vahvistuneet ja kiteytyneet.

Ero puolueiden välillä on ainakin päälle päin selvä koskien yhteiskunnan osallistumista palveluiden tuotantoon. Paremman puutteessa persut syyttävät demareita sosialismista. Demareiden asteikolla perussuomalaiset ovat puoluekartalla äärimmäisenä oikealla.

Puoluesuhteissa näen selvän eron sdp:n ja toisaalta kokoomuksen ja keskustan välillä. Samaan aikaan, kun keskusta ja kokoomus eivät ainakaan periaatteellisella tasolla torju yhteistyötä perussuomalaisten kanssa, vallitsee demarien ja persujen  välillä syvä juopa.

Perussuomalaiset käy kaikkien rintamien sotaa kaikkia keskeisiä kilpailijoitaan vastaan ja laskee sen varaan, että voimasuhteiden muutos vaaleissa – perussuomalaisten eduksi -  pakottaa muut yhteistyöhön kanssaan. Historia on opettanut, että yhteistyösaumaa saattaa löytyä pahimpienkin kilpailijoiden kesken, jos ei muuten niin taktisessa mielessä, mutta nyt juuri tuntuu siltä,  että yhteistyöpolku demarien ja persujen välillä on tukossa. Helppoa ei tule yhteistyön harjoittaminen olemaan porvaripuolueidenkaan kesken, mutta yksi vaali kaiken muuttaa voi!

Mielenkiintoista on,  että kun kokoomuksen johto taannoin - koettaessaan  seurata politiikan markkinamuutoksia  -   yritti kääntää puolueen linjaa piirun puolikkaan verran konservatiiviseen suuntaan , älähti liberaali siipi välittömästi. Tämä viittaa siihen,  että soviteltavaa löytyy paljon ennen kuin kokoomus ja perussuomalaiset mahtuvat samaan hallitukseen.

Halla-ahon paineet ovat siinä,  että tuleva – voitollinen – kuntavaalin tulos huutaa hallitusvastuuta - miksi muuten politiikkaa tehtäisikään. Tästä aiheutuu myös Halla-ahon tulkinta rinnastaa kuntavaalit ja eduskuntavaalit: epäluottamuslauseen  kuntavaaleissa jotakin hallituspuoletta kohtaan pitäisi  johtaa valtakunnan hallituksen kokoonpanon muutoksiin. ”Toiveet” kohdistuvat keskustaan, siis siihen,  että se vetää odotettavissa olevasta tappiollisesta vaalituloksesta johtopäätökset. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin propagandaoppaassa sanotaan.  Jos tämä kupletin juoni toteutuisi ,  merkitsisi se pitkähköstä perinteestä luopumista, jonka mukaan hallitus muodostetaan normaalissa järjestyksessä pidettävien eduskuntavaalien jälkeen  neljäksi vuodeksi kerrallaan sallien pienehköt muunnelmat.

Suomen keskusta on ajautunut eräänlaiseksi väliinputoajaksi. Kepu  vuotaa pahasti perussuomalaisiin, joiden poliittinen viesti on populistisen yksinkertainen,  eikä pysty profiloitumaan entisten  aikojen tapaan jo yhteiskunta-  ja elinkeinorakenteen muutoksenkin  takia.  Silti jää kuva, että vanhat kepulaiset ovat persuissa vain lainassa  - paremman puutteessa.

Aiempi punamultayhteistyö on enää vaivoin synnytettävissä,  koska keskusta on jakautunut jo Sipilän aikaan liberaaliin ja konservatiivisen suuntaukseen. Keskusta-oikeistolaiset kombinaatiot ovat yhtä vaikeita. Kokoomuksen seurassa kepu tuntuu kärsivät identiteettikriisistä. Sipilän porvarihallituksen muodostaminen  oli pitkään silmissä kiiltänyt näkymä (monien mielestä vihdoinkin oikea ratkaisu!),  mutta ristiriitoihin sekin kombinaatio ajautui.

Voisiko vähemmällä hallita enemmän? Skandinaavinen vähemmistöhallitusmalli ei tunnu hevillä kotiutuvan Suomeen.

Yksi demokratian  kriiseistä – meillä ja  muualla -  on enemmistöhallitusten muodostamisen vaikeus. Uuden keskisuuren puolueen, perussuomalaisten, ilmaantuminen ei helpota ongelmaa, päinvastoin. Kun hallitus on saatu kasaan,  alkaa kyräily jonkin paremman vaihtoehdon puolesta. Perussuomalaiset yrittää luoda itsestään kuvaa konservatiivisena järjen puolueena, mutta sortuu kerta toisensa jälkeen populistisiin äänenpainoihin eikä vähiten heterogeenisen eduskuntaryhmän johdosta.

Parempi pari vanhaa vaihtoehtoa kuin pussillinen uusia:  punamulta eri muunnelmineen tai sinipuna ovat  realistinen vaihtoehto myös tulevaisuudessa. Kansakunta on porskuttanut eteenpäin hallituksen kokoonpanosta riippumatta ja se on lopulta kaikkein tärkein asia.

::::::::::::::::::::::

Poliittisen polarisaation seurauksena sdp ja perussuomalaiset ovat ajautuneet yhä kauemmaksi toisistaan. Niillä on selvästikin eri äänestäjät, ainakin pääsääntöisesti. Ne muodostavat tosiasialliset vaihtoehdot kotimaisessa politiikassa. Taustalla on monenlaisia syitä,  joista tunnistan demarien halun taistella saavutetun hyvinvointiyhteiskunnan parhaiden piirteiden puolesta ja perussuomalaisten halun profiloitua muista puolueista poikkeavana vaihtoehtona.

 

Taloudellisen kriisin torjunta - velalla vai säästämällä?

 

Viime aikoina on käyty kriittistä keskustelua,  jossa vastapuolina ovat olleet 1990-luvun lamassa tehtyjen  säästöjen puolustajat (erityisesti Esko Aho) ja elvyttäjät, joiden mielestä 1990-luvun alussa ei ollut kysymys riittävässä määrin  elvytyksestä vaan näännyttävästä  säästämisestä.  Muun muassa Maria Ohisalo on ollut tällä kannalla. Molemmat osapuolet ovat tavallaan elvytyksen kanalla, Ohisalo korostaessaan, että elvytys laiminlyötiin  tuolloin 40 vuotta sitten  ja Aho sen takia että hänen mielestään elvytettiin maksimaalisesti velkaa ottaen, enempään ei yksinkertaisesti olisi ollut varaa .  Sekä Ohisalo että Aho voivat vedota – eri näkökulmista -  kokemuksiinsa lama-aikana, Aho päättäjänä ja Ohisalo nuorena lama-ajan puutteen kokijana.

Olen kirjoittanut paljon aiheesta. Kerrattuani vanhoja blogikirjoituksiani näen asian sekä monipuolisemmin (kuin joskus aiemmin) että myös aiempaa suurempana  haasteena totuuden etsinnässä. Yritän käyttää seuraavassa näkökulmatekniikkaa.

Käytyä lamakeskustelua on arvosteltu, koska siinä on nähty vain kaksi ulottuvuutta: velkaantuminen tai säästäminen. Näkisin asian pikemminkin niin, että käsitys liiallisesta velkaantumisesta vaihtelee rankasti näkökulmasta riippuen. Sama koskee säästämistä: aiheutetaanko säästämisellä enemmän vahinkoa kuin hyötyä?

Otan jo heti kättelyssä visaisen ongelman pohdittavaksi, nimittäin työttömyyden keston. Käyrällä kuvattuna  työtä vailla olevien määrä kasvoi vuoren korkuiseksi (lähes 20 prosenttiin) laman seuraamuksena ja vaati korjaantuakseen kohtuulliselle tasolle (6-7 prosenttiin)  pitkälti toistakymmentä vuotta.  Useat asettavat kyseenalaiseksi sen, että Ahon hallitus olisi tehnyt kaiken voitavansa - vaikka velkaa velan päälle ottamalla  -   säästääkseen kansakunnan työttömyyden  kurimukselta. Toinen ryhmä,  joka joutui pääsemättömiin laman kanssa olivat pienyrittäjät,  joista monien ahdinko ulottui koko vuosikymmenen ajalle.

Kun arvioita 1990-luvun lamasta esitetään tämän päivän näkökulmasta unohtuu korkotaso,  joka pyöri asuntolainoissa  lähes 10  prosentin tasolla 1990-luvun alussa (8,7 prosenttia tammikuussa 1994), kun taas tänä päivänä korot ovat prosentin luokkaa. Entä julkinen sektori kokonaisuudessaan? Luotonantajat saavat tänä päivänä jopa maksaa siitä, että Suomen kaltainen valtio suostuu ottamaan vastaan velkarahaa. Vakavasti esitetään, että julkistalouden velkojen anteeksi antaminen voitaisiin ottaa käyttöön. George Soros esittää HS:n ”Vieraskynässä” 27.1.2021, että otetaan käyttöön ikuiset lainat, so. veloista maksettaisiin vain korot. Tällainen olisi ollut ennen kuulumatonta pari vuosikymmentä sitten. Ihan uudesta asiasta ei ole kysymys, sillä Soros ottaa esille kauempaa historiasta esimerkkejä ”perpetuaaleista” (ikuisista lainoista).  Itse  asiassa EKP ostamalla valtioiden joukkovelkakirjoja  on jo luonut perpetuaaleja. Soros kuitenkin suosisi niiden sijasta – kansalaisten demokraattisen valvonnan takia - valtioiden itsensä liikkeelle laskemia perpetuaaleja.  Ajat, ne muuttuvat!

Kuten edellä käy ilmi velkaantuminen kahtena eri ajankohtana voi olla haastavaa vertailun näkökulmasta. Tänä päivänä on helpompaa (sallittavampaa) ottaa velkaa kuin 30-40 vuotta sitten. Koko rahamarkkina on muuttunut.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sitten tullaan kiperään kohtaan eli siihen, mitkä olivat omien toimien vaikutukset 1990-luvun lamassa. Finanssikriisin alkaessa vuonna 2008 ylpeilimme, miten Suomi pystyy neuvomaan muuta Eurooppaa ”laman käsittelyssä” 1990-luvun kokemuksien pohjalta. Ei Suomi ihan varoittavana esimerkkinä toiminut, mutta ei sitä voinut pitää myöskään positiivisena esimerkkinä muulle Euroopalle. Tämän päivän valossa talouden kuristustoimet, jotka käynnistettiin heti laman alettua, olivat ylimitoitettuja. Lamaa syvennettiin omilla toimenpiteillä.

Tällä kuristamispolitiikalla on pitkät historialliset ja kulttuuriset juuret Suomen talouspolitiikassa. Olen parissakin blogikirjoituksessa puhunut kuristamispolitiikan katkeamattomasta ketjusta Snellman-Ryti-von Fieandt-Viinanen halutessani kuvata hyvin suomalaisperäistä suhtautumista talouden ahdinkotiloihin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Tässä yhteydessä ei voi olla palauttamatta mieliin keynesiläisyyden perussääntöä, joka  edellyttää säästöjä korkeasuhdanteessa ja elvyttävää kulutusta laskusuhdanteessa. 1980-luvulla omaksuttu linja, jossa keynesiläisyys heitettiin roskakoriin, johti suhdannevaihtelujen jyrkkenemiseen. Erityisen katastrofaalisia olivat Yhdysvaltain talouselämän huipulta 2000-luvun alussa tulleet viestit, joiden mukaan suhdannevaihtelut olivat menneen talven lumia ja vain teknologisen kehityksen nimiin vannominen merkitsi jotain.

Kävi aivan päinvastoin, kun välinpitämättömyys korkeasuhdanteessa (mm. asuntokuplan kehittyminen) johti talouden jyrkkään pudotukseen 2007-2009. Muodostui samantyyppinen kaksoisvee kuvaaman taloutta kuin 1930-luvulla. Varoittelijoita ei kuunneltu. Väärät ihmiset olivat oikeassa. Talouden opit olivat vääriä.

Mielenkiintoista on, että antikeynesiläisen ajattelu heijastui myös Suomeen 1990-luvun alussa. Holtitonta noususuhdannetta 1980-luvun lopulla seurasi lamavuodet. Minulla on vanha VHS-nauha, jossa keskustelijoina ovat mm. Sirkka Hämäläinen ja Matti Korhonen. Miten tavattoman selvästi nauhalta käykään ilmi silloisen talouspoliittisen ajattelun sävyt. Keynesiläinen elvytys oli pannassa ja tärkeintä oli leikata menoja jyrkästi. Seuraukset nähtiin, kun lama syveni katastrofaaliseksi. Tämän typpinen ajattelu jatkui pitkälle 2010-luvulle. Valitettavasti näiden ajattelijoiden joukossa on myös presidentti Niinistö, joka totesi (HS 15.8.2012), että ”en välttämättä pidä 1990-luvun laman hoitoa virheellisenä, vaan pakkona”. Samansuuntaisesti on Iiro Viinasen annettu puhua yksinpuheluaan siitä, miten taloutta ei voinut hoitaa toisella tavalla. Olen eri mieltä molempien kanssa. Muistuttaisin vielä, että 1990-luvun laman aikainen julkinen  velka ei koskaan ylittänyt 70 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Onneksi 2010-luvun lopulla ja 2020-luvulla  useat ekonomistit ovat nähneet 1990-luvun laman uudesta näkökulmasta: keynesiläisyyys on ainakin osaksi palannut tervehdyttävästi keskusteluun.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Luodakseni perspektiiviä 1990-luvun laman  ja nykypäivän velka/säästämiskeskustelulle on syytä käydä läpi nykytaloushistorian tähdellisiä tapahtumasarjoja. Tuumasta toimeen!

Velka ja kestävyysvaje ovat olleet pysyvä aihe talouspoliittisessa keskustelussa. Historiakatsannossa Suomen valtion- ja julkinen velka ovat olleet äärimmäisen maltillisella tasolla 1960-luvulta 1990-luvun vaihteeseen saakka (karkeasti ottaen 10-15 prosenttia bkt:stä). Sitten tuli 1990-luvun lama, jolloin julkisen velan suhde  nousi ylimmillään noin 75 prosenttiin bkt:stä. Sen jälkeen 1990-luvun jälkipuoliskolta aina finanssikriisiin (2008-2009) saakka velka pieneni ja laski jopa 35 prosentin tienoille. Finanssikriisin seurauksena velka yltyi uuteen kasvuun ja nousi jälleen hieman yli 60 prosentin tasolle, mutta kääntyi  vuodesta 2015 lähtien laskuun. Sitten jouduimme pandemian kouriin. Koronakriisi on jättänyt jälkensä velkatasoon, joka on kuitenkin pysynyt maltillisena. Nyt lähestytään 75 prosentin bkt-rajaa, joka eurooppalaisessa  katsannossa on vielä siedettävä.

Meillä on käyty äreää keskustelua velkaantumisen holtittomuudesta samalla,  kun on toisaalta ymmärretty koronan aiheuttamat vahingot taloudelle. Paine tehdä kovia ja nopeita ratkaisuja alijäämien supistamiseksi on silmiinpistävä joillakin tahoilla.  Itse en usko,  että hätäilemällä tulisi hyvää. Sopeutukseen on käytettävä ainakin koko 2020-luku.

Vaikka velalla perinteisesti Suomessa uhkaillaan, on todettava, että  vuosina 2007-2008 (siis ennen finanssikriisiä) saavutettu velanoton alhainen taso oli eurooppalaisittain katsottuna jopa erinomainen. Tähän vaikutti ratkaisevasti Suomen talouden – ei seitsemän vaan - 14 lihavaa vuotta (1994-2007). Tuntuu epärealistiselta ajatella, että väestön tulevissa ikääntymispaineissa päästäisiin uudelleen silloin parhaimmillaan saavutettuun 35 prosentin bkt-suhteeseen, mutta lieneekö tarpeenkaan?

Rahamarkkinoiden vapautuksen merkitystä ei oivallettu; valuuttaluottoja virtasi maahan massiivisesti. Yhdeksänkymmentäluvun kriisin avainasioita olivat ulkomaisten pääomien (Japani !) halpakorkoinen sisääntulo ja kiveenhakattu valuuttakurssi (ns. vakaa/vahva markka). Näyttää siltä, että kaikkien rahamarkkinakriisien taustalla on suurien pääomien puskeminen markkinoille sellaisista talouksista, joilla menee lujaa. Ja tuolloin 1980-luvulla Japanilla meni lujaa. Kaksituhattaluvulla sama rooli on ollut Kiinalla.

Valuuttakursseista voidaan kiistellä loputtomiin. Tietenkin valuutta oli kova (lue: vahva) sellaisiin olosuhteisiin, jotka vallitsivat 1990-luvulle tultaessa. Yhtä totta on, että monet olivat kyllästyneet devalvaatio-inflaatiokierteeseen, josta oli tullut talouden tauti sodan jälkeen. Kelluva valuutta ei näyttänyt kuuluvan tulevaisuuden skenaarioiden piiriin ennen kuin laman hallinnan viimeisenä keinona.

Kriisin ytimessä oli valuuttaluottojen kolminkertaistuminen 100 miljardiin markkaan 1987-1990. Luottojen hankinta taas oli mahdollistunut sääntelyn vapautumisen seurauksena. Yrityksen hankkivat lainoja valtavia määriä, ”kun niitä kerrankin sai”. Kotitalouksille valuuttaluotto ulkomailta mahdollistui vasta vuonna 1991 juuri vähän ennen devalvaatiota….

Tarkemmassa tarkastelussa kahdeksankymmentäluvun luvun lopun oireellisia piirteitä voisivat olla seuraavat:

Oletettiin, että suurta kriisiä 1930-luvun malliin ei voi tulla (ns. jatkuvuusolettama). Tosiasiassa 1930-luvun ja 1990-luvun lamoja edelsivät samat enteet. Tätä ei pantu merkille, koska ajallinen välimatka näiden kahden laman välillä oli liian pitkä.

Yleinen euforinen tila (Suomi on Euroopan Japani!); liian harva kiinnitti huomiota varoittaviin merkkeihin: velkadeflaation vaaraa yltiöpäisen hintojen nousun seurauksena ei nähty. Lopulta velan määrä monissa tapauksissa ylitti kiinteistöjen arvon.

Uusliberaali talousajattelu löi kritiikittä läpi: sääntelyn purusta tuli pakkomielle.

Markkinat itse hoitavat tasapainon -ajattelu ”poisti” tulpan vastuulliselta taloudenhoidolta.

Talouden ylikuumeneminen oli huume (”älä sinä ilonpilaaja puutu tähän, antaa mennä, kun kerrankin menee”).

Julkisen talouden hoitaminen ”varman päälle” (= liikkumavara säilyttäen) oli jäänyt aivan liian vähälle huomiolle.

::::::::::::::::::::::::

Ei voida ajatella, että 1990-luvun lama olisi toteutunut ilman kahdeksankymmentäluvun kasinotaloutta. Taloudenhoidossa olisi siis pystyttävä ennaltaehkäiseviin toimiin hyvissä ajoin ennen kriisin puhkeamista.

Jonain päivänä kohdataan tilanne,  jossa korot kääntyvät nousuun. Voi olla, että haasteista ei silloin selvitä ilman George Sorosin mainitsemia epäortodoksisia keinoja.

PS

Lopuksi vielä muutama havainto finanssikriisiin liittyen:

Finanssikriisi toi taantuman tuontitavarana maahan.

Talouden globaali kehitys ymmärrettiin, mutta ei kuitenkaan riittävällä tasolla, riittävän aikaisin. Seurauksena on ollut työmarkkinoiden polarisoituminen ja keskipalkkaisten töiden vähittäinen katoaminen.

Jatkuvasti paraneviin hyvinvointipalveluihin totuttiin; reagointi muutokseen (tulopuolen äkillinen pettäminen) oli puutteellinen.

Menetettiin liikaa korkean jalostusasteen työtä kansainvälisessä kilpailussa. Uutta ei pystytty luomaan riittävän ripeästi tilalle. Nokia-ilmiön hiipumista ei havaittu ajoissa (joka saattoi olla mahdoton tehtävä).

Teollisuuden osuus kokonaistuotannosta on pudonnut pitkällä aikavälillä. Heikosti tuottavuutta lisäävien palvelujen osuus on vastaavasti kasvanut.

Työikäisten määrän muutokseen on valmistauduttu hitaasti (työikäisten määrä alkoi laskea vuonna 2009).

Rakennemuutosten hitaus: ”valmista hyvää” oli vaikea muuttaa varsinkin, kun yhteiskunnan rahoitus julkisen sektorin rakenteille ei ollut varsinaisesti kriisissä.

Koulutuksen modernisoimiseen kohdistunutta painetta ei havaittu riittävän ajoissa.