Selasin päivänä muutamana syntymäkotikuntani Savitaipaleen
oppikoulun historiaa käsittelevää teosta. Olin
joskus lukaissut vuonna 2001
julkaistun historiikin kursorisesti. Nyt perehdyin tekstiin
perusteellisesti ja havaitsin sen kiinnostavammaksi kuin muistinkaan.
Markku Tanin kirjoittamassa historiikissa ”Oppikoululaitos
Savitaipaleella 1951 -2001” kiinnostaa erityisesti oppikoululaitoksen
varhaishistoria. Alaotsake ”Koulu honkien keskellä” viittaa paitsi koulun
ympäristöön kauniissa männikössä niin myös ensimmäisen rehtorin nimeen, Jorma Hongistoon. Hetken aikaa 1960-luvulla
ilmestyneen koululehden nimi taas oli ”Hongiston varjossa”.
Historiikista käy ilmi,
että pari topakkaa naista, Alina Jukkara ja Kerttu Kivisalo olivat uuden
opinahjon käynnistämisen aloitteentekijöitä.
Hankkeen varsinaisena moottorina toimi Kaihtulan kansakoulun opettaja
Ilkka Rahkonen. Tavoitteena oli perustaa kunnallinen keskikoulu heti alussa,
mutta se ei toteutunut vielä tuolloin,
jolloin vaihtoehdoksi jäi kannatusyhdistyksen varainen yksityinen koulu.
Jo ennen keskikoulun aloittamista opetusta järjestettiin
valmentavalla kurssilla neljäkymmentäluvun lopulla kirkonkylän kansakoululla,
jolla itsekin aloitin opintieni. Pian siirryttiin nykyiselle koulunmäelle, kun
valtiolta ostettiin sodanaikainen armeijan parakki.
Savitaipaleen keskikoulu sai virallisen toimiluvan 5.4.1951. Aikojen
saatossa nimi on muuttunut: keskikouluna koulu toimi 1951-1964 muuttuen
yhteiskouluksi 1964-1971. Oppikoulun yhteydessä toimi lukio, jonka nimi vuosina 1971-85 oli Savitaipaleen yhteislukio ja vuodesta 1985 Savitaipaleen
lukio.
Koulunkäynti mullistui hallinnollisesti 1970-luvun alussa,
kun valtiolta saatiin lupa (19.5.1971) Savitaipaleen, Lemin, Suomenniemen ja
Taipalsaaren kuntien yhteisen kunnallisen keskikoulun perustamiselle. Siitä
edettiin nopeaan tahtiin peruskoulun yläasteen muodostamiseen lukuvuoden
1973-74 alusta.
Se vuosiluvuista tällä erää.
Rahasta oli koulun alkutaipalella jatkuvasti pulaa. Myös
yhteiskunta kitsasteli koulurakentamisen rahoittamisessa. Siispä käännyttiin
oppilaiden puoleen, jotka perustivat rakennusrahaston! Useana vuonna esitettiin
pääsymaksullisia näytelmiä, joiden avulla kerättiin roposia koulurakentamista
varten. Toki sponsoreita oli monia muitakin, hanke käsitettiin yhteiseksi
pyrinnöksi.
Kun vauhtiin päästiin tapahtui nopeasti ja paljon. Kiihdytetty
koulurakennusten pystytystahti käsitti
vuodet 1957-1964. Oli pakko, koska oppikouluihin suorastaan
tulvi oppilaita: lukuvuonna 1965-66 ylitettiin 300 oppilaan raja.
::::::::::::::::::::::::::
Opillisen sivistyksen lyötyä läpi Suomessa 1900-luvulla
harva tulee ajatelleeksi, etteivät
läheskään kaikki olleet innostuneita oppikoulun perustamisesta. Kansa- ja kansalaiskoulu olisivat riittäneet! Entä Savitaipaleella ? Otettiinko uusi
koulumuoto innolla vastaan, kuten
saattaisi olettaa? Kyllä ja ei. Mielipiteitä
oli moneen lähtöön. Todettiin muun muassa, ettei koulua ole tarvittu ennenkään,
ja silti on pärjätty. Tämä vanhempien
ikäluokkien mielipide tuli esille
erityisesti viljelijäväestön keskuudessa.
Ei otettu huomioon, että myös
maanviljelytyössä tulevaisuuteen suuntautuen tarvittiin oppikoulutietoja ja
sitä kautta väylä muihin opintoihin.
Pientiloilla oli sitä paitsi tilanne,
jossa pystyttiin tarjoamaan elanto vain yhdelle jälkeläiselle ja tämän
perheelle. Oli siis oltava jokin muu väylä edetä elämässä ja sen tarjosi
oppikoulu. Savitaipaleen maatilat olivat niin pieniä, ettei niistä ollut
jaettavaksi järkiperäisesti ajatellen koko viljelijäperheen katraalle.
Oma lukunsa ovat ne lapset ja nuoret, joiden kapasiteetti olisi riittänyt,
vaikka kuinka pitkälle opintiellä, mutta edellä kuvattu ajattelutapa saattoi
muodostaa tulpan. Oli niitäkin joiden
mielestä koulu loitonsi lapsen kotoa.
Toki pitkät koulumatkat ja vaikeudet järjestää kuljetuksia sivukyliltä
keskustan kouluihin muodostivat oppikouluun menolle ainakin haitan, jos ei estettä. Monilla pitkämatkalaisilla
olikin kortteeri keskustassa.
Keskikoulun vastustajat olivat kuitenkin pieni vähemmistö ja
koulun puolustajat voittivat selvästi. Keskikoulu kehittyi ”jokamiehen
koulun” suuntaisesti jo ennen
peruskoulun käynnistymistä eikä ollut enää kuviteltu ”herrojen kasvattamo”, jos oli
koskaan sellainen ollutkaan.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Tuon aikaista hallinnon tiukkaa otetta kouluista kuvaa, että
kouluhallitus tarkasti Savitaipaleen keskikoulun lähes joka vuosi 1950-luvulla!
Tarkastuksissa käytiin läpi koulun kehittymiseen liittyvät oleelliset asiat (opetustilojen
soveltuvuus, johdon toiminta, oppilasmäärän kasvu, koulurakentaminen,
opettajien pätevyystaso), mutta myös yksityiskohtia, kuten ”rangaistuskirjan” merkinnät
ja opetusvälineluettelot. Tarkastukset kestivät useita päiviä.
Tarkastusten tiheys hämmentää nykyhetken näkökulmasta, mutta toisaalta nykyisen koulun todellisuuden kannalta voisi tiheasti toistuva syyni olla paikallaan!
Puutteita oli alkuaikoina aivan koulun ydinpalveluissa. Kuvaavaa
alkuaikojen haasteille oli, että
vesijohdon puuttumisen takia jouduttiin pesuvesi hakemaan läheisestä
Paakkolammesta ja juomaveden lähteeksi vuokrattiin naapurin kaivoa. Oppilaat huolehtivat veden kuskauksesta. No, nämäkin ongelmat väistyivät ajan myötä.
Koulunkäynti ei ollut helppoa ainakaan pitkämatkalaisille.
Miten helpolla meikäläinen kirkonkyläläinen selviytyikään koulumatkoista sekä kansakouluun että oppikouluun! Historiikissa on oppilaiden kokemusten avulla
kuvattu tuon ajan koulumatkahankaluuksia. Mitään tavatonta ei ollut kulkea
kouluun 15 kilometriä polkupyörällä.
Kortteerissa asuneet toivat viikon ruoat tulleessa, koska kouluruokailua ei ollut järjestetty,
niinpä leivän kannikat saattoivat olla korppumaisen kovia loppuviikosta. Maidon säilymisen osalta oli
hiukan ongelmia….. Tuli mieleen omat opiskeluajat, kun maitoa säilytettiin vuokrakämpässä
ikkunoiden välissä. Koulukyydeissä
luovuus kukki: kouluun saattoi tulla hiihtämällä pitkienkin matkojen päästä ja
hevoskyytiinkin jouduttiin joskus turvautumaan.
Tulee mieleen, että aikansa kutakin…. Valittaminen oli vähäistä ongelmien mittaluokkaan
suhteutettuna. Sivistystahto oli niin voimakas, että mentiin läpi vaikka harmaasta kivestä.
Nyt haasteet ovat päinvastaisia. Oppilastulva on paikka
paikoin kääntynyt oppilaspulaksi ja opetuksen järjestämisen vaikeus ei ole
niinkään tiloissa kuin pedagogisten haasteiden toteuttamisessa.
Keskikoulu on kaiken kaikkiaan ollut siunauksellinen sivistystahdon pyrinnöissä. Juuri se avasi mahdollisuuden sille polulle, jota myöten saatettiin
edetä korkeakouluopintoihin. Meikäläinen voi olla vain kiitollinen korkeatasoisesta
opetuksesta niille opettajille, jotka saattoivat minut opinpolulla eteenpäin.
Tulkoon tässä lausutuksi vilpitön, mutta myöhäinen arvonanto!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti