Sdp vs. perussuomalaiset – politiikan todelliset vastavoimat

 

 

Kotimaisen politiikan vastinpariksi on selkeästi muotoutuneet sdp ja perussuomalaiset. Ei niin,  etteikö tämä vastakkainasettelu olisi näkynyt ja aiemminkin, nyt se on vain syventynyt periaatteelliselle tasolle. Timo Soinin aikana puolueet taistelivat vielä samoista äänestäjistä ja perussuomalaiset oli luonteeltaan eri tyyppinen puolue kuin mitä se nyt on. Vaikka Soini heitteli iskulauseitaan  tiheään tahtiin ja tarkoitushakuisesti,  ei kaikkiin niihin kannattanut  suhtautua pelkästään propagandan ilmauksina.  Ainakaan niihin ei kannattanut  suhtautua yliolkaisesti. Yksi näistä määritti persut siten, että perussuomalaiset oli työväenpuolue ilman sosialismia. Se osui ajankohtaan, jolloin vanha työväenluokkainen ajattelu oli muutoinkin liikkeessä ja osin rapautumassa. Tarkoitan nyt työväkeä joukkoliikkeenä.

Jo varhain perussuomalaisia määritti konservatiivisuus, EU-kriittisyys, maahanmuuttovastaisuus ja siihen oleellisesti liittyvä kansallismielisyys. Sdp oli näitä agendoja vastaan jo aikojen alussa, mutta  jollain tasolla yhteistyömahdollisuudet olivat olemassa  niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin.  Sen jälkeen puolueet ovat loitontuneet toisistaan, koska sdp:ssä  vasemmistoliberalismi, kansainvälisyys, työväenliikekeskeisyys   ja EU-myönteisyys ovat  pysynee vaikuttavina voimina ja perussuomalaisilla edellä esitetyt luonnehdinnat  ovat pikku hiljaa vahvistuneet ja kiteytyneet.

Ero puolueiden välillä on ainakin päälle päin selvä koskien yhteiskunnan osallistumista palveluiden tuotantoon. Paremman puutteessa persut syyttävät demareita sosialismista. Demareiden asteikolla perussuomalaiset ovat puoluekartalla äärimmäisenä oikealla.

Puoluesuhteissa näen selvän eron sdp:n ja toisaalta kokoomuksen ja keskustan välillä. Samaan aikaan, kun keskusta ja kokoomus eivät ainakaan periaatteellisella tasolla torju yhteistyötä perussuomalaisten kanssa, vallitsee demarien ja persujen  välillä syvä juopa.

Perussuomalaiset käy kaikkien rintamien sotaa kaikkia keskeisiä kilpailijoitaan vastaan ja laskee sen varaan, että voimasuhteiden muutos vaaleissa – perussuomalaisten eduksi -  pakottaa muut yhteistyöhön kanssaan. Historia on opettanut, että yhteistyösaumaa saattaa löytyä pahimpienkin kilpailijoiden kesken, jos ei muuten niin taktisessa mielessä, mutta nyt juuri tuntuu siltä,  että yhteistyöpolku demarien ja persujen välillä on tukossa. Helppoa ei tule yhteistyön harjoittaminen olemaan porvaripuolueidenkaan kesken, mutta yksi vaali kaiken muuttaa voi!

Mielenkiintoista on,  että kun kokoomuksen johto taannoin - koettaessaan  seurata politiikan markkinamuutoksia  -   yritti kääntää puolueen linjaa piirun puolikkaan verran konservatiiviseen suuntaan , älähti liberaali siipi välittömästi. Tämä viittaa siihen,  että soviteltavaa löytyy paljon ennen kuin kokoomus ja perussuomalaiset mahtuvat samaan hallitukseen.

Halla-ahon paineet ovat siinä,  että tuleva – voitollinen – kuntavaalin tulos huutaa hallitusvastuuta - miksi muuten politiikkaa tehtäisikään. Tästä aiheutuu myös Halla-ahon tulkinta rinnastaa kuntavaalit ja eduskuntavaalit: epäluottamuslauseen  kuntavaaleissa jotakin hallituspuoletta kohtaan pitäisi  johtaa valtakunnan hallituksen kokoonpanon muutoksiin. ”Toiveet” kohdistuvat keskustaan, siis siihen,  että se vetää odotettavissa olevasta tappiollisesta vaalituloksesta johtopäätökset. Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin propagandaoppaassa sanotaan.  Jos tämä kupletin juoni toteutuisi ,  merkitsisi se pitkähköstä perinteestä luopumista, jonka mukaan hallitus muodostetaan normaalissa järjestyksessä pidettävien eduskuntavaalien jälkeen  neljäksi vuodeksi kerrallaan sallien pienehköt muunnelmat.

Suomen keskusta on ajautunut eräänlaiseksi väliinputoajaksi. Kepu  vuotaa pahasti perussuomalaisiin, joiden poliittinen viesti on populistisen yksinkertainen,  eikä pysty profiloitumaan entisten  aikojen tapaan jo yhteiskunta-  ja elinkeinorakenteen muutoksenkin  takia.  Silti jää kuva, että vanhat kepulaiset ovat persuissa vain lainassa  - paremman puutteessa.

Aiempi punamultayhteistyö on enää vaivoin synnytettävissä,  koska keskusta on jakautunut jo Sipilän aikaan liberaaliin ja konservatiivisen suuntaukseen. Keskusta-oikeistolaiset kombinaatiot ovat yhtä vaikeita. Kokoomuksen seurassa kepu tuntuu kärsivät identiteettikriisistä. Sipilän porvarihallituksen muodostaminen  oli pitkään silmissä kiiltänyt näkymä (monien mielestä vihdoinkin oikea ratkaisu!),  mutta ristiriitoihin sekin kombinaatio ajautui.

Voisiko vähemmällä hallita enemmän? Skandinaavinen vähemmistöhallitusmalli ei tunnu hevillä kotiutuvan Suomeen.

Yksi demokratian  kriiseistä – meillä ja  muualla -  on enemmistöhallitusten muodostamisen vaikeus. Uuden keskisuuren puolueen, perussuomalaisten, ilmaantuminen ei helpota ongelmaa, päinvastoin. Kun hallitus on saatu kasaan,  alkaa kyräily jonkin paremman vaihtoehdon puolesta. Perussuomalaiset yrittää luoda itsestään kuvaa konservatiivisena järjen puolueena, mutta sortuu kerta toisensa jälkeen populistisiin äänenpainoihin eikä vähiten heterogeenisen eduskuntaryhmän johdosta.

Parempi pari vanhaa vaihtoehtoa kuin pussillinen uusia:  punamulta eri muunnelmineen tai sinipuna ovat  realistinen vaihtoehto myös tulevaisuudessa. Kansakunta on porskuttanut eteenpäin hallituksen kokoonpanosta riippumatta ja se on lopulta kaikkein tärkein asia.

::::::::::::::::::::::

Poliittisen polarisaation seurauksena sdp ja perussuomalaiset ovat ajautuneet yhä kauemmaksi toisistaan. Niillä on selvästikin eri äänestäjät, ainakin pääsääntöisesti. Ne muodostavat tosiasialliset vaihtoehdot kotimaisessa politiikassa. Taustalla on monenlaisia syitä,  joista tunnistan demarien halun taistella saavutetun hyvinvointiyhteiskunnan parhaiden piirteiden puolesta ja perussuomalaisten halun profiloitua muista puolueista poikkeavana vaihtoehtona.