Ja jossakin edessä väikkyy pilvilinna

 

 

Nuori pitkätukkainen  kiharapäinen mies  soutaa merellä (?) airojen hankaimien kirskuessa kuuluvasti. Mies vetää veneen maihin metsäisellä rannalla ja jatkaa sieltä kävellen eteenpäin - omaisuus verkkokassissa  heiluen. Soratiellä nuorukainen ottaa liftin ja matkaa kohti tuntematonta päämäärää. Mies pyytää autossa luvan polttaa piippua irvaillen samalla etupenkillä olevien puheille. Seuraavissa kuvissa sekä kiharapää että verkkokassi lentävät ulos autosta.

Näin alkaa Sakari Rimmisen (1945-2004) ohjaama elokuva ”Pilvilinna” (1970), joka joskus lukioaikana meni ohitse enkä myöhemminkään ole osunut sitä katsomaan. Jostakin syystä virike katsoa filmi heräsi nyt. Käsikirjoituksesta vastaavat Meri Kurenniemi ja Sakari Rimminen. Elokuvan on tuottanut Jörn Donner Productions. 

Netissä elokuvasta sanotaan, että se kertoo koululaisten kapinasta sekoittaen fantasian, dokumentaarin ja totuuselokuvan aineksia. Pääosissa ovat Meri Oravisto (1949-1980) ja Erik Uddström (s. 1945-). Uddström on juuri tuo elokuvan päämäärätön kulkuri. Pienissä sivuosissa (usein statisteina!) vilahtaa lukemattomia tuon ajan ja/tai tulevaisuuden kuuluisuuksia, kuten  Kauko Helovirta, Raiku Kemppi, Martti Romppanen, Tapio Suominen, Risto Aaltonen Hannu Taanila, Heikki Hedman, Göran von Bonsdorff, Pirjo Honkasalo, Ilona Tanttu, Lauri Törhönen, Matti Vuori, Pertti Melasniemi vain muutaman  mainitakseni.

Elokuvassa ei peitellä seksuaalisesti mitään. Varmuuden vuoksi elokuvan esittelytekstissä todetaan, että  se sisältää rohkeita kohtauksia.

Onko elokuva huono vai hyvä vai siltä väliltä? Aikalaisten arvio elokuvasta vaihtelee  surkean viritelmän  (”sietämättömän avuton ja tökerö”)  ja kehuvan (”innoittava ja mukaansa tempaava”) väliltä. Viime mainittu on HS:n Paula Talaskiven arvio.  Martta Kaukonen antaa sille nyt arvioituna (Yle Teema, 28.1.2021) peräti kolme tähteä,  mikä on kyseisen elokuva-arvostelijan asteikolla – kotimaista elokuvaa koskien – yksiselitteisen hyvä arvio.

En luultavasti osaa itsekään luokitella elokuvaa hyvä-huono asteikolla, joten en edes yritä.  Ja onko sillä edes merkitystä?Elokuva on joka tapauksessa epätasainen. Siinä on harjoitustyön leima (se onkin useiden tekijöidensä ensimmäinen elokuva), mutta on myönnettävä, että  tekijät eivät pysty peittämään potentiaalista lahjakkuuttaan.

Onko tämä trash-elokuva?

Elokuvateatteri.com -nettisivuilla 21.10.2003 määritetään ns. trash-elokuva seuraavasti: ”Mikä `huonoissa´ elokuvissa sitten kiehtoo? Sehän on tietenkin itsestäänselvyys,  ettei kukaan katso kyseisiä elokuvia niiden taiteellisen arvon tai hyvin kehitetyn juonen takia. Trash-elokuvien kiehtovuus onkin nimenomaan juuri niiden rujoudessa. On ihana välillä istua alas pehmeälle sohvalle popcornien kera, mielellään hyvän seuralaisen kanssa (tyttöystävä tai vaimo on tässä optimaalinen valinta), ja katsoa elokuva,  jota katsoessa ei tarvitse pohtia murhaajan motiiveja, tai monella tasolla liikkuvan juonen ratkaisua. Myös lukuisten virheiden, järjettömien one-linereiden ja epäloogisten tapahtumien elokuvasta bongaaminen tuottaa ihmisille mielihyvää. Ja pitäähän paikkansa, että ellei olisi roska-elokuvia, ei myöskään olisi vertailukohtia ns. laatu-elokuville”.

Sanoisin,  että trash-elokuva ”Pilvilinna” on vain hyvin kapeasta näkökulmasta, mutta sen sijaan olisin valmis luokittelemaan  sen kulttielokuvaksi! Siinä on jotain, joka saa minut vastustuskyvyttömään kuntoon. Ehkä siinä on jotain oleellista tuosta ajasta, jolloin olin itse parikymppinen nuori mies, jolla oli mielessä maailman muuttaminen omalla aralla ja vaatimattomalla tavalla. Eli kyllä tässä on hitunen nostalgiaa mukana.

Sitten itse elokuvaan:

Mistä nuori mies veneineen on tulossa ja minne hän on menossa? Annetaan ymmärtää, että nuorukainen on viettänyt hippietyyppistä elämää  ulkomailla. Myöhemmin matkansa varrella Ericiksi osoittautuva kiharapää törmää kulttuurieroon huoltoasemalla: hänelle tulee äkkilähtö lievän omintakeisuutensa takia! Pian sen jälkeen pitkätukka joutuu nuorisojoukon ympäröimäksi pelastuen vain niukin naukin selkäsaunalta. Seuraavaksi vastassa on pyssymies autiotuvalla  ja kiväärillä ammutut varoituslaukaukset, joiden saattelemana Eric syöksyy Helsingin kaduille! Pitkin nuoren miehen kävelymatkaa Helsingin kaduilla tarttuu ulkopuolisesta hälinästä yksittäisiä katkelmia  keskusteluista,  äänistä, riidoista,  joilla kytketään Eric kaupunkilaisten arkeen :”kyllä marihuana pian laillistetaan”. Kiviporan säestyksellä joku pitää maailmanparannuspuhetta, johon joku toinen heittää epäuskoisen kommentin. Aidossa katugallupissa pikkupoika kysyy varttuneemmilta ”Miten lapsi tehdään?”. Vastaukset vastaavat riemukkaalla tavalla tuon ajan moraalikäsityksiä. Kiharapääkin joutuu haastateltavaksi ja laukoo ainoana totuuksia aiheesta.

Sitten matkalainen saapuu kotiin – hänellä on siis koti -  jossa perheen äiti pitää opettavaisen pyhäkoulupuhuttelun. Seuraa yhteiskunnan rakenteisiin sopeutuminen eli ilmoittautuminen kouluun, joka on jäänyt joskus kesken. Yhteiskunta ottaa omansa syleilyynsä!  Seuraavaksi Eric törmää jonkun toisen kanssa seurustelevaan terävän nenäkkääksi osoittautuvaan Annika-tyttöön  (Meri Oravisto, suuren Matti Oraviston  tytär). Parinvaihto tapahtuu sutjakkaasti. Meri Oraviston näyttelijäntyö perustuu luontevaan kommunikointiin kahden ihmissuhteessaan hapuilevan ja välinpitämätöntä näyttelevän ihmisen välillä. Seurustelun kuvauksessa on jotain postmodernia! Seurustelu tapahtuu ”….mutta ei sun ole pakko tulla” -ajatuksella - näennäisen yhdentekevältä pohjalta - mutta samalla keskinäistä riippuvuutta koetellen.

Opiskelijat monistavat mielenosoitusaineistoa,  jossa työssä Eric ja Annika ovat mukana. Samalla seurustelusuhde kiteytyy aidon tuntuisesti monivaiheisen itsenäistymis-  ja kiinnittymisprosessin seurauksena, johon kuuluvat  pilvenpolttamiset (”Nyt poltetaan pilvee”) ja suorasukaiset seksuaaliset vihjailut.

Väliin replikointi tapahtuu niin luontevasti, että liekö käsikirjoitus ohjannut lainkaan näyttelijätyötä. Tuohon aikaan niin tärkeä yhteiskunnallisten ongelmien pohdinta/ratkaiseminen tapahtuu eräänlaisen naiiviusleikin kautta. On helppoa leimata tuolloin tehdyt radikaalit ehdotukset epärealistiseksi haihatteluksi ja ohueksihan ne jäävätkin.

Väistämätön tapahtuu: sänkykohtaus on rohkea,  joskin hapuileva. Aitous ja kömpelyys sekoittuvat saumatta toisiinsa.

Teinien sisäinen vastakakkainasettelu ohitetaan nopeasti. Keskitytään valtataisteluun oppilaiden ja opettajien välillä. Pienet mutta suuriksi koetut ristiriidat leimaavat koulunkäyntiä. Kiusanteko oppilaiden ja opettajien välillä on molemminpuolista. Koulun vanhat rakenteet ja oppilaiden halu saada itsenäistä päätäntävaltaa lyövät korville toisiaan niin, että tänä päivänäkään ei ratkaisua ole näköpiirissä. Mutta  kovin kiivailu on jäänyt 50 vuoden taakse. Nyt sanoisin, että tämä radikalismivaihe oli käytävä läpi aikanaan, joskaan ei pidä kuvitella, että  koulunkäynnin ikuinen problematiikka olisi tänä päivänä mitenkään ohitse. Koulunkin on vain elettävä ajassa.

Väliin leikataan mukaan koulunkäynnin vanhaa hyvää/huonoa aikaa: yhteiset aamuhartaudet muistuttavat minua ikivanhasta perinteestä,  joka  alkoi murtua jo omana lukioaikanani.

Ericin ja Annikan yhteinen suihkukohtaus on raja, josta ei mennä yli. Toki aikuisten kaksinaismoralismia alleviivataan tirkistelyineen.

Ericin tutustuminen Annikan perheeseen sujuu kankeasti,  kuten odottaa saattaa. Epäluulo on molemminpuolista. Karvapäähippie ei saa synninpäästöä.

Oikea mielenosoituskin mahdutetaan filmiin (liekö kuvattu osin oikeassa mielenosoituksessa?). Siitä ei kuitenkaan oteta kaikkea irti. Kamera kuitenkin sukeltaa äänekkääseen joukkoon melko sujuvasti  Mielenosoittajien joukossa nähdään tuttuja kasvoja  Aarno Laitista unohtamatta.

Elokuvan toisesta sänkykohtauksesta pyritään ottamaan kaikki irti, ja sen aikaisen moraalikoodiin verrattuna edetään taas askel rohkeudessa.

Teinkunnan sisäinen riitely ja epäluottamuksen osoitus omalle hallitukselle kaikkine puheenvuoroinen hoidetaan suhteellisen aidosti.  Oikea koululakkokin saadaan aikaiseksi. Väkivaltaisuudelta ei voida välttyä. Sekava vyyhti päättyy jonkinlaiseen oppilaiden vallanoton esillepanoon samalla,  kun maailmantuskaa pidetään esillä.

Elokuva päättyy kuviteltuun virkavallan tilanteen haltuunottoon, joka karnevalisoidaan yhteiskunnan vallankäytön asettamiseksi naurunalaiseksi. Näin ainakin minä tulkitsen loppukohtaukset.

Eric pannaan kapinan johtajana selliin,  jossa hän kohtaa todellisen väkivallantekijän, perhesurmaajan, joka suunnittelee pakoa. Eric nyökyttelee mukana. Kohtaus jää irralliseksi niin kuin moni muukin kohtaus elokuvan lopusta. Puhti on loppunut tekijöiltä kesken?

Eric kohtaa vanhempansa vielä kerran ilman sanoja tuijotuksen säestyksellä. Lopussa vangit kiertävät – Eric yhtenä monista -  ympyrää vankilan pihalla.  Eric pakenee tai kuvittelee pakenevansa vankilasta ja julistautuu poliittiseksi vangiksi.

Viimeisissä kuvissa Eric vapautuu. Eric ja Annika nähdään ikkunan läpi istumassa baarissa. Eric saa oksennuskohtauksen. Pelkäänpä, että lopun irrationaalinen päällekkäissymboliikka ei  kaikilta osin avautunut minulle.

Elokuvan vihoviimeinen anarkistinen repliikki kuuluu näin:

”Meillä on nyt tässä tällainen yhteiskunta. Mutta kyllä se tästä vielä kaatuu”

::::::::::::::::::::::::::::::::

Pilvilinnassa on paljon hyvää: se palauttaa mieliin kiihkeän koulu- ja opiskelijapolitiikan ja sen,  kuinka ajastaan jälkeen jääneet säännöt tukahduttavat mielipiteenvapauden. Tai vielä kompromettoivampaa: se säilöö ihmiset ajastaan jälkeenjääneiden sääntöjen vangiksi. Pahinta on kuitenkin, jos asioiden annetaan ajautua rajalle,  josta ei enää ole paluuta ja  ihmiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuva huutaa vapauden puolesta,  mutta vapautta ei ole ilman tuskaa. Vain täydellisessä anarkiassa on vapaus, mutta se ei ole enää kenenkään vapautta.

Elokuva on nähtävissä Areenassa.