Alexander Stubb: arvot ja realismi vai arvot ja idealismi johtotähtinä?

 

 

Minkä roolin uusi presidentti ottaa johtaessaan Suomen tasavaltaa? Vaalikeskusteluissa pohdittiin  presidenttiehdokkaiden eroja toisiinsa nähden. Erityisesti on verrattu kahta loppusuoralle päässyttä ehdokasta, Alexander Stubbia ja Pekka Haavistoa. Minusta selvin ero herrojen välillä on suhtautumisessa rauhaan. Haavisto korostuu rauhantekijänä, mutta Stubbin rooli on ambivalentti tai peräti militaristinen. Totta kai hänkin puhui rauhasta (varsinkin vaalikamppailun jälkeen), mutta sodan ja asevarustelun käsitteiden kautta.

Stubbin ajattelua kuvaan yhden hänen antamansa haastattelun avulla. Kysymys on Lauri Nurmen  haastattelusta Iltalehdessä 29.11.2023. Miksi kaivan esille vanhan haastattelun? Siksi, että siinä on kootusti Stubbin puolustusvoimien tehtävää ja presidentin roolia koskevat mielipiteet hätkähdyttävän selvästi ilmaistuna.

Lauri Nurmen haastattelu alkaa koko kyselytuokion luonnetta koskevalla lausahduksella: Tasavallan presidentti on puolustusvoimien ylipäällikkö.

Stubb esittää haastattelussa mm. tunnetun tavoitteensa 5000 sotilaan ammattireservistä. Se muodostaisi valmiusprikaatin, jota voitaisiin käyttää sekä omien rajojen puolustamiseen että Nato-operaatioissa. Prikaati olisi ”hetivalmis” palvelukseen, kun kutsu tulee. Suomen itärajan turvaksikin prikaati kiirehtisi.

Miksi juuri tämä haastattelu on niin tärkeä? Siksi, että näen tuossa sananvaihdossa pelkistetymmillään  stubbilaista asevarustelua ja puolustuspolitiikkaa koskevan ajattelun. Tietenkään hän ei kuulostanut yhtä sotaisalta läpi koko presidentinvaalikampanjan. Palaan presidentin rooleihin myöhemmin tässä kirjoituksessa.

Mikä oli Stubbin tarkoitus haastattelua antaessaan? Kertoa, että olemme valmiit  sotaan?  Vai oliko tarkoitus nostattaa suomalaisten itsetuntoa antamalla ymmärtää, että meille ei mahdeta tosi tilanteessa mitään, turha uhkailla. Vai olettiko hän keräävänsä haastattelusta viehättyneet kannattajansa  jalkojensa juureen.

Yritän vastata näihin haasteisiin haastattelua referoimalla ja sitä kommentoimalla.

Stubb liittää ammattireservin perustamisen tänä vuonna laadittavien turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen yhteyteen.

Stubb kehittää tähänkin yhteyteen kolmen pointin sapluunan: presidentillä on kolme tärkeää tehtävää: ulkopolitiikan johtaminen, puolustusvoimien ylipäällikkyys ja arvojohtajuus. Stubb tarkentaa: presidentillä on suora sotilaskäskyvalta puolustusvoimain komentajaan. Korpraali siis komentaa neljän leijonan kenraalia. Joka tapauksessa ylipäällikkö hyväksyy kaikki tärkeimmät sotilaspoliittiset päätökset. Selväksi tuli, että Stubb korosti presidentille lankeavaa ylipäällikön roolia enemmän kuin muut ehdokkaat.

Ukrainan sotaan johtaneen hyökkäyksen seuraukset Stubb näkee laajoina ja ilmoittautuu käytännössä lännen rintamaan ilman ennakkoehtoja ja riippumatta siitä minkälaisin asein mahdollista suursotaa käydään.

Venäjä on Suomen ainoa mahdollinen vihollinen. Ja mikä on lähtökohta, johon pitää valmistautua? Se on:  Putin lähettää 150 000 miestä ”kuolemaan sotaan”. Stubb ripustautuu tässäkin kohtaa vastarinnan ilmentymänä 5000 miehen valmiusprikaatiin hyökkäyksen ”ensimmäisistä tunneista lähtien”!  Mitähän kenraalit tähän sanovat? Stubb rakentelee täyttä häkää strategisia kuvioita konfliktin varalle. Stubbin ajatus näyttää perustuvan siihen, että vihollisen puolustus on hyvin ohut, koska Venäjä tarvitsee joukkoja toisaalla: ”Meillä on siis tilanne hallinnassa”, lisää Stubb uskomattoman luottavaisesti. Mitähän kenraalit tähän sanovat?

Kulmakarvat hieman kohoavat, kun Stubb kehaisee reservin joukkojen määrän nousevan 900 000 mieheen ja naiseen ja sodanajan joukkojen kohoavan 280 000 sotilaan vahvuuteen. Pelkää huonoa onnea oli, että puolustusministeri Häkkänen meni toteamaan – havaittuaan joukkopaon reservistä - että pako on estettävä lainsäädäntöteitse, joka tietenkin  lisäsi  hakeutumista pois reservistä.   

Venäläiset tietenkin pääsivät nauramaan puolustusministerin kömmähdykselle, kun Suomalaiset olivat kaiken päälle korostaneet reservin kokoa ja näköä.

Motivoituneet naiset ja miehet eivät tietenkään pelkästään riitä, vaan sodassa tarvitaan kalustoa, aseita ja ammuksia. Stubb on syystäkin ylpeä, että Naton kahden prosentin sääntö toteutuu reilusti Suomen osalta,  mitä tulee puolustusmenojen suhteeseen bkt:stä (nyt 2,4  prosenttia). 

Ilmavoimien ylpeys F-35-hävittäjät on mahtava lisäys puolustus- ja hyökkäyskykyymme, ylistää Stubb. Ukrainan opetukset on hyödynnettävä täysimääräisesti drooneineen ja ydinsodan uhkatekijöineen. Täsmäohjukset, Euroopan suurin tykistö ja  Euroopan suurin panssarivaunukokoelma täydentävät kokonaiskuvan.

Puutteitakin on, kuten ammattihenkilökunnan ja reservin välinen suhde. Johtopäätös:  kantahenkilökunnasta on puute. Koulutus pitää priorisoida resurssoinnin ykköskohteeksi. Naisten vahvuuden asepalvelun suorittaneista tulee nousta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittiset selonteot tulee valmistella viivytyksittä – nyt ensimmäistä kertaa ilman suomettuneisuuden varjoa, toteaa Stubb.

Stubb jatkaa haastattelua ehdotonta linjaansa noudattaen: ”Me olemme Nato”, ”Suomalainen varusmies on Nato-sotilas”. Näillä ilmaisuilla Stubb pyrkii sitomaan suomalaiset Natoon ja jatkamaan lännettymisen politiikkaa. Suomesta ja sen omasta puolustuksesta ei haluta enää ylläpitää keskustelua korostetusti. Vaikutelmaksi jää,  että Suomen on oltava valmis ottamaan vastaan kaikki Natolta liikenevä huomio.

Stubb jopa ilmoittautuu marssille sotaharjoituksiin ihan vaan ”esimerkinomaisesti”. Meillä on nyt todella innokas sotaan valmis presidentti. Etten sanoisi yli-innokas.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n Saska Saarikoski on käsitellyt suomalaisten uhrivalmiutta kolumnissaan 15.2.2024. Viittaan seuraavassa useaan otteeseen hänen kirjoitukseensa, mutta jätän kommentoinnin itselleni.

Suomessa maanpuolustushenki on ollut korkealla tasolla. Kyselyissä enemmistö on sitä mieltä, että hyökkääjää vastaan on puolustauduttava asein, vaikka tulos olisi epävarma. Saksalaisten keskuudessa vastaavissa selvityksissä tulokset ovat olleet katastrofaalisia. Vain joka kymmenes on valmis puolustamaan maataan aseellisesti ja joka neljäs lähtisi maasta niin nopeasti kuin pääsee sodan uhatessa. Saksalaisilla näyttää edelleen olevan  raskas toisen maailmansodan painolasti kannettavanaan. Tästä merkit ovat näkyvissä vieläkin.

Yhdysvalloissa valmius tarttua aseisiin on nuorten keskuudessa romahtanut järisyttävällä tavalla. Sotatoimialueilla sotilaiden rekrytoiminen on vaikea prosessi. Niinpä liikekannallepanoa on vaikea julistaa Venäjällä ja Ukrainassa. Valtaapitävät pelkäävät seurauksia.

Laskelmoidaan, että jos sota uhkaa, ei ole välttämätöntä pyrkiä rekrytoimaan kaikkia voimavaroja reservistä. Jos reservi on kohtuullisen suuri, riittää, kun taisteluihin saadaan parhaat päältä. Tämä jo siitäkin syystä, että ikäluokasta vain 2/3 suorittaa varusmiespalvelun.

Ongelmana kyselyiden mukaan näyttää olevan se, että periaatteessa ollaan kyllä valmiit massiivisesti puolustamaan maata, mutta henkilökohtaiseen uhrivalmiuteen on valmius huomattavasti pienemmällä osuudella.

Pitkällä rauhan kaudella on ollut oma hintansa. Mutta onko huono asia, että ”rauhanrohkeutta” on vielä runsaasti jäljellä? Pikemminkin näyttää siltä, että lopulta ikään kuin kyllästytään rauhaan, kuten tapahtui ennen ensimmäistä maailmansotaa.

::::::::::::::::::::::::

Runsaasti on kiinnitetty huomiota siihen, että kokoomuksella on värisuora puolustuspolitiikassa, jota ei ole ollut sitten demarien suoran 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa. Onko ilmiö haitallinen? Sitä on vaikea sanoa, riippuu, miten värisuoraa käytetään politiikassa hyödyksi. Vasta toteutus paljastaa todellisen tilanteen. Demokratian toimivuuden kannalta voisi olla parempi, että puolustuksella olisi poliittisesti leveämmät hartiat. Nato-päätöksen jälkeen on yhteistyökuvio saatava toteutumaan puolustusministerin, ulkoministerin ja presidentin kesken, jotka kaikki ovat tällä kertaa samasta puolueesta.

Ei ole itsestään selvää, että liittoutumalla sotilaallisesti hankitaan lisäpotentiaalia puolustukseen. Presidentti Niinistöllä oli käsittääkseni suuria vaikeuksia ottaa myönteinen kanta liittoutumiseen. Olen ymmärtänyt häntä hyvin pitkälle. Viime kädessä kysymys on eksistentiaalinen, kuka ottaa vastuun mahdollisesti syttyvästä sodasta ja sen lopputuloksesta? Mikä on sodan hinta nykyarsenaaleilla? Etätuhoaseet kylvävät kuolemaa siviilien joukoissa.

Värisuoran sisällä tuleva uusi presidentti on ottanut miltei sotahaukan roolin. Minun on vaikea ymmärtää tätä miltei euforista tilaa. Tässä mielessä Niinistö ja Stubb ovat henkisesti eri linjoilla.

Puolustustahto periaatteellisella tasolla Euroopassa ei ole staattisessa tilassa. Moni kysyy, mikä on Naton tulevaisuus. Naton viidennen artiklan toteuttamisvalmius on sekin kyseenalaistettu. Stubb viittaa vähän väliä liittoutumisen hedelmälliseen vaikutukseen, vaikkei pysty mitenkään varmistamaan etukäteen tulevaa valmiuskehitystä.

Epäilemättä Suomi pyrkii Natossakin lähelle sotilasliiton ytimiä. Suomi tarjoaa isännöintipalveluja Natolle tiettyihin toimintoihin ja eräitä esikuntapalveluja, mutta sillä ei ole toistaiseksi tarvetta Naton pysyviin taisteluosastoihin.

::::::::::::::::::::::::::::

Alexander  Stubb nosti vaalikampanjassaan esille käsitteen ”arvopohjainen realismi”, jolla tarkoitetaan oman arvopohjan lujuuden puolustamista, mutta samalla toisin  käyttäytyvän valtion ymmärtämistä,  vaikkei sitä välttämättä hyväksyisikään.

Eroa voisi selventää kuvaamalla liberaalidemokratiaa omaksuttuna arvopohjana ja vastaavasti  autoritaarisesti käyttäytyvää valtiota kuvattuna toisinajattelevana. Vaatii rohkeutta – epäluuloisen ympäristön keskellä – suhtautua ymmärryksellä tahoon, joka autoritaarisena käsitetään viholliseksi.

Yhtälöä ei ole helppoa toteuttaa ja useimpien kohdalla tasapaino ei onnistu, vaan jää ”kallelleen” jompaankumpaan suuntaan. Tunnustamalla, ettei ottaisi Vladimir Putinilta onnittelupuhelua vastaan  presidentiksi valinnan johdosta, Stubb paljasti oman ajattelutapansa ja samalla vahvan  sitoutumisen lännettymiseen.

Suomettumista ja lännettymistä ei voida rinnastaa toisiinsa, mutta suunnan kääntymistä kritiikittömästi länteen pitää voida tarkastella suurennuslasin läpi.

Useilla valtioilla ja valtioiden puolestapuhujilla on taipumusta käyttäytyä hybridimäisesti yrittämällä istua liian monella tuolilla samaan aikaan – kuten Donald Trump tekee - jolloin kysymys ei ole arvopohjaisesta realismista vaan lähinnä arvopohjaisesta idealismista ja jopa spekuloinnista. Ja spekulointi kohdistuu pahimmillaan omaan puolustusvalmiuteen.

Epäilen, että emme ole huomioineet  läheskään kaikkea sitä, mihin vastustaja tai vihollinen on valmis vaikkapa itärajalla. Neuvostoliittoon verrattuna Venäjän käytös on huomattavan ambivalenttia.

Mihin vihollinen on valmis? Kyberhyökkäyksiin, jotka vahingoittavat sitä enemmän vastapuolta, mitä kehittyneempi infrastruktuuri on,  ja mitä herkempi se on  teknisille häiriöille.

 

Jake Nyman – koko kansan disc jockey

 

 ”Jouluaattoilta 1963 ja isä oli kännissä”. Näin shokeeraavasti alkaa ”radiosta tutun” Jake Nymanin muistelmateos ”Monen vuoden jälkeen. Radiomiehen muistelmat” (Gummerus, 2023) Tuo ensimmäinen lause antaa vihiä, mitä kirjassa myöhemmin seuraa. Nymanin ura ja koko elämä näyttäytyy rosoiselta, mutta samalla sitä voi varauksin verrata ihan tavallisen jokamiehen elämänkokemuksiin.

Kirjan mottona on lainaus Bruce Springsteeniltä: ”Talk about a dream, try to make it real”. Se sopii monen nuoren miehen haaveilujen ilmaukseksi. Mutta Nymanin kohdalla se tuntuu koko elämänaikaiselta toiveelta. Mies etsii ja toivoo löytävänsä, mutta pettyy onnistumisten välissä.  Vai onko hän niin kuin vanha ja kaiken kokenut kullankaivaja John Hustonin elokuvassa ”Sierra Madren aarre”: etsiminen on kaikki, löytäminen ei mitään?

::::::::::::::::::::::::::

Jake Nyman viettää oman nuoruutensa elämänsuuntia etsien ja hapuillen ilman, että mikään vaikuttaa kovin todennäköiseltä. Hän pyrkii Ateneumiin ja pääsee. Keraamikkoa hänestä ei kuitenkaan tule, vaan erään sattuman kautta radiotoimittaja, joka sittemmin vaikutti populaarimusiikin kautta monen elämään paljon enemmän kuin ”vakava ” musiikki konsanaan.

Perehdyin  populaarimusiikkiin paljon perusteellisemmin kuin ikäluokassani useimmat muut. Kun monet kuuntelivat kappaleita sieltä täältä, tunnustan, että en ainoastaan kuunnellut vaan ”elin” useat kuuntelemistani kappaleista.

Jake Nymanin radiomiehen ura rakentui pikapikaa vuodesta 1973 eteenpäin: kesätoimittajuus, oma musiikkiohjelma ja verkostoituminen kollegojen kanssa  seurasivat toisiaan. Jake Nyman tunsi päässeensä heti huipulle ja antoi sen näkyä myös ulospäin. Yleisradio oli siitä mukava työpaikka, että ”työvälineitä” eli levyjä saattoi kuunnella myös opiskelumielessä, jota nuori toimittaja tarvitsikin.

Työn ohessa Nyman tapasi paljon ihmisiä, joista riittää kerrottavaksi anekdootteja. Sivuutan tässä kuitenkin nämä pääosin, vaikka ovatkin herkullisia välipaloja. Kuuluisan Reporadion Nyman sivuuttaa nopeasti todeten, että häneltä ei kysytty puolueen jäsenkirjaa. Nyman suhtautuu muutoinkin jäsenkirjajuttuihin ironisoiden niitä. Levy-yhtiö Love Records toimi vedenjakajana, koska sillä oli repertuaarissa sekä poliittisia että epäpoliittisia lauluja.

Nyman kertaa historiaa taaksepäin vuoteen 1963 ja sävelradion perustamiseen saakka. Se on kuitenkin toinen juttu, jossa Nyman itse ei ollut osallisena. Oleellista oli, että nuorten ohjelmiin palkattiin nuoria toimittajia, jolloin vanhat jazz-entusiastit joutuivat pikkuhiljaa väistymään.

Populaarimusiikki löi itsensä läpi Ylessä 1960-luvun puolessa välissä,  vaikka klassisen musiikin ystävät Joonas Kokkosen johdolla pistivät hanttiin. Kuuntelin itse noita uusia pop-ohjelmia, jotka olivat selvä laajennus sävelradion alkuaikojen ”Kahdeksan kärjessä” -tarjonnalle.

Nyman oli lähikosketuksissa moneen tunnettuun muusikkoon. Kovin nimi oli 1970-luvun alussa Hector, joka esitteli klassisiksi muodostuneita rockälppäreitään ensi Nymanille.  Nyman ja muut toimittajat joutuivat   syytetyiksi toimittaja-lauluntekijä Heikki Harman kaksoisroolista, mutta ei siitä mitään vakavampaa kehittynyt. Hectorin valtava menestys ei radiosoiton varassa toiminut.

Ylessä Nyman veti lukuisia ohjelmia, kuten Nuorten sävellahjaa, jopa Euroviisuja. Ruisrockin juontajuus lisättiin meriitteihin monien uusien pop-ohjelmien lisäksi. Osa oli kokeilua, osa muuten vain lyhytaikaisia. Uusia ohjelmia oli jopa niin paljon, että tulin kysyneeksi itseltäni eikö voisi olla kestoltaan pidempiä ohjelmia. Vastausta en tiedä vieläkään. Ja olihan meillä pidempikestoiset ”Nuorten sävellahja” ja ”Onnenpäivä”.

Epätyydyttävä vierailu TV:n puolella (”et hymyile tarpeeksi”) sai Nymanin vakuuttuneeksi, että hänen kannattaa pysyä radion puolella. Julkkis Nymanista kuitenkin kuoriutui TV:n ansiosta, Nyt hänet tunnisti kadulla ilmielävänä. Rocklehtien avustajaksikin Nyman ehti.

Kaiken työntouhun keskellä Jake Nyman purjehti avioliiton satamaan vuonna 1977.

Oma lukunsa olivat levyjen julkaisuun ja Ylen levyhankintoihin liittyvät oheissäpinät. On esitetty väitteitä, että toimittajat suosivat tiettyjä artisteja Amerikan malliin. Nyman kiistää moista tapahtuneen. Samoin hän kiistää levystöön hankittujen levyjen puolueellisen hankintatavan. Suurimmaksi ongelmaksi jäi juontajan kannalta uusien levyjen hidas ja byrokraattinen saapuminen  musiikkitoimittajan pöydälle. Populaarimusiikkia koskien kaiken  piti tapahtua nopeammin kuin kahdessa viikossa.

Kautta koko kirjan käy ilmi, että Nyman terävällä kielellään napautteli vastauksiaan muiden provosointeihin ja  teki usein myös itse avauksia älyttääkseen kollegojaan.  Radion kanavauudistus vuoden 1975 alussa poiki sekin muutaman piikin Nymanilta: uuden organisaation mukaiset kanavanimet synnyttivät seuraavat luonnehdinnat: Radio 2: ”Kommarikanava” ja Radio 1: ”Lahtarikanava”. Kun nimittelystä hikeennyttiin joillakin tahoilla, totesi Nyman, että huumorintajutonta ei kannata elvyttää.

Toimittajan työssä ja sen ulkopuolellakin Nyman tuntuu omaksuneen oppositiomiehen roolin työnantajaan ja joihinkin kollegoihinkin nähden. Harva uudistus radiotyössä osuu heti kohdalleen ja johto on lähes koko ajan Nymanin hampaissa. Luonteensa mahdolliset särmikkyydet ja ristiriitaisuudet hän kätki ohjelmiensa juontojen pehmeisiin äänensävyihin.

Soitettava musiikki on luonnollisesti kirjan sisältöä kauttaaltaan. Skismat olivat suuria ja musiikin raja-aidat samoin. Rocktoimittajia kohdeltiin muiden toimittajien taholta kuin alempaa kastia. He olivat ”rokkipoikia”. Onneksi nämä samat rokkipojat olivat  nostamassa rockin ja muun nuorisomusiikin arvostusta. Tänään ei ole temppu eikä mikään, jos sinfoniaorkesteri soittaa rockin klassikkoja. Juuri kukaan ei yritä erottua joukosta moittimalla kliseisesti rockia. Appiukkonikin oppi vanhoilla päivillään lausumaan oikein ohjelmanimen ”Roskia ja klassista”. Tajuavatkohan nykyihmiset, miten kovan työn populaarimusiikin edustajat – muusikot ja toimittajat - tekivät oman musiikkinsa puolesta ja kuinkahan moni sai musiikkikoulusta pohjan rockmusiikkiharrastukselle ja  ammattiosaamiselle. Nymanin, Heikki Harman, Arto Vilkon ja muiden veitikoiden työ jää historiaan.

Toista oli vielä 1960-luvulla. Harvoja toisinajattelun rohkaisevia poikkeuksia rockin varhaisvuosina edusti Erkki Salmenhaara, joka arvioi Beatlesin Sgt. Pepperin oikeudenmukaisesti mestariteokseksi. Myös Kai Chydenius ja Henrik Otto Donner ansaitsevat suitsutuksen taisteltuaan 1960-luvulla säveltäjämestari Joonas Kokkosen ylemmyydentunnetta vastaan.

Rock-musiikissa on oma ”tatsinsa”, se iskee syvälle ja saavuttaa parhaimmillaan sellaiset tajunnan virrat, ettei ole tottakaan. Kukaan ei sano Janis Joplinin ääntä kauniiksi, se on enemmänkin tunnetilan kuvausta, joka aukeaa vasta kuunnellessa vaikkapa laulua ”Cry Baby”.

Ei pidä tuntea mitään alemmuuskompleksia, kun HS:n Seppo Heikinheimo arvioi  – niin kuin hän kerran teki – Intro-lehdessä Janis Joplinin musiikkia seuraavasti: ”tämä on täytynyt tehdä narkoottisessa tilassa”. Voi olla, että olikin, mutta laulun tarinan ja sävelen voisi tulkita, kuten Nymanin kirjassa eräs opiskelija Jimi Hendrixin musiikista: sitä juttua, tarinaa ei voi nuotintaa, ”niinku fiilistä ei voi nuotintaa”.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nymania kiinnosti myös kirjoittaminen ja aiheena oli tietenkin populaarimusiikki eri muodoissaan fiktio- ja historiapohjalta.  Uusia uria avaavia kirjoja alkoi ilmestyä tasaisena virtana.

Varsinainen tajunnanräjäyttäjä oli kuitenkin Ylen Rockradio. Vihdoinkin tarjonta nousi kysynnän tasolle. Lähetykset alkoivat vuonna 1980 Radio 2:n puolella. Toimittajina olivat Holle Holopainen, Heikki Harma ja Jake Nyman. Lähetykset tapahtuivat maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin myöhäisiltapäivällä parin tunnin ajan.

Uusi aluevaltaus oli 10-osainen kuunnelmasarja ”Olipa kerran Beatles”, jonka Nyman ohjasi. itsekriittiseen tapaansa Nyman arvioi tuloksen olleen laadun osalta epätyydyttävä. Pian me kaikki kuulimme näytellyn sijasta Beatlesiin liittyvän reaalimaailman uutisen: John Lennon oli ammuttu kotiovellaan New Yorkissa.

Nyman kertoo kirjassaan avoimesti psyykkisistä ongelmistaan, kuten paniikkikohtauksistaan. Nyman myös analysoi tarkasti häntä hoitaneiden lääkärien taidot. Psykiatrit saavat kuulla ankaraa kritiikkiä osaamisestaan tai pikemminkin osaamattomuudestaan. Suorasukaiseen tyyliinsä hän katkaisee hoitosuhteita.  Jos psykiatrien  ammatillinen taso on Nymanin kuvailema,  niin silloin meidän pitäisi olla huolestuneita.

Rockradio osoittautui menestystuotteeksi tavoittaen parhaimmillaan 600 000 kuulijan rajan. Rockradiota myös arvosteltiin, mutta yllättäen kovin kritiikki tuli talon sisältä. Anneli Tempakka ja Maija Dahlgren, kaksi terhakkaa naistoimittajaa olivat ärtyneiden kuuntelijoiden kärkipäässä. Kritiikin sisältö koostui aikojen ja tapojen ihmettelystä. Rockradioetiketissä poikettiin siis vakiintuneista käytöstavoista. Tästä piittaamatta ohjelmat virtasivat tekijöidensä kautta meidän kuuntelijoiden iloksi. Rockradion ohjelmien nimet keksittiin elokuvista, äänilevyiltä tai kirjoista: näitä olivat mm. Kovan päivän ilta, Nousevan auringon talo, Kersantti Pippuri, Tähtisumua, Kadonneen levyn metsästäjät, Muistojen bulevardi….. Kirjassa on esimerkkejä otsikoiden lanseerauksesta läpi lukemattomien keskustelujen. Yksi tällainen oli ”Onnenpäivä”-nimen keksiminen vaikeimman kautta.  Ilmeisesti pohtiminen kannatti, sillä ohjelmasta tuli pitkäikäinen, kuten paljon kuuntelemastani ”Pop eilen – tänään” -muistelosta.

:::::::::::::::::::::

Nymanin ”Monen vuoden jälkeen”-kirja-arviota laatiessani yritin löytää avaimen kirjoittajan sielunmaisemaan. ”Löysin” sen luvusta 46 (sivut 184-186). Kysymys oli Ylen arkistossa säilytettävistä ns. kantanauhoista. Niille oli tallennettu hienoa musiikkia, jolle ei kuitenkaan löytynyt välitöntä kaupallista kysyntää. Kantanauhojen edelleentyöstäjät (Juha Tikka, Antero Jakoila…..) olivat kovan luokan ammattilaisia. Näitä nauhoja alettiin sovittaa tarkoituksena löytää markkinoita tai ainakin tuottaa yleisradion käyttöön hyvää musiikkia,  jos nyt ymmärsin, mistä tässä projektissa oli kysymys. Nymanilla oli oma merkittävä osuus tämän musiikin osa-alueen hyödyntämisessä.

Prosessi ja lopputulos? Nyman aloitteentekijänä vietiin asiaa eteenpäin. Tässä vaiheessa hyppään Nymanin omaan tekstiin: ”Tein ihan oikean ratkaisun (hakiessani tekijät projektiin ja käynnistämällä sen). Päivi Portaankorvan (sama artisti, joka tulkitsi ”Balladin”!) sanoittamat ja Anssi Tikanmäen säveltämät laulut, kuten ”Aamuyöllä” ja ”Joku elämä” olivat erinomaisia. Jostain syystä ne eivät radiossa silti suuremmin soineet. Jos olisin ilkeä ihminen, sanoisin tilanneeni paitsi sian säkissä , niin myös helmiä sioille, mutta enpäs sanokaan,  koska minähän olen pohjimmiltani säyseä ja kiltti luonne enkä juurikaan harrasta sarkasmia”. Sama itseironia ja ironisointi kulkee punaisena lankana läpi koko kirjan. Niinpä hän viittaa urheiluun lähinnä terrorin tuottajana (Hyvin tärkeä urheilu varasti Jake Nymanin ohjelma-aikaa tilaisuuden tullen), joka ylitti kirkkaasti ärsytyskynnyksen. Päivän piristykseksi hän saattoi myötätuntoisesti lohkaista mörkille keskustelukumppanille (Peter von Bagh), jolta pomot olivat vieneet arvokasta ohjelma-aikaa: ”Oletko aina noin hyvällä tuulella vai onko nyt vain tavallista parempi päivä?”

Jake Nyman on myös populaarimusiikin historioitsija ja ”tilastotieteilijä”. Sitä harvemmat tietävät, että hän liukui alalle tekemällä radio-ohjelma ”Onnenpäivästä” käsitteen. Oli liian tuhlailevaa käyttää ohjelmiin vaivalla hankittua tietoa ja taustatietoa vain radion kertakäyttöä varten. Siispä kirjaa kirjoittamaan. Nyman on paitsi sujuvasanainen, niin myös sujuvakynäinen. Tuotokset saivat kiittävän  vastanoton sekä arvostelijoilta että lukijoilta. Itsekin noita kirjoja lukeneena annan suuren arvon tehdylle työlle. Parhaillaankin hyllyssäni on lainassa Nymanin toimittama ”Suomi soi. Listakirja 4”.

Sitten tulivat paikallisradiot. Elettiin vuotta 1985. Ylessä hätkähdettiin, mutta ei jääty makaamaan tuleen. Niinpä tehtiin vastaiskuksi  haastatteluohjelma Helsingin yöstä. Ohjelma sopii legendaksi siitä, kuinka kaikki menee pieleen. Mutta lukekaa juttu itse kirjasta!

Puolustustaistelu alkoi Ylellä, vedottiin radio-ohjelmien laatuun, jonka piti kepittää paikallisradiot. Erityisesti vanha yleisradiomies, pääjohtaja Kiuru tuli yllätetyksi muutokseen valmistautumattomana. Ongelma oli siinä, että Ylen laatu ei pärjännyt henkiselle liikkuvuudelle ja paikallisuudelle. Varsinkin nuoret vaihtoivat herkästi kanavaa. Uusi pääjohtaja Reino Paasilinna ampui Ylen rivit suoriksi. Tehtiin kanavauudistus, jossa  mm. urheilulle ja kulttuurille saatiin omat kanavat ja nuorille omansa, Radiomafia. Viimeksi mainittu (nimi!) aiheutti myrskyn vesilasissa. No, sekin asettui aikanaan. Muutoin kanavauudistus sujui joustavasti ja Nyman sai oman työmaan hoitaakseen.

Myös yksityiselämän puolella tapahtui. Kun perhe kasvoi ja oli lopulta viisihenkinen tarvittiin uutta asuntoa, joka muuttui rivitalosta omakotitaloksi. Psyyke joutui koville lama-ajan asuntojenvaihtosählingissä ja paniikkihäiriöt pahenivat Muutakin seurasi, mistä tuonnempana lisää.

Muutto kauas Helsingistä, Hämeenlinnaan teki Nymanista paikallisen julkkiksen huonoine ja hyvine seuraamuksineen. Nyman ei kuitenkaan antautunut median ja muiden kyselijöiden vietäväksi vaan säilytti - jopa tylysti - itsenäisen linjansa.

Myös hittilistat joutuivat myllerrykseen monien asioiden vaikuttaessa tapahtumien kulkuun ristivetoisesti. Tässä taistossa Ylen Radiomafia osoittautui kilpailukykyisimmäksi. Sen listasta tuli virallinen lista vuoden 1994 alussa. Nymanin panos oli tässäkin uudistuksessa merkittävä.

;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;;

Mikään helppo yhteistyökumppani Nyman ei ollut. Sen hän myöntää itsekin. Toisaalta osa työtovereista oli Nymanin ammattitaitoon verrattuna kevytsarjalaisia, osa heistä Nymanin esimiehinäkin, joten ajoittaisen hikeentymisen voi ymmärtää.

Jake Nyman toimi omassa työssään nykyaikaisena viihteen tuottaja-managerina, jonka tekoihin tässä arviossa on viitattu vain osittain. Tässä suhteessa hän jatkoi 1950-luvun radiolaisen, Olavi Paavolaisen pioneerityön perinteitä.

Suunnittelu- ja hallintotyössään Nyman vaikutti särmikkäältä ja pisteliäältä, mutta ohjelmajuontajana hän oli leppoisa, mutta jämäkkä. Nymanissa oli ripaus Peter von Baghia, joka esitteli elokuvia TV:ssä ja radiossa suurella entusiasmilla, mutta runttasi  alan toimijoita Filmihullussa.

”Monen vuoden jälkeen” sisältää  tarinoiden kertojan ansioiden ohessa aidosti hauskan anekdoottivalikoiman, jossa harjoitetaan nokkelaa huumoria Mark Twainin ym. pohjalta.

Arkinen radiotyö näyttäytyy lukijalle jännitteisenä, kun uudistuksista taitetaan peistä toimittajien kesken. Musiikkia tulee ja musiikkia menee, mutta kanava- ja ohjelmapaikkataistelu jatkuu Yleisradiossa,  se on varmaa….

::::::::::::::::::::::::::::

Kirjan viimeiset sivut päättyvät vähemmän onnellisten muistojen kertaamiseen. Avioero, uusi rakastuminen ja uuden elämänkumppanin äkillinen menehtyminen sekä ennen kaikkea kahden lapsen varhainen - odottamaton - kuolema  osoittavat, kuinka elämä voi olla joillekin epäreilua. Nyman kertoo, mitä tapahtui, mutta ei selittele tekemisiään - ja ottaa monista asioista syyn niskoilleen. Niin kai se on, että tämänkin kirjoittaja on joskus käyttänyt - kiireeseen vedoten - aikaa tunnevajaasti. Epäonnistumisen tunteet ja onnettomuudet jäävät kalvamaan mieltä, mutta surutyö on tehtävä ja on jaksettava odottaa parempia aikoja, vaikka muistot nousevat pintaan. Parempiakin päiviä on varmasti edessä päin.

 Nyman kyntää elämänvaiheitaan todella syvältä, eikä minulla ainakaan ole otsaa asettaa hänen tekstiään kyseenalaiseksi. Kirjan lopussa Nyman saattelee tytärtään Terhokotiin. Hän menetti  jo toisen lapsensa. Katkeruus ja viha eivät löydä purkautumisen väyläksi oloa helpottavaa syyllistä. Eikö hän olekin liian ankara itseään kohtaan?

Häviävän pieniltä tuntuvat kaiken jälkeen murheet, jotka joutuu kohtaamaan, kun juontaja menettää vanhan vakiohjelmansa kanavan, vanhan tutun kellonajan ja ohjelman kestoakin vielä supistetaan. Myös suosikkijuontaja Jake Nyman koki tämän.

Jake Nyman ansaitsee ylistyksen töistään. Tosin, kun kehuissa mentiin liian  pitkälle, hänen oli kiellettävä legenda-sanan käyttö nimensä yhteydessä – hänhän oli vain koko kansan discjockey!

Jake Nyman on palkittu Gramex-  ja tiedonjulkistamispalkinnoilla.

Kirjan viimeinen lause - jossa Nyman suhtautuu kyynisen nirsosti ”elämältä kaiken sain” -fraaseihin - sulkee sisäänsä tämän kirjan (ja blogikirjoituksen) avauslauseen ja kaiken tekstin sen jälkeen: ”Joo, kiitos vaan (elämälle), mutta vähempikin olisi riittänyt”.

 

 

 

Hyvinvointivaltion pohjakosketus

 

 

Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 7/10  ”Pohja pettää 1973-75” perehdytään ajanjaksoon erityisesti 1970-luvun lamatalouden näkökulmasta ja mitä kaikkea muuta siihen sisältyikin.

Tervon johdanto esittelee kahvinsuodattimen (!) ja kertoo kahvin ”läpimurrosta” suomalaisiin koteihin 1970-luvulla. Olisin itse voinut aloittaa sarjan 7. jakson omiin muistikuviini perustuvalla kahvinkeittämisen lyhyellä historialla 1950/1960-luvulta alkaen, jolloin mainosten Paula-tyttö johdatteli suomalaiset kahvin ”pauloihin”. Erityisesti muistan säännönmukaiset iltakahvit Suomenniemellä  isovanhempien maatilalla. Kahvivesi keitettiin puulämmitteisellä hellalla kiehuvaksi ja lisättiin jauhettu kahvi suoraan kahvipannuun. Porokahvit syntyivät ajoittain jauhamalla kahvinpavut itse käsin veivaamalla. Ostetussa pehmeässä kahvipaketissa taas houkuttimena oli autojen kuvia, joita serkkuni ja  minä himoitsimme keräysmielessä. Sieltä löysin Hillmanit ja Austinit ja muut brittiläisen autoteollisuuden menestyspäivien automerkit. Kahvihetkellä ennen nukkumaanmenoa rauhoitettiin mieli päivän tohinasta olemalla pääosin hiljaa.

Kylävierailu tänä päivänä ei ole mistään kotoisin ilman kahvia – ovathan suomalaiset johtava kahvinjuojakansa.

Suomi kiri 1970-luvulla muiden maiden etumatkaa kiinni. Hyvät lähtökohdat oli luotu edellisellä vuosikymmenellä. Tiede ja politiikka löysivät toisensa: piirrettiin laatikoita, joihin sopi ihmisen elämä ja kehittämiskohteet. Demokratisoitumiskehitys oli vahvasti  käynnissä esimerkiksi työpaikoilla.

Elintaso kohosi ja esimerkiksi naisten asema parani työpaikoilla, vapaa-ajalla  ja kotona. Vuonna 1973 hyvään kehitykseen tuli katko: Opec kyllästyi öljyn alennusmyyntiin kahdella dollarilla tynnyri. Suomessa  energiantuotannosta öljyn osuus oli yli 50 prosenttia: öljyn hinta viisinkertaistui. Seurasi polttoainepula ja ankara säännöstely. Talous vajosi taantumaan.

Valtio puuttui nopeusrajoituksiin, autojen kattonopeuksiin, katuvaloihin…. huonelämpötilaa jouduttiin alentamaan….kuusikymmentäluvun optimismi alkoi karista.  Kapitalismin kuolinkamppailu oli Tassin mukaan alkanut viuhahdusmuodin myötä… 

Kuusikymmentäluvun suuret tavoitteet sosiaalipolitiikan alalla toteutettiin 1970-luvulla. Puolisoiden erillisverotukseen siirtyminen edisti naisten aseman parantumista. Keskustan ja sosialidemokraattien yhteistyö tuotti hyvää tulosta noina vuosina.

Kekkosen yksinvalta saavutti huippunsa, mutta samalla merkitsi demokratian tappiota. Hallituksia kaadettiin Kekkosen toimesta aivan liian herkästi.

Tapio Bergholmin mielestä kokoomus – paitsioasemastaan huolimatta - menestyi erinomaisesti 1970-luvulla. Noina aikoina myös kaupungin ja maaseudun välinen ero kapeni, syntyi yhdenmukaisuutta elintavoissa, muodissa ym.

Homoseksualismi oli edelleen monien tahojen pannassa. Homoja oli lehdistön arvion mukaan 200 000. Syntyi Seta ry. Avoimuus lisääntyi vuosien varrella.

Monien moittima lähiöelämä oli monelle lapselle tärkeä kaupunginosaan sitoutumispaikka, paljon tärkeämpi kuin ymmärrettiinkään. Kasvatusihanteet muuttuivat,  perheen ja läheisten yhteydet saivat uusia muotoja. Peruskoulu ohjaa paljon aiempaa paremmin opin tielle myös jatko-opintojen osalta. Eri tasoisten oppilaiden sopeuttaminen kouluun oli paljon luontevampaa kuin aiemmin. Kriittisen oloisessa dokumenttisarjassa omaksutaan tässä osiossa positiivisempi ote yhteiskunnalliseen muutokseen.

ETYK ja herätysliikkeiden suuri vaikutus uskovaisissa  piireissä ohitetaan jakson lopussa vain maininnalla.

 

 

Demokratian ”parasta ennen” -päivä lähenee

 

 Kirjoitan lyhyen ajan sisällä toistamiseen demokratian toimivuutta koskevasta  huolestani. Tällä kertaa kipinän antoi ”TV:stä tutun” akatemiatutkija (Helsingin yliopisto) Timo Miettisen hyvä essee ”Vaalivuosi on täällä – missä ovat demokratian esikuvat?” (HS 4.2.2024). Miettisen lähestymiskulma on siis väite/oletus, että demokratia toimiakseen tarvitsee esikuvia, joka on hyvä ja ajankohtainen peruste esseelle.

Winston Churchillin ambivalentti demokratian paremmuutta puoltava (joskin kulunut) lausahdus kuului: ”Demokratia on maailman huonoin valtiomuoto − mikäli sulkee pois kaikki muut valtiomuodot”. Se on asetettu kyseenalaiseksi monissa maissa – syystä tai syyttä.

Mutta onko demokratian esikuvien määrä vähentynyt dramaattisesti? Katsotaan, päästäänkö tästä selvyyteen.

The Economistin mukaan vuosi 2024 on historian suurin vaalivuosi. Vuoden 2024 luvussa ovat mukana suurvallat USA, Venäjä ja Intia plus monta muuta väkirikasta valtiota. Joukossa on myös piskuinen Suomi.

Mutta mistä demokratiassa on kysymys? Lähdetään liikkeelle määrityksestä, joita on tosin monta, mutta tässä pari toisiaan täydentävää esimerkkiä:

1)Demokratia tarkoittaa kansanvaltaan perustuvaa valtiojärjestystä. Demokratian muotoja ovat edustuksellinen, suora ja osallistuva demokratia. Demokratia voi perustua yksinkertaiseen  tai määräenemmistöön.

2) Demokratia voi kestää vain sellaisissa olosuhteissa, jossa yhteiskunta on hyvin järjestäytynyt  ja kansan sivistystasoa on koeteltu riittävän monta kertaa demokraattisessa prosessissa.

Viittaan vielä referoiden Tero Tulenheimon artikkeliin ”Ongelmallinen demokratia” (Kanavalehti 1/2020), jolla saadaan lihaa luiden ympärille: Demokratia voi toteutua, milloin kansanvallan ”peruspiirteet” ovat lähtökohdiltaan haasteen kestävässä kunnossa. Demokratian keskeinen peruspiirre on oikeudenmukaisuuden odotus. Demokratiaa kannatetaan sen vuoksi, että se tarjoaa kullekin yksilölle ”vähäisen mutta yhtäläisen” tilaisuuden ”oman tilanteensa parantamiseen poliittisen vaikuttamisen kautta”. Jännite vallitsee kahden asian välillä: kansalaisten on uskottava vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta toisaalta demokratia ei toimi ilman kompromisseja.

Mitä tulee edellä mainittuihin suurvaltoihin, niin tuskinpa mitään niistä voidaan pitää esikuvana. Intia on hoippunut demokratian kapealla polulla vuosikymmeniä. Venäjästä ei voi puhua kansanvaltaisena suurvaltana lainkaan, ja USA, jota on totuttu pitämään demokratian linnakkeena, on sekin kärsinyt käsittämättömiä takaiskuja. USA on saanut maistaa vallan katkeraa kalkkia: 1960-luvulla sitä pidettiin monilla tahoilla nykyimperialismin ”kotimaana”, joka isolla saappaallaan polki muita kansoja. Tällä hetkellä tuntuu, että moni rukoilee, että tämä demokratian kehto selviäisi seuraavista presidentinvaaleista edes jotenkin kuiville.

Miettinen tulkitsee demokratiaa selviytymistarinana: se on läpäissyt maailmansodat, talouden takaiskut, pandemiat, poliittiset polarisaatiot, demografiset haasteet ja äänestysaktiivisuuden heilahtelut. Demokratia on – se myönnettäköön – osoittanut myös kyvykkyytensä.

 Mitä sudenkuoppia jää jäljelle? Muodostavatko ne yhdessä demokratian näköalattoman tulevaisuuden?

::::::::::::::::::::::::::::::

Miettinen mukailee Anna Kareninaa: ”jokainen demokratia on omalla tavallaan onneton”. Onneton voi hyvinkin olla osuva sana kuvaamaan monien demokratioiden taivalta läpi kansanvallan kompastuskivien  ja risukkojen. Ajoittain tuntuu, että demokratia muodostaa raskaan taakan, jota tavallinen ihminen joutuu kannattelemaan: ”ei tule vaivatta vapaus”. Totta on, että demokratia on oppimisprosessi. Autoritaarisesti johdetuissa maissa osa kansasta odottaa, että  demokratiaan sisältyy  odotusarvo, että se takaa jotenkin paremmat olosuhteet huomenlahjana, kuin mitkä vallitsevat autoritaarisesti johdetuissa valtioissa.

Suomihan sopii varsin hyvin esikuvaksii demokratiaprosessin onnistumisesta, mutta myös haasteista. Kansalaissota jakoi kansan kahtia runsaat sata vuotta sitten. Kummallakin osapuolella oli käsitys demokratian toteutumisen mallista, mutta lopputuloksena oli veljessota. Siitä alkoi monien hämmästykseksi taival kohti kansanvaltaista  järjestelmää. Suomi - päinvastoin kuin moni Itä-Euroopan maa - väisti diktatuurin ja autoritaarisen hallinnon vaarat 1930-luvulla. Suomen demokratia kesti myös sodat ja asettui sitten polulle, joka johti kohti yhtä onnistuneimmista demokraattisista järjestelmistä. Mikä tähän vaikutti eniten?  Ehkäpä tuo edellä mainittu demokratian määrittelyn kohta kaksi ja siinä sana ”sivistystaso”.

Mutta sitten tulee ratkaiseva sudenkuoppa: selviääkö demokratia ilman seesteisen näköalan tarjoavaa tulevaisuutta? Miettinen hakee vauhtia historiasta. Lähtökohdat demokratialle olivat vielä 1700-luvulla heikot. Kansanvallan katsottiin sopivan lähinnä pikkuvaltioille. Demokratia vaikutti menneen ajan idealta (antiikin kaupunkivaltiot). Kun vanhalla mantereella juututtiin kuningasvaltaan, löytyi väylä eteenpäin ison veden tuolta puolen. Tässä on käytetty ajattelun linjaajana ranskalaista aristokraattia Alexis de Tocquevillea. de Tocqueville (myöhemmin Tocqueville), joka  kiersi 1830- ja 1840-luvulla Yhdysvaltoja opiskelumielessä. Tocquevillen ”kompromississa” näytti siltä, että USA:ssa sekä demokratia että lupaava tulevaisuuden odotus asettuisivat samalle voittavalle puolelle.

Omassa tulkinnassani Tocqueville tarjoaa ajatuskokeen, johon kannattaa hetkeksi syventyä. Aatelistaustaisen Tocquevillen suhtautuminen demokratiaan ja aristokratiaan oli jotenkin ambivalentti. Hän kritisoi demokratiaa, haaveili aristokratian parhaista piirteistä, mutta ei halunnut palauttaa vanhaa aristokraattista yhteiskuntaa. Hän myöntää demokratian läpilyönnin. Tocqueville on sanottu kirjoittaneen Amerikka-kirjansa enemmän Euroopasta kuin Yhdysvalloista. Totta onkin, että häneen olivat vaikuttaneet Ranskan kokemukset demokratiakokeiluista.

Mielestäni Tocquevillen voidaan ajatella löytäneen ja täyttäneen puuttuvan renkaan aristokratian ja läpimurtoa hakevan demokratian välistä. Tocquvillelaisessa  ajattelussa aristokratian voidaan sanoa ilmentäneen vakautta ja demokratian uuden sivistyneistön myötä kansanvaltaista edistystä.

Liberaalidemokraattina uskallan sanoa, että nykydemokratia tarvitsisi siivun vakautta ja johdonmukaisuutta tuovaa maltillisuutta, mutta tuskin aristokratiaa. Mutta missä muodossa demokratian pöytä katetaan kansalaisille (tai kansa kattaa sen itselleen) niin, että se pitää sisällään  Miettisen esillä pitämän järjellisen tulevaisuusaspektin?  

::::::::::::::::::::::::::::                                                                                                                                                                                                                                                                                

Yhdysvalloista on tehty (tai se on tehnyt itsestään) vuosikymmenien varrella demokratian  vartijan  liian suurin odotuksin. Seurauksena on ollut pettymyksiä, koska monet kehittyvät taloudet eivät ole hyväksyneet amerikkalaista ”norsu posliinikaupassa” -jyräämistä. Esimerkiksi sopisi vaikkapa George Bush nuoremman ryntäys Irakiin kostamaan WTC-tornien tuhoaminen aivan riittämättömin perustein. Sama virhe on toteutunut monissa muissa kohteissa selvimpänä esimerkkinä Iranissa vuonna 1953 pääministeri Mohammad Mossadeqin johdolla toteutettu öljyvarojen kansallistaminen, joka johti  demokratian                                                  romahtamiseen amerikkalaisten virheellisesti luullessa, että kysymys oli kommunistisesta vallankaappauksesta. Chalmers Johnson: ”Jos Mossadeq on kommunisti,  niin sitten paavikin on   kommunisti!”

Edettäessä nykypäivään tullaan tapaus Donald Trumpiin, joka perustaa politiikkansa ”esikuvallisuuden kritiikille”, näkemykselle, jonka mukaan ”Yhdysvaltojen ei tule toimia globaalin järjestelmän moraalisena auktoriteettina”.  Esimerkiksi Kiinan moraalinen valvonta maksaa aivan liian paljon. Vaikuttaa siltä, että on syntynyt tai syntymässä valtatyhjiö, josta käydään ankaraa kilpailua. Valtatyhjiö pyritään - tietty - täyttämään ja tullaan erikoiseen tilanteeseen, jossa amerikkalaisten irtautuminen paljon moititusta liiallisen puuttumisen tavasta (vrt. 1960-luku) on johtanut (tai uhkaa johtaa) puuttumattomuuden kautta epätasapainotilanteisiin maailmanpolitiikassa.   

Miettinen sanoo, että demokratiat ovat kriittisiä omaa esikuvallisuuttaan kohtaan. Siksikö valta luovutetaan ”ylemmälle tasolle” tai markkinoille niin herkästi?  Miksi Donald Trumpista on niin vaikea saada otetta, vaikka hän käyttäytyy kerta toisensa jälkeen epäpresidentillisesti ja mahtipontisen järjettömästi? Siksikö vaikeista asioista päättämistä väistetään parlamenteissa ja ajatellaan asioiden ratkeavan ajan kanssa.

Onko syynä juuri se,  että ihmiset luovuttavat vallan auktoriteetteina pitämilleen ihmisille päästäkseen itse vastuusta. Joskus tulee mieleen, että Trumpille on luovutettu valtaoikeudet jopa kansalaisten hauskuuttamisesta.

Timo Miettinen vastaa haasteeseen ja nostaa avoimuuden huomion keskipisteeksi ja sanoo sen avaavan mahdollisuuden välttämättömien kompromissien tekemiseen.

Näennäisdemokratiat ja näennäisvaalit on tahattomasti nostettu arvoon arvaamattomaan. Demokratia on alistettu kumileimasimeksi. Demokratiaksi voi julistautua heppoisin perustein vaikkapa linnoittautumalla autoritaarisen hallinnon taakse.

::::::::::::::::::::::

Hyvän parlamentarismikatsauksen nykytilassa tarjoilee HS:n Robert Sundman ”Merkintöjä”-palstallaan 8.2.2024: ”Ehdokkaat eivät kaipailleet lisää parlamentarismia”.

Sundmanin teksti myötäilee hyvin pitkälle niitä suuntaviivoja, joita tässä blogikirjoituksessa on tuotu esille.

Suomella on oma parlamentarismin historiansa, josta ei voida erottaa Urho Kekkosen roolia. Aivan odotetusti presidentin valtaoikeuksia kavennettiin kerta toisensa jälkeen Kekkosen ylipitkän presidenttikauden jälkeen. Tehtäviä siirrettiin eduskunnalle ja hallitukselle.

Mielipidetiedusteluissa nykyisin ei enää kannateta esim. ulkopolitiikan vastuiden delegointia, vaan presidentin asema on korostunut uudelleen, joskin toistaiseksi maltillisesti. Vaikutusvallan kasvu ei kuitenkaan johdu juridisen aseman vahvistumisesta, vaan enemmänkin presidentin persoonallisista ominaisuuksista. …… esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Sauli Niinistö. Parlamentarismin perään ei haikailla, kuten Sundman toteaa.

Nähtäväksi jää, miten Nato-vastuut muuttavat eri instituutioiden asemaa Suomessa. Olemme luultavasti maailman laajuisesti siirtyneet vallan keskittämisen suuntaan. Yksi  tähän ratkaisevasti vaikuttanut asia on konservatismin vahvistuminen ja liberalismin suhteellinen heikentyminen.

Ovatko ihmiset siis kyllästyneet parlamentarismiin, jonka suojissa esimerkiksi hallitukset ja työmarkkinaosapuolet jatkavat loputonta,  turhauttavaa vääntöä. Kaivataanko jotakuta, joka löisi nyrkkiä pöytään? Vai olisiko kultainen keskitie paras vaihtoehto, se jota Tocqueville ehkä syvällisimmin edusti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

 Miettisen esiin nostamiin kysymyksiin vastaisin seuraavasti:

Demokratian esikuva(t)?

Demokratiaprosessien käytännön oppiminen tapahtunee useimmin ensimmäisessä vaiheessa mallioppimisena, jolloin huonot käytännöt karsiutuvat pois. Viimeinen vaihe on demokraattisten prosessien sisäistäminen. Parhaat vaihtoehdot valikoituvat best practise -pohjalta. Onnistuakseen demokratia edellyttää kansanvaltaisten  käytäntöjen laajaa ja syvällistä läpimurtoa.

 

Demokratian tehokkuus ja prosessien  hionta sujuvaksi kokonaisuudeksi?

Lainsäädännön valmistelu parlamentaarisesti on demokratiassa monivaiheinen prosessi. Samat vaiheet autoritaarisessa hallinnossa valmistuvat huomattavasti nopeammin, jopa pelkästään autoritaarisen johtajan diktaattina. Lainsäädäntöprosessien yksinkertaistaminen saattaa sekin olla esimerkki demokraattisen päätöksenteon ohenemisesta.

 

Demokratian tulevaisuus?

Tulevaisuus on hämärän peitossa,  mutta kaikki viittaa vahvan johtajan mallin jatkuvuuteen. Osassa autoritaarisista valtioista luotetaan enemmän ”suureen” johtajaan kuin parlamentarismiin. Sekava maailmanmeno terävöittää ja painottaa johtajakeskeisyyttä. Demokratia menestyy, jos se on kilpailukykyinen autoritaaristen  prosessien kanssa. Itsestään selvää etevämmyyttä sillä ei ole.

 

 

Nopeammin , korkeammalle, voimakkaammin – hurjemmin, holtittomammin, julkeammin

 

Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 6/10  ”Onnellisten laiva 1972-73” perehdytään ajanjaksoon erityisesti urheilun näkökulmasta. Samalla tarkastellaan muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä noina vuosina.

Dokumenttisarjan jakso alkaa Anttilan postimyyntiluettelon esittelystä. Sen myötä suomalaiset saivat mahdollisuuden selailla tuotekuvastoa kotisohvalta käsin. Postimyyntiluettelo oli aikansa mahtava keksintö. Miksi sitä ei enää ole? Aika ajoi sen ohi. Nopea inflaatio oli luettelon surma, sillä nopeasti kohoavien tuotehintojenkin aikana hinnat oli pidettävä ilmoitettuina eli ennallaan seuraavaan katalogiin saakka. Markkinatalous ei näyttänyt sietävän puuttuvaa joustavuutta.

Suomalaisen yhteiskunnan muutos 1960-luvun alusta on ollut ilmiömäisen rivakka. Muistan, kuinka kansakoulun oppikirjassa jaettiin elinkeinot silloisen voimassa olleen jaon mukaan kolmeen osaan,  alkutuotannon, teollisuuden ja palvelujen tasaeräkolmanneksiin. Siitä eteenpäin maatalouden osuus putosi nopeasti, teollisuuden pysyi pitkään ennallaan ja palvelujen osuus nousi nopeasti. Anttilan luettelo osui oikeaan saumaan.

Elinkeinorakenne muuttui välillä hallitusti, välillä hallitsemattomasti. ”Lopullinen” tavoite oli palveluyhteiskunnan toteuttaminen ml. itsepalveluyhteiskunta. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa yli puolet bruttokansantuotteesta syntyy palvelusektorilla. Jäämme odottamaan seuraavaa vaihetta… On näyttänyt siltä, että teknisen kehityksen nopeus on ylittänyt aika ajoin ihmisen käsityskyvyn ja on syntynyt synkronointiongelmia. Ihminen on se, jonka on täytynyt sopeutua. Muutos näkyy vilkaisemalla katunäkymää, jossa liikennevalot ovat korvanneet liikennepoliisit.

Samaan aikaan ympäristöongelmat ehtivät paisua hallitsemattomiksi sekä teollisuuden kasvaneiden päästöjen että yksityisten ihmisten tupakanpolton seurauksena. Myös liikennekuolemat ovat olleet järkyttävällä tasolla, vuonna 1972 peräti 1156 uhria,  vuonna 2023 selvästi alle 200. Liikenneturvallisuuden paraneminen on ylittänyt useimpien odotukset.

Me, jotka läheltä seurasimme sodankäyneiden miesten elämäntilannetta, havaitsimme ketjutupakoinnin lisäksi viinan usein holtittoman käytön:  pullo kiersi ringissä ja irvisteltiin vain. Myös taiteenkeinoin pyrittiin valaisemaan suomalaista todellisuutta: Mikko Niskasen ”Kahdeksan surmanluotia” on monessakin mielessä suomalaisen elokuvataiteen merkkiteos.  Se kertoi ankaran paljastavasti pienviljelijän kohtalosta ja niukasta toimeentulosta  elinkeinojen välisessä epätasaisessa taistelussa.

Myös kauppa- ym. suhteet neuvostoliitolaisten kanssa edellyttivät paitsi viinan käyttöä niin myös viinan käytön kestävyyttä. Samaan suuntaan toimivat laivaristeilyt. Virinnyt matkailuinnostus merkitsi useille kasvanutta alkoholin käyttöä. Keskioluen vapauttaminen lisäsi roimasti oluen käyttöä. Potentiaaliselle terveysongelmalle lähinnä naureskeltiin.  

Matkailu Suomeen edusti lähinnä eksotiikkaa turisteille, ja oli harvojen huvi. Musta Pekka, Pepe-lakritsi ja Pekka Lipposen Musta-Molly  (kotiapulainen) edustivat 1950-luvulta 1970-luvulle sen aikaista puhekulttuuria ilman paheksuntaa. Ihmekkös tuo nyt on, kun monille tutustuminen afro-amerikkalaisiin tapahtui vasta Helsingin olympialaisten yhteydessä.

Romanit ovat Suomen musta piste rasismiin suhtautumisessa. Romanit ja saamelaiset ryhtyivät itse ajamaan  omaa etuaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Jarno Saarisen erinomainen menestys ratamoottoripyöräily MM-sarjassa 1970-luvun alussa merkitsi vanhojen totuttujen rajojen rikkomista. Saarinen oli esiintymis- ja kielitaitoisena muutoinkin poikkeus sen ajan urheilusankareiden joukossa. Ajosuoritus oli viimeisen päälle sulava polven viistäessä asfalttia. Mies ja pyörä sulautuivat yhteen. Jarno Saarinen menehtyi onnettomuudessa kesken Monzan kilpailua vuonna 1973. Hieman aiemmin menehtyi auto-onnettomuudessa myös 24-vuotias pop-laulaja Sammy Babitsin.

Suomi ei ollut 1970-luvun alkuun tultaessa saavuttanut menestystä edes vanhassa lempilajissa kestävyysjuoksussa 15 vuoteen. Luin Urheilun Kuva-Aitasta 1960-luvulla milteipä joka lehdestä valituksia menestymättömyydestä. Ilmiölle yritettiin epätoivoisesti löytää syy. Koko ajatukseen alettiin lopulta suhtautua vinosti: vika olikin itse urheilussa. Koko huippu-urheilu alettiin kyseenalaistaa.

Kun länsimaiset lokoisat elintavat levisivät Yhdysvalloista Skandinaviaan 1950- ja 1960-luvulla, kiinnitti asiaan huomiota yleisurheiluguru R.L. Quercetani. Saivathan Pohjoismaiden urheilijat kansainvälisestä menetyksestä vain ”murusia”. Mutta hyvästä urheiluhengestä hän kiitti pohjoisen urheilijoita. Meille penkkiurheilijoille se ei tietenkään riittänyt.

Siten tuli Juha Väätäinen  (joka dokumentissa sivuutetaan kokonaan) ja voitti 5000 ja 10 000 metrin juoksut Helsingin EM-kisoissa 1971. Suomen kansan uinuva  urheiluhulluus heräsi hetkessä. Seuraavana vuonna Münchenin olympiakisoissa mieletön menestys jatkui pitkien ja keskimatkojen juoksussa Lasse Virenin ja Pekka Vasalan  ansiosta.

Suomi-Ruotsi yleisurheilumaaottelut olivat suurkilpailujen ”väliajalla” perinteisten lajien osalta huippukohtia. Muualla maailmassa yleisurheilumaaottelut olivat lähinnä reliikki. Vain Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton keskinäiset maaottelut vetivät aikoinaan Ruotsi-ottelulle (Finnkampen) vertoja. Maaottelu oli aina Suomelle tärkeämpi kuin Ruotsille, olihan Ruotsi meitä parempi miltei kaikilla elämänalueilla.

Kansanterveyskin hyötyi huippu-urheilun menestyksestä. Istuminen ei enää itsestään selvästi voittanut juoksemista ihmisten mielihalujen kohteena. Ryhtiliike johti parannukseen. Pururadasta tuli kuntoilun symboli. Huippu-urheilusta tuli uudelleen hitti.

::::::::::::::::::::::::::::::

Suomessa luokkaerot alkoivat murtua. Elettiin taloudellisen tasa-arvon kulta-aikaa. Länsiautot ja kesämökit yleistyvät. Kesä oli lomia varten ja talvet rehkittiin kesänkin edestä. Tapio Bergholm: ”Virkamieseliitin etuoikeudet siirtyivät koko kansalle”. Tämä jos mikä on hyvinvointiyhteiskunnan merkki.

Massaturismi on alkamassa: ihmiset kaipasivat vapautta. Nuoret lähtivät interreilaamaan. Se oli              liftaamista turvallisempaa. Myös Suomi kehittyi matkailumaana osin huoltoasemaverkoston tihentymisen myötä.

Automarketeista tuli kaiken kansan kauppoja. Tuolloin elettiin lähiörakentamisen kiivaimpia vuosia. Kuitenkin köyhät ihmiset ja huonot asunnot löysivät edelleen toisensa. Noin 1,5 miljoonaa suomalaista eli eurooppalaisittain katsottuna ahtaasti.

Presidenttikysymys 1973-74,  Zavidovo-vuoto ja poikkeuslaki esitetään niin pelkistetysti, että sivuutan koko asiakokonaisuuden tässä. Ja oliko objektiivinen kuva Zavidovo-vuodosta ihan noin kuin se esitettiin. Poikkeuslaki oli demokratian alennustila ja  koko prosessin villakoiran ydin on siinä, mikä tulkinta asioiden kululle hyväksytään.

Hymy-lehti ei ujostellut julkaista intiimejä kuvia ja juttuja julkkiksista. Hymyn kuuluisin uhri oli Timo K. Mukka. Hymyn juttu kirjailijan ristillä riippumisesta joudutti hänen loppuaan. Sensaatiolehdillä oli valtaa varsinkin ihmiskohtaloihin. Oikeusjutun Mukan puoli voitti ja seurauksena säädettiin intimiteettisuojalaki vuonna 1975, joka oli hyvä alku oman sisimmän kätkemisessä  julkisuudelta.

Lailla pyrittiin säätelemään sosiaalipornon ja häväistysartikkelien julkeutta.

Kaupunkien syrjäseuduilla, lähiöissä muhi uusi syrjäytymisongelma, se on totta, mutta kaiken kaikkiaankin  dokumentissa kehitys nähdään kovin lohduttomana, ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan luoman edistysuskon kärsimänä tappiona. Seitsemänkymmentäluvusta on jäänyt harmaa kuva. Suureksi osaksi se johtui öljykriisistä, mutta ei siitä enempää tässä kirjoituksessa.

 

  

Jokainen päivä on suurten uutisten päivä

 

 ”Suurten uutisten päivä” on eräs  Four Cats-yhtyeen hitin nimi.  Otsake ironisoi ”hyviä” uutisia,  jotka ovatkin huonoja lähes kauttaaltaan. Ja niinhän sitä sanotaan, että vain huono uutinen on hyvä uutinen. No, näitähän on viime aikoina kuultu. Ei tähän kuitenkaan totu: ongelmat Suomen itärajalla, toistuva hybridi- ja kybervaikuttaminen, jatkuva laajenevan sodan uhka, Venäjän todelliset aikomukset, lännen huono valmistautuminen konfliktiin, eri maiden sisäpoliittiset ongelmat yhteistyön esteenä jne. Lista on loputon.

Erimielisiä asiantuntijoita piisaa ruuhkaksi saakka. Osin tämä johtuu tiedottamiseen sopivien kanavien runsaudesta. Jokainen tuntuu haluavan kohottaa profiiliaan millä tahansa käytettävissä olevalla välineellä.

Viime aikoina Venäjän todellisten aikeiden tarkoitus on herättänyt runsaimmat keskustelut ja huomattavimmat otsikot. Ei tiedetä, mikä on pelkkää spekulaatiota, ja missä on vinha perä. Ei riitä, että puhutaan  putinilaisittain rajattomasta Venäjästä, eikä riitä myöskään puhuminen putinilaisesta maailmanjärjestyksestä.  Vladimir Putin on myös maininnut konkreettisena tavoitteena viime vuosisadan  ”suurimman geopoliittisen romahduksen” -  Neuvostoliiton hajoamisen - korjaamisen. On  puhuttava paljon spesifimmällä  tasolla tapahtumien erittelemiseksi.

Nyt kysymys kuuluu ”Tavoitteleeko Venäjä oikeasti 1700-luvun rajoja niin kuin väitetään?” Ja mitä noilla rajoilla tarkoitetaan? Hanna Smith analysoi Iltasanomissa, että länsimaat eivät tunnistaneet Venäjän suurvaltapyrkimyksiä jo 1990-luvulla, vaikka tahtotila väitetysti oli olemassa jo tuolloin. Historia tässä mielessä olisi aloitettava jo Tšetšenian ensimmäisestä sodasta 1994 - 1997. Itse olisin huomattavan varovainen sen johtopäätöksen kanssa, että tavoitteena olisi jo tuolloin ollut imperiumin laajentaminen. Pysyttäydyn siis perinteisessä tulkinnassa, että sekasortoisessa 1990-luvun alun tilanteessa Venäjällä oli muuta mietittävää kuin imperiumin luominen. Yksi ongelmista oli Tšetšenian itsenäisyyspyrkimykset.  Tšetšenia oli autonominen neuvostotasavalta, eikä sen ollut niin helppoa irrota Venäjästä kuin monilla muilla neuvostotasavalloilla. Ei siis mielestäni ollut kysymys  Venäjän imperiumin luomisen lähtölaukauksesta vaan pikemminkin Venäjän alueen supistumisen estämisestä verrattuna siihen, mitä se oli Neuvostoliiton aikaan.  Itse sodassa Venäjä häveliäästi peitteli federaation armeijan mukanaoloa, ja antoi ymmärtää, että kysymys oli ”erikoisjoukkojen operaatiosta”.

Putinin yksi entisistä neuvonantajista, Andrei Illarionov on esittänyt käsityksenään, että Putin oli 2000-luvun alussa -  jolloin Venäjän talous kasvoi vahvasti  - kiinnostunut länsi-integraatiosta. Kiinnostuksen kohteena oli Euroopan unioni ja jopa Nato. Illarionovin mukaan sisäpiirissä ja kulisseissa oli puhetta näiden yhteisöjen jäsenyydestä. Tulkitsen niin, että länsi-integraation kanssa kilpaili toinen tavoite, naapurivaltioiden alistaminen, mutta ei vielä Venäjän imperiumin luomismielessä.  Illarionov itse lukee itsensä  niiden asiantuntijoiden joukkoon, joiden  mielestä valtion olisi pitänyt tukea kansalaisten elintason kohottamista eikä haikailla laajentumisten perään. Vaikea sanoa, onko Illarionov tarpeeksi luotettava historian kulun tulkitsija vai haluaako hän jättää nyt itsestään kuvan ensisijaisesti rauhanomaisen kehityksen kannattajana.

Putinille kansalaisten leivän leventäminen oli ja on toissijainen tavoite: valta itsessään houkuttaa Putinia ja sen välineenä on Venäjän alueen ekspansio. Yhteydet Natoon ja EU:hun siinä muodossa kuin Illarionov ne  tarjoaa pureksittavaksi ovat tietenkin tämän päivän näkökulmasta uskomattomia, mutta siitä huolimatta eivät vailla todellisuuspohjaa.

Illarionovin mukaan  Putinin  ja hänen taustajoukkojensa mieli muuttui vuonna 2008. On selvää, että kannan muutos ei tapahtunut hetkessä, vaan kypsyi hitaasti vuosisadan vaihteen ja vuoden 2008 välillä. Tähän väliin sopi hyvin Putinin kuuluisa puhe Münchenin konferenssissa, jossa hän väitetyn mukaan rakensi tulevaisuuden kuvan mieleisestään maailmasta ja samalla tulevien koettelemusten perustan. Kuunneltuani puheen aikanaan sain vaikutelman, että Putin miltei anteeksi pyydellen esittää asiansa väistämättömänä tosiasiana, jos länsi ei tee viime hetken käännöstä suhtautumisessa Venäjään suurvaltana. Puhe – kuunneltuani sen nyt uudelleen  – kuulostaa suorastaan kohteliaalta huumoripitoisia huomautuksia myöten. Pieni katkelma Putinin puhetta koskevasta blogikirjoituksestani ohessa:

”Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Käyn seuraavassa referoiden läpi puheen avainkohdat kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi. Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.

Putin toteaa puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän toteaa,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)!  Puheen eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan - kuten hän sanoo -  ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä lailla kaikille”. Hän viittaa Franklin Rooseveltin sanoihin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”Kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu kaikkien rauha”. Putin tiedosti, että hänen puheensa myötä  ollaan kansainvälisten suhteiden vedenjakajalla”.

Putinin mielestä rauhanomaiset ajat olivat ohi tai ainakaan palaamista seesteiseen rauhantilaan ei ollut realistista odottaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Liikkeelle päästyään tilanteet muuttuivat nopeasti. Ensin Venäjän tulilinjalle joutui Georgia, sitten Krim ja Itä-Ukraina. Myös Viroon yritettiin vaikuttaa vuoden 2007 hybridi-kyberhyökkäyksellä. Kaikki vaikuttaa johdonmukaiselta tämän päivän näkökulmasta, mutta tuskinpa asiat etenivät ihan näin suoraviivaisesti. Historiatietoja joudutaan paikkaamaan aikalaisdokumenttien avulla.

Mutta mikä oli 1700-luvun Vanha Suomi?

Suomi (eli Vanha Suomi) oli vain pieni osa 1700-luvun Venäjän imperiumia. Ruotsi luovutti kahdessa rauhanteossa( 1721 ja 1743) Viipurin , Käkisalmen ja Kyminkartanon Venäjälle. Lisäksi Putin on asettanut julkilausutuksi tavoitteeksi Pietari Suuren valloitusten Baltian, Inkerin alueen, Tallinnan ja Riian ”palautukset”.

Selvää on, että vallattavia, etu/vaikutuspiirin muodostavia alueita on tulossa lisää. Aina ei tarvitse fyysisesti anastaa maata lisää. Riittää, kun nujertaa vastustajan niin, että ote pitää. ”Raja” katoaa, sillä aina on uusi raja voitettavana.

Mitä Suomeen tulee,  niin luultavasti  Venäjä katsoi Suomen  riittävän ystävällismieliseksi ennen Natoon liittymistä (lue: Suomi ei ollut vaaraksi Venäjälle). Natoon meneminen oli paradigman muutos vallinneeseen status quohon verrattuna. Se symboloi venäläisittäin ”puolueettomuudesta luopumista”. Nato-liittolaisuus on selvä riski.

Suomettumiskytköksellä ja Nato-kritiikillä ei ole tässä mitään tekemistä toistensa kanssa.  Ongelma on eksistentiaalinen: haluammeko Suomen säilyvän itsenäisenä ja auttaako Nato akuutissa tilanteessa pysymään itsenäisenä vai vaikuttavatko sen (alimitoitetut?) tukikohdat Suomen maaperällä  päinvastoin vihollisuuksien vetämisessä puoleensa?

Minkä tyyppisiä vastakkainasettelun keinoja Venäjä hakee? Oletettavasti pitkälle vietyä hybridi- tai kybervaikuttamista vieden kehityksen konfliktin äärirajoille. Jokin aika sitten pidettiin erittäin epätodennäköisenä, että Venäjä haastaa Naton konfliktitilanteessa. Nyt siitä ei olla enää lainkaan varmoja. Arpa on itse asiassa heitetty.

Myös Naton viides artikla, jonka pitäisi toimia ennaltaehkäisevänä hyökkäyksen uhatessa ja  avun osalta laueta lähes automaation luontoisesti tilanteen ollessa päällä, on asetettu kyseenalaiseksi. Mikään, mitä viime aikoina on tapahtunut ei tue varmaa osallistumista sotaan autettavan puolella.

Yhdysvallat on tehnyt itsestään arvaamattoman konfliktitilanteessa. Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi lisää epävarmuutta liittolaisten keskuudessa.

 Suomessa on herännyt voimakas maanpuolustushenki, joka ehkä yllättäen on johtanut tilanteeseen, jossa ydinaseiden sijoittamistakaan Suomen alueelle ei pidetä mahdottomana. Samalla Suomen paljon kehutussa reservissä on liikehdintää, jota ei ole osattu ennustaa. Puolustusministeri Häkkäsen äkkinäiset johtopäätökset ovat lisänneet epävarmuutta. Turvallisuuspolitiikassa mielipiteiden yhdenmukaistaminen palvelee maanpuolustuksen etua, mutta estää samalla kritiikin tervehdyttävän vaikutuksen.

 Sodankäyntitavat ovat koko ajan kehitysvaiheessa. Droonisodan läpimurto on nyt varmaa. Droonit ovat osoittautuneet todellisiksi täsmäaseiksi, joita vastaan on vaikea puolustautua. Oletus on, että Suomi on teknisen kehityksen kärkipäässä, jos droonisota syttyy. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että pitkän kantaman raketti- ja ohjusaseet tekevät infran  täystuhon mahdolliseksi matkojen päästä: sekä hyökkääjä että puolustaja toimivat raunioista käsin.

 Venäjä on nykyisessä suhteiden aallonpohjassa ryhtynyt käyttämään niitä propagandakeinoja,  joita sen on odotettukin käyttävän sekä kehittelemään uusia keinoja. Suomesta on tehty Venäjän tiedotusvälineissä sortaja, Naton innokkain jäsen, russofobian keskus, rajalaittomuuksien eturintaman maa sekä aiemmin kehitettyjen rauhanaikaisten yhteistoimintamuotojen alasajaja.

 Ehkä koko nykyisen sodankäyntivaiheen yllättävin uusi piirre on ollut Venäjän kyky korvata sodassa tuhotut kalustot uusilla tappokoneilla, ja korvata teknisen kaluston - länteen nähden - altavastaajan asemansa ihmisvoimalla aina tuhlaavuuteen saakka. Pakotteet eivät ole toimineet odotetusti, päinvastoin taloudellinen kasvu Venäjällä on nopeampaa kuin lännessä. Onko Venäjä onnistunut laskemaan länttä paremmin kestokykynsä? Venäjällä on yllättäen avautunut mahdollisuus korvata tuontia onnistuneella kotimaisella tuotannolla, jota lännessä ei osattu odottaa. Mikään lopullinen arvio tulevasta tämä ei tietenkään ole.

 Uudet sodankäyntimuodot ovat Suomelle haaste, jossa hyväksi kehuttu reservi testataan, jos se, mikä on epätoivottavaa tapahtuu eli syttyy sota. Samoin pitää paikkansa tosiasia, että Suomi on ”saari”, jonka huoltamisen on oltava todella korkeatasoisesti organisoitu onnistuakseen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Keinot suursodan torjumiseksi ovat rajalliset. Paremman puutteessa voisi käyttää seuraavaa narratiivia: Errol Morrisin loistavassa dokumentissa ”The Fog of War” Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara kertoi ymmärtäneensä jotain oleellista Vietnamin sodasta, kun hän muutti ajattelutapaansa  vihollisen toimintaa ymmärtävään (joskaan ei hyväksyvään) suuntaan:  ”Empathize With Your Enemy”, jonka voisi kääntää vaikkapa muotoon ”Asetu vihollisesi asemaan”.

Jospa Ukrainan sotaan voisi soveltaa pikkuriikkisen tätä ajattelua.

Ideologiaa ja rock and rollia

 

 Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1981”,  jaksossa 5/10  ”Jakolinjoja ja rokkenrollia 1969-1971” perehdytään ankaran ideologiseen vastakkainasetteluun ja Rock and Rollin myöhäisen läpimurtoon Suomessa. Siinä ohessa käydään kuussa.

Kuulento tapahtui heinäkuussa 1969. John F. Kennedyn asettama tavoite 1960-luvun alussa lähettää vuosikymmenen loppuun mennessä ihminen kuuhun ja turvallisesti takaisin maahan oli täyttynyt juuri ja juuri. Olin sen kesän silloisen TVH:n tienkunnostuksen aputöissä. Kuualuksen laskeutuminen tapahtui virallisten tietojen mukaan sunnuntaina 20.7.1969 klo 22.18. Ajan määritys tapahtuu oman prokollansa mukaan. Ylen tiloihin oli pystytetty ”kuustudio”,  jossa enemmän tai vähemmän asiaa tuntevat oppineet kertoivat, mitä oli tapahtumassa. Silloin näimme tuon ihmeen tapahtuvan: Neil Armstrong laskeutui kuun pinnalle suorassa lähetyksessä.

Kuustudion kello näytti 5 tunnin aikaeroa Helsingin ja Houstonin välillä.

Venäläiset, jotka johtivat avaruuden valloituksesta käytyä kilpailua aina 1960-luvun puoleen väliin saakka kärsivät kirvelevän tappion. Muistan, kuinka kaskun mukaan neuvostoliittolainen politrukki oli noina aikoina pitämässä puhetta tšekkoslovakialaisella työpaikalla tyyliin ”neuvostoliittolaiset ovat johdossa kaikilla elämänalueilla. Pian he lentävät kuuhun”, jolloin takapenkiltä kuului toiveikas huokaus: ”Kaikkiko?”

TV:n kautta saimme tietenkin näkymän myös kotimaan arkeen: ympäristöasiat nousivat huomion kohteeksi,  Pihtiputaalla surmattiin neljä poliisia maaseudun elinehtojen romahduksen seurauksena ja politiikan näköradiossa väännettiin Vennamon kehittämän talonpojan tappolinjan oikeutuksesta erityisesti vuosina 1969-70. Muutos vaikutti koko Suomen elinolosuhteisiin. Väkiluku kääntyi laskuun! SMP ponkaisi 18 (+ 17) kansanedustajalla keskisuureksi puolueeksi.

Hymy-lehti ja Vennamo kävivät käsikädessä kohti ankeaa tulevaisuutta väylällä, joka oli katettu ihmisten hädällä ja vennamolaisella populismilla, ja jota täydensi Hymyn sensaatiokirjoittelu rötösherroineen ja ongelmien tahallisine yksinkertaistuksineen.

Vennamon ja Hymy-lehden mankelissa ulko- ja turvallisuuspoliittisia aiheita ei juuri ollut esillä.  Oltiin ”pienen ihmisen” asialla tai valtaansa väärinkäyttävän eliitin kimpussa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Yllättävä teema ainakin tämän blogin kirjoittajan mielestä on AKS:n vanhojen jäsenten nostaminen dokumentissa vaikutusvaltaiseksi voimaksi Suomen yhteiskuntaelämässä vielä 1960-luvun lopulla. Ei voi tosin kieltää, etteivätkö yksittäiset AKS:n jäsenet päässeet huomattaviin asemiin sodanjälkeisessä Suomessa, mutta Voidaanko Kekkosen presidenttikausia selittää eduilla, jotka kumpusivat  kuulumisesta Seuraan 1930-luvulla.  Onko vanhoille AKS:ään kuuluneille ollut hyötyä Seuraan kuulumisesta vielä 1960-luvun lopulla vai rakensivatko he menestyksensä oman kyvykkyytensä varaan. Eiköhän Kekkonen saavuttanut asemansa AKS-leimasta huolimatta pikemminkin kuin Seuraan kuulumisen ansiosta?

Samalla tavalla on ihmetelty ns. taistolaisten saavuttamia asemia vielä sen jälkeen, kun taistolaisuus liikkeenä lopahti. Näkisin, että taistolaiset ovat pääsääntöisesti ansainneet asemansa, vaikka itse liike on ollut syytösten kohteena monta kertaa. Eikö tässäkin tapauksessa  kysymys ole ensisijaisesti osaamisesta ja kyvyistä kuin vanhoista suhteista.

1960-luvun lopun ja 1970-luvun radikalismia käsitellessään Tervo turvautuu yksinkertaistuksiin, joita ei voi purematta niellä. Tervo jakaa populismin kahtia, toisaalta Neuvostoliittoa sympatisoivaan äärivasemmistolaiseen taistolaiseen radikalismiin ja toisaalta oikeistolaiseen radikalismiin ja populismiin. Vasemmistolainen radikalismi oli Tervon mielestä Neuvostoliiton erityisessä suojeluksessa, jolloin sitä piti suvaita. Oikeistolaiseen populistiin taas lyötiin Tervon mielestä leima, joka tehokkaasti esti etenemisen johtaviin tehtäviin.

Käsitteet äärioikeistolainen ja fasisti olivat leimakirveitä, joiden käytössä kunnostautui erityisesti presidentti Kekkonen, joka nuoruudessaan oli kiihkeä oikeistoradikaali. Tervon mukaan Suomessa oli käytössä sama ”poliittinen sanakirja” kuin Neuvostoliitossa. Nykyinen Venäjän käyttämä fasismiargumentti on rohkeasti arvioiden yhteydessä Kekkosen käyttämiin propagandailmaisuihin.

Fasistiksi ja äärioikeistolaiseksi nimitykseen riitti, kun arvosteli Kekkosen idänpolitiikkaa. Näistä käsitteistä voidaan johtaa käsite ”neuvostovastainen”, joka merkitsi kelpaamattomuutta korkeisiin tehtäviin.

:::::::::::::::::::::::::::::

Ruisrock perustettiin vuonna 1970. Osin sen seurauksena suomalainen rock kansainvälistyi. Kun Suomessa puhutaan käsitteestä rock, näyttää se Tervon ja Vilkon mielestä pitävän sisällään myös sellaiset artistit kuin Danny (”käännöspopin kuningas”)  ja Irwin Goodman (Irwinin sävellykset, Vexi Salmen sanoitukset), jotka minusta ovat lähinnä iskelmälaulajia. Minä käsitän rockin paljon tiukkarajaisemmin. Vain oikeastaan ”kitarayhtyeiden” musiikki , heavy rock ja progressiivinen rock sekä jokin osuus käännöspiiseitä voidaan selkeästi lukea rockin piiriin. Rajatapauksia on runsaasti ja määrittelykysymykset ovat hankalia. Pitääkö määritys sisällään vanhan rock and rollin vai vain sen muotiin tulleen vanhojen standardien ”uuskäytön” 1960-luvulta lähtien?

Kiinnostus huumeisiin nousi päivän puheenaiheeksi. Niiden kokeilusta ja käytöstä tuli muotia. Huumeiden käyttö ei kuitenkaan laajentunut meillä epidemiaksi saakka. Yhtenä osana tätä kaikkea, hippi(e))kulttuuri ainakin muotimielessä omaksuttiin tunnuksineen Suomessa ensimmäistä kertaa Ruisrockin mukana. Elämäntapaintiaaneja oli kuitenkin harvakseltaan. Vähitellen hippiekäsitteestä tuli maailmalla yleiskäsite vähän, kuten käsitteestä ”Mafia”. Sen käyttöä laajennettiin pehmeäreunaisesti kattamaan lähes kaikkea vastakulttuuriin  kuulumista.

Tapojen vapautuminen  tai löystyminen oli leimaa-antavaa 1970-luvulla. Tartuttiin aiemmin intiimeiksi koettuihin asioihin. Voidakseen toteuttaa itseään vapaasti, joutuivat monet lähtemään Ruotsiin. Aina eivät  läheiset tai yhteiskunta ehtineet väliin: ilmeni itsetuhoista käyttäytymistä.

Abortti sosiaalisin perustein sallittiin vuonna 1970. Muitakin vastaavia lainsäädäntöuudistuksia tehtiin.

Keväällä 1972 hallitus kaatui. Pitkäjänteisen yhteiskuntapolitiikan harjoittaminen oli tuohon aikaan mahdotonta: hallitusten keski-ikä oli yksi vuosi.

Suomessa poliittisideologinen vastakkainasettelu oli poikkeuksellisen voimakas. Mikä tähän johti? No, ihmiset ja ihmisten elämänkokemukset. Esimerkiksi Kouvolan ennätysmäistä antikommunismia selitettiin suurella määrällä Karjalan evakoita ja varuskuntakaupungilla.

Metalliliiton seitsemän viikkoa pitkä lakko osoitti ideologisten erojen sovittamattomuuden. Työnantajien ja työntekijöiden ristiriidan lisäksi oli kysymys sosiaalidemokraattien ja kommunistien välisestä luokkaristiriidasta. Käyttöönotettujen tupojen tekeminen muodostui sovinnon kannalta erittäin merkitykselliseksi. Muitakin rintamia oli: SMP-johtoinen populistinen politiikka ei lopulta edennyt Suomessa, vaan perinteinen tapa tehdä politiikka jäi monien vaiheiden jälkeen vallitsevaksi.

Taistolaisuuden lisäksi Suomea heilutti 1970-luvun alussa  paljon isompi voima, Neuvostoliitto. Taistolaisuuden ja Neuvostoliiton hyväksi toimimisen väliin ei ole syytä vetää suoralta kädeltä yhtäläisyysmerkkejä. Monet tahot Neuvostoliitossa pitivät äärivasemmistolaista nuorisoliikettä pelkkänä kapitalismin pahoinvointina, johon ei kannattanut tuhlata ruutia Näin etenkin Länsi-Euroopan osalta.

Asiantuntijana käytetty Tapio Bergholm näkee vennamolaisuuden suuremmaksi vaikuttajaksi Suomessa   kuin taistolaisuuden. Olen samaa mieltä. Neuvostoliiton suurlähettilään Aleksei Beljakovin yritys saada 1970-luvun alussa lakkojen avulla aikaiseksi vallankumouksellinen tilanne törmäsi suomalaiseen konsensukseen. Sitä paitsi Neuvostoliitolle oli tärkeämpää säilyttää hyvät suhteet Suomeen kuin ylläpitää jatkuvaa jännitettä. Oletukseni on, että Beljakovilla oli Neuvostoliiton johdon suostumus yritykselleen, mutta ei suostumusta hyväksyä epäonnistuminen. Beljakov (jota Tervon  dokumentissa ei mainita kertaakaan) ei saanut riittävää kannatusta toimilleen edes omiensa keskuudessa sai lähteä Suomesta.

Tässä kohtaa Jari Tervo sortuu asenteellisuuteen ja antaa ymmärtää taistolaisten vauhdin vain lisääntyneen 1970-luvun kuluessa. Minusta taas näytti aikalaisopiskelijana (opiskelin vuodesta 1971 alkaen Jyväskylän yliopistossa), että jo vuosien 1972-75 tienoilla taistolaisten pyrintö hiipui, ei niin, että taistolaiset kärkipoliitikot olisivat hellittäneet vaan siksi, että suuret massat eivät enää jaksaneet innostua aatteesta.

 Tervo kiistää taistolaisuuden hiipumisen jyrkkään sävyyn vuodesta 1972 lähtien. Päinvastoin hän väittää vauhdin vain kiihtyneen ja käyttää perusteena seuraavaa argumenttia: ”Opiskelijanuoriso liittyi taistolaisiin sankoin joukoin. He vaativat vallankumousta yliopistoihin”. Näin siis Tervo sormeaan heristäen. Taistolaiset olivat niin pieni joukko kokonaisopiskelijamäärästä, että heillä ei ollut tarvittavaa vallankumouksellista voimaa. Näin suoraviivaisesti en tapahtunutta kehitystä näe. Mielestäni opiskelijat olivat alusta pitäen taistolaisliikkeen kantava voima. Taistolaiset eivät onnistuneet saamaan tehtaiden työväkeä aidosti yhteiseen rintamaan opiskelijoiden kanssa, vaikka yrittivät sitä. Työväen etujärjestöt olivat kyllä kohteliaita, mutta heille riitti omien palkkojen puolesta taisteleminen. Solidaarisuus ei ollut niin vahvaa kuin siitä kuviteltiin