Winston Churchillin ambivalentti demokratian paremmuutta puoltava (joskin
kulunut) lausahdus kuului: ”Demokratia
on maailman huonoin valtiomuoto − mikäli sulkee pois kaikki muut valtiomuodot”.
Se on asetettu kyseenalaiseksi monissa maissa – syystä tai syyttä.
Mutta onko demokratian esikuvien määrä vähentynyt dramaattisesti? Katsotaan,
päästäänkö tästä selvyyteen.
The Economistin mukaan vuosi 2024 on historian suurin vaalivuosi. Vuoden
2024 luvussa ovat mukana suurvallat USA, Venäjä ja Intia plus monta muuta
väkirikasta valtiota. Joukossa on myös piskuinen Suomi.
Mutta mistä demokratiassa on kysymys? Lähdetään liikkeelle määrityksestä,
joita on tosin monta, mutta tässä pari toisiaan täydentävää esimerkkiä:
1)Demokratia tarkoittaa
kansanvaltaan perustuvaa valtiojärjestystä. Demokratian muotoja ovat
edustuksellinen, suora ja osallistuva demokratia. Demokratia voi perustua
yksinkertaiseen tai määräenemmistöön.
2) Demokratia voi kestää vain
sellaisissa olosuhteissa, jossa yhteiskunta on hyvin
järjestäytynyt ja kansan sivistystasoa on koeteltu riittävän monta
kertaa demokraattisessa prosessissa.
Viittaan vielä referoiden Tero
Tulenheimon artikkeliin ”Ongelmallinen demokratia” (Kanavalehti 1/2020), jolla
saadaan lihaa luiden ympärille: Demokratia voi toteutua, milloin kansanvallan
”peruspiirteet” ovat lähtökohdiltaan haasteen kestävässä
kunnossa. Demokratian keskeinen peruspiirre on oikeudenmukaisuuden odotus.
Demokratiaa kannatetaan sen vuoksi, että se tarjoaa kullekin yksilölle
”vähäisen mutta yhtäläisen” tilaisuuden ”oman tilanteensa parantamiseen
poliittisen vaikuttamisen kautta”. Jännite vallitsee kahden asian välillä:
kansalaisten on uskottava vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta toisaalta
demokratia ei toimi ilman kompromisseja.
Mitä tulee edellä mainittuihin
suurvaltoihin, niin tuskinpa mitään niistä voidaan pitää esikuvana. Intia on hoippunut
demokratian kapealla polulla vuosikymmeniä. Venäjästä ei voi puhua kansanvaltaisena
suurvaltana lainkaan, ja USA, jota on totuttu pitämään demokratian linnakkeena,
on sekin kärsinyt käsittämättömiä takaiskuja. USA on saanut maistaa vallan katkeraa
kalkkia: 1960-luvulla sitä pidettiin monilla tahoilla nykyimperialismin ”kotimaana”,
joka isolla saappaallaan polki muita kansoja. Tällä hetkellä tuntuu, että moni
rukoilee, että tämä demokratian kehto selviäisi seuraavista presidentinvaaleista
edes jotenkin kuiville.
Miettinen tulkitsee demokratiaa
selviytymistarinana: se on läpäissyt maailmansodat, talouden takaiskut,
pandemiat, poliittiset polarisaatiot, demografiset haasteet ja äänestysaktiivisuuden
heilahtelut. Demokratia on – se myönnettäköön – osoittanut myös kyvykkyytensä.
Mitä sudenkuoppia jää jäljelle? Muodostavatko
ne yhdessä demokratian näköalattoman tulevaisuuden?
::::::::::::::::::::::::::::::
Miettinen mukailee Anna Kareninaa: ”jokainen
demokratia on omalla tavallaan onneton”. Onneton voi hyvinkin olla osuva sana
kuvaamaan monien demokratioiden taivalta läpi kansanvallan kompastuskivien ja risukkojen. Ajoittain tuntuu, että demokratia
muodostaa raskaan taakan, jota tavallinen ihminen joutuu kannattelemaan: ”ei
tule vaivatta vapaus”. Totta on, että demokratia on oppimisprosessi. Autoritaarisesti
johdetuissa maissa osa kansasta odottaa, että demokratiaan sisältyy odotusarvo, että se takaa jotenkin paremmat
olosuhteet huomenlahjana, kuin mitkä vallitsevat autoritaarisesti johdetuissa
valtioissa.
Suomihan sopii varsin hyvin esikuvaksii
demokratiaprosessin onnistumisesta, mutta myös haasteista. Kansalaissota jakoi
kansan kahtia runsaat sata vuotta sitten. Kummallakin osapuolella oli käsitys
demokratian toteutumisen mallista, mutta lopputuloksena oli veljessota. Siitä alkoi
monien hämmästykseksi taival kohti kansanvaltaista järjestelmää. Suomi - päinvastoin kuin moni Itä-Euroopan
maa - väisti diktatuurin ja autoritaarisen hallinnon vaarat 1930-luvulla.
Suomen demokratia kesti myös sodat ja asettui sitten polulle, joka johti kohti
yhtä onnistuneimmista demokraattisista järjestelmistä. Mikä tähän vaikutti eniten?
Ehkäpä tuo edellä mainittu demokratian määrittelyn
kohta kaksi ja siinä sana ”sivistystaso”.
Mutta sitten tulee ratkaiseva sudenkuoppa:
selviääkö demokratia ilman seesteisen näköalan tarjoavaa tulevaisuutta? Miettinen
hakee vauhtia historiasta. Lähtökohdat demokratialle olivat vielä 1700-luvulla heikot.
Kansanvallan katsottiin sopivan lähinnä pikkuvaltioille. Demokratia vaikutti
menneen ajan idealta (antiikin kaupunkivaltiot). Kun vanhalla mantereella juututtiin
kuningasvaltaan, löytyi väylä eteenpäin ison veden tuolta puolen. Tässä on käytetty
ajattelun linjaajana ranskalaista aristokraattia Alexis de Tocquevillea. de Tocqueville
(myöhemmin Tocqueville), joka kiersi
1830- ja 1840-luvulla Yhdysvaltoja opiskelumielessä. Tocquevillen ”kompromississa”
näytti siltä, että USA:ssa sekä demokratia että lupaava tulevaisuuden odotus asettuisivat
samalle voittavalle puolelle.
Omassa tulkinnassani Tocqueville
tarjoaa ajatuskokeen, johon kannattaa hetkeksi syventyä. Aatelistaustaisen
Tocquevillen suhtautuminen demokratiaan ja aristokratiaan oli jotenkin
ambivalentti. Hän kritisoi demokratiaa, haaveili aristokratian parhaista
piirteistä, mutta ei halunnut palauttaa vanhaa aristokraattista yhteiskuntaa.
Hän myöntää demokratian läpilyönnin. Tocqueville on sanottu kirjoittaneen
Amerikka-kirjansa enemmän Euroopasta kuin Yhdysvalloista. Totta onkin, että
häneen olivat vaikuttaneet Ranskan kokemukset demokratiakokeiluista.
Mielestäni Tocquevillen voidaan ajatella
löytäneen ja täyttäneen puuttuvan renkaan aristokratian ja läpimurtoa hakevan demokratian
välistä. Tocquvillelaisessa ajattelussa aristokratian
voidaan sanoa ilmentäneen vakautta ja demokratian uuden sivistyneistön myötä kansanvaltaista
edistystä.
Liberaalidemokraattina uskallan sanoa,
että nykydemokratia tarvitsisi siivun vakautta ja johdonmukaisuutta tuovaa
maltillisuutta, mutta tuskin aristokratiaa. Mutta missä muodossa demokratian pöytä
katetaan kansalaisille (tai kansa kattaa sen itselleen) niin, että se pitää
sisällään Miettisen esillä pitämän järjellisen
tulevaisuusaspektin?
::::::::::::::::::::::::::::
Yhdysvalloista on tehty (tai se on tehnyt itsestään) vuosikymmenien
varrella demokratian vartijan liian suurin odotuksin. Seurauksena on ollut
pettymyksiä, koska monet kehittyvät taloudet eivät ole hyväksyneet amerikkalaista
”norsu posliinikaupassa” -jyräämistä. Esimerkiksi sopisi vaikkapa George Bush nuoremman
ryntäys Irakiin kostamaan WTC-tornien tuhoaminen aivan riittämättömin perustein.
Sama virhe on toteutunut monissa muissa kohteissa selvimpänä esimerkkinä Iranissa
vuonna 1953 pääministeri Mohammad Mossadeqin johdolla toteutettu öljyvarojen
kansallistaminen, joka johti demokratian
romahtamiseen amerikkalaisten virheellisesti
luullessa, että kysymys oli kommunistisesta vallankaappauksesta. Chalmers
Johnson: ”Jos Mossadeq on kommunisti, niin sitten paavikin on kommunisti!”
Edettäessä nykypäivään tullaan tapaus Donald Trumpiin, joka perustaa
politiikkansa ”esikuvallisuuden kritiikille”, näkemykselle, jonka mukaan ”Yhdysvaltojen
ei tule toimia globaalin järjestelmän moraalisena auktoriteettina”. Esimerkiksi Kiinan moraalinen valvonta maksaa
aivan liian paljon. Vaikuttaa siltä, että on syntynyt tai syntymässä
valtatyhjiö, josta käydään ankaraa kilpailua. Valtatyhjiö pyritään - tietty -
täyttämään ja tullaan erikoiseen tilanteeseen, jossa amerikkalaisten irtautuminen
paljon moititusta liiallisen puuttumisen tavasta (vrt. 1960-luku) on johtanut (tai
uhkaa johtaa) puuttumattomuuden kautta epätasapainotilanteisiin maailmanpolitiikassa.
Miettinen sanoo, että demokratiat ovat kriittisiä omaa esikuvallisuuttaan
kohtaan. Siksikö valta luovutetaan ”ylemmälle tasolle” tai markkinoille niin
herkästi? Miksi Donald Trumpista on niin
vaikea saada otetta, vaikka hän käyttäytyy kerta toisensa jälkeen epäpresidentillisesti
ja mahtipontisen järjettömästi? Siksikö vaikeista asioista päättämistä
väistetään parlamenteissa ja ajatellaan asioiden ratkeavan ajan kanssa.
Onko syynä juuri se, että
ihmiset luovuttavat vallan auktoriteetteina pitämilleen ihmisille päästäkseen
itse vastuusta. Joskus tulee mieleen, että Trumpille on luovutettu
valtaoikeudet jopa kansalaisten hauskuuttamisesta.
Timo Miettinen vastaa haasteeseen ja nostaa avoimuuden huomion keskipisteeksi
ja sanoo sen avaavan mahdollisuuden välttämättömien kompromissien tekemiseen.
Näennäisdemokratiat ja näennäisvaalit on tahattomasti nostettu arvoon
arvaamattomaan. Demokratia on alistettu kumileimasimeksi. Demokratiaksi voi
julistautua heppoisin perustein vaikkapa linnoittautumalla autoritaarisen hallinnon
taakse.
::::::::::::::::::::::
Hyvän parlamentarismikatsauksen nykytilassa tarjoilee HS:n Robert
Sundman ”Merkintöjä”-palstallaan 8.2.2024: ”Ehdokkaat eivät kaipailleet lisää parlamentarismia”.
Sundmanin teksti myötäilee hyvin pitkälle niitä suuntaviivoja,
joita tässä blogikirjoituksessa on tuotu esille.
Suomella on oma parlamentarismin historiansa, josta ei voida erottaa
Urho Kekkosen roolia. Aivan odotetusti presidentin valtaoikeuksia kavennettiin kerta
toisensa jälkeen Kekkosen ylipitkän presidenttikauden jälkeen. Tehtäviä
siirrettiin eduskunnalle ja hallitukselle.
Mielipidetiedusteluissa nykyisin ei enää kannateta esim. ulkopolitiikan
vastuiden delegointia, vaan presidentin asema on korostunut uudelleen, joskin toistaiseksi
maltillisesti. Vaikutusvallan kasvu ei kuitenkaan johdu juridisen aseman
vahvistumisesta, vaan enemmänkin presidentin persoonallisista ominaisuuksista.
…… esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa Sauli Niinistö. Parlamentarismin perään
ei haikailla, kuten Sundman toteaa.
Nähtäväksi jää, miten Nato-vastuut muuttavat eri instituutioiden asemaa
Suomessa. Olemme luultavasti maailman laajuisesti siirtyneet vallan
keskittämisen suuntaan. Yksi tähän ratkaisevasti
vaikuttanut asia on konservatismin vahvistuminen ja liberalismin suhteellinen heikentyminen.
Ovatko ihmiset siis kyllästyneet parlamentarismiin, jonka suojissa
esimerkiksi hallitukset ja työmarkkinaosapuolet jatkavat loputonta, turhauttavaa vääntöä. Kaivataanko jotakuta, joka
löisi nyrkkiä pöytään? Vai olisiko kultainen keskitie paras vaihtoehto, se jota
Tocqueville ehkä syvällisimmin edusti.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Demokratian esikuva(t)?
Demokratiaprosessien käytännön oppiminen tapahtunee useimmin ensimmäisessä
vaiheessa mallioppimisena, jolloin huonot käytännöt karsiutuvat pois. Viimeinen
vaihe on demokraattisten prosessien sisäistäminen. Parhaat vaihtoehdot valikoituvat
best practise -pohjalta. Onnistuakseen demokratia edellyttää kansanvaltaisten käytäntöjen laajaa ja syvällistä läpimurtoa.
Demokratian tehokkuus ja prosessien hionta sujuvaksi kokonaisuudeksi?
Lainsäädännön valmistelu parlamentaarisesti on demokratiassa monivaiheinen
prosessi. Samat vaiheet autoritaarisessa hallinnossa valmistuvat huomattavasti
nopeammin, jopa pelkästään autoritaarisen johtajan diktaattina. Lainsäädäntöprosessien
yksinkertaistaminen saattaa sekin olla esimerkki demokraattisen päätöksenteon
ohenemisesta.
Demokratian tulevaisuus?
Tulevaisuus on hämärän peitossa,
mutta kaikki viittaa vahvan johtajan mallin jatkuvuuteen. Osassa
autoritaarisista valtioista luotetaan enemmän ”suureen” johtajaan kuin
parlamentarismiin. Sekava maailmanmeno terävöittää ja painottaa johtajakeskeisyyttä.
Demokratia menestyy, jos se on kilpailukykyinen autoritaaristen prosessien kanssa. Itsestään selvää
etevämmyyttä sillä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti