Jokainen päivä on suurten uutisten päivä

 

 ”Suurten uutisten päivä” on eräs  Four Cats-yhtyeen hitin nimi.  Otsake ironisoi ”hyviä” uutisia,  jotka ovatkin huonoja lähes kauttaaltaan. Ja niinhän sitä sanotaan, että vain huono uutinen on hyvä uutinen. No, näitähän on viime aikoina kuultu. Ei tähän kuitenkaan totu: ongelmat Suomen itärajalla, toistuva hybridi- ja kybervaikuttaminen, jatkuva laajenevan sodan uhka, Venäjän todelliset aikomukset, lännen huono valmistautuminen konfliktiin, eri maiden sisäpoliittiset ongelmat yhteistyön esteenä jne. Lista on loputon.

Erimielisiä asiantuntijoita piisaa ruuhkaksi saakka. Osin tämä johtuu tiedottamiseen sopivien kanavien runsaudesta. Jokainen tuntuu haluavan kohottaa profiiliaan millä tahansa käytettävissä olevalla välineellä.

Viime aikoina Venäjän todellisten aikeiden tarkoitus on herättänyt runsaimmat keskustelut ja huomattavimmat otsikot. Ei tiedetä, mikä on pelkkää spekulaatiota, ja missä on vinha perä. Ei riitä, että puhutaan  putinilaisittain rajattomasta Venäjästä, eikä riitä myöskään puhuminen putinilaisesta maailmanjärjestyksestä.  Vladimir Putin on myös maininnut konkreettisena tavoitteena viime vuosisadan  ”suurimman geopoliittisen romahduksen” -  Neuvostoliiton hajoamisen - korjaamisen. On  puhuttava paljon spesifimmällä  tasolla tapahtumien erittelemiseksi.

Nyt kysymys kuuluu ”Tavoitteleeko Venäjä oikeasti 1700-luvun rajoja niin kuin väitetään?” Ja mitä noilla rajoilla tarkoitetaan? Hanna Smith analysoi Iltasanomissa, että länsimaat eivät tunnistaneet Venäjän suurvaltapyrkimyksiä jo 1990-luvulla, vaikka tahtotila väitetysti oli olemassa jo tuolloin. Historia tässä mielessä olisi aloitettava jo Tšetšenian ensimmäisestä sodasta 1994 - 1997. Itse olisin huomattavan varovainen sen johtopäätöksen kanssa, että tavoitteena olisi jo tuolloin ollut imperiumin laajentaminen. Pysyttäydyn siis perinteisessä tulkinnassa, että sekasortoisessa 1990-luvun alun tilanteessa Venäjällä oli muuta mietittävää kuin imperiumin luominen. Yksi ongelmista oli Tšetšenian itsenäisyyspyrkimykset.  Tšetšenia oli autonominen neuvostotasavalta, eikä sen ollut niin helppoa irrota Venäjästä kuin monilla muilla neuvostotasavalloilla. Ei siis mielestäni ollut kysymys  Venäjän imperiumin luomisen lähtölaukauksesta vaan pikemminkin Venäjän alueen supistumisen estämisestä verrattuna siihen, mitä se oli Neuvostoliiton aikaan.  Itse sodassa Venäjä häveliäästi peitteli federaation armeijan mukanaoloa, ja antoi ymmärtää, että kysymys oli ”erikoisjoukkojen operaatiosta”.

Putinin yksi entisistä neuvonantajista, Andrei Illarionov on esittänyt käsityksenään, että Putin oli 2000-luvun alussa -  jolloin Venäjän talous kasvoi vahvasti  - kiinnostunut länsi-integraatiosta. Kiinnostuksen kohteena oli Euroopan unioni ja jopa Nato. Illarionovin mukaan sisäpiirissä ja kulisseissa oli puhetta näiden yhteisöjen jäsenyydestä. Tulkitsen niin, että länsi-integraation kanssa kilpaili toinen tavoite, naapurivaltioiden alistaminen, mutta ei vielä Venäjän imperiumin luomismielessä.  Illarionov itse lukee itsensä  niiden asiantuntijoiden joukkoon, joiden  mielestä valtion olisi pitänyt tukea kansalaisten elintason kohottamista eikä haikailla laajentumisten perään. Vaikea sanoa, onko Illarionov tarpeeksi luotettava historian kulun tulkitsija vai haluaako hän jättää nyt itsestään kuvan ensisijaisesti rauhanomaisen kehityksen kannattajana.

Putinille kansalaisten leivän leventäminen oli ja on toissijainen tavoite: valta itsessään houkuttaa Putinia ja sen välineenä on Venäjän alueen ekspansio. Yhteydet Natoon ja EU:hun siinä muodossa kuin Illarionov ne  tarjoaa pureksittavaksi ovat tietenkin tämän päivän näkökulmasta uskomattomia, mutta siitä huolimatta eivät vailla todellisuuspohjaa.

Illarionovin mukaan  Putinin  ja hänen taustajoukkojensa mieli muuttui vuonna 2008. On selvää, että kannan muutos ei tapahtunut hetkessä, vaan kypsyi hitaasti vuosisadan vaihteen ja vuoden 2008 välillä. Tähän väliin sopi hyvin Putinin kuuluisa puhe Münchenin konferenssissa, jossa hän väitetyn mukaan rakensi tulevaisuuden kuvan mieleisestään maailmasta ja samalla tulevien koettelemusten perustan. Kuunneltuani puheen aikanaan sain vaikutelman, että Putin miltei anteeksi pyydellen esittää asiansa väistämättömänä tosiasiana, jos länsi ei tee viime hetken käännöstä suhtautumisessa Venäjään suurvaltana. Puhe – kuunneltuani sen nyt uudelleen  – kuulostaa suorastaan kohteliaalta huumoripitoisia huomautuksia myöten. Pieni katkelma Putinin puhetta koskevasta blogikirjoituksestani ohessa:

”Presidentti Vladimir Putin piti yhden tunnetuimmista puheistaan turvallisuuskonferenssissa  Münchenissä 10.2. 2007. Monien mielestä täällä lausuttiin Venäjän ekspansion ja Ukrainan sodan alkusanat, vaikkei sitä silloin tietenkään konkreettisesti tiedostettu. Käyn seuraavassa referoiden läpi puheen avainkohdat kommenttien kanssa. Putin piti puheensa venäjäksi. Käytän ohessa hyväksi puheen englanninkielistä käännöstä.

Putin toteaa puheensa alussa,  että hänellä on nyt mahdollisuus puhua turvallisuuskysymyksistä ilman kohteliaisuuksia ja tyhjiä diplomaattisia sanoja. Vielä hän toteaa,  että jos hänen kommenttinsa  kuulostavat poleemisilta tai osoittelevilta, ”pyydän ettette suutu, tämähän on vain konferenssi!”  Alkusanojensa lopuksi Putin vielä esittää toiveen, että tilaisuuden puheenjohtaja ei katkaise punaisen napin painamisella hänen puhettaan heti alkuun (naurua kuuntelijoiden joukossa)!  Puheen eräänlainen motto tulee sanotuksi, kun Putin toteaa perusperiaatteenaan olevan - kuten hän sanoo -  ”turvallisuus yhdelle on turvallisuus yhtä lailla kaikille”. Hän viittaa Franklin Rooseveltin sanoihin toisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin: ”Kun rauha on rikottu kerran, vaarantuu kaikkien rauha”. Putin tiedosti, että hänen puheensa myötä  ollaan kansainvälisten suhteiden vedenjakajalla”.

Putinin mielestä rauhanomaiset ajat olivat ohi tai ainakaan palaamista seesteiseen rauhantilaan ei ollut realistista odottaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Liikkeelle päästyään tilanteet muuttuivat nopeasti. Ensin Venäjän tulilinjalle joutui Georgia, sitten Krim ja Itä-Ukraina. Myös Viroon yritettiin vaikuttaa vuoden 2007 hybridi-kyberhyökkäyksellä. Kaikki vaikuttaa johdonmukaiselta tämän päivän näkökulmasta, mutta tuskinpa asiat etenivät ihan näin suoraviivaisesti. Historiatietoja joudutaan paikkaamaan aikalaisdokumenttien avulla.

Mutta mikä oli 1700-luvun Vanha Suomi?

Suomi (eli Vanha Suomi) oli vain pieni osa 1700-luvun Venäjän imperiumia. Ruotsi luovutti kahdessa rauhanteossa( 1721 ja 1743) Viipurin , Käkisalmen ja Kyminkartanon Venäjälle. Lisäksi Putin on asettanut julkilausutuksi tavoitteeksi Pietari Suuren valloitusten Baltian, Inkerin alueen, Tallinnan ja Riian ”palautukset”.

Selvää on, että vallattavia, etu/vaikutuspiirin muodostavia alueita on tulossa lisää. Aina ei tarvitse fyysisesti anastaa maata lisää. Riittää, kun nujertaa vastustajan niin, että ote pitää. ”Raja” katoaa, sillä aina on uusi raja voitettavana.

Mitä Suomeen tulee,  niin luultavasti  Venäjä katsoi Suomen  riittävän ystävällismieliseksi ennen Natoon liittymistä (lue: Suomi ei ollut vaaraksi Venäjälle). Natoon meneminen oli paradigman muutos vallinneeseen status quohon verrattuna. Se symboloi venäläisittäin ”puolueettomuudesta luopumista”. Nato-liittolaisuus on selvä riski.

Suomettumiskytköksellä ja Nato-kritiikillä ei ole tässä mitään tekemistä toistensa kanssa.  Ongelma on eksistentiaalinen: haluammeko Suomen säilyvän itsenäisenä ja auttaako Nato akuutissa tilanteessa pysymään itsenäisenä vai vaikuttavatko sen (alimitoitetut?) tukikohdat Suomen maaperällä  päinvastoin vihollisuuksien vetämisessä puoleensa?

Minkä tyyppisiä vastakkainasettelun keinoja Venäjä hakee? Oletettavasti pitkälle vietyä hybridi- tai kybervaikuttamista vieden kehityksen konfliktin äärirajoille. Jokin aika sitten pidettiin erittäin epätodennäköisenä, että Venäjä haastaa Naton konfliktitilanteessa. Nyt siitä ei olla enää lainkaan varmoja. Arpa on itse asiassa heitetty.

Myös Naton viides artikla, jonka pitäisi toimia ennaltaehkäisevänä hyökkäyksen uhatessa ja  avun osalta laueta lähes automaation luontoisesti tilanteen ollessa päällä, on asetettu kyseenalaiseksi. Mikään, mitä viime aikoina on tapahtunut ei tue varmaa osallistumista sotaan autettavan puolella.

Yhdysvallat on tehnyt itsestään arvaamattoman konfliktitilanteessa. Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi lisää epävarmuutta liittolaisten keskuudessa.

 Suomessa on herännyt voimakas maanpuolustushenki, joka ehkä yllättäen on johtanut tilanteeseen, jossa ydinaseiden sijoittamistakaan Suomen alueelle ei pidetä mahdottomana. Samalla Suomen paljon kehutussa reservissä on liikehdintää, jota ei ole osattu ennustaa. Puolustusministeri Häkkäsen äkkinäiset johtopäätökset ovat lisänneet epävarmuutta. Turvallisuuspolitiikassa mielipiteiden yhdenmukaistaminen palvelee maanpuolustuksen etua, mutta estää samalla kritiikin tervehdyttävän vaikutuksen.

 Sodankäyntitavat ovat koko ajan kehitysvaiheessa. Droonisodan läpimurto on nyt varmaa. Droonit ovat osoittautuneet todellisiksi täsmäaseiksi, joita vastaan on vaikea puolustautua. Oletus on, että Suomi on teknisen kehityksen kärkipäässä, jos droonisota syttyy. Lisäksi on syytä pitää mielessä, että pitkän kantaman raketti- ja ohjusaseet tekevät infran  täystuhon mahdolliseksi matkojen päästä: sekä hyökkääjä että puolustaja toimivat raunioista käsin.

 Venäjä on nykyisessä suhteiden aallonpohjassa ryhtynyt käyttämään niitä propagandakeinoja,  joita sen on odotettukin käyttävän sekä kehittelemään uusia keinoja. Suomesta on tehty Venäjän tiedotusvälineissä sortaja, Naton innokkain jäsen, russofobian keskus, rajalaittomuuksien eturintaman maa sekä aiemmin kehitettyjen rauhanaikaisten yhteistoimintamuotojen alasajaja.

 Ehkä koko nykyisen sodankäyntivaiheen yllättävin uusi piirre on ollut Venäjän kyky korvata sodassa tuhotut kalustot uusilla tappokoneilla, ja korvata teknisen kaluston - länteen nähden - altavastaajan asemansa ihmisvoimalla aina tuhlaavuuteen saakka. Pakotteet eivät ole toimineet odotetusti, päinvastoin taloudellinen kasvu Venäjällä on nopeampaa kuin lännessä. Onko Venäjä onnistunut laskemaan länttä paremmin kestokykynsä? Venäjällä on yllättäen avautunut mahdollisuus korvata tuontia onnistuneella kotimaisella tuotannolla, jota lännessä ei osattu odottaa. Mikään lopullinen arvio tulevasta tämä ei tietenkään ole.

 Uudet sodankäyntimuodot ovat Suomelle haaste, jossa hyväksi kehuttu reservi testataan, jos se, mikä on epätoivottavaa tapahtuu eli syttyy sota. Samoin pitää paikkansa tosiasia, että Suomi on ”saari”, jonka huoltamisen on oltava todella korkeatasoisesti organisoitu onnistuakseen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Keinot suursodan torjumiseksi ovat rajalliset. Paremman puutteessa voisi käyttää seuraavaa narratiivia: Errol Morrisin loistavassa dokumentissa ”The Fog of War” Yhdysvaltain puolustusministeri Robert McNamara kertoi ymmärtäneensä jotain oleellista Vietnamin sodasta, kun hän muutti ajattelutapaansa  vihollisen toimintaa ymmärtävään (joskaan ei hyväksyvään) suuntaan:  ”Empathize With Your Enemy”, jonka voisi kääntää vaikkapa muotoon ”Asetu vihollisesi asemaan”.

Jospa Ukrainan sotaan voisi soveltaa pikkuriikkisen tätä ajattelua.