Kuulento tapahtui heinäkuussa 1969. John F. Kennedyn asettama
tavoite 1960-luvun alussa lähettää vuosikymmenen loppuun mennessä ihminen
kuuhun ja turvallisesti takaisin maahan oli täyttynyt juuri ja juuri. Olin sen
kesän silloisen TVH:n tienkunnostuksen aputöissä. Kuualuksen laskeutuminen
tapahtui virallisten tietojen mukaan sunnuntaina 20.7.1969 klo 22.18. Ajan
määritys tapahtuu oman prokollansa mukaan. Ylen tiloihin oli pystytetty
”kuustudio”, jossa enemmän tai vähemmän
asiaa tuntevat oppineet kertoivat, mitä oli tapahtumassa. Silloin näimme tuon
ihmeen tapahtuvan: Neil Armstrong laskeutui kuun pinnalle suorassa lähetyksessä.
Kuustudion kello näytti 5 tunnin aikaeroa Helsingin ja Houstonin
välillä.
Venäläiset, jotka johtivat avaruuden valloituksesta käytyä
kilpailua aina 1960-luvun puoleen väliin saakka kärsivät kirvelevän tappion.
Muistan, kuinka kaskun mukaan neuvostoliittolainen politrukki oli noina aikoina
pitämässä puhetta tšekkoslovakialaisella työpaikalla tyyliin
”neuvostoliittolaiset ovat johdossa kaikilla elämänalueilla. Pian he lentävät kuuhun”,
jolloin takapenkiltä kuului toiveikas huokaus: ”Kaikkiko?”
TV:n kautta saimme tietenkin näkymän myös kotimaan arkeen: ympäristöasiat
nousivat huomion kohteeksi, Pihtiputaalla
surmattiin neljä poliisia maaseudun elinehtojen romahduksen seurauksena ja
politiikan näköradiossa väännettiin Vennamon kehittämän talonpojan tappolinjan
oikeutuksesta erityisesti vuosina 1969-70. Muutos vaikutti koko Suomen
elinolosuhteisiin. Väkiluku kääntyi laskuun! SMP ponkaisi 18 (+ 17)
kansanedustajalla keskisuureksi puolueeksi.
Hymy-lehti ja Vennamo kävivät käsikädessä kohti ankeaa
tulevaisuutta väylällä, joka oli katettu ihmisten hädällä ja vennamolaisella
populismilla, ja jota täydensi Hymyn sensaatiokirjoittelu rötösherroineen ja ongelmien
tahallisine yksinkertaistuksineen.
Vennamon ja Hymy-lehden mankelissa ulko- ja turvallisuuspoliittisia
aiheita ei juuri ollut esillä. Oltiin
”pienen ihmisen” asialla tai valtaansa väärinkäyttävän eliitin kimpussa.
::::::::::::::::::::::::::::::::
Yllättävä teema ainakin tämän blogin kirjoittajan mielestä on
AKS:n vanhojen jäsenten nostaminen dokumentissa vaikutusvaltaiseksi voimaksi
Suomen yhteiskuntaelämässä vielä 1960-luvun lopulla. Ei voi tosin kieltää,
etteivätkö yksittäiset AKS:n jäsenet päässeet huomattaviin asemiin
sodanjälkeisessä Suomessa, mutta Voidaanko Kekkosen presidenttikausia selittää
eduilla, jotka kumpusivat kuulumisesta
Seuraan 1930-luvulla. Onko vanhoille
AKS:ään kuuluneille ollut hyötyä Seuraan kuulumisesta vielä 1960-luvun lopulla
vai rakensivatko he menestyksensä oman kyvykkyytensä varaan. Eiköhän Kekkonen
saavuttanut asemansa AKS-leimasta huolimatta pikemminkin kuin Seuraan
kuulumisen ansiosta?
Samalla tavalla on ihmetelty ns. taistolaisten saavuttamia asemia
vielä sen jälkeen, kun taistolaisuus liikkeenä lopahti. Näkisin, että
taistolaiset ovat pääsääntöisesti ansainneet asemansa, vaikka itse liike on
ollut syytösten kohteena monta kertaa. Eikö tässäkin tapauksessa kysymys ole ensisijaisesti osaamisesta ja
kyvyistä kuin vanhoista suhteista.
1960-luvun lopun ja 1970-luvun radikalismia käsitellessään Tervo turvautuu
yksinkertaistuksiin, joita ei voi purematta niellä. Tervo jakaa populismin
kahtia, toisaalta Neuvostoliittoa sympatisoivaan äärivasemmistolaiseen taistolaiseen
radikalismiin ja toisaalta oikeistolaiseen radikalismiin ja populismiin. Vasemmistolainen
radikalismi oli Tervon mielestä Neuvostoliiton erityisessä suojeluksessa,
jolloin sitä piti suvaita. Oikeistolaiseen populistiin taas lyötiin Tervon
mielestä leima, joka tehokkaasti esti etenemisen johtaviin tehtäviin.
Käsitteet äärioikeistolainen ja fasisti olivat leimakirveitä,
joiden käytössä kunnostautui erityisesti presidentti Kekkonen, joka
nuoruudessaan oli kiihkeä oikeistoradikaali. Tervon mukaan Suomessa oli
käytössä sama ”poliittinen sanakirja” kuin Neuvostoliitossa. Nykyinen Venäjän
käyttämä fasismiargumentti on rohkeasti arvioiden yhteydessä Kekkosen
käyttämiin propagandailmaisuihin.
Fasistiksi ja äärioikeistolaiseksi nimitykseen riitti, kun
arvosteli Kekkosen idänpolitiikkaa. Näistä käsitteistä voidaan johtaa käsite
”neuvostovastainen”, joka merkitsi kelpaamattomuutta korkeisiin tehtäviin.
:::::::::::::::::::::::::::::
Ruisrock perustettiin vuonna 1970. Osin sen seurauksena suomalainen
rock kansainvälistyi. Kun Suomessa puhutaan käsitteestä rock, näyttää se Tervon
ja Vilkon mielestä pitävän sisällään myös sellaiset artistit kuin Danny (”käännöspopin
kuningas”) ja Irwin Goodman (Irwinin
sävellykset, Vexi Salmen sanoitukset), jotka minusta ovat lähinnä iskelmälaulajia.
Minä käsitän rockin paljon tiukkarajaisemmin. Vain oikeastaan ”kitarayhtyeiden”
musiikki , heavy rock ja progressiivinen rock sekä jokin osuus käännöspiiseitä
voidaan selkeästi lukea rockin piiriin. Rajatapauksia on runsaasti ja määrittelykysymykset
ovat hankalia. Pitääkö määritys sisällään vanhan rock and rollin vai vain sen
muotiin tulleen vanhojen standardien ”uuskäytön” 1960-luvulta lähtien?
Kiinnostus huumeisiin nousi päivän puheenaiheeksi. Niiden
kokeilusta ja käytöstä tuli muotia. Huumeiden käyttö ei kuitenkaan laajentunut meillä
epidemiaksi saakka. Yhtenä osana tätä kaikkea, hippi(e))kulttuuri ainakin
muotimielessä omaksuttiin tunnuksineen Suomessa ensimmäistä kertaa Ruisrockin
mukana. Elämäntapaintiaaneja oli kuitenkin harvakseltaan. Vähitellen
hippiekäsitteestä tuli maailmalla yleiskäsite vähän, kuten käsitteestä ”Mafia”.
Sen käyttöä laajennettiin pehmeäreunaisesti kattamaan lähes kaikkea vastakulttuuriin kuulumista.
Tapojen vapautuminen tai löystyminen
oli leimaa-antavaa 1970-luvulla. Tartuttiin aiemmin intiimeiksi koettuihin
asioihin. Voidakseen toteuttaa itseään vapaasti, joutuivat monet lähtemään
Ruotsiin. Aina eivät läheiset tai
yhteiskunta ehtineet väliin: ilmeni itsetuhoista käyttäytymistä.
Abortti sosiaalisin perustein sallittiin vuonna 1970. Muitakin
vastaavia lainsäädäntöuudistuksia tehtiin.
Keväällä 1972 hallitus kaatui. Pitkäjänteisen
yhteiskuntapolitiikan harjoittaminen oli tuohon aikaan mahdotonta: hallitusten
keski-ikä oli yksi vuosi.
Suomessa poliittisideologinen vastakkainasettelu oli
poikkeuksellisen voimakas. Mikä tähän johti? No, ihmiset ja ihmisten
elämänkokemukset. Esimerkiksi Kouvolan ennätysmäistä antikommunismia
selitettiin suurella määrällä Karjalan evakoita ja varuskuntakaupungilla.
Metalliliiton seitsemän viikkoa pitkä lakko osoitti ideologisten
erojen sovittamattomuuden. Työnantajien ja työntekijöiden ristiriidan lisäksi
oli kysymys sosiaalidemokraattien ja kommunistien välisestä
luokkaristiriidasta. Käyttöönotettujen tupojen tekeminen muodostui sovinnon
kannalta erittäin merkitykselliseksi. Muitakin rintamia oli: SMP-johtoinen
populistinen politiikka ei lopulta edennyt Suomessa, vaan perinteinen tapa
tehdä politiikka jäi monien vaiheiden jälkeen vallitsevaksi.
Taistolaisuuden lisäksi Suomea
heilutti 1970-luvun alussa paljon isompi
voima, Neuvostoliitto. Taistolaisuuden ja Neuvostoliiton hyväksi toimimisen
väliin ei ole syytä vetää suoralta kädeltä yhtäläisyysmerkkejä. Monet tahot
Neuvostoliitossa pitivät äärivasemmistolaista nuorisoliikettä pelkkänä
kapitalismin pahoinvointina, johon ei kannattanut tuhlata ruutia Näin etenkin
Länsi-Euroopan osalta.
Asiantuntijana käytetty Tapio Bergholm
näkee vennamolaisuuden suuremmaksi vaikuttajaksi Suomessa kuin taistolaisuuden. Olen samaa mieltä. Neuvostoliiton
suurlähettilään Aleksei Beljakovin yritys saada 1970-luvun alussa lakkojen avulla
aikaiseksi vallankumouksellinen tilanne törmäsi suomalaiseen konsensukseen. Sitä
paitsi Neuvostoliitolle oli tärkeämpää säilyttää hyvät suhteet Suomeen kuin ylläpitää
jatkuvaa jännitettä. Oletukseni on, että Beljakovilla oli Neuvostoliiton johdon
suostumus yritykselleen, mutta ei suostumusta hyväksyä epäonnistuminen. Beljakov
(jota Tervon dokumentissa ei mainita
kertaakaan) ei saanut riittävää kannatusta toimilleen edes omiensa keskuudessa
sai lähteä Suomesta.
Tässä kohtaa Jari Tervo sortuu
asenteellisuuteen ja antaa ymmärtää taistolaisten vauhdin vain lisääntyneen
1970-luvun kuluessa. Minusta taas näytti aikalaisopiskelijana (opiskelin
vuodesta 1971 alkaen Jyväskylän yliopistossa), että jo vuosien 1972-75
tienoilla taistolaisten pyrintö hiipui, ei niin, että taistolaiset kärkipoliitikot
olisivat hellittäneet vaan siksi, että suuret massat eivät enää jaksaneet
innostua aatteesta.
Tervo kiistää taistolaisuuden hiipumisen
jyrkkään sävyyn vuodesta 1972 lähtien. Päinvastoin hän väittää vauhdin vain
kiihtyneen ja käyttää perusteena seuraavaa argumenttia: ”Opiskelijanuoriso
liittyi taistolaisiin sankoin joukoin. He vaativat vallankumousta
yliopistoihin”. Näin siis Tervo sormeaan heristäen. Taistolaiset olivat niin
pieni joukko kokonaisopiskelijamäärästä, että heillä ei ollut tarvittavaa
vallankumouksellista voimaa. Näin suoraviivaisesti en tapahtunutta kehitystä
näe. Mielestäni opiskelijat olivat alusta pitäen taistolaisliikkeen kantava
voima. Taistolaiset eivät onnistuneet saamaan tehtaiden työväkeä aidosti yhteiseen
rintamaan opiskelijoiden kanssa, vaikka yrittivät sitä. Työväen etujärjestöt
olivat kyllä kohteliaita, mutta heille riitti omien palkkojen puolesta
taisteleminen. Solidaarisuus ei ollut niin vahvaa kuin siitä kuviteltiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti