Koulutus on turhaa!

Kumpi on tärkeämpi hyöty koulutuksesta, itse tutkinto pätevyyden osoituksena vai koulutuksen sisältö? Kysymys voi yllättää. Useimmat suomalaiset ajattelevat, että koulutuksen tärkein anti on siinä, mitä koulutuksessa opitaan, mutta soraääniä on esitetty erityisesti anglosaksisesta maailmasta. Entä jos asia ei olekaan niin yksiselitteinen kuin Suomessa yleisesti kuvitellaan?

Tuoreessa T&Y-lehdessä 2/2018 pohditaan tätä problematiikkaa amerikkalaisen Bryan Caplanin teoksen ”The Case Against Education” -kautta. Alaotsake on tahallisen tyrmäävä: ”Why the Education System Is a Waste of Time and Money”. Kirjaa arvioi vanhempi tutkija Hannu Karhunen. Lisään mukaan on omat kokemukseni koulutuksen merkityksestä.

Caplan väittää, että koulutus ei lisää osaamista(!). Caplan ja monet muut käyttävät tässä yhteydessä käsitettä ”signalointi”. Sillä tarkoitetaan, että koulutus/tutkinto kertoo työnantajalle työnhakijan pätevyyden (kapasiteetin) eikä tuo nykyisenlaisena sisällöllistä arvoa (ammattiosaamista) koulutettavalle.

Minkälaista ajatusmaailmaa Caplanin kaltainen oppinut mies edustaa? Hänet on määritetty libertaariksi, joka tässä tapauksessa selkokielellä tarkoittaa oikeistoliberaalia, vieläpä radikaalia oikeistolaista suuntausta. Näistä lähtökohdista ei ole välttämättä yllättävää, että Caplan pitää koulutusta turhana julkisen sektorin rahojen tuhlaamisena: koulutus ei lisää koulutettavan osaamista työmarkkinoilla. Hänen mielestään nykymuotoinen koulutusjärjestelmä on vain ”yhteiskunnan rakentama kallis signalointimekanismi”, kuten Hannu Karhunen kiteyttää Caplanin mallia.

Työnantajalle signalointijärjestelmästä on se hyöty, että se kertoo hakijan tason työmarkkinoilla. Sen avulla työnantajat voivat löytää parhaat työntekijät.

Perimmältään Caplan tuntuu ajavan tavoitetta, että julkisen vallan tulisi lopettaa koulutuksen tukeminen.

Karhunen ottaa esille keskeisen asian, kun hän teroittaa lukijalle, että suurin osa amerikkalaisista menee lukiota muistuttavaan ”high schooliin” eikä Yhdysvalloissa ole selkeää väylää toisen asteen ammatilliseen koulutukseen.

Syynä on se, että amerikkalaisen ajattelun mukaan ihmisille tulee tarjota spesifioimatta laaja-alainen pohja jatko-opinnoille. Mutta toteutuuko tämä? Karhunen toteaa, että amerikkalaisissa yliopistoissa oheistoiminnan (esimerkiksi urheilu) merkitys on suuri. Koulutuksen laatu ja keskeyttäminen ovat myös haasteena, vaikka kärkioppilaitoksissa saavutetaankin huipputuloksia. Euroopassa ammattiin valmistuminen ammatillisista oppilaistoksista on edelleen vahva tahtotila.

Amerikkalaisen Caplanin arvioissa näkyy varmaan koulutusajatuksen erilainen luonne moniin eurooppalaisiin vertailukohteisiin: ammattia ei opita koulunpenkillä. Tosin ajattelu näin kapea-alaisena ei ole relevanttia Euroopassakaan.

Toinen tapa – ja meille luonteva tapa - selittää koulutuksen hyötyjä on ”inhimillisen pääoman teoria”. Sen mukaan koulutus lisää osaamista ja valmiuksia selvitä työelämässä. Parempi palkkakehitys ja suurempi tuottavuus ovat luontevia seurausvaikutuksia. Tutkintopaperi on sitten sinetti osaamiselle.

:::::::::::::

Caplanin perusväite, että koulutus on turhanaikaista sisällön osalta on shokeeraava, koska se - jos väite pitäisi paikkansa - merkitsisi suurta resurssien tuhlausta. Caplan vahingoittaa omalla asenteellaan asiaansa suhtautumalla ylimielisesti koulutukseen ja muiden tutkijoiden päinvastaisin tuloksiin koulutuksen hyödyllisyydestä.

Caplan viittaa 1950-lukuun, jolloin koulutus merkitsi vähemmän kuin tänään ja silti useimmat työllistyivät helposti. Tässäkin voidaan vasta-argumenttina todeta, että Yhdysvaltain taloudellisesti ylivoimainen asema 1950-luvulla varmisti työpaikkojen saannin: koulutuksen ei tarvinnut olla niin spesifistä kuin tänään. ”Lapiohommia” (=suorittavaa työtä) löytyi kenelle tahansa. Tänä päivänä vaatimukset ovat aivan erilaiset. Eri aikakausia ei pitäisi verrata kritiikittömästi toisiinsa.

Caplanin ehdotus koulutuksen rajuista leikkauksista merkitsisi eriarvoisuuden voimakasta kasvua tänä päivänä.

Trumpin ja teekutsuliikkeen Yhdysvalloissa Caplanin ajattelulla on varmaan sosiaalinen tilaus. Asenne tietyillä tahoilla tuntuu olevan, että faktapohjainen tutkimus sivuutetaan ”minusta tuntuu” -vastaväitteillä.

Caplanille riittää sisältöfunktiona työssäoppiminen ja oppisopimuskoulutus. Caplanin ajatuksenjuoksusta voi poimia joitakin hänen huomiotta jättämiä teemoja, kuten tärkeänä pitämäni yleissivistyksen, joka tulee koulutuksen oheistuotteena. Caplan ei ilmeisesti anna arvoa tällaiselle kokonaisvaltaiselle koulutusajattelulle.

Kun Caplan viittaa koulutuksen tehottomuuteen, voidaan tähän tarttua aiheellisesti, mutta ei siinä mielessä, että koulutuksen sisällölliset asiat mitätöidään. Pikemminkin sisältöjä tulisi kehittää eli tehostaa siihen suuntaan, että ne vastaavat työelämän uusiin haasteisiin.

:::::::::::::::::

Ehkä totuus löytyy kahden argumentin (signaloinnin ja inhimillisen pääoman teorian) välistä: tarvitaan ehdottomasti koulutuksen osaamista ja työvalmiuksia lisäävää vaikutusta, mutta myös todistuksen arvoa sinänsä. Painopisteen pitäisi kuitenkin olla selkeästi sisältöjen puolella, sillä muutoin koulutuksen suurta kustannusvaikutusta ei voi perustella. Koulutuksen substanssin kehittämisvaatimus jää koulutuksen järjestäjälle ja rahoittajalle.

Vaikken myönnäkään signaloinnin ”caplanilaista” vaikutusta, voin helposti ottaa esille omasta kokemuksestani valmistumisen yliopistosta siten, että tutkinto ei tue ammattiin valmistautumista (siihen liittyvä auskultointi kylläkin). Työnantaja arvioi tällaisessa tapauksessa signalointityppisesti tutkinnon merkityksen kypsyysnäytteenä. Arvioisin kuitenkin, että omana opiskeluaikanani ”yleistutkintoajattelu” vielä riitti: kaikki opintonsa päättäneet saivat käytännössä työpaikan. Nyt on toisin: sen enempää opiskelun sisältö kuin tutkintonimikekään eivät välttämättä takaa työhön pääsyä.

PS

Tekoälyn laajamittaisen käyttöönoton arvioidaan olevan valtava koulutuksellinen haaste Suomessa. Konsulttiyhtiö McKinseyn mukaan korkeasti koulutetun työvoiman osuus nousee 51 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä (vuonna 2016 se oli 44 prosenttia). Tämä merkitsisi 200 000 uutta korkeasti koulutettua. Epäilen, että asetetuissa tavoitteissa epäonnistutaan, jos tähtäimenä on vain tutkinnon toimiminen kypsyysmittarina. Koulutuksen sisältöjen tulee palvella työtehtävävaatimuksia.

Voimmeko luottaa mediaan?

Reuters-instituutin tekemässä Digital News Report 2018 -tutkimuksessa Suomi pärjäsi hyvin vertailtaessa uutisten luotettavuutta 37 maassa. Kaikista maista Suomessa luotetaan uutisiin eniten. Kotimaista uutismediaa luettiin paljon myös verkossa.

Näyttää siltä, että kansainvälinen kilpailu ei ole kovin suuri uhka kotimaisille medialähteille. Suomen eksoottinen kieli ja joka tapauksessa pieni kielialue olivat omalta osaltaan tukemassa kotimaisen median vahvuuksia. Mutta muitakin syitä kannattaa pohtia. Erityisen luotettavaksi koettiin Yle-Uutiset. Verkossa luotettavuuden kirjo oli monipuolisempi.

Facebookin käyttö uutislähteenä on laskenut, joskin on edelleen suosittu. Esimerkiksi Youtuben merkitys on kasvanut. Toisaalta yli puolet tutkimukseen vastaajista oli hyvin tai erittäin paljon huolissaan verkon totuudellisuudesta, mikä ei tietenkään ole yllätys. Välillä tuntuu, että netissä vallitsee viidakon lait, koska pyritään siihen, että koviten huutavat saavat eniten ilmatilaa.

Joka tapauksessa Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verkkouutisista maksavien määrä on kasvanut. Suomessa 18 prosenttia maksaa uutisista verkossa, mikä on huomattavan korkea luku.

Samantyyppistä teemaa käsitteli Suomen Kulttuurirahaston ja ajatuspaja e2:den julkaisema tutkimusraportti ”Suomalaisten identiteetit” 2/4, joka keskittyi siihen onko Suomi niin jakautunut kuin julkisuudesta voisi päätellä.

Yksi mitatuista kohteista oli mediakriittisyys. Reutersin tutkimusta vahvistaen lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä tieto on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Tutkijat saavat saman kohtalon osakseen. Enemmistön mielestä tutkijoiden omat arvot ohjaavat liikaa tutkimusta. Kansalaisten kriittisyys näyttää olevan vallitsevaa riippumatta koulutustasosta.

Mielenkiintoista tässä kaikessa on, että huolimatta mediakritiikistä suomalaiset kuitenkin eniten luottavat esimerkiksi uutisiin, kuten Reutersin tutkimus osoittaa. Saman tyyppinen ajatus tuli mieleen, kun suomalaiset todettiin mittaustulosten perusteella onnellisimmiksi ihmisiksi globaalisti. Myös onnellisuustutkimuksen yhteydessä ihmeteltiin tulosta, kun suomalaiset ovat niin kriittisiä yhteiskuntaa ja elämänpiiriään kohtaan.

Sama tilanne vallitsee monien kansainvälisesti tutkittujen teemojen osalta. Täytyy olla joku yhdistävä selitys. Selittäisin itse tätä paradoksia niin, että kehityksen (ja hyvään tulokseen pääsemisen) edellytys on suuren osan kansalaista tyytymättömyys millä alalla tahansa, vaikka sitten kokonaisuutta arvioitaessa tulos olisikin kansainvälisesti verrattuna loistava. Tyytyväisyyden edellytys on siis kriittinen asenne, joka mahdollistaa kattavan menestyksen.

Yhdysvalloissa ollaan jo aikapäiviä sitten jakauduttu mediakulutuksen suhteen kahtia. Kuunnellaan vain sitä kanavaa, jota halutaan kuunnella ts. imetään uutisia kanavilta, jotka suoltavat omaan poliittiseen ja ideologiseen kantaan soveltuvia uutisia. Näin omat näkemykset vahvistuvat sen sijaan, että suoritettaisiin henkilökohtaista omiin asenteisiin kohdistuvaa faktantarkistusta. Suomessa ei olla edetty tähän suuntaan, mutta merkkejä saattaa olla jo näkyvissä Yhdysvaltain kehityssuunnan seuraamisesta. Internetistä jo haetaan niitä uutisia, joita nimenomaan halutaan nähdä ja kuulla.

Esimerkiksi Helsingin Sanomat toteaa, että yhtenäiskulttuurin (yksien radio- ja TV-uutisten) aika on ohi. Tämä lienee myös ollut aiemman konsensusajattelun ylläpitämä voima, joka nyt on murenemassa.

On vaikeaa sanoa, onko eripura lisääntynyt, sillä kyllä aiemminkin oli suuria ja korostuneesti ideologisesti värittyneitä eroja ihmisten ja yhteisöjen välillä. Ehkä muutos on siinä, että nyt mielipidekirjo on laajentunut ”kaikkien sodaksi kaikkia vastaan”. No, tämä on liioittelua, mutta eri yksilöiden ja kansanryhmien lähestymiskulmien kasvanut määrä lienee fakta.

Sitten on vielä ideologisesti värittyneet asennevinoumat. Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaalien aikoihin nousi esille ”musta tuntuu” -ajattelun korottaminen perinteisten ns. luotettavien medialähteiden yläpuolelle. Oikeaksi siis haluttiin kokea se, mikä omassa sisimmässä ”tuntui” oikealta. Tällainen ajattelu on sukua samoihin aikoihin esille nousseelle valeuutiskulttuurille, joka viettää edelleen riemujuhliaan koko ajan muuntautuen aikaan sopivaksi.

Olemme Suomessa välttyneet pahimmilta mediassa ilmenneiltä vinoumilta.

Entä voidaanko vanhan yhtenäiskulttuurin uutisointia soveltaa uusiin uutistoiminnan virtauksiin?

Miten olla siis vaihtoehtoinen, mutta samalla luotettava ja monipuolinen tiedon lähde? Tähän moni vastaa, että tarjoamalla moniarvoista uutisointia monipuolisine kommentteineen. Uutisten ja kommenttien erottaminen toisistaan on iso harppaus objektiivisen tiedonvälityksen suuntaan.

Seuraan itse lähes ammattimaisesti eri tiedotusvälineitä sekä sähköisessä että paperimuodossa. Suuressa kuvassa paljastuu isojakin eroja eri tiedotusvälineiden uutisoinnissa. Median omistuspohja on ehkä merkittävin yksittäinen vaikuttava tekijä arvioitaessa median luotettavuutta.

Subprime-lainat, yhtiölainat ja tonttirahastot

Viime aikoina on puhuttu suuren asuntokysynnän aiheuttamasta kuplavaarasta asuntojen hinnoissa (tuntuu miltei ärsyttävältä puhua kuplavaarasta ikään kuin haluttaisiin sanoa, että kysymys on ikuisesta vaarasta!). Tässä yhteydessä on viitattu monesti finanssikriisin tapahtumiin ja erityisesti subprime-lainoihin (subprime = alle priiman). Osin viittaukset ovat oikeansuuntaisia, mutta subprime-lainojen kokonaisuus muodostuu monesta osatekijästä, joista vain osassa on viitteitä nykytilanteeseen Suomessa. Katsotaanpa.

Tässä yhteydessä kannattaa painotta, että Suomella ei ollut osaa eikä arpaa finanssikriisin synnyssä. Olihan meillä varoittavana esimerkkinä oma ”finanssikriisi” 1990-luvun alussa.

Seuraavassa lainaan omaa kirjoitustani ajalta, jolloin pyrin selvittämään itselleni, mistä finanssikriisissä oli kysymys. Oheinen on lainaus omasta kirjoituksestani 15.2.2013 ”Rahamarkkinakriisi – kun pöly on laskeutunut”.

(lainaus alkaa)

”Kuten tiedetään mieletön asuntojen kysyntä johti asuntojen hintakuplaan ja vääjäämättömään romahdukseen. Kriisi muhi lähes vuosikymmenen ajan ennen kuin saavutti lakipisteen vuonna 2006. Romahdus seurasi viiveellä vuonna 2008.

CDO-arvopaperit ja CDS-luottojohdannaiset tuhosivat arvopaperistettujen luottojen laadun tehokkaasti. Molempiin rahamarkkinatuotteisiin sopii käsite ”järjetön ylenpalttisuus”: mikään ei riittänyt pyrittäessä yhä mielikuvituksellisempiin rahoitustuotteisiin.

Väistämättä tulee mieleen, ettei kukaan hallinnut kokonaisuutta. Rahan tulviminen omaan taskuun hiljensi kriittiset äänet. Kaikki tuntuivat hyötyvän. Varmistuksena toimi ”vastuunsiirtojärjestelmä”. Mikään rahoituksen osapuoli ei jäänyt katsomaan, miten omalle panokselle käy. Arvopaperistettu laina välitettiin eteenpäin rahamarkkinoiden ravintoketjussa ilman välttämätöntä kontrollia. Tapahtui suoranaisia petoksia, jotka ovat jääneet rankaisematta. Suuri osa toimijoista ehti nostaa bonukset loistavasta bisneksestä, ennen kuin romahdus tuli eikä monenkaan ole tarvinnut pelätä rahojen palauttamista.

Suurimmat virheet tehtiin pankeissa innovatiivisten rahoitusinstrumenttien valheellisen innostavassa ilmapiirissä. Puolijulkisten asuntorahoittajien rooli (Fannie Mae, Freddien Mac) oli sittenkin rajallinen. Ne kyllä ostivat luottoja ja pahensivat kuplaa, mutta suurimman virheen ne tekivät liittyessään niiden tahojen joukkoon, jotka sijoittivat varojaan subprime-arvopapereihin. Ne olivat siis samoilla apajilla kuin monet institutionaaliset sijoittajat. Kaikkein vastenmielisimpänä piirteenä pettäjäpankkien toiminnassa pidän niiden vedonlyöntiä alenevaan kurssiin niiden itsensä liikkeelle laskemia arvopaperistettuja luottoja vastaan. Shorttaus oli kammottava seuraus myrkyllisten arvopaperien luomisesta.

Tietenkin keskuspankin alhainen korko IT-kuplan puhkeamisen aiheuttaman taantuman seurauksena oli lisäämässä luototusta. Alan Greenspanin panos kriisin syntymiseen oli se, että hän yhden-kahden vuoden sijasta piti korot alhaalla peräti neljä vuotta. Yleinen sääntelyn vastainen henki tuhosi mahdollisuudet kahlehtia pahimpia ylilyöntejä. Johdannaisten säätelypyrkimyksen kaaduttua vuonna 2000 oli portti avoinna moraalikadolle.”

(lainaus loppuu)

Subprimessa arvopaperistetut lainat elivät omaa elämäänsä ja tuntuivat sijoittajien kannalta houkuttelevilta. Niitä rynnättiin ostamaan suureellisten tuotto-odotusten siivittämänä. Asiat sujuivat hyvin niin kauan kuin asuntojen hinnat nousivat. Hintojen lasku romahdutti koko ketjun.

Pieni- ja keskituloinen asunnonostaja nääntyi 2 (vapaavuodet) +28 (laina-aika vuosissa) -muotoisen lainajärjestelyn alla. Hänellä ei ollut minkään valtakunnnan tietoa, minkä rahoitusketjun päässä lainaosuuksien omistajat olivat. Sijoittajat kaatuivat liian suuriin tuotto-odotuksiin, jotka romahtivat ja samaan aikaan tai hiukan myöhemmin - vapaavuosien jälkeen - lainojen takaisinmaksut räjähtivät vähävaraisen asunnonomistajien käsiin osoittautuen ylivoimaisiksi.

”Subprimen kosketus” vertaantuu tämän päivän kokemukseen Suomessa sen takia, että asuntorakentamisen rahoituspolku ”etääntyy” asunnonostajan ulottumattomiin tai ainakin asunnonostajan täytyy olla erittäin tietoinen rahoitusjärjestelmän kriisiherkkyydestä. Tonttirahastot ja yhtiölainat ovat esimerkkejä ”etääntymisistä”. Asunnon ostajalla ei ole voimavaroja selvittää monimutkaisia ketjuja, joiden toisessa päässä on asunnonostajan rahat (omat tai velkarahat tai näiden yhdistelmä) ja toisessa päässä velkavivutettu rahoituspolku. Polulla miinan astumisen vaara on suuri.

Arvoitukseksi jää voiko potentiaalinen asuntokriisi levitä muuhun talouteen.

Puolueet ja heimot - demokratia ja viidakon lait

Helsingin Sanomat esitteli (6.6.2018) lyhyesti vastikään ilmestyneen Barack Obaman neuvonantajan Ben Rhodesin kirjan ”The World As It Is”, jossa peilataan Obaman presidenttiyttä häntä hyvin läheltä seuranneen avustajan ja kumppanin näkökulmasta.

Obama oli ja on nykyaikaisen liberaalin demokratian läpivalaisema poliitikko, mutta kirjan mukaan hän heitti epäilyn itse noudattamansa politiikan järkevyydestä pian Trumpin valinnan jälkeen. Obaman esille nostama seikka ei ole mitenkään poikkeuksellinen tai uusi, hän nimittäin heitti retorisen epäilyn, että harjoitettu ”kosmopoliitti globalismi” (jolla oli ja on Obaman vankka kannatus) oli virhe. Tuskinpa hän periaatteistaan on luopumassa, mutta älykkäänä ihmisenä pyrki analysoimaan, miksi valta vaihtui Valkoisessa talossa.

Joku populisti voisi tähän sanoa, että vasta Trumpin valinnan jälkeenkö Obama tajusi asioiden oikean laidan? Helppo sanoa!

Liberaalin demokratian kannattajaksi tunnustautuvan kannalta tapahtunut ei ole mitenkään huitaisemalla ohitettava asia, vaan tärkeä periaatteellinen kysymys: se linja, jota Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa on noudatettu kymmeniä vuosia on asetettu yhä useammin kyseenalaiseksi. Monissa maissa liberaaliin demokratiaan skeptisesti suhtautuvien populistien näkökulmasta asia on selvä: kysymys on kansalaisten tuntemasta oikeutetusta ärtymyksestä ja jopa vihasta liberaalin demokratian ”petosta” kohtaan . Mikä tuo petos sitten voisi olla? Määrittelisin niin, että liberaali demokratia on - väitteiden mukaan - hylännyt kansakunnan perusduunarit, priorisoinut etnisiä vähemmistöjä ja tukenut sukupuolisia vähemmistöjä, antanut feminismin dominoida ja tukeutunut vapaamielisiin ”kaiken salliviin” ideologioihin jättäen perinteisiä arvoja kunnioittavat kriitikot oman onnensa nojaan. Tässä onkin yksi johtolangoista: liberaalit ovat vähätelleet konservatiivisesti ja autoritaarisesti ajattelevia ihmisiä aiheuttaen väitteen mukaan kansakunnalle vahinkoa. Isänmaalisuus on koettu liberalismin kriitikoiden taholta väheksytyksi. Tämä on ollut omiaan nostattamaan nationalistisia liikkeitä.

Osa kansalaisista on ikään kuin alkanut puolustaa tärkeäksi kokemaansa syvälle historiaan ulottuvaa identiteettiä. Demokraattinen puoluekoneisto – välillinen kansanvalta - ei vastaa enää ihmisten tarpeisiin vaan halutaan suoraa yhteiskunnallista reagointia ja osallistumista. Monien liberaalien – mukaan lukien Obama – mielestä tässä on kysymys taantumisesta tribalismiin, heimottumiseen, joka voisi olla demokraattisen koneiston primitiivinen versio. Ainakin Obaman esittämä problematiikka on relevantti ja vaatii vastausten pohdintaa.

On nähtävissä, että ihmiset eivät sittenkään olleet valmiit maailmoja syleilevien edistyksellisten oppien kannattajiksi. Syvältä menneisyydestä johdetun identiteetti-imperiumin vastaisku on nähtävissä kaikkialla maailmassa.

Ideologiset ja poliittiset ääripäät voidaan nähdä seuraavasti:

Jyrkkäreunaisen heimottumisen yhtenä piirteenä voidaan pitää tiukkaa määritelmää, kuka saa kuulua ”yhteisöön”. Liberaalin demokratian radikaalin tulkinnan mukaan taas vapaus on universaali, vallitsee sallivuuden ja vapauden ehdottomuus. Nämä kaksi ääripäätä harvoin toteutuvat sellaisenaan käytännössä, mutta voisivat muodostaa kehikon, jonka kautta liberaalidemokratiaa ja heimoutumista voidaan eritellä.

Itse asiassa edellä esitetty kuvaus on raju yksinkertaistus. Tosiasiassa kansalaiset ovat monissa yhteisöissä jakautuneet useisiin ryhmiin.

Joka tapauksessa liberaalia demokratiaa haastetaan äänekkäästi: huudetaan maailmalle seis! Turhaan tietenkin, mutta tärkeintä on saada oma ääni kuulluksi, kun liberaali demokratia on väitteen mukaan mitätöinyt populististen protestoijien vastalauseita. Populistit ovat saaneet oppositiosta huutaa iskulauseitaan , mutta nyt on tapahtumassa laajalti selvä murtautuminen hallituksiin useissa Euroopan maissa. Suomessa ollaan itse asiassa pisimmällä, koska meillä populistit ovat saaneet osoittaa kyvykkyytensä hallituksessa jo monien vuosien ajan. Tulos on ollut odotettu. Hallitseminen on osoittautunut paljon vaikeammaksi kuin oppositiosta käsin kivien heittely.

Helppoa ei ole ollut toisellakaan puolella: Obama toteaa Rhodesin kirjan mukaan, että ”ehkä me työnsimme liian lujaa (liberaaleja aatteitamme)” Obaman hämmennys on ilmeinen, kun hänen vahvoiksi kuvittelemansa periaatteet on monilla tahoilla asetettu kyseenalaisiksi : ”Ehkä ihmiset vain haluavat kääntyä takaisin heimoonsa”, jatkaa Obama.

::::::::::::::::::::

Olen itsekin kirjoittanut yhden blogikirjoituksen heimottumisesta, ”Onko heimokulttuuri taantumisen merkki?”. Totesin kirjoituksessa mm. seuraavaa: ”Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.”

Populismin kiinnitin heimottumiseen seuraavalla tavalla: ”Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan, kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet – monien esittämän väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön niitä vaikka heimoiksi.”

Tutkija Shania Määttälä on selvittänyt postmodernin ja heimottumisen yhteyksiä ja toteaa varsin sattuvasti: ”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen ja postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Edellä kuvattu tapahtumasarja on kestänyt kymmeniä vuosia. Meillä Suomessakin Veikko Vennomon protesti liittyy oleellisesti modernisoitumis- ja liberalisoitumiskehitykseen. Vennamon protesti kantoi aikansa, mutta lopulta lopahti. Sen jälkeen identiteettikeskeisyys on kokenut uuden nousun aivan viime vuosina.

::::::::::::::::

Perimmältään kysymys on demokratian pahoinvoinnista. Heikki Wilenius kirjoittaa tuoreessa Voima-lehdessä (Voima/toukokuu 2018) kahdesta kuuluisasta filosofista ja yhteiskuntatieteilijästä Theodor Adornosta ja Max Horkheimerista, kuinka natsismiin ja kapitalismiin johtaneet kokemukset lannistivat parivaljakon niin, että he kirjoittivat yhteisen teoksen ”Valistuksen dialektiikka” (1944), jossa he väittävät, että valistusajattelu ja siihen liittyvä järjenkäytön ihannointi on vain myytti muiden joukossa. Ennemmin tai myöhemmin valistushaaveet vajoavat takasin sinne, mistä kumpusivatkin: taikauskoon ja myyttiin.

Horkheimer ja Adorno siis viitoittavat jo varhain tietä sille kehitykselle, mikä on tapahtunut viime aikoina, ja joka tässä kirjoituksessa on määritetty taantumiseksi heimottumiseen.

Ei siis mitään uutta auringon alla: demokratiaan ei liity mitään erityistä ja ylevää. Se huojuu kuin mikä muu tahansa hallitsemisen muoto.

Tätäkö olemme todistamassa nyt?

Adornoon ja Horkheimeriin viitaten Wilenius väittää, että ”demokratiaan kuuluu myytti, että se on erilaista kuin perinteeseen tai hallitsijan karismaan perustuva vallankäyttö”. Tosiasiassa Wileniuksen mielestä ”demokratian viime aikainen vajoaminen autoritarismiin on merkki siitä, että demokratia on alastomimmillaan Kim Jong-unia ja Donald Trumpia”. Aika kova yleistys, mutta viime aikojen vallankäytön muotojen sekoittuminen osin tukee Wileniuksen kärjistystä.

Adornon ja Horkheimerin ajattelu johtaa lopulta koko edistyksen asettamiseen kyseenalaiseksi – ainakin siinä muodossa, kuinka sen länsimaissa koemme.

Erään näkökulman luo John Dickinson, joka laajassa The Atlanticin (May, 2018) artikkelissa ”The Hardest Job in the World” antaa ymmärtää, että presidentin tehtävä ei ole sekaannuksen tilassa vain Trumpin takia, vaan ongelman ytimessä on presidenttiyden (tai miksei koko edustuksellisen demokratian tehtävän/oma huomioni) ”mahdottomuus” ylipäätänsä nykyaikana: ”What if the problem isn´t the president – it is the presidency”? Tässä sitä ollaan: johtamisen mahdottomuudessa.

Ylijäämäihmisiä pankissa

Joskus harvoin on pakko käydä pankissa oikein henkilökohtaisesti. Niin minunkin. Tämä tapahtui sattumalta Helsingissä.

Kun ihmisiä valikoituu tai valikoidaan pankkipalveluihin, niin netin päässä olevat ovat tietenkin priima-asiakkaita. Kohtasin nyt sen toisen pään pankin tiloissa. Siellä digitaalimaailman ylijäämäihmiset muodostivat jonon konttorin palvelutiskille.

Konttorissa oli hienot lasiseinät ja niissä ovi. Ihmiset törmäilivät, koska ovi ei erottunut lasiseinästä. Suuri osa ihmisistä oli ohikulkijoita, jotka ”pistäytyivät” pankissa. Ja sitähän kesti….kaksi tuntia?

Sain vuoronumeron, mikä oli 60 numeron päässä palveltavasta numerosta. Henkilökunta oli tavattoman ystävällistä. Heidät oli hyvin valmennettu tähän tehtävään. Toivottavasti pankki korvaa heille heidän kärsivällisyytensä. Ei ollut heidän vikansa, jos palvelu kesti. Mutta ihmetellä voi, miksi digitalisoitunut yhteiskunta oli johtanut tällaiseen tilanteeseen.

”Onko tämä Itäkeskus?” ”Onko tämä Nordean pankkikonttori?” Kysymyksiä tuli ja meni. Vastauksiakin tuli ja meni. Oliko niillä vaikutusta, jäi epäselväksi.

Asetelma oli mahdoton: kiukkuiset ihmiset ovat todistamassa digimaailman logiikkaa. Osa poistuu jonosta kyllästyneenä kuka mihinkin, toiset itsekseen hymyillen, osa sadatellen…..

Paikalle tulee nuori tyttö taluttaen mummoa, jonka hän on löytänyt pankin ulkopuolelta sattumalta. Mummo istutetaan tuolille ainoalle vapaalle paikalle. Mummo avaa lompakkoaan lähes jokaiselle vastaantulijalle ja kysyy ”onko tässä Nordean pankkikortti?”

Joku tulee taas sisään ja poistuu jonosta ennen omaa numeroaan. Joukko ulkomaalaisia viivähtää ovella ja poistuu naureskellen muualle.

Odottaessani tulee kolme poliisia paikalle ilmeisesti jonkun hälyttämänä. Ei tietoa syystä…..

Olin yhtä pankkikokemusta viisaampi.

Voiko Yhdysvallat padota Kiinan vaikutusvallan kasvua?

Amerikkalaisessa The National Interest -aikakauslehdessä May/June 2018 ilmestyi tohtori Paul Heerin artikkeli ”Kennan Goes East”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain Kiinan politiikkaa George F. Kennanin 1940-luvulla luoman patoamispolitiikan (Policy of Containment) näkökulmasta. Koko lehden touko-kesäkuun numero on omistettu ”uusi kylmä sota” -teemalle. Kennanin ideana oli padota Neuvostoliiton laajenemispyrkimyksiä diplomaattisin keinoin. Heerin mielenkiinto kohdistuu siihen, voiko aikoinaan kylmän sodan aikana noudatettua Neuvostoliittoon kohdistunutta patoamispolitiikkaa soveltaa Kiinaan. Näkökulma seuraavassa on siis selvästi USA-keskeinen. Mikä mies oli George F. Kennan?

George F. Kennan (1904-2005) toimi Yhdysvaltain Moskovan suurlähettiläänä vuosina 1944-46 ja 1951-52. Hänen kuuluisuutensa perustuu paljolti Moskovasta 1946 lähetettyyn ns. ”Pitkään sähkeeseen” sekä sitä seuranneeseen ”X-artikkeliin” Foreign Policy -lehdessä vuonna 1947. Noissa kirjoituksissa Kennan analysoi Neuvostoliiton strategiaa ja olemusta ja rakensi suuntaviivat pitkäksi aikaa Yhdysvaltain suhtautumiselle Neuvostoliittoon. Kennanin pettymykseksi hänen diplomatiaan perustuvaa patoamispolitiikkaa ei otettu kylmän sodan aikana sellaisenaan Yhdysvaltain politiikan ohjenuoraksi, vaan siitä toteutettiin sotilaallinen versio. Kylmän sodan sodanuhka molemmin puolin perustui tähän sotilaalliseen uhitteluun, joka pääsi vallalle.

Pitkän elämänsä aikana Kennanilla oli mahdollisuus nähdä valtasiirtymät ja monien ennustustensa toteutuminen. Toki erehdyksiäkin sopi joukkoon. Kennan pysyi aktiivisena maailman tarkkailijana koko elämänsä ajan.

Containment-politiikkaa ei sovellettu Kiinaan. Kiina ei ollut Kennanin Moskovan palvelun aikana strategisesti tärkeä valtio, saati uhka. Kennan itse arveli Kiinan sortuvan Neuvostoliiton paineen alla. Kennan kannatti USA:n pysymistä irti Kiinan sisällissodasta (1946-50) ja varoitti perimästä Ranskan Indo-Kiinan sodan ongelmia. Kennan kannatti myös miehitysjoukkojen vetämistä pois Koreasta.

Kaiken kaikkiaan Kennan ei suostunut pitämään Neuvostoliiton mahdollista dominanssia Itä-Aasiassa sellaisena uhkana Yhdysvalloille kuin miksi se koettiin USA:n ulkopolitiikassa. Japani oli ainoa maa, jonne USA:n kannatti sijoittaa joukkoja. Korean sota kuitenkin sitoi Yhdysvallat Itä-Aasiaan.

Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko kylmän sodan aikana oli yksi syy, miksi containment-politiikka ei tarvinnut Kennanin mielestä soveltaa Aasiassa: sieltä puuttui vahva, yhtenäinen kommunistinen voimatekijä. Kiinan kommunismia Kennan ei pitänyt potentiaalisena uhkana. Ratkaisevaa oli, että Kiina ei kuulunut Neuvostoliiton etupiiriin. Kuitenkin Vietnamin sodan aikana Yhdysvallat sitoutui Kennanin varoituksista huolimatta patoamispolitiikkaan Kaakkois-Aasiassa.

Paul Heerin mielestä Kennan aliarvioi Kiinan potentiaalin. Kennan suhtautuikin aluksi lyhytnäköisesti Kiinan kasvavaan voimaan. Kennan perusteli Kiinan jättämistä containmentin ulkopuolella sillä, että Kiina ei ollut uhka vaan pikemminkin osoitti yhteistyöhalua. Niinpä Kennan ei laskenut Kiinaa globaalien valtakeskusten joukkoon, joita oli hänen mielestään viisi: USA, Iso-Britannia, manner-Eurooppa, Japani ja Venäjä.

Kuitenkin Kennan muutti mielensä 1960-luvun vaihteessa ja ehdotti Kiinan tien katkaisemista valta-asemiin. Kennan: ”on elintärkeää USA:n intressien kannalta pystyttää raja-aidat Kiinan pyrkimyksille, joita voitiin luonnehtia senaikaiseksi kiinalaiseksi imperialismiksi”. Näin Kennan asettui tukemaan Kiinan kohdistuvaa containmentia hiukan Neuvostoliiton vastaisen patoamisen tapaan.

Kennan oli käytännössä jo 1960-luvulla suurin piirtein samoilla linjoilla Aasian politiikassa kuin mitä Yhdysvallat on nyt noudattamassaan Kiinan-politiikassa: tarkoituksena on tasapainottaa tilannetta Itä-Aasiassa. Kiinan vaikutusvallan kasvua pyritään hillitsemään, mutta tänä päivänä voidaan jo kysyä pystyykö edes Yhdysvallat voimavaroineen suitsimaan Kiinan vaikutusvallan kasvua. Yhdysvaloilla on nykyisin kymmeniä tuhansia sotilaita turvaamassa etujaan Itä-Aasiassa. Vielä 1960-luvulla Yhdysvalloilla oli maailmanlaajuisesti yli 1000 tukikohtaa ja nykyisinkin sillä lienee noin 700 tukikohtaa. Olenkin joskus sanonut, että perinteisen – ja jo hiipuneen - eurooppalaisen kolonialismin sijasta Yhdysvallat on harjoittanut ”tukikohtaimperialismia”. Se on kattanut Vladimir Putinin ja hänen edeltäjiensä suureksi ärtymykseksi koko maailman tiheällä tukikohtaverkostolla.

Tämän hetken mielenkiintoisin arvailujen aihe on, miten Donald Trump suhtautuu amerikkalaisten joukkojen määrään maailmalla. Trump on korostanut kunkin kansakunnan omaa vastuuta. Edessä voi olla suuria, ennalta arvaamattomia muutoksia. Sotilaallisten tyhjiöiden on ollut tapana täyttyä.

Puoluekenttä uusiksi

Suomen puoluekenttä on ollut kymmeniä vuosia suhteellisen vakaa. Tosin meilläkin on ollut esiin työntyviä uusia voimia, kuten tpsl ja smp olivat aikoinaan, mutta pääosin puoluekenttä on pysynyt staattisena. Maailmansodan jälkeen vanhat kansanliikkeet hallitsivat maata. Näitä olivat sdp, maalaisliitto-keskusta, kokoomus ja skdl.

On kuitenkin väärä käsitys, jos katsotaan, että muutoksia ei ole lainkaan tapahtunut. Vanhoista mahtipuolueista skdl hiipui vasemmistoliitoksi ja sdp:n sisäisestä jaosta syntynyt tpsl kuoli kokonaan pois. Uutena voimana läpimurron teki 1980-luvulla vihreä liike, joka haastoi suuret puolueet.

Smp:n perillinen, protesti- ja populistipuolue perussuomalaiset nousi 2010-luvulla hallitukseen valtavan kannatusnousun saattelemana. Puoluekenttä järisi Timo Soinin liikkeen murtautuessa läpi politiikan staattisten voimien.

Vakiintuneita voimia ovat viime vuosikymmeninä olleet pienpuolueet rkp ja skl/kristillisdemokraatit. Kokoomuksen muutokset ovat olleet pieniä eivätkä sdp:n ja keskustan muutoksetkaan järisyttäviä. Kannatuslaskut ovat korvautuneet kannatusnousuilla. Se oleellinen muutos on tapahtunut, että nykyisin on vaikea puhua ”suurista puolueista”, on pakko puhua keskisuurista puolueista. Puoluekenttä on siis aiempaa pirstoutuneempi. Nyt alkaa olla tavanomaista, että vain yksi puolue yltää 20 prosentin kannatukseen.

Viimeaikaiset muutokset ovat syöneet vasemmiston kannatusta. Tulihan meille työväenpuolue kokoomus ja sen myötä työväenpresidentti. Perussuomalaiset ilmoittivat olevansa työväenpuolue ilman sosialismia. Paitsi iskulauseissa niin myös käytännössä yhteiskunta on sosiaalidemokratisoitunut.

Sdp:n ja vasemmistoliiton oppositioasema on pysäyttänyt vasemmiston alenevan kannatuksen ja molemmat ovat tänään tyrkyllä seuraavaan hallitukseen kumpikin omalla tavallaan.

Puoluekentän meidän oloissa levoton liikehdintä ja puolueiden ulkopuoliset poliittiset voimat ovat saaneet jalansijaa ja huojuttaneet edustuksellisen demokratian perustuksia, ei järisyttävästi, mutta kuitenkin siinä määrin, että jännityksellä voi jäädä odottamaan seuraavia muutoksia.

Poliittinen järjestelmä on aiempaa herkempi muutokselle ja nimenomaan äkilliselle muutokselle. Vastapainoksi poliittinen järjestelmä Suomessa toimii - taloustieteestä tutun – automattisen vakauttajan tavoin ja vaimentaa iskut itse järjestelmän perustuksia kohtaan. Muualla maailmassa tempoilevat muutokset lyövät läpi herkemmin, joka ei vakauden kannalta ole hyvä tilanne.

Paljon on puhuttu nykymuotoisen edustuksellisen demokratian vanhentuneisuudesta. Tarvitaan välittömämpiä vaikutusmahdollisuuksia kansalaisaloitteiden tai kansanäänestysten tapaan. Mutta nekään eivät riitä. Kansalaisten tahtotila heijastaa halua vaikuttaa asioihin suorempaan. Järjestelmän tulisi siis muuntua vastaanottavaisemmaksi muutostarpeille. Kysymys on paitsi sisällöistä, niin ennen kaikkea vaikuttamisen muodoista. Uusi Liike Nyt voi toimia laboratoriona tällaiselle vaikuttamiselle, jossa kansanedustajat ovat yksilöitä ja yhteistyö tarkoittaa itsenäisten kansanedustajien liittoutumista. Jotain tässä on sellaista, mikä epäilyttää asioiden käsittelyn sujuvoittamisen näkökulmasta. Epäonnistuminen ”yksilöiden liittoutumisen” (vrt. puoluekuri) toteuttamisessa voi johtaa autoritaarisiin ratkaisuihin, kun ihmiset kyllästyvät loputtomiin neuvotteluihin.

Yksi suuri muutos sekä meillä että muualla on ollut, että liberaali demokratia on joutunut ahtaaseen rakoon autoritääristen tai populististen voimien puristuksessa. Liikehdintä on eri tasoista eri maissa, Etelä-Euroopassa suurta, pohjoisessa vähäisempää. Vakaus kuvaa suomalaista poliittista kulttuuria ainakin yleisellä tasolla.

Autoritaarisuuden kasvu ilmenee mm. johtajavaltaisuuden kasvuna, vaikka poliittinen järjestelmä todellisuudessa tai näennäisesti olisikin demokraattinen. Moni kaipaa tapahtumien vyöryssä suurta johtajaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten tehdään! Trendi on aivan ilmeinen. Politiikkaan erityisesti somessa liitetty sumpliminen, lehmänkaupat ja likaisuus ovat tehneet valitettavasti tehtävänsä, suurimmaksi osaksi virheellisin argumentein.

Joka tapauksessa puoluepolitiikka on saamassa varjorakenteita, jotka syövät perinteisen puoluekentän uskottavuutta. Meillä Suomessa on vaikea arvioida Liike Nyt -ryhmän tulevaisuutta, mutta mielenkiintoinen muutos on ollut kunnallispolitiikassa jo aiemmin syntyneiden ”meidän kunnan puolue” -tyyppisten ryhmien orastava siirtyminen Liike Nyt -ryhmän osaksi. Uudesta voimasta on ikään kuin syntynyt erillisryhmien ”kattojärjestö” tai sellaiseksi Liike Nyt ainakin pyrkii. Vaikeaa tästä on enempää sanoa tässä vaiheessa.

Kokoomuksessa on nähtävissä oikeistosiiven tarve profiloitua erilleen muusta puolueesta. Tämän tyyppinen muutos on vaikuttanut taustalla jo jonkin aikaa, mutta kokoomus on onnistunut suoristamaan rivinsä. Soten myötä muutosvoimat ovat saaneet lisää energiaa. Hajoamisesta ei kuitenkaan voida puhua.

Kaikki edellä kuvattu oikeastaan ilmentää oikeistovoimien ja toisaalta siitä erillään olevan konservatiivisen siiven läpimurtoa poliittiseen kenttään. Meillähän keskustavoimat (keskustavasemmisto ja keskustaoikeisto) ja liberalismi ovat olleet hegemonisessa asemassa.

Entä miten globaalit voimasuhteet ja niiden muutokset ovat vaikuttaneet puoluekenttään? ”Lännettyminen” (tai uussuomettuminen) on syönyt aiemman käsitteen ”suomettuminen”, joskin kysymys on eritaustaisista poliittisista voimista. Varsinkin kokoomus liputtaa länsiorientoutumisen puolesta voimakkaasti. Samaan aikaan Venäjä-suuntautuneisuus on dramaattisesti heikentynyt puoluekentässä viimeisten 50 vuoden aikana. Silti suomettumisen leimakirves heilahtaa helposti, jos porvarillistuneessa Suomessa joku puolustaa Venäjän näkökulmaa. Juuri nyt on meneillään mielenkiintoinen vaihe, kun Euroopassa populistiset ja autoritääriset voimat ovat ilmoittautuneet enemmän tai vähemmän Venäjä-mielisiksi. Meilläkin perussuomalaiset ovat osoittaneet oireilua Venäjä-ymmärryksen suuntaan. Tämä paradigman muutos on yksi niistä siirtymistä, joita kannattaa seurata.

Hallituksen muodostamiseen uudet poliittiset voimasuhteet vaikuttavat siten, että enemmistöhallituksia on vaikea muodostaa kahden tai kolmenkaan johtavan puolueen varaan. Suuria puolueita ei enää ole. Onpa yhä useammin tullut mieleen, onko Suomessa valmiutta skandinaavistyyppiseen vähemmistöhallitukseen. Vaatii hyvin edistynyttä poliittista kulttuuria olla kaatamatta vähemmistöhallitusta pieniin asioihin.

Vasemmisto-oikeisto jakaumaa on vaikeampi todentaa kuin aikoihin, koska vasemmistoksi voidaan lukea melko yksiselitteisesti vain vasemmistoliitto ja sdp, mutta vihreät on jo rajatapaus. Kuitenkin hiukan yleisemmällä tasolla vihreät on keskustasta vasempaan oleva puolue. Joitakin vasemmistorippeitä on myös muissa puolueissa. Kaikkiaan vasemmiston kannatus on viimeisten galluppien myötä asettunut arvioni mukaan johonkin 40 ja 45 prosentin välimaastoon. Porvaririntama on kuitenkin vahvistunut niin, että on vaikea kuvitella, että Suomen syntyisi vasemmistohallitus.

Nationalismi ja siihen sisäänrakentunut maahanmuuttajakielteisyys on muokannut maaperää uusille populistisille liikkeille ympäri Eurooppaa. Meillä Suomessakin on saatu tartunta. Nationalismi on irtaantunut terveestä isänmaallisuudesta ja muuttunut etnisiä ryhmiä poissulkevaksi aiheuttaen mielipiteiden polarisoitumista ihmisten kesken.

Eriarvoistuminen on monissa suhteissa (tuloerot, väestön ikähaitari ja huoltosuhteen heikkeneminen, työttömien ja työllisten polarisoituminen, koulutettujen nuorten kansainvälistyminen/vähän koulutettujen alueellinen ja sosiaalinen paikallaan pysyminen, kantaväestön muuttotappio, hyvinvointikonsensuksen heikkeneminen, aivovientiproblematiikka, työllisyysasteen riittämättömyys) on lyönyt läpi koko kirjolla. Vaikutukset poliittisiin mielipiteisiin ovat osin hämärän peitossa. Ne kuitenkin omalta osaltaan muokannevat poliittista kenttää.

Jari Ehrnroothin utopia

Jari Ehrnrooth provosoi leimaamalla hyvinvointiyhteiskunnan kuolleeksi Ylen ikkunan kolumnissaan ”Hyvinvointivaltio on tullut tiensä päähän” (11.6.2018). Ajattelin provosoitua. Kirjoitus on tarkoitushakuinen eikä ehkä ansaitsisi voimakasta reagointia, sillä kirjoituksessaan Ehrnrooth lyö yhtä utopiaa, ”kommunismia” ja luo samaan aikaan toista, jonka nimeksi voisi sopia "hyvää tekevä yhteiskunta" (well-doing).

Ehrnroothin yksisilmäisen kirjoituksen keskeinen ajatus on tässä: ”vastuu hyvästä elämästä kuuluu jatkossa yksilöille itselleen”. Kirjoitukseen ei voi suhtautua kaikella vakavuudella, sillä hän jättää kokonaan määrittämättä yksilön vastuut konkreettisella tasolla. Yhtä lailla hän jättää määrittämättä valtion roolin. Onko esimerkiksi kysymys ns. yövartijavaltiosta, vai miten hän näkee valtion roolin tai roolittomuuden?

Ehrnrooth väittää soten ja aktivointimallin olevan vasta alkua tulevalle. Mille tulevalle? On vaikeaa nähdä soten heijastavan sellaista tietä tulevaisuuteen, josta Ehrnrooth haaveilee. Sote on erittäin keskittävä järjestelmä, jossa ihmisen paikka terveydenhoidon ja sosiaalityön ketjussa on tarkoin määritetty. Valinnanvapaus luo tiukan sääntelyn. Päästäkseen päämääräänsä Ehrnroothin tulisi määrittää aivan uudenlainen järjestelmä, jossa yksilöt ovat järjestelmän herra, sote ei osoita tietä siihen suuntaan.

Ehrnrooth uhoaa, että nykyistä järjestelmää korjataan 2020-luvulla aivan ennenkuulumattomalla tavalla. Lääkkeeksi hän esittää hyvinvointimallia, jonka nimi on ”well-doing” nykyisen ”well-beingin” sijasta. Käsitteet ovat tietenkin Ehrnroothin omien aivoitusten tulosta. Väitteen mukaan tapahtuu tarkentamaton vallanvaihto valtiolta yksilölle: ”pian kaikki menee uusiksi”. Varokoon kaikki, jotka nyt elävät sosiaalitukien varassa!

Hän tekee saman virheen kuin kaikki ääriliberaalin laidan yhteiskuntafilosofit: ihmiset täytyisi vaihtaa. Oivana esimerkkinä uusista yhteiskunnallista ajattelijoista Ehrnrooth mainitsee ”rohkean” Susanna Kosken. Ehrnrooth julistaa, että ”vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain”. Ehrnrooth sanoo, että Susanna Koski ”vaatii itsenäistä harkinta- ja toimintakykyä kaikilta vapailta yksilöiltä”. Ja mitä hän saa vaivansa palkaksi? Ehrnrooth vastaa: ”Sosialistiseen kollektivismiin sitoutuneet populistit rientävät syyttämään häntä fasistiksi”.

Kaikkeen syypää on marxilainen kollektivismi. Tässä hän niputtaa kymmenien vuosien historian yhdeksi aatesuunnaksi, joka on ikään kuin yksi kokonaisuus, möhkäle, jonka torjumiseen kaikki voimavarat on koottava. Ei pienintäkään yritystä eritellä erilaisia historiassa toteutuneita valtion ja yksilön työnjakoon perustuvia järjestelmiä, joita on maailma pullollaan.

Kommunistisesta manifestista – 170 vuoden takaa – löytyy avain sosialistisen kokeilun epäonnistumiseen. Ehrnrooth elää ikään kuin sen tiedon vallassa, että kaikki, mitä tässä välillä on tapahtunut on ollut harhaanjohtavan opin toteuttamista! Marxilaisen aikakauden jälkeen ”yhteiskunnallista palvelujärjestelmää tullaan kehittämään klassisen liberalismin ja yleisen velvollisuusetiikan pohjalta”. Ehrnrooth pysyttelee turvallisen kaukana konkreettisista toteuttamismalleista. Tärkeintä on asettaa sanat ylevään, tulevaisuuteen kurkottavaan muotoon.

:::::::::::::::::

Perusoletus Ehrnroothilla tuntuu olevan, että nykyinen järjestelmä sallii ”vapaamatkustajien” runsauden. Loisimisen tulee loppua. Uuden järjestelmän sisäinen logiikka tekee vastuuttomasta toisten kustannuksella elämisestä lopun.

Yksi pahan alku ja juuri on konsensuspolitiikka, joka on ollut synnyttänyt etujen riippuvuuksia. Konsensuksesta voidaan siis johtaa toisten kustannuksella eläminen. Asetan tämän vahvasti kyseenalaiseksi.

Yksilöllistymiskehitys johtaa eduskunnassa siihen, että ”yksilöllinen kansanedustajuus” ja siihen perustuvat liittolaissuhteet luovat perustan tulevalle hyvälle hallinnoimiselle. Ettei vain tällainen järjestelmä olisi jo nyt käytössä. Mikä muuttuu? Ehrnroothin ihannekuvassa autoritääriset puolueet poistuvat ja tilalle tulee vapaiden yksilöiden muodostamat yhteenliittymät. Mallia luovat ehkäpä Harkimo ja Jungner? Uskokoon ken voi!

Kaiken vapauden keskellä budjettikuri nousee arvoon arvaamattomaan. Pekka Kuusen ihanteet sosiaalisten tulonsiirtojen enimmäiskoosta määrittävät järkevän pohjan.

Suorastaan järisyttävä on Ehrnroothin halu selittää sekä 1990-luvun että 2010-luvun (tarkoittanee finanssikriisiä 2008 ja sen seuraamuksia, sillä finansskriisissä Suomi ei ollut aiheuttajana) kriisit ylenmääräisillä sosiaalikuluilla. Ehrnrooth ei erittele esimerkiksi eläkemenojen osuuden suuruutta, joka on ratkaiseva menolisäyksissä. Mitä eläkkeille pitäisi tehdä?

Poissa ovat em. kriisien selitysten kirjosta velaksi elämisen faktat, poissa ovat finanssikriisin subprime-velkojen syy-yhteydet. Ei yritystäkään selittää, että sosiaalimenot (ja niiden ripeä nousu) toimivat automaattisina vakauttajina kun talouden hoidossa kaikilla tasoilla on ajauduttu vaikeuksiin. Ehrnrooth yrittää selittää, että ongelmista selvitään, kun käytetään puskurirahoitusta lamakausien varalta. Tämä on kuultu joskus aiemminkin! Helppo sanoa! Mikä saisi meidät muuttumaan niin, että varautuisimme paremmin pahimpaan, joka sinällään on oikea vaatimus? Parhaillaan meneillään oleva yksilöiden velkaantumisongelma on esimerkki päinvastaisesta suuntauksesta. Kysymys on, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin ihmisluonnon mukavuudenhalun oikaisusta dramaattisella tavalla.

Työttömyyden Ehrnrooth ratkaisisi takuutyömarkkinoiden ja kolmannen sektorin avulla. Jälleen periaatteet ovat niin yleisellä tasolla, ettei synny nykyisin käytettävissä oleviin malleihin selkeää eroa. Vaikutukset ovat hitaita.

Terveyspolitiikassa Ehrnrooth palaa Esko Ahon aikanaan esittämään malliin, jossa kukin hoitaa terveyttään aiheuttamisperiaatteen mukaan. Siis jos tupakoi ja ryyppää, on varauduttava käyttämään tuloistaan huomattava osa oman terveyden hoitoon. Ratkaisuksi Ehrnrooth esittää yksilöllisiä vakuutuksia, joissa huomioidaan huonon elämän seuraukset. Se maksaa, joka laiminlyö terveet elämäntavat.

Tästä mallista on vapaus kaukana. Kontrollin on pakko olla tiukka, jos mallia seurataan. Kuka valvoo? Yhteiskunta? Ehrnroothin ajatus on näennäisesti kaunis, mutta sen käytännön toteutus ajautuu ylitsepääsemättömiin ongelmiin. Jotenkin siis ihmisen itsensä on tiedostettava, että huonoilla elämäntavoilla ihminen tuhoaa terveesti elävien vastuullisuuden.

Huonot elämäntavat ja niistä aiheutuvat vastuut Ehrnrooth asettaa vakavasti sairaiden ja vanhenevan väestön tarpeiden vastinpariksi! Kysymys on vain siitä, kuinka suuri osa vanhenevan väestönosan terveysongelmista on ”itse aiheutettuja”, ja kuinka suuri esimerkiksi geeniperimästä johtuvaa. Entä tapaukset, joissa nämä molemmat (ja lukemattomat muut syyt) ovat osallisina terveysongelmissa?

Ilmainen koulutus on seuraava nykyjärjestelmän syntipukki Ehrnroothin teemoissa. Järjestelmä kuulemma tuottaa vain vastuunpakoilua, jossa haluamaansa työpaikkaa vaille jäänyt syyttää järjestelmää siitä, ettei työllisty. Ja kaiken syy on vanhoillinen hyvinvointiajattelu.

Ehrnroothin ajattelua peratessa tulee mieleen, että on kaksi ihmistyyppiä: kunnollinen vastuistaan huolta pitävä ihanne ja sitten kaiken hyvän laiminlyövä passiivinen olento. Jostakin syystä tällainen ajattelu juonta juurensa oikeistolaisesta maailmankuvasta. Hyvikset ja pahikset erotetaan jyrkästi toisistaan.

On houkuttelevaa pohtia vaatiiko Ehrnroothin yhteiskuntafilosofia astetta – itse asiassa monta astetta - ”parempaa” ihmistä nykyiseen verrattuna. Lopulta johtopäätös mielestäni on, ettei tästä ole ollenkaan kysymys. Hyvinvointiyhteiskunta ei ole Ehrnroothin kuvaileman kaltainen löysäilijöiden yhteiskunta, se on vaativa järjestelmä yksilöä kohtaan. Kukaan ei pääse helpolla, sillä jatkuvan koulutuksen vaatimus, sosiaalisten tukien tarveharkinta ja ympäristön luonnollinen paine pitää ihmiset tiukoilla. Hyvinvointiin tähtäävä yhteiskunta ei siis ole passivoiva, olemisen ihanuuteen (well-being) perustuva, vaan useimpien osalta kurinalaista ja aktiivista toimintaa vaativaa – tietenkin kunkin voimavarojen mukaan. Oleellinen asia on erilaisuuden huomioiminen, joka lienee tärkein kehittämiskohde.

Toki järjestelmän hyväksikäyttäjiäkin on eriasteisesti, mutta ongelmaa ei poisteta yltiöindividualistisella filosofialla, vaan yhteisyyttä korostavalla ajattelulla. Ei konsensusta tavoitteleva yhteiskunta ole yksilöllisyydeltä sijaa vievää kollektivismia, vaan pikemminkin voimavara.

Paljon Ehrnroothin maalailemaa tulevaisuuskuvaa todennäköisempi malli on evoluutioon perustuva järjestelmä, jossa on toki yksilöä korostavia piirteitä, mutta mitä todennäköisemmin vahvasti yhteisvastuuta vahvistavia rakenteita. Miten muutoin yhä enemmän keskinäisriippuvuuteen perustuvaa maailmaa voitaisiin koota?

Ehrnrooth tulee luoneeksi vain yhden uuden utopian edeltäjien seuraksi. Utopioilla on ollut taipumus osoittautua suurellisiksi ja pidemmän päälle toimimattomiksi.

Suomettumisen ja uussuomettumisen välissä

En ole oikein koskaan sulattanut Juhani Suomen historiakäsityksiä. Monien mielestä hän on menneen ajan profeetta, joka Kekkos-kirjoissaan esitti hyvin subjektiivisia arvioita presidentistä.

Kyllä häntä kuitenkin kannattaa lukea ja kuunnella, jos ei muuten, niin perusteltujen vastaväitteiden esittämismahdollisuuden takia. Sitä paitsi joissakin asioissa, kuten arvostellessaan Suomen liiallista lännettymistä hän on oikeilla jäljillä.

Kanava-lehdessä 4/2018 hän puuttuu artikkelissaan ”Omien etujen ajamista vai mielistelypolitiikkaa” viime aikaiseen keskusteluun idän ja lännen jännitteisistä suhteista ottaen esimerkiksi Julia ja Sergei Skripalin murhayrityksen hermomyrkyllä. Juhani Suomi ei – kuten arvata saattaa – sulata läntisiä argumentteja Venäjän syyllisyydestä. Tai oikeammin hän ei pidä todistettuna Venäjän syyllisyyttä perustellen kantaansa monin eri tavoin.

Syy, miksi hän ottaa Skripalien tapauksen esille, on juuri lännen ja idän sotkuinen suhdevyyhde. Häntä harmittaa kuinka helposti Suomi – päinvastoin kuin esimerkiksi Itävalta – hyväksyi läntiset selitysmallit. Suomi karkotti yhden venäläisdiplomaatin osoittaakseen olevansa ”oikealla puolella”.

Suorastaan alentavana Juhani Suomi pitää presidentti Niinistön perusteluja, kun hän sanoi, että ”tässä oli kysymys poliittisluontoisesta reagoinnista (Suomen puolelta)”. Vielä omituisempana Suomi pitää presidentin tunnustusta, että Euroopan neuvoston Moskovalle osoittama syytös ei ollut ”näytön suhteen mikään tuomioistuinkäsittely”.

Juhani Suomi kokee kiusallisena, että ”Suomen ulkopoliittisen johdon propagandainstituutiksi” muovautunut UPI heittäytyi täysin Niinistön selitysmallin taakse. Miten (tarpeettoman) tärkeää onkaan kerta toisensa jälkeen osoittaa, että Suomi kuuluu länteen (jota Itävallan ei ilmeisesti tarvitse tehdä)! Juhani Suomi näkee tässä suomettumisen kääntymisen ”uussuomettumiseksi” eli lännettymiseksi: kun lännessä sataa, täällä avataan sateenvarjoja!

Suomi löytää vertailukohdan tapahtuneelle historiasta, nimittäin Suomen vuonna 1941 tapahtuneen Antikominterniin liittymisen. Silloin piti olla Saksa-mielinen: Saksa halusi Suomen liittyvän länsiliittoutuneiden vastaiseen Antikomintern-sopimukseen (mukana mm. Romania, Slovakia, Bulgaria….), koska sen sillä haluttiin osoittavan puolensa. Suomi taipui lyhyen painostuksen jälkeen, mutta kuten Skripalien tapauksessa, Suomi yritti ohittaa vähin äänin kyseiseen sopimukseen liittymisen: sopimushan oli vain ”julistus” ilman syvällisempää merkitystä. Se ei käynyt Saksalle, joka käynnisti varsinaisen propagandakampanjan halutessaan osoittaa, että Suomi osoitti teollaan puolensa. Samalla tavalla Suomen asema on nyt Skripalien tapauksessa määritetty kaikkialla, halusi se asian nousevan otsakkeisin tai ei.

Suomi laskettiin vuonna 1941 sopimuksen takia yhteiseen rintamaan paitsi Neuvostoliittoa niin myös Yhdysvaltoja ja Englantia vastaan. Pian Englanti julistikin sodan Suomelle (tosin monista eri syistä, eikä vain Antikomintern-sopimuksen takia). Kuten arvata saattaa sortui Suomi Juhani Suomen mielestä nyt samaan virheeseen kahdesti, kun omaksui lännen kannan Skripalien tapauksessa. Juhani Suomi antaa ehkä turhan näkyvän roolin näille kahdelle eri aikoina sattuneelle historian sivujuonteelle, mutta hän liittääkin Skripalien tapauksen osaksi laajaa uussuomettumista, joka on tapahtunut viime aikoina. Juhani Suomen periaatteena on edelleen pysyminen erossa kiistoista, joihin ”meillä ei ole osaa eikä arpaa”. Tätä Suomi pitää maamme ulkopoliittisessa linjassa primaarina, eikä sitä tulisi rikkoa myötäilyn tai mielistelyn takia. Suomen mielestä on vaikeaa esittää olevansa hyvää pataa Venäjän kanssa, kun on lähtenyt mukaan tukemaan todistamattomia väitteitä.

Suomen loppukaneetti on koruton, kun hän lainaa Paasikiveä: suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”. Vaikka sivuuttaisikin Juhani Suomen kahden erillisen asian pilkuntarkan vertailun, tarjoaa hän hyvän vastineen monien itsestään selväksi kokemalle länsisidonnaiselle linjalle.

:::::::::::::::

Samassa Kanava-lehdessä (4/2018) on täysin päinvastaisesta näkövinkkelistä esitetty käsitys Suomen asemasta. Sen tarjoaa entinen moninkertainen suurlähettiläs Antti Kuosmanen artikkelissaan ”Onko Nato-jäsenyys Suomelle turva vai uhka?”. Otsakkeen jälkeen hän unohtaa sanan ”uhka” miltei kokonaan ja perustelee Natoon liittymistä turvanäkökulmasta.

Kuosmanen fokusoi sotilaallisen turvallisuuden tarpeen tarkasti Venäjään sivuuttaen ns. ”laajan turvallisuuden”, jota hän pitää lähinnä väistöliikkeenä.

Kuosmasen artikkeli on – päinvastoin kuin Juhani Suomen artikkeli - läntisen näkemyksen läpitunkema. Hän ymmärtää vain vaivoin Venäjän Natoon liittämän ”hyökkäysliiton” perustelut. Hän kieltää täysin Länsi-Euroopan maiden kyvyn hyökätä Venäjän kimppuun unohtaen kuitenkin, että eivät Länsi-Euroopan maat olekaan Venäjän päävihollinen vaan Yhdysvallat, joka – kuvitellussa tai todellisessa - vihoittelussaan tarvitsee Länsi-Euroopan maita liittolaisinaan. Voimme vaikka kuinka monta kertaa mitätöidä läntisen Euroopan kyvyn uhata Venäjää ilman, että kuitenkaan saamme aikaan uskottavaa kuvaa Venäjän kannasta: Yhdysvallat on Venäjän pääkilpailija.

Kuosmanen ilmoittaa artikkelinsa alussa, että käsittelee Natoa ”yksinomaan puolustusliittona”. Tämä on nykyisen kansainvälisen tilanteen kannalta vaarallinen yksinkertaistus, sillä toinen osapuoli ei näe asiaa tällä tavalla, vaikka kuinka tolkuttaisimme sitä itsellemme tai Venäjälle. Venäjää voinee tarkastella vain sen alemmuudentunteen kautta: se tuntee jäävänsä lännen alle ja länsi kieltäytyy ymmärtämästä sen näkökohtia.

Kuosmanen lähtee siitä perusolettamuksesta, että Venäjä on likitulkoon ainoa maa, joka voi uhata Suomea, ja siitä lähtökohdasta hän rakentaa kuvan, että se suunnittelee uhkaavansa Suomea tai peräti toteuttaa uhkauksensa. Virkkeen alkuosa on totta, mutta loppuosa on näissä yhteyksissä tutuksi tullutta spekulaatiota.

Tämän spekulaation hän realisoi tarpeeksi liittyä Natoon. Tosin hän myöntää, ettei itsekään usko Venäjän valloitusaikeisiin. Tällä argumentilla hän toki irtisanoutuu vauhkoista haukkamielipiteistä.

Kuosmanen kysyy olisiko Venäjä jättänyt Suomen, jolla on pisin maaraja sen kanssa, ”kokonaan pois laskuista”(mahdollisena vihollisena). No ei varmasti ole! Sillä on tarkat suunnitelmat Suomen varalta riippumatta siitä kuuluuko Suomi Natoon vai ei! Armeijoiden esikunnat ovat tarkoin ohjelmoineet aikeensa. Se on niiden tehtävä, se on niiden työtä. Mutta ei tästä pidä vetää johtopäätöksiä sotilaallisten toimien aloittamisesta.

Kuosmasen spekulaatioilla ei pitkälle pötkitä. Kysymys on hyökkäyskynnyksen korkeudesta (Suomen puolustuskyvyn huomioiden), kysymys on siitä, miten arvokkaaksi Venäjä arvioi Suomen rauhanajan yhteistyökumppanina, kysymys on siitä, miten pitkälle Suomessa pystytään asettumaan Venäjän asemaan jne.

Kuosmanen puhuu turvatakuiden uskottavuudesta. Jos katsotaan Euroopan karttaa, niin Nato-jäsenyys on häilyvä side tällä hetkellä. Kuosmanenkin kysyy, onko kaikilla Nato-mailla valmiutta ottaa Suomi jäseneksi. Jos tilanne kansainvälisesti kriisiytyy asettuvat palapelin palaset kunkin maan etujen mukaisesti hyvin ennalta arvaamattomalla tavalla. Kuten käytännön politiikka on osoittanut ovat liitolaisuudet hyvin hauraalla pohjalla.

Kuosmanen antautuu sotapeleihin pidäkkeettömästi luoden erilaisia uhkaskenaarioita, joiden perusteella lukijalle pitäisi tulla tunne, että Nato-jäsenyyttä tulisi kiirehtiä.

Kuosmanen aivan odotetusti haluaa irrottaa Suomen energiariippuvuudesta Venäjään. Tämä on looginen jatke hänen uhkaskenaarioilleen. Suomen tulee tukeutua vain länteen energia- ym. suhteissaan. Kuitenkaan milloinkaan Suomen ja Venäjän ydinenergiayhteistyö (1960-luvulta alkaen) ei ole ollut vaarassa keskeytyä. En tiedä yhdestäkään uhkailusta kymmenien vuosien ajanjaksolla. Kysymys on siitä, miten pitkälle jossittelemme ja spekuloimme mahdollisilla uhkatekijöillä. Liikkumavaramme olisi todella onneton, jos edettäisiin Kuosmasen viitoittamalla tiellä.

Kuosmanen sivuuttaa ohimennen Natoon liittymisen haitat ja riskit, koska ne eivät olisi ”yhtä perustavanlaatuisia kuin jäsenyyden hylkäämisriksi”. Siinä oikeastaan kaikki tästä teemasta. Sotaan joutumisen jonkin Nato-maan rinnalla hän toki mainitsee, mutta ei siitä aiheutuvia monimutkaisia seuraamusvaikutuksia.

Venäjä on jo valmiiksi varuillaan Itämerellä, mutta Kuosmasen esittämä Natoon liittyminen Ruotsin kanssa yhdessä lisäisi kriisiytymiseen vaaraa Itämerellä oleellisesti. Kaikki perustuu siihen, että läntistä rautaa saadaan rajalle. Se vaihtoehto sivuutetaan, että Suomi ja Ruotsi keskinäisen yhteistyön avulla mahdollistavat rauhanympäristön Itämerellä paremmin kuin mikään muu ratkaisu.

Kuosmaselle ei riitä kahdenkeskinen yhteistyö Yhdysvaltain tai Ruotsin kanssa, ei myöskään EU-yhteistyö (paitsi viime kädessä). Nato sen olla pitää.

Vielä Kuosmanen spekuloi Suomen liittoutumisesta Venäjän kanssa, mutta odotusarvoisesti hylkää sen suoralta kädeltä. Kuten edeltä käy ilmi, ei diplomatia ole Kuosmasen priorisoinnissa korkealla tasolla. On myönnettävä – ja presidentti Niinistökin sitä juuri korosti – että elämme autoritaaristen johtajien aikaa, jolloin pienillä valtioilla ei ole sitä roolia, jonka ne ansaitsisivat.

::::::::::::::

Tulee miltei ikävä Juhani Suomea tarvittavan vastavoiman ja tasapainon luojana.

Annetaan viimeinen sana kuitenkin presidentti Niinistölle, joka vastikään Financial Timesin haastattelussa - kylmänä suihkuna monelle Nato-intoilijalle - totesi, että ”suomalaiset eivät liittymistä tue ja minä olen suomalainen”.

Työttömät oleskelijat?

Vuoden 2013 tammikuussa kirjoitin työttömyysongelmasta ja työhaluttomuudesta provosoivan kirjoituksen ”Oleskelevat työttömät”, jota on mielenkiintoista verrata viime aikoina käytyyn keskusteluun. Tuolloisen kirjoituksen aluksi viittasin aamuteeveen keskusteluun työnhakuhaluttomuudesta: ”Aamuteeveessä käynnisteltiin jälleen keskustelua työttömien haluttomuudesta hakea töitä. Jari Sarasvuo yritti määrittää työttömän velttoilijan (yhteiskunnan varoilla eläjän). Hän joutui melkoisiin vaikeuksiin. Se onkin epäkiitollinen tehtävä, koska määrittelijän keinot loppuvat helposti kesken. Onko työhaluton se, joka on ollut kolme vuotta työttömänä, mutta hakenut sinä aikana 300 työpaikkaa? Entä sellainen, joka on ollut kolme vuotta työttömänä, mutta hakenut 40 työpaikkaa?”

Jatkoin kirjoitusta pohtimalla, kuinka työnantajat kokevat melkoisia haasteita yrittäessään palkata uusia työntekijöitä: ”Useilla pitkäaikaistyöttömillä on fyysinen tai henkinen vamma. Työnantajat ovat varsin haluttomia ottamaan riskejä tällaisissa tapauksissa. Jokaisen vaikeasti työllistettävän työttömän kohdalla työnantajan pitäisi kysyä itseltään ottaisinko juuri minä tämän kyseisen henkilön töihin.”

Työn vastaanottamisvelvoitteista kirjoitin seuraavasti: ” Entä sitten vaatimukset ottaa vastaan mitä työtä tahansa? En lähtisi tässäkään tuomaroimaan kovin voimakkaasti. Työuraltani muista tapauksen, jossa minulla oli pirteä työharjoittelija, joka harjoittelun loputtua haki työpaikkaa. Yksi vaihtoehdoista oli toimiminen ovelta ovelle pölynimurikauppiaana. Laskimme, että hänen oli pitänyt myydä pölynimuri joka 15. minuutti, jotta työstä olisi jäänyt edes vaatimaton korvaus. Ilmoitin suoralta kädeltä, ettei tällaisiin kannata sortua. Puhutaan paskatöistä. Paskatyö ei mielestäni ole työ, joka on likainen. Paskatyö on työ, josta ei saa edes minimiehdot täyttävää korvausta. Työ pitää jättää tekemättä, jos siitä ei palkan kautta saa edes minimaalista elantoa.”

Työn tekeminen ja teettäminen ovat elimellinen osa hyvinvointiyhteiskunnan luonnetta: ”Olen monesti tuonut esille, että hyvinvointiyhteiskunta on erittäin vaativa yhteiskuntajärjestelmän malli. Se vaatii kehdosta hautaan mukana oloa yhteiskunnan kehityksessä. Se ei päästä ketään helpolla. Itse asiassa se juuri on hyvinvointiyhteiskunnan tehtäväkin: olla vaativa ja pyrkiä välttämään ihmisten pahoinvointia. Verrattaessa kansainvälisesti työn välttelyä, en tiedä yhtään valtiota, jossa työstä laistaminen olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ääripäässä on joku Meksiko, jossa työttömät henkensä pitimiksi joutuvat toimimaan rikollisjoukkioiden juoksupoikina.

Kansainvälinenkin vertailu esiintyi kirjoituksessa:

”Jossain Yhdysvalloissa taas on otettu vankilat sosiaalipolitiikan välineeksi: rikollisuus on saattanut laskea, mutta vankimäärä lisääntyä. Työttömän sortuessa pieneen rikkeeseen hänet voidaan ylikovilla rangaistuksilla sulkea siviiliyhteiskunnan - ja työttömyyskorvausten - ulkopuolelle. Vain Neuvostoliitto väitti aikoinaan kaikkien ihmisten olevan töissä samanaikaisesti. Mutta silloin työpaikka saattoi olla lossi, jonka kuljettaja kuljetti lossia vuosia ilman asiakkaita.”

Pohdinta jatkui seuraavasti:

”Useimmat hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen pyrkivät vaativat työn tuottavuuden kasvua. Tämä on kovin kaukana vaatimuksista työllistää vajaatyökykyinen. Alkoholiongelmaisen työntekijän avulla voi olla vaikeaa lisätä tuottavuutta. Usein kohtuuttomia vaatimuksia työttömille esittävät ne, jotka tekevät itse pitkää päivää. He kokevat epäoikeudenmukaisena sen, että jotkut jäävät alle normin. Kun olen itsekin vääntänyt töitä melko yleisesti 10 tuntia päivässä, ei minulle ole tullut mieleen vaatia läheskään samaa kaikilta. Suvaitsevaisuutta! Meitä on joka lähtöön.

Olisin huolestunut niistä ihmisistä, jotka aktiivisesti hakevat töitä, mutta eivät saa kuukausiin ehkä vuosiin työpaikkaa. Ja heitä on paljon. Tämä jos mikä turhauttaa ja ahdistaa. Kysymys on yhteiskunnallisesta tuhlauksesta. Juuri tästä ryhmästä työttömiä pitäisi puhua. Sitten on yli 55 vuotiaat, joista monet työnantajat haluaisivat päästä eroon. Uudelleen työllistyminen on äärimmäisen vaikeaa. Eläkeikää lähestyville ja sen rajapyykin ohittaneille tulisi tarjota eriasteista osa-aikatyötä. Uskon, että hyvin suuri osa ikäihmisistä haluaa olla hyödyksi yrityksille ja yhteiskunnalle.

Jos katsotaan työttömyyslukuja, niin on syytä pitää mielessä, että kolmessa kuukaudessa 30 prosenttia työttömistä on vaihtunut. Absoluuttisesti luvut näyttävät lohduttomammilta. Tosiasiassa ”kortistossa” käy koko ajan voimakas läpivirtausliike. Suuri osa työttömistä on työvoimatoimiston kirjoilla vain hetkisen elinikäiseen työssä oloon suhteutettuna. Kun vielä luvuista pudotetaan pois vaikeasti työllistettävät pitkäaikaistyöttömät, jää väliin työttömien – mutta työhaluisten - kova ydin. Olen joskus laskenut, että 5 % työttömyyden tasolla tämä ydin voisi olla noin 1 prosentin suuruinen.”

Näin siis viisi vuotta sitten.

:::::::::::::::::

Kirjoituksen kirjoittamishetkellä elettiin syvän taantuman vuosia, joka ymmärrettävästi heijastui kirjoituksessa. Silti monet näkökohdat ovat tänäkin päivän relevantteja. Mikä on muuttunut? Tietysti korkeasuhdanne on muuttanut työn kysyntää ja tarjontaa. Työttömyys on pienentynyt ja työllisyys kasvanut.

Mainiona asiana on tapahtunut yli 55-vuotiden työntekijöiden kysynnän lisääntyminen, jonka seurauksena ikääntyneiden työllisyystilanne on parantunut nopeammin kuin muun ikäisten työntekijäryhmien.

On jouduttu skitsofreeniseen tilanteeseen, jossa samaan aikaan vallitsee sekä suuri työttömyys että työvoimapula. Erityisesti ongelmaksi on koettu työpaikkojen ja työntekijöiden kohtaamattomuus, jonka pääsyitä ovat koulutukselliset ja maantieteelliset kohtaanto-ongelmat: työpaikat ovat kartalla eri kohdassa kuin työtä hakevat ihmiset tai sitten koulutus on epäkuranttia tarjolla oleviin tehtäviin. Uutena piirteenä ovat vanhojen suurtyöttömyysalueiden vaikeudet saada kelpoista työvoimaa syntyviin uusiin työpaikkoihin (matkailu, konepajat ym.).

Etäämmälle ei saada työvoimaa siirtymään esimerkiksi sen takia, että työtä on saatavissa lähempääkin ja toisaalta perhesyyt. Viime mainittu on hyvinkin ymmärrettävä syy pidättäytyä työpaikan vastaanottamiselta, jos etäisyys kotoa omistusasunnosta työpaikkaan kasvaa satoihin kilometreihin.

::::::::::::

Samaan aikaan on tapahtunut suuria taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia muutoksia, joista yksi on työpaikkojen huononeminen (palkka, työnlaatu). Itse asiassa moni on kohdannut tilanteen, jossa uudet työpaikat ovat huonommin palkattuja kuin isien ja äitien työpaikat parikymmentä vuotta sitten. Tästä tarkemmin hieman myöhemmin.

Kansainvälinen kilpailu on johtanut tarpeeseen heikentää työsuhteen ehtoja ja samalla palkkakehityksen hidastumiseen. Toisaalta esimerkiksi ohjelmointitöissä tarvittaisiin tuhansia työntekijöitä nykyistä enemmän hyväpalkkaisiin työtehtäviin. Viime mainituissa töissä tarvitaan suurta työntuottavuutta, joten ei ole itsestään selvää, että markkinoilta yleensäkään löytyy riittävillä kyvykkyyksillä varustettuja henkilöitä.

Yritysten tulisi huolehtia erityisesti maineenhallinnasta, sillä hyviin työpaikkoihin hakeudutaan mieluusti. Vetovoimaisuuden ylläpito on yksi yrityksen osaamislaji.

Kasvuyritysten kasvun tulppa nykyisessä työvoimatilanteessa on usein osaavan henkilöstön puute.

On kehitetty uusia rekrytointikeinoja, kuten Uudenkaupungin autotehtaan ”rekrytointirekka”. Käytännössä siis työntekijöitä haetaan ympäri Suomea ajatuksella, että työnhaku mahdollistetaan tarjoamalla työtä mahdollisimman lähellä rekrytoitavia, vaikka varsinainen sijoituspaikka olisikin satojen kilometrien päässä.

Rakennemuutos, vaikkei olekaan nopea prosessi, saattaa yllättää, sillä osaajien kouluttaminen on monesti pitkä prosessi. Esimerkiksi metsäteollisuudesta on vapautunut työvoimaa irtisanomisten kautta. Yleensäkin kannattaa painottaa, että samaan aikaan, kun rekrytoidaan uusia ihmisiä katoaa työtehtäviä turbulenssista johtuen vanhoista työpaikoista. Kysymys on jatkuvasta prosessista. Tässäkin yhteydessä kannattaa korostaa perusyleissivistyksen merkitystä. Peruskoulusta lähtien valmiuksia työelämää varten tulee parantaa.

Amerikkalainen versio taistelusta terveydenhuoltouudistuksesta

Taistelu Obamacaresta (Affordable Care Act eli A.C.A.) jatkuu, vaikka republikaanit Trumpin johdolla ovat saaneet kumottua osia A.C.A.:sta. Paul Krugman kirjoittaa tuoreessa NYT:n kolumnissaan ”The Plot Against Health Care”, kuinka republikaanit vielä tänä kesänä yrittävät viedä pohjan vielä voimassa olevilta terveydenhuoltouudistuksen osilta. Miksi juuri nyt? Siksi, koska republikaanit voivat syksyn välivaaleissa menettää enemmistönsä edustajainhuoneessa ja sen jälkeen onnistumisen mahdollisuudet ovat heikot.

Trump on jo julistanut, että oleellisilta osiltaan Obamacare on kumottu. Näin asia ei kuitenkaan ole, mutta Trumpin pakkomielteinen hinku kumota kaikki merkittävät Obaman saavutukset loistaa kauas. Voimassa on kuitenkin vielä oleellisia osia uudistuksesta. Sitä paitsi joissakin osavaltioissa Obamacaren suosio on korkealla ja laajennuksiakin toteutetaan.

Tosiasiassa suuri enemmistö amerikkalaista haluaa kattavamman vakuutuksen.

Vaikka republikaanit epäonnistuisivat A.C.A:n alasajossa tänä kesänä he varmaankin jatkavat pyrintöjä, jos he onnistuvat pitämään edustajanhuoneen enemmistön syksyn vaaleissa.

Syntyy omituisen ristiriitainen kuva, kun demokraatit kansan tuella haluavat laajentaa - kaikista puheista huolimatta - suositun vakuutuksen kattavuutta ja toisaalta republikaaneilla on halu kumota Obamacare sen nousevan kansansuosion vastaisesti! Mitä Trumpilla ja republikaaneilla on mielessä?

Asia on käsitettävä niin, että Obamacaren kasvava suosio on täsmälleen se syy, jonka takia republikaaninen puolue haluaa tappaa surkeaksi leimaamansa Obamacaren. Tätä vaalivalttia demokraateille ei haluta antaa. Ja juuri nyt on oikea ajankohta tappaa uudistus lopullisesti, jos halutaan vaikutus ennen vaaleja.

Krugmanilla on laajempi selitys republikaanien käyttäytymiselle. Hän kirjoittaa kolumnissaan, miten Yhdysvalloissa periaatetasolla suuria uudistuksia otetaan vastaan: on helppoa pelotella uudistuksen seuraamuksilla etukäteen, kun ihmisillä ei ole ymmärrettävistä syistä kokemusta uudistuksesta. Se on itse asiassa helppoa populismin sakeuttamassa ilmapiirissä. Niinpä voidaan takoa ihmisten päähän, että uudistus tuhoaa vapauden, että uudistus on liian kallis, tai että uudistus on kansallinen murhenäytelmä.

Lisäksi Yhdysvalloissa on aina muistettava rodullinen aspekti: uudistuksen vastustajat yrittävät vakuuttaa (valkoiset) kansalaiset, että uudistus suosii mustaa väestönosaa.

Kun uudistus on sitten astunut voimaan, paljastuu, että ei se ollutkaan taloudellinen katastrofi, se ei suosinutkaan mustia, eikä muutoinkaan aiheuttanut ennustettua tuhoa. Päinvastoin uudistuksen myönteiset puolet saavat valtavirran päät kääntymään. Tämä samantapainen logiikka on toiminut aina Franklin Rooseveltin päivistä lähtien. Roosevelt totesikin: ”toivotan tervetulleiksi heidän (vastustajien) vihan”.

Juuri tämä edellä kuvattu kuvio on toistunut Obamacaren kohdalla. Vuonna 2014, kun uudistus oli alun perin saatettu voimaan pelottelivat teekutsuliikkeen kannattajat kansalaisia ”kuoleman paneeleilla”. Mutta nyt on nyt: Juuri näinä aikoina Obamacare pitää pysäyttää ennen kuin sen myönteiset vaikutukset kokonaisuudessaan paljastuvat amerikkalaisille.

Krugman summaa:

On tapahtunut jonkinasteinen ihme, kun amerikkalaiset ovat ymmärtäneet hallituksen vastuun kaikkien kansalaisten terveydenhuollon kattavuudesta.

Yhdysvaltain presidentinvaalit 2016: totuus ei pala tulessakaan

Pöly ei ole laskeutunut Yhdysvaltain viime presidentinvaalien ympäriltä vieläkään. Ei lähellekään. Koko ajan tulee uutta tietoa, joka kertoo ulkopuolisesta puuttumisesta presidentinvaaleihin ennenkuulumattomalla tavalla.

Asiaan on syytä palata, koska vieläkin elää ajatus, että Hillary Clinton on esittänyt selityksiä vaalien tuloksesta pelkästään sen takia, että on huono häviäjä. Näinhän ei tietenkään ole. Hän on jopa käyttäytynyt hyvinkin pidättyvästi arvioidessaan dramaattisia tapahtumia presidentinvaalien ympärillä.

Sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat syöttivät julkisuuteen Clintonin vastaisia iskulauseita, syytöksiä keksityistä rikoksista (joihin trumpilaiset äänestäjät mielellään uskoivat), leimasivat Clintonin eliitin juoksutytöksi kiinnittämättä huomiota hänen pienituloisia suosiviin vaaliohjelmiinsa ja paisuttelivat täysin kohtuuttomasti Clintonin puhelimen käytön huolimattomuuksia. Monille horjuville äänestäjille liikaa oli myös Clintonin suurella rahalla rahoitettu vaalikampanja (mikä on tavanomaista USA:ssa). Vaaleissa sikamaiset puheet pistettiin korrektin käytöksen vastapooliksi ja korrektius hävisi 10-0. Oli jopa suosittua käyttäytyä hävyttömästi. ”Tasapuolisuus” polarisoituneessa tilanteessa johti siihen, että tässä mutapainissa myös ylivoimaisesti korrektimpi ehdokas eli Clinton leimautui inhottavaksi tyypiksi (kiero-Hillary!). Oli pakko, koska se oli pelin henki, ja pelin hengen määräsi Donald Trump.

Olla pätevä ja nainen näytti olevan ylitsekäymätön este ainakin niille enemmän tai vähemmän syrjäytyneille teollisuustyöntekijöille, joiden sanottiin ratkaisseen presidentinvaalit. Ja kyllä he ratkaisivatkin: Trump sai 2/3 vähän koulutettujen valkoisten äänistä. Ei auttanut, vaikka Hillary Clinton sai kolmen miljoonan äänestäjän äänienemmyyden.

:::::::::::::::::.

Mitä sellaista on tapahtunut, mikä osoittaa ulkopuolisten puuttumista Yhdysvaltain presidentinvaaleihin? Yle Uutiset (16.5.2018) viittaa Yhdysvaltain senaatin tiedusteluvaliokunnan tuoreeseen kannanottoon Venäjän väitetystä puuttumisesta Yhdysvaltain toissa vuoden presidentinvaaleihin. Aiemmin moneen kertaan esitetyt arvelut ja väitteet saavat vahvistusta uusista tiedoista.

Ylen Uutisten tekstiä on syytä lainata laajemmin, koska Venäjän puuttuminen vaikuttaa kirkossa kuulutetulta: ”Valiokunta päätyi täysin samalle kannalle kuin Yhdysvaltain tiedusteluelimet, joiden mukaan Venäjä pyrki voimakkaasti vaikuttamaan vaalien lopputulokseen.”

Ja edelleen:

”Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Venäjä olisi ennennäkemättömällä tavalla yrittänyt vaikuttaa vuoden 2016 vaaleihin”, kirjoittivat valiokunnan puheenjohtaja, republikaanien Richard Burr ja varapuheenjohtaja, demokraattien Mark Warner yhteisessä lausunnossaan.”

Ja vielä:

”Venäjän toimet olivat laajoja ja teknisesti kehittyneitä, ja presidentti [Vladimir] Putinin määräyksestä kohdistettu auttamaan Donald Trumpia ja vahingoittamaan Hillary Clintonia, Warner täydensi.”

Kuten tiedetään Yhdysvalloissa on käynnissä useita muitakin tutkimuksia presidentinvaaleista. Venäjän väitettyä vaikutusta tutkivat edustajainhuoneen tutkimuskomitea, senaatin oikeuskomitea sekä oikeusministeriön erityisedustaja Robert Mueller.

:::::::::::::::

On mielenkiintoista todeta, että puoluepukarius ei tässä ole silmiinpistävää, vaan sekä demokraatit että republikaanit ovat yhdessä päätyneet samoihin johtopäätöksiin.

Donald Trump on leimannut selvitykset ja tutkinnat noitavainoiksi, mitä ne eivät tietenkään ole. Presidentti on ahtaalla, mutta selvinnee haasteistaan, koska pitäviä raskauttavia todisteita ei saada riittävästi kokoon.

On epäselvää, miten Venäjä on hyötynyt Trumpin presidenttiydestä. Republikaanit ovat pitäneet Trumpia otteessaan eikä tämä ole päässyt sooloilemaan Venäjä-suhteissa, kuten monilla muilla politiikan alueilla.

Mahdollisesti Venäjällä on hallussaan materiaalia, jota se voi käyttää Trumpia vastaan. Käytännössä hyödyt ja haitat ovat kuitenkin hankalasti arvioitavissa. Eri asia on sitten, mitä kaikkea edellä kerrottu on merkinnyt presidentti-instituutiolle. Liikemiespresidentti näyttää pitävän pääasiana edeltäjänsä päätösten alasajoa maksoi mitä maksoi. Periaatteet ovat joko ehdottomia tai sitten – toisissa kysymyksissä – vallitsee poliittinen periaatteettomuus. Jälkikäteen arvioiden Clinton olisi luonut tiukkaa vakautta ulkopolitiikkaan.

Elina Lepomäki - liika viisas Suomeen?

Kansanedustaja Elina Lepomäki on kirjoittanut lähes 700-sivuisen kirjan "Vapauden voitto" (Otava, 2018), jossa hän läpivalaisee Suomen poliittisen elämän ja elämän yleensä kauttaaltaan. Lepomäen kirjaa siivittää vahva usko omaan paremmintietävyyteen. Paljon hän tietääkin, niin paljon, että hän joutuu haasteelliseen tilanteeseen tietojensa kanssa suhteessa lukijakuntaansa. Lukijalle tulee mieleen (tai hänelle annetaan kuva), että olenkohan tarpeeksi fiksu omaksumaan tarjotun informaation.

Toisaalta hän pitää Suomea alisuoriutujana, joka selviää loistavasti kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta ei pärjää arjen testeissä.

Lepomäki on maailmankatsomukseltaan oikeistolainen. Hän ei kuitenkaan vakuuta omia puoluetovereitaankaan ideologisilla mietteillään. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä (23.5.2018) kansanedustajakollega Eero Lehti lausuu tuomionsa Lepomäestä: ”hän on kolmessa vuodessa ajanut itsensä sivuraiteelle puolueessaan”, mikä Lehden mielestä osoittaa enemmän ”kirja- kuin varsinaista viisautta”. Esimerkiksi Lepomäen perustulomalli ei ole Lehden mielestä realistinen. Sortuuko Lepomäki siis omaan näppäryyteensä?

Jotenkin jää tuntu, että Lepomäki tuntee olonsa epämukavaksi Suomessa ja suomalaisten keskuudessa: ”Lontoossa voi taksikuskin kanssa saada aivan asiallisen keskustelun keskuspankkipolitiikasta, siinä missä Suomessa sellaisen käyminen on hankalaa monen taloustieteen tutkijankin kanssa”. Hän ihailee ulkomailla kokemaansa ”erilaisuutta”. Suomalaisuus tuntuu maatiaismaiselta. Epämukavuuden tunnetta ei mitätöi ohimennen lausuttu rakkaudentunnustus Suomea kohtaa, sillä heti kohta arvostelu jatkuu….

Kirjan sivuilta välittyy kärsimättömyys, halu edetä nopeammin poliittisella uralla, kuin mihin ympäristö ja puoluetoverit ovat valmiit. Lepomäellä riittää kunnianhimoa haastaa johtopaikoista kenet tahansa. Menoa siivittää oikeassa olemisen varmuus. Onkohan Lepomäki ”liika viisas” Suomeen?

Lepomäellä on hyvät eväät yksinäisen suden rooliin. Hän ei ole parhaimmillaan joukossa. Hän haastaa koko ajan muita. Toki hänellä on kannattajansa, joista osa haluaisi pistää Suomen asiat poikki ja pinoon. Lepomäki haluaa vallankumouksen, ajattelun vallankumouksen. Parhaimmillaan hän on uusien näkökulmien esittäjänä, huonoimmillaan lyödessään melkein kaikkea, mikä liikkuu (tai on liikkumatta).

Oikeistoideologin tapaan Lepomäki saarnaa vapauden puolesta ja moittii voimassaolevaa järjestelmää vapauden rajoituksista. Kansalaisia ei saa holhota vaan vapausasteita tulee päinvastoin lisätä. Epäuskon tuntu jää päällimmäiseksi, kun Lepomäki yhteenvetoluvussa sanoo, että ”kenestä tahansa voi tulla elämänsä aikana juuri sitä, mitä haluaa, eikä siinä kellään pitäisi olla nokan koputtamista”. Tosiasiassa on lukemattomia ihmisiä, jotka eivät ole saaneet elämältä sitä, mitä odottivat. Lepomäen näkemys kuvaa kaikkivoipaisen poliitikon epärealistisia odotuksia kanssaihmisiä kohtaan. Heti edellä mainitun sitaatin perään hän toteaa: ”Meidän on taisteltava viimeisen saakka kurjuutta, köyhyyttä ja näköalattomuutta vastaan”. Oikeistopoliitikko siinä tekee hurjan loikan ”tavallisen ihmisen” kaikkivoipaisuudesta kurjaksi itsensä tuntevan kanssaihmisen voimattomuuteen: tyypillinen oikeistolainen polarisaatio. Lepomäen yksinkertaistetussa maailmassa on siis hyvin toimeentulevia ihmisiä (jotka eivät tarvitse tukea) ja sitten niitä, jotka tarvitsevat apua kurjuuteensa.

Kerta toisensa jälkeen kirjaa lukiessa tulee mieleen, että tässä runsailla lahjoilla varustettu ihminen kertoo, miten muiden pitää elää, jotta voisivat löytää kirjoittajan tulevaisuuteen loihtiman ideaalin. Ihmisten järisyttävä erilaisuus (ja eriarvoisuus) tuntuu tyystin unohtuvan. Muistaakseni edesmennyt Stakes jakoi köyhyydenkin seitsemään eri lajiin.

Lepomäen ihanteellisen yhteiskunnan tavoiteasetantaa tai pikemminkin saarnaa saamme lukea 700 sivun verran. En itse lukenut läheskään kaikkia sivuja. Keskitynkin tässä erääseen perspektiiviin Lepomäen määrittämässä näkökentässä, nimittäin siihen, miten hän kokee idän ja lännen vastakkainasettelun syyt ja seuraukset. Tähän hän pureutuu erityisesti luvussa ”Venäjä on kasvava uhka”.

Lepomäki antaa ymmärtää, että Venäjälle tarjottiin Neuvostoliiton jälkeen jäsenyyttä lukuisissa kansainvälisissä järjestöissä. Länsi siis halusi rakentaa vilpittömästi yhteistyötä. Vastakaiku jäi vaimeaksi. Oikeastaan ratkaiseva lause kuvaamaan Lepomäen asennetta on seuraava: ”Moni selittää Venäjän nykyistä toimintaa sillä, että Yhdysvallat ja Nato olisivat systemaattisesti nöyryyttäneet sitä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen”. Lepomäki jatkaa: ”Tällaiselle väitteelle voi tietenkin halutessaan löytää perusteluja, mutta nöyryytys on niin vahva henkilökohtainen kokemus, että osaselittäjän täytyy väistämättä löytyä myös kohteesta itsestään”.

Ongelma on siinä, että jatkossa hän sivuuttaa yliolkaisesti Venäjän argumentit ja käyttää hyväkseen vain läntistä tulkintaa tapahtumista – eikä erityisen omaperäisesti. Hän paljastuu melkoiseksi ”cold war warrieriksi”.

Hän antaa ymmärtää, että läntisen ajattelun mukaan Venäjän ei olisi pitänyt tuntea itseään nöyryytetyksi. Tällä Lepomäki osoittaa, ettei pysty asettumaan viholliseksi kokemansa asemaan.

Miksi hän yrittää kieltää Venäjältä nöyryytetyksi kokemisen tunteen?

On totta, että Venäjää on vaikeaa ymmärtää ilman taustalla vaikuttavaa alemmuudentunnetta. Se kokee lännen suhtautumisen alentavana. Sillä on ikään kuin jatkuva vaikutusvaje. Tämä näkyy Venäjän mahtipontisena pyrkimyksenä ylikorostaa omaa asemaansa. Lännessä taas on sisäänrakennettuna vanha amerikkalaista alkuperää oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonomainen tehtävä levittää oikeaksi koettua omaa maailmankuvaa globaalisti. Tasapainotilan määrittäminen ja löytäminen idän ja lännen välillä (jos se edes on tavoitteena) on vaikeaa, koska ideologinen väärinymmärrys osapuolten välillä on vallitseva.

Itse en kuitenkaan käyttäisi lainkaan sanaa nöyryytys, koska (Lepomäen itsensäkin mukaan) syntyy taipumus ajatella nöyryytystä ”ihmisten välisenä tunteen ilmaisuna” siis henkilökohtaisena turhaumana.

Puhun itse mieluummin lännen aiheuttamasta uhasta, jota Venäjä koki sekä Neuvostoliiton olemassa olon aikana, että nyky-Venäjän syntyessä 1990-luvulla. Mitä tapahtui 1990-luvun vaihteessa idän ja lännen välisessä sumuisessa ilmapiirissä? Yritän ohessa rekonstruoida tapahtuneen parhaan kykyni mukaan. Kaikki kulminoituu oikeastaan Naton laajenemiseen Venäjän rajoille.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Foreign Affairs syyskuu/lokakuu 2014 lainaa Saksan arkistoja (”Broken Promise”) ja toteaa seuraavaa: ”According to records from Kohl’s office, the chancellor chose to echo Baker, not Bush, since Baker’s softer line was more likely to produce the results that Kohl wanted: permission from Moscow to start reunifying Germany. Kohl thus assured Gorbachev that “naturally NATO could not expand its territory to the current territory of [East Germany].” In parallel talks, Genscher delivered the same message to his Soviet counterpart, Eduard Shevardnadze, saying, “for us, it stands firm: NATO will not expand itself to the East.”

Tuo viimeinen lause on todistusvoimainen: ”meille (siis lännelle) lupaus (olla laajentumatta nykyisen alueen ulkopuolelle) on luja: Nato ei laajene itään”. Tästäkin on saivarreltu, että valtiomiehet puhuivat vain Itä-Saksan alueesta, joka on täysin turhaa. Asiayhteydestä voi lukea, että tarkoitettiin laajemmin Itä-Euroopan aluetta. Ukraina osoittautui sitten lännen vaikutuspyrkimysten viimeiseksi rajaksi.

Siitä mitä tuolloin luvattiin ja sanottiin on kiistelty lukemattomia kertoja. Haluan vain omana käsityksenäni tuoda esille, että Venäjälle jäi käsitys, että Nato ei käytä tilaisuutta hyväkseen edetäkseen Venäjän rajoille. Niin kuitenkin tapahtui. Nyt voidaan tietenkin sanoa, että Itä-Euroopan valtiot liittyivät Natoon peloissaan ja todellisuudessa länsi ei uhannut Venäjää. Asia on kuitenkin niin kuin se näyttää: jos edetään vihollisen iholle, tulkitsee tämä sen vihamieliseksi teoksi. Näinhän kävi, kun Neuvostoliitto sijoitti ydinaseita Kuubaan vuonna 1962: Yhdysvallat reagoi – ymmärrettävästi - äärimmäisen aggressiivisesti.

Jos sanotaan, että Venäjä turhaan pelkäsi uudessa tilanteessa, ollaan väärillä jäljillä. Venäjää voidaan syyttää turhasta huolestumisesta, mutta silloin unohdetaan, että kokemus hyökkäyksen alle joutumisesta oli Venäjällä todellinen. Todisteita tuntemukselle löytyy Napoleonin sodista ja ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta.

Reaalipolitiikassa tulee noudattaa periaatteita, jotka ovat osapuolille faktoja. Jos faktat poikkeavat toisistaan – kuten usein tapahtuu - on niiden pohjalta yritettävä luoda kompromisseja. Sopu ei löydy ideologisesta toisen osapuolen argumenttien kieltämisestä. Lepomäen tekstistä heijastuu ylemmyydentuntoinen läntisen katsantokannan korostaminen. Minäkin näen nyky-Venäjän läpimädän korruption ja systemaattisen valehtelun, mutta silti moraalisaarnojen syövereihin ei kannata upota: tiukka pitää olla, mutta avautuviin rauhanmahdollisuuksiin pitää tarttua ilman aatteellista asennevammaa.

Venäläisten kieroutta Lepomäki kuvaa monella tapaa. Tässä pieni näyte: ”Länsimaista demokratiaa syödään helpoiten salakavalasti sisältäpäin. Kuin pikkuriikkisten termiittien toimesta, järjestelmää pureskellaan hiljalleen murunen kerrallaan sieltä täältä, kunnes jonain päivänä koko perustus romahtaa”. Uskooko hän itsekään luomaansa helppoon nakkiin? Ovatpa länsimaat kevyesti harhautettavia! Kysymys on länsimaisen ihmisten aliarvioimisesta ja kriittisyyden kyseenalaistamisesta. Demokratia on kyllä haasteiden edessä, mutta eniten sitä haastavat ne maat, jotka ovat kokeneet mutaation demokratioista autoritaarisiksi maiksi, jota muutosta taas Venäjä ei edusta.

Demokratiaa uhkaava kehitystrendi on paljon laajempi ilmiö kuin pelkästään Venäjästä johtuva, kuten olen tuonut esille esimerkiksi blogikirjoituksessa ”Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?” (27.5.2018).

Lepomäki on kuitenkin oikeassa eritellessään suomalaisten tervettä epäilyä, joka estää meitä sortumasta kömpelöihin harhautuksiin ja trollitarinoihin. Yhtenäiskulttuuri – johon Lepomäki suhtautuu muutoin kriittisesti – pelastaa. Lepomäki ei olisi Lepomäki, jos hän ei heijastaisi suomalaisten propagandan vastustuskykyä negaation kautta: olemme niin nurkkakuntaisia, että hyljeksimme sen takia vaikutusyrityksiä.

::::::::::::::::::::

Uuden kylmän sodan pontimena on molempien suurvaltojen tuntema ylemmyys muihin kansoihin nähden. Tästä olen käyttänyt vanhaa nimeä ”ekseptionalismi”, kansakunnan ainutlaatuisuus. Nokittelu tapahtuu Yhdysvaltain ja Venäjän välillä, mutta asetelmaa uudessa kylmässä sodassa monimutkaistaa Kiinan ja EU:n halu päästä palaselle vaikuttamisen voimakentässä. Niiden lähestymistapa on pragmaattisempi, ei maailmoja syleilevän mahtipontinen.

Kysymys koko tapahtumasarjassa on siitä, että Vladimir Putin on katsonut entisten Neuvostoliiton alueen maiden itsenäistymisen geopoliittiseksi katastrofiksi. Venäjälle on jäänyt väistyvän suurvallan rooli. Tavoitteeksi on asetettu ainakin jossain muodossa uuden Jaltan sopimuksen aikaansaaminen etupiireineen.

Venäjän politiikkaa ohjaa pelko joutua hyökkäyksen kohteeksi. Fasismin nousun uhkaa nähdään kaikkialla, myös siellä, missä sitä ei ole. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä pelossa on aitoa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen pelkokerrointa, ja kuinka paljon puhdasta sotilaallisen varustautumisen perustelua.

Venäjä on ahkerasti hakenut kompensaatiota aluemenetyksilleen pyrkimällä takaisin globaaliksi suurvallaksi, osittain siinä onnistuen. Venäjä otetaan huomioon nykyisin erilaisissa strategisissa asetelmissa esimerkiksi Lähi-idässä paljon aiempaa selkeämmin. Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”.

Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Jossain määrin perehtyneenä Kennanin ajatteluun uskon – jos hän eläisi – että hän suhtautuisi huomattavan pidättyvästi nykyiseen sotaisaan kalabaliikkiin. Tänä päivänä, jos koskaan tarvittaisiin kennanilaista vihollisen asemaan asettumista – eikä tämä ole puolustuspuheenvuoro sille, mitä Venäjä on tehnyt Krimillä tai Itä-Ukrainassa – jotta nykykonfliktissa päästäisin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun tänä päivänä on valtava paine sotaisan liittoutumisen suuntaan, kannattaisi perehtyä Kennanin analyysiin Neuvostoliitosta ja sen syvällä venäläisyydessä oleviin piirteisiin. Sieltä löytyisi apuja nyky-Venäjänkin ymmärtämiseen hyvässä ja pahassa.

Mökin aamu

Palle, Repo, Taanila, Linna, Virolainen ja Raatikainen puhuvat ”tasapuolisesti”, kahvinkeitin kohisee ja korahtelee taustalla. On aamu mökillä. Aurinko paistaa ikkunasta kirkkaana suoraan edestä, onhan kello vasta 5.00. Kuuntelen radio-ohjelmaa otsakkeella ”Radio 75 vuotta” (2001). Koen nautittavia hetkiä historian parissa.

Puheen aamussa muistellaan menneitä vuosikymmeniä. Raatikainen opettaa, että ohjelmien tulee olla vapaita. Samaa opettaa Pallekin. On aika ottaa toinen kuppi kahvia.

Kaikki tuo on historiaa, yhtä arvokasta kuin mikä tahansa, joka johtaa nykypäivään ja tulevaisuuteen. Kaikella on merkityksensä, kaikki on paikallaan. Onhan kysymys siitä, että noiden menneiden aikojen ohjelmat sitovat meidät kuhunkin ajankohtaan ideologioineen.

Uutiset katkaisevat muistelut. On tullut uusia termejä kuten ”valeuutiset” (ennenhän uutiset olivat juhlallisesti tosia). Radio ei ollut auktoriteetti Hella Wuolijoen aikaan, mutta STT:n uutisia kuultiin hartaudella: niissä oli totuus.

Tekniikka on tietenkin muuttunut. Kuuluvuutta ei tarvitse hakea, kaikki toimii. Kanavia vain on vietävän runsaasti. Toista oli ennen, oli kaksi kanavaa: rinnakkaisohjelma loi kuvan monipuolisesta tarjonnasta.

Kello lähestyy kuutta. Olisikohan aika mennä ulos puuhaamaan, rannan siivous on vielä hieman kesken…. Päätän siirtää lähtöä ehkä sen takia, että kova talvi on murjonut laituria ja tiedän, että rankka puristus laiturin korjaamiseksi on edessä.

Jotenkin radio on luonteva väline mökkiympäristöön. Korealainen valmistaja on loihtinut radiovastaanottimen mikroaaltouunin yhteyteen jo parikymmentä vuotta sitten…..

Tartun välillä kirjaan. Meneillään on Elina Lepomäen ”Vapauden voitto”. Päätän kirjoittaa siitä hyvin tasapuolisesti, vaikka sisällä kiehuu.

”Kun korko nousee korkealle….”, kuuluu radiosta Sakari Sirkkasen äänellä. Havahdun, sillä ohjelma on vaihtunut menneen muisteluista, ollaan nykypäivän Italiassa. Populistihallitusta ollaan muodostamassa.

Hellejakson keskellä yö on ollut kylmä. Pattereita ei sentään kannata pistää päälle, mutta hetken mielijohteesta sytytän takkaan tulen. Olen aamuvirkku. Poikkean muista, jotka heräävät ”ihmisten ajoilla”. Kukin taaplaa tyylillään.

Katse nousee… jossakin tuolla järven toisella puolella mäen päällä isovanhempani elivät aikanaan vauraassa maalaistalossa. Tuon kuvan ei voinut uskoa häviävän. Miljöö tuntui ikuiselta. Kuitenkin se elämänpiiri on tänään muisto vain.

:::::::::::::::::::

Onkiminen oli mieliharrastukseni nuorena poikasena. Saatoimme serkkuni, talon ainoan pojan kanssa lähteä aamuviideltä juuri tänne järven toiselle puolelle mato-ongelle. Sanoinkuvaamaton kalastusmatkan viehätys poisti kaikki soutamisen rasitukset: tärkeintä oli päästä kalaan. Hyvää oli se, että talon emäntä lupasi aina perata saaliin. Pienten ahventen kanssa olikin puuhaa….

”Jos Italia haluaa toimia sääntöjen vastaisesti…..”, kuuluu radiosta. Jatkan omissa ajatuksissani viipyilyä. Radion ääni häipyy taustalle, pääasia on olla ja elää tässä ja nyt. Ollaan keskellä toukokuun ennätyshelteitä. Ja sääennusteet ennustivat muutama viikko sitten kylmää kesää… No ehkä muisteltiin viime kesää, joka oli muistikuvissa kalsea. Vilkaisen mökkipäiväkirjaa (tai pikemminkin mökkikirjaa numero 15, sillä kirjoitusperinnettä on ylläpidetty kohta 40 vuotta). On mukava katsella, missä kohta kevään ja kesän tekeminen oli edellisinä vuosina. Laituri viritettiin kesäkuun alussa, raivaussahalla niitettiin ojanreunan pajukot toukokuun lopulla, ikkunat pestiin heinäkuussa….

Ikkunaan muksahtaa jokin, käyn varmistamassa, että lintu ei ole jäänyt pökerryksiin ikkunan alle. Onneksi mitään kohtalokasta ei tapahtunut.

Ajatus harhailee ajattomasti. Mietteet vaihtelevat käytännön toimien ja menneiden muistelun välillä….. Tajunnan virta tuo mieleen ajatusjohtumia: tuleekohan vastarannan 93 vuotias vanhus tänään mökilleen? Ihmettelen hänen pirteyttään ja työteliäisyyttään. Hän on elävä esimerkki melkein sadan vuoden historiasta. Käyn aina silloin tällöin kuuntelemassa häntä: ”ei näillä rannoilla ollut viisikymmentä vuotta sitten järviruokoa (”kaislikkoa”)……rannat olivat paljaina……ojat johtivat ylhäältä pelloilta järvelle päin….valumisen mukana tuli…..

Päätän sulkea radion: on alkanut kiihkeä päälle puhumisen vaihe, joka on nykyaikaa: toimittajat kilpailevat, kuka keksii fiksuinta sanottavaa…. Uutiset jatkavat nykyuutisten tyylillä: ”Italian pääministeri on jälleen saamassa kenkää….”