maanantai 4. kesäkuuta 2018

Elina Lepomäki - liika viisas Suomeen?

Kansanedustaja Elina Lepomäki on kirjoittanut lähes 700-sivuisen kirjan "Vapauden voitto" (Otava, 2018), jossa hän läpivalaisee Suomen poliittisen elämän ja elämän yleensä kauttaaltaan. Lepomäen kirjaa siivittää vahva usko omaan paremmintietävyyteen. Paljon hän tietääkin, niin paljon, että hän joutuu haasteelliseen tilanteeseen tietojensa kanssa suhteessa lukijakuntaansa. Lukijalle tulee mieleen (tai hänelle annetaan kuva), että olenkohan tarpeeksi fiksu omaksumaan tarjotun informaation.

Toisaalta hän pitää Suomea alisuoriutujana, joka selviää loistavasti kansainvälisissä tutkimuksissa, mutta ei pärjää arjen testeissä.

Lepomäki on maailmankatsomukseltaan oikeistolainen. Hän ei kuitenkaan vakuuta omia puoluetovereitaankaan ideologisilla mietteillään. Maaseudun tulevaisuus -lehdessä (23.5.2018) kansanedustajakollega Eero Lehti lausuu tuomionsa Lepomäestä: ”hän on kolmessa vuodessa ajanut itsensä sivuraiteelle puolueessaan”, mikä Lehden mielestä osoittaa enemmän ”kirja- kuin varsinaista viisautta”. Esimerkiksi Lepomäen perustulomalli ei ole Lehden mielestä realistinen. Sortuuko Lepomäki siis omaan näppäryyteensä?

Jotenkin jää tuntu, että Lepomäki tuntee olonsa epämukavaksi Suomessa ja suomalaisten keskuudessa: ”Lontoossa voi taksikuskin kanssa saada aivan asiallisen keskustelun keskuspankkipolitiikasta, siinä missä Suomessa sellaisen käyminen on hankalaa monen taloustieteen tutkijankin kanssa”. Hän ihailee ulkomailla kokemaansa ”erilaisuutta”. Suomalaisuus tuntuu maatiaismaiselta. Epämukavuuden tunnetta ei mitätöi ohimennen lausuttu rakkaudentunnustus Suomea kohtaa, sillä heti kohta arvostelu jatkuu….

Kirjan sivuilta välittyy kärsimättömyys, halu edetä nopeammin poliittisella uralla, kuin mihin ympäristö ja puoluetoverit ovat valmiit. Lepomäellä riittää kunnianhimoa haastaa johtopaikoista kenet tahansa. Menoa siivittää oikeassa olemisen varmuus. Onkohan Lepomäki ”liika viisas” Suomeen?

Lepomäellä on hyvät eväät yksinäisen suden rooliin. Hän ei ole parhaimmillaan joukossa. Hän haastaa koko ajan muita. Toki hänellä on kannattajansa, joista osa haluaisi pistää Suomen asiat poikki ja pinoon. Lepomäki haluaa vallankumouksen, ajattelun vallankumouksen. Parhaimmillaan hän on uusien näkökulmien esittäjänä, huonoimmillaan lyödessään melkein kaikkea, mikä liikkuu (tai on liikkumatta).

Oikeistoideologin tapaan Lepomäki saarnaa vapauden puolesta ja moittii voimassaolevaa järjestelmää vapauden rajoituksista. Kansalaisia ei saa holhota vaan vapausasteita tulee päinvastoin lisätä. Epäuskon tuntu jää päällimmäiseksi, kun Lepomäki yhteenvetoluvussa sanoo, että ”kenestä tahansa voi tulla elämänsä aikana juuri sitä, mitä haluaa, eikä siinä kellään pitäisi olla nokan koputtamista”. Tosiasiassa on lukemattomia ihmisiä, jotka eivät ole saaneet elämältä sitä, mitä odottivat. Lepomäen näkemys kuvaa kaikkivoipaisen poliitikon epärealistisia odotuksia kanssaihmisiä kohtaan. Heti edellä mainitun sitaatin perään hän toteaa: ”Meidän on taisteltava viimeisen saakka kurjuutta, köyhyyttä ja näköalattomuutta vastaan”. Oikeistopoliitikko siinä tekee hurjan loikan ”tavallisen ihmisen” kaikkivoipaisuudesta kurjaksi itsensä tuntevan kanssaihmisen voimattomuuteen: tyypillinen oikeistolainen polarisaatio. Lepomäen yksinkertaistetussa maailmassa on siis hyvin toimeentulevia ihmisiä (jotka eivät tarvitse tukea) ja sitten niitä, jotka tarvitsevat apua kurjuuteensa.

Kerta toisensa jälkeen kirjaa lukiessa tulee mieleen, että tässä runsailla lahjoilla varustettu ihminen kertoo, miten muiden pitää elää, jotta voisivat löytää kirjoittajan tulevaisuuteen loihtiman ideaalin. Ihmisten järisyttävä erilaisuus (ja eriarvoisuus) tuntuu tyystin unohtuvan. Muistaakseni edesmennyt Stakes jakoi köyhyydenkin seitsemään eri lajiin.

Lepomäen ihanteellisen yhteiskunnan tavoiteasetantaa tai pikemminkin saarnaa saamme lukea 700 sivun verran. En itse lukenut läheskään kaikkia sivuja. Keskitynkin tässä erääseen perspektiiviin Lepomäen määrittämässä näkökentässä, nimittäin siihen, miten hän kokee idän ja lännen vastakkainasettelun syyt ja seuraukset. Tähän hän pureutuu erityisesti luvussa ”Venäjä on kasvava uhka”.

Lepomäki antaa ymmärtää, että Venäjälle tarjottiin Neuvostoliiton jälkeen jäsenyyttä lukuisissa kansainvälisissä järjestöissä. Länsi siis halusi rakentaa vilpittömästi yhteistyötä. Vastakaiku jäi vaimeaksi. Oikeastaan ratkaiseva lause kuvaamaan Lepomäen asennetta on seuraava: ”Moni selittää Venäjän nykyistä toimintaa sillä, että Yhdysvallat ja Nato olisivat systemaattisesti nöyryyttäneet sitä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen”. Lepomäki jatkaa: ”Tällaiselle väitteelle voi tietenkin halutessaan löytää perusteluja, mutta nöyryytys on niin vahva henkilökohtainen kokemus, että osaselittäjän täytyy väistämättä löytyä myös kohteesta itsestään”.

Ongelma on siinä, että jatkossa hän sivuuttaa yliolkaisesti Venäjän argumentit ja käyttää hyväkseen vain läntistä tulkintaa tapahtumista – eikä erityisen omaperäisesti. Hän paljastuu melkoiseksi ”cold war warrieriksi”.

Hän antaa ymmärtää, että läntisen ajattelun mukaan Venäjän ei olisi pitänyt tuntea itseään nöyryytetyksi. Tällä Lepomäki osoittaa, ettei pysty asettumaan viholliseksi kokemansa asemaan.

Miksi hän yrittää kieltää Venäjältä nöyryytetyksi kokemisen tunteen?

On totta, että Venäjää on vaikeaa ymmärtää ilman taustalla vaikuttavaa alemmuudentunnetta. Se kokee lännen suhtautumisen alentavana. Sillä on ikään kuin jatkuva vaikutusvaje. Tämä näkyy Venäjän mahtipontisena pyrkimyksenä ylikorostaa omaa asemaansa. Lännessä taas on sisäänrakennettuna vanha amerikkalaista alkuperää oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonomainen tehtävä levittää oikeaksi koettua omaa maailmankuvaa globaalisti. Tasapainotilan määrittäminen ja löytäminen idän ja lännen välillä (jos se edes on tavoitteena) on vaikeaa, koska ideologinen väärinymmärrys osapuolten välillä on vallitseva.

Itse en kuitenkaan käyttäisi lainkaan sanaa nöyryytys, koska (Lepomäen itsensäkin mukaan) syntyy taipumus ajatella nöyryytystä ”ihmisten välisenä tunteen ilmaisuna” siis henkilökohtaisena turhaumana.

Puhun itse mieluummin lännen aiheuttamasta uhasta, jota Venäjä koki sekä Neuvostoliiton olemassa olon aikana, että nyky-Venäjän syntyessä 1990-luvulla. Mitä tapahtui 1990-luvun vaihteessa idän ja lännen välisessä sumuisessa ilmapiirissä? Yritän ohessa rekonstruoida tapahtuneen parhaan kykyni mukaan. Kaikki kulminoituu oikeastaan Naton laajenemiseen Venäjän rajoille.

Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Foreign Affairs syyskuu/lokakuu 2014 lainaa Saksan arkistoja (”Broken Promise”) ja toteaa seuraavaa: ”According to records from Kohl’s office, the chancellor chose to echo Baker, not Bush, since Baker’s softer line was more likely to produce the results that Kohl wanted: permission from Moscow to start reunifying Germany. Kohl thus assured Gorbachev that “naturally NATO could not expand its territory to the current territory of [East Germany].” In parallel talks, Genscher delivered the same message to his Soviet counterpart, Eduard Shevardnadze, saying, “for us, it stands firm: NATO will not expand itself to the East.”

Tuo viimeinen lause on todistusvoimainen: ”meille (siis lännelle) lupaus (olla laajentumatta nykyisen alueen ulkopuolelle) on luja: Nato ei laajene itään”. Tästäkin on saivarreltu, että valtiomiehet puhuivat vain Itä-Saksan alueesta, joka on täysin turhaa. Asiayhteydestä voi lukea, että tarkoitettiin laajemmin Itä-Euroopan aluetta. Ukraina osoittautui sitten lännen vaikutuspyrkimysten viimeiseksi rajaksi.

Siitä mitä tuolloin luvattiin ja sanottiin on kiistelty lukemattomia kertoja. Haluan vain omana käsityksenäni tuoda esille, että Venäjälle jäi käsitys, että Nato ei käytä tilaisuutta hyväkseen edetäkseen Venäjän rajoille. Niin kuitenkin tapahtui. Nyt voidaan tietenkin sanoa, että Itä-Euroopan valtiot liittyivät Natoon peloissaan ja todellisuudessa länsi ei uhannut Venäjää. Asia on kuitenkin niin kuin se näyttää: jos edetään vihollisen iholle, tulkitsee tämä sen vihamieliseksi teoksi. Näinhän kävi, kun Neuvostoliitto sijoitti ydinaseita Kuubaan vuonna 1962: Yhdysvallat reagoi – ymmärrettävästi - äärimmäisen aggressiivisesti.

Jos sanotaan, että Venäjä turhaan pelkäsi uudessa tilanteessa, ollaan väärillä jäljillä. Venäjää voidaan syyttää turhasta huolestumisesta, mutta silloin unohdetaan, että kokemus hyökkäyksen alle joutumisesta oli Venäjällä todellinen. Todisteita tuntemukselle löytyy Napoleonin sodista ja ensimmäisestä ja toisesta maailmansodasta.

Reaalipolitiikassa tulee noudattaa periaatteita, jotka ovat osapuolille faktoja. Jos faktat poikkeavat toisistaan – kuten usein tapahtuu - on niiden pohjalta yritettävä luoda kompromisseja. Sopu ei löydy ideologisesta toisen osapuolen argumenttien kieltämisestä. Lepomäen tekstistä heijastuu ylemmyydentuntoinen läntisen katsantokannan korostaminen. Minäkin näen nyky-Venäjän läpimädän korruption ja systemaattisen valehtelun, mutta silti moraalisaarnojen syövereihin ei kannata upota: tiukka pitää olla, mutta avautuviin rauhanmahdollisuuksiin pitää tarttua ilman aatteellista asennevammaa.

Venäläisten kieroutta Lepomäki kuvaa monella tapaa. Tässä pieni näyte: ”Länsimaista demokratiaa syödään helpoiten salakavalasti sisältäpäin. Kuin pikkuriikkisten termiittien toimesta, järjestelmää pureskellaan hiljalleen murunen kerrallaan sieltä täältä, kunnes jonain päivänä koko perustus romahtaa”. Uskooko hän itsekään luomaansa helppoon nakkiin? Ovatpa länsimaat kevyesti harhautettavia! Kysymys on länsimaisen ihmisten aliarvioimisesta ja kriittisyyden kyseenalaistamisesta. Demokratia on kyllä haasteiden edessä, mutta eniten sitä haastavat ne maat, jotka ovat kokeneet mutaation demokratioista autoritaarisiksi maiksi, jota muutosta taas Venäjä ei edusta.

Demokratiaa uhkaava kehitystrendi on paljon laajempi ilmiö kuin pelkästään Venäjästä johtuva, kuten olen tuonut esille esimerkiksi blogikirjoituksessa ”Sata vuotta demokratiaa – loppu häämöttää?” (27.5.2018).

Lepomäki on kuitenkin oikeassa eritellessään suomalaisten tervettä epäilyä, joka estää meitä sortumasta kömpelöihin harhautuksiin ja trollitarinoihin. Yhtenäiskulttuuri – johon Lepomäki suhtautuu muutoin kriittisesti – pelastaa. Lepomäki ei olisi Lepomäki, jos hän ei heijastaisi suomalaisten propagandan vastustuskykyä negaation kautta: olemme niin nurkkakuntaisia, että hyljeksimme sen takia vaikutusyrityksiä.

::::::::::::::::::::

Uuden kylmän sodan pontimena on molempien suurvaltojen tuntema ylemmyys muihin kansoihin nähden. Tästä olen käyttänyt vanhaa nimeä ”ekseptionalismi”, kansakunnan ainutlaatuisuus. Nokittelu tapahtuu Yhdysvaltain ja Venäjän välillä, mutta asetelmaa uudessa kylmässä sodassa monimutkaistaa Kiinan ja EU:n halu päästä palaselle vaikuttamisen voimakentässä. Niiden lähestymistapa on pragmaattisempi, ei maailmoja syleilevän mahtipontinen.

Kysymys koko tapahtumasarjassa on siitä, että Vladimir Putin on katsonut entisten Neuvostoliiton alueen maiden itsenäistymisen geopoliittiseksi katastrofiksi. Venäjälle on jäänyt väistyvän suurvallan rooli. Tavoitteeksi on asetettu ainakin jossain muodossa uuden Jaltan sopimuksen aikaansaaminen etupiireineen.

Venäjän politiikkaa ohjaa pelko joutua hyökkäyksen kohteeksi. Fasismin nousun uhkaa nähdään kaikkialla, myös siellä, missä sitä ei ole. On vaikeaa arvioida, kuinka paljon tässä pelossa on aitoa hyökkäyksen kohteeksi joutumisen pelkokerrointa, ja kuinka paljon puhdasta sotilaallisen varustautumisen perustelua.

Venäjä on ahkerasti hakenut kompensaatiota aluemenetyksilleen pyrkimällä takaisin globaaliksi suurvallaksi, osittain siinä onnistuen. Venäjä otetaan huomioon nykyisin erilaisissa strategisissa asetelmissa esimerkiksi Lähi-idässä paljon aiempaa selkeämmin. Yhdysvaltain ulkopolitiikan Grand Old Man George F. Kennan totesi vuonna 1998: ”Uskon että venäläiset reagoivat vähitellen epäsuotuisasti lännen toimiin ja se vaikuttaa heidän politiikkaansa. Luulen että tapahtuu (lännen toimien takia) traaginen virhe”.

Jotain oleellista Kennan tavoitti lausuessaan seuraavat sanat: ”Naton laajeneminen voi aiheuttaa kriisin Venäjän kanssa, joka saa venäläiset provosoitumaan” ja se taas aiheuttaa lännessä tyypillisen vastareaktion: ”näinhän venäläiset aina käyttäytyvät”.

Jossain määrin perehtyneenä Kennanin ajatteluun uskon – jos hän eläisi – että hän suhtautuisi huomattavan pidättyvästi nykyiseen sotaisaan kalabaliikkiin. Tänä päivänä, jos koskaan tarvittaisiin kennanilaista vihollisen asemaan asettumista – eikä tämä ole puolustuspuheenvuoro sille, mitä Venäjä on tehnyt Krimillä tai Itä-Ukrainassa – jotta nykykonfliktissa päästäisin rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun tänä päivänä on valtava paine sotaisan liittoutumisen suuntaan, kannattaisi perehtyä Kennanin analyysiin Neuvostoliitosta ja sen syvällä venäläisyydessä oleviin piirteisiin. Sieltä löytyisi apuja nyky-Venäjänkin ymmärtämiseen hyvässä ja pahassa.

2 kommenttia:

  1. Lepomäki on omanaikamme hurjahilja,jos hurjahilja oli Moskovassa opiskellut ja vallankumouksen tuottaman brutaalin kansanosan tuottaman järkytyksen säikäyttämä,meidän aikamme hurja Elina on aglosaksisen uusliberaalin maailmankuvan täydellisesti omaksuma yksilö,jopa pakkomielteinen sellainen.

    Suhteessaan venäjään Lepomäki edustaa täysin uudenmaailmanjärjestyksen uusliberaalia agendaa,eli aglosksisisen maailmanjärjestyksen pax america utopiaa.

    Tammikuussa 17 tieteenpäivillä Helsigissä oli hyvä keskustelu venäjästä, jonka löysin netistä viimeviikolla.
    Keskustelussa Jukka Korpela esitti mielenkiintoisen näkemyksen Venäjän olemuksesta.
    Korpelan mukaan venäjästä ei koskaan voi tulla länsimaisen liberaalidemokratian arvoihin sitoutuvaa maa, koska maa kuuluu pikemminkin historialtaan keskisen aasian islamilaisvaikutteisiin valtioihin, omine yhteisöllisine arvoineen,jota koskaan ei ole koskettanut tai joutunut kokemaan valistuksen aikakauden tuottamia prosesseja,korkeintaan pinnallisesti,silloinkin rajoittuen valtaakäyttäviin piireihin.

    Niimpä nyt elämme todellisuudessa missä maamme sijaitsee kahden toisesa todellisuudessa olevan kultuurin rajapinnassa,venäjä on aktiivinen kaikkialla muulla kuin europassa ja läntisessä maailmassa ,se on kääntämässä liberaalille lännelle selkänsä.
    Syyria , Turkki, Intia ja jopa Pakistan ovat naapurimaamme nykyisiä läheisemmän kummpanuuden haikailukohteita.
    Korpela totesi islamilaisen umman ja venäläisen kyläyhteisön mirin olevan samantapaisia ilmiöitä.

    Korpelan mukaan länsimaiden on mahdotonta ymmärtää venäläisten oligarkkien suhtautumistapaansa vaurauteensa, sen voi valtias ottaa heiltä pois,eli kaikki ovat valmiita toimimaan sitäkautta yhteisen hyvän vuoksi.

    Juuri tässä onkin islamilaisen maailman ja myös venäläisen maailman,sekä yhteisöllisen Kiinan vahvuus,verrattuna yltiöyksilökeskeiseen aglosaksiseen maailmaan verrattuna,jonka jokaiselle kansalaiselle yksilön itsensä saavuttama etuisuus on koskematon saavutettu,eikä kenelläkään ole oikeutta siihen kajota, ei etenkään enemmistön tyrannian tuottamalta edusmieheltä, kunnalta tai viellä pahempaa valtiolla.

    VastaaPoista
  2. Venäjän olemuksesta samaa mieltä. Aina kannattaa kuitenkin yrittää ymmärtää...
    Hurja-Hilja Riipinen oli epä-älyllisempi ja sokean ideologian läpitunkema.

    VastaaPoista