sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Olemmeko siirtyneet enemmistön diktatuuriin ?

Finanssikriisi ja sen jälkeen jatkunut talouden kestokriisi ovat vaikuttaaneet monella tavalla ihmisten käsityksiin länsimaisesta demokratiasta. Toisaalta talouden kriisi on pyritty pitämään talouden ongelmana. Toisaalta finanssikriisi on pyritty näkemään syvällisenä muutoksena länsimaisen ihmisen elämässä.
Mukana saattaa olla tyypillistä lähihistorian tapahtumien paisuttamista, eräänlaista ”elämme nyt suuressa murroksessa” -reseptin lanseerausta, joka on tehty niin monta kertaa aiemminkin. Melko usein se, mikä on juuri koettu leimaa ajatuksiamme ikäänkuin vallankumouksellisena muutoksena.


Epäilemättä talouden kriisit uudistavat yhteiskuntaa hyvässä ja pahassa. Ei kuitenkaan kannata liioitella muutosvoimia. Kun Suomessa koettiin 1990-luvun alun lama katsottiin, että talouden muutos on pysyvä, hyvinvointiyhteiskunta on kriisissä ja taistelu elintason laskua vastaan alkaa. Tosiasiassa käynnistyi (vuodesta 1994 lähtien ) ennennäkemätön talouden nousu, joka ulottui vuoteen 2008 saakka. Hyvinvointiyhteiskunnan muodostama puskuri näytti voimansa. Toisaalta negatiiviseen saldoon jäi pitkäaikaistyöttömyys, jonka vaikutus ulottui pitkälle 2000-luvulle saakka.


Olisi siis tärkeää pystyä erittelemään yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset kiihkottomasti eikä leimaamaan kokonaisvaltaisesti tapahtumakulkua. Tällaiset ajatukset tulivat mieleen, kun luin Kauppalehti Optiosta (1/2012) Sitran yliasiamies Mikko Kososen haastattelun. Haastattelu koskee paineita uudistaa yhteiskuntaa 2010-luvulla ja myöhemmin. Mikko Kosonen toteaa mm. ”pohjoismainen hyvinvointimalli on mennyt hieman överiksi. Ihmisillä on vain oikeuksia eikä ollenkaan velvollisuuksia ja vastuuta. Meidät on opetettu olemaan passiivisia vastaanottajia”. Jo lauserakennelman sisäinen logiikka pettää: sanat ”hieman” ja ”ollenkaan ” ovat liki täysin ristiriidassa keskenään. Jos jätetään tämä lauseiden ristiriita sivuun niin käteen jää lausahdus: ”Demokratia on kriisissä, sillä yhteiseen päättämiseen nojaava järjestelmä ei ole omiaan suuriin muutoksiin”. Hän siis jatkaa poliittisiin päättäjiin kohdistuvaa arvostelua. Katsotaan, että keskenään erimieliset poliittiset johtajat ovat huomattavalta osalta syyllisiä nykyiseen kriisiin, jota he eivät myöskään pysty ratkaisemaan.


Yleisemmällä tasolla on kysymys siitä pystyykö demokraattisesti toimiva hyvinvointiyhteiskunta täyttämään yhteiskunnan muutostarpeet ja pystyykö se luomaan edellytykset uusiutumiskykyiselle, innovatiiviselle yhteiskunnalle. Kosonen epäilee, ettei pysty ja hakee jotain hiukan epämääräiseksi jäävää uutta ratkaisua.


Vielä pidemmälle mennään ilmeisesti Björn Wahlroosin tulevassa, keväällä ilmestyvässä kirjassa, jonka alaotsakkeeksi on lehdistössä mainittu ”enemmistön tyrannia”. Jos mennään ajassa taaksepäin niin Weimarin tasavaltaa 1920-luvulla syytettiin paljolti samasta asiasta: demokratian katsottiin olevan kykenemätön ratkaisemaan esiin tulleita ongelmia. Weimarin tasavallan suuri ongelma oli sama kuin nykyisenkin ajan suuri ongelma eli talous. Saksaa oli päätetty rangaista ensimmäisestä maailmansodasta valtavilla sotakorvauksilla, jotka se pyrki hävittämään jättimäiseen inflaatioon. Seuranneet levottomat ajat nostivat valtaan Hitlerin. Enemmistön tyranniasta (demokratiasta) päästiin eroon !


Kuulun niihin vanhanaikasiin ihmisiin, jotka vielä haluavat taistella kansanvallan puolesta. Tämä ajatus kulkee läpi koko blogikirjoitussarjan. Siis jäitä hattuun, kun puhutaan demokratian jälkeisestä ajasta !


Nykyistä kriisiä on peilattava finansikriisin alkusyihin. Minusta näyttää, että kriisi käynnistyi nimenomaan demokratian puutteen takia eikä liiallisen kansanvallan takia. Rahamarkkinoiden kontrolloimaton vyöryttäminen kohdistui nimenomaan kansanvaltasiin järjestelmiin. Kaikka tahot epäonnistuivat analysoidessa talouden tilaa 2000-luvun alussa. Harvat oikeaan analyysiin päässeet (esimerkiksi Robert Shiller) vaiennetiin tai jätettiin huomiotta. Kuplatalous voidaan johtaa yhteiskunnallisen valvonnan pettämiseen ja säätelyn purkamiseen 1980-luvulta lähtien. Voidaan dramaattisella tavalla todistaa kuinka finanssipiirien lobbaustoiminta ajoi demokraattisen päätöksenteon yli (Inside Job -tv-dokumentti on tästä järisyttävä esimerkki). Samaa voidaan sanoa eurooppalaisesta kriisistä: ns. markkinavoimat ovat yrittäneet kerta toisensa jälkeen ottaa niskalenkkiä kansanvaltaisesta järjestelmästä. Demokratian itsepuolustus on osin pettänyt. Demokraattiset voimat eivät ole jaksaneet taistella rahamaailman lobbauskonetta vastaan.


Tietenkin demokratian piirissä on tehty pahoja virheitä. Kreikan hyvinvointivaltion tavoittelu on johtanut kansalaisten, virkamiesten, yritysten ja poliitikkojen hyväksikäyttöjärjestelmään. Omaa pesää ei saisi liata. Lievemmässä muodossa voidaan sanoa, että kansalaisten saamat hyvinvointiedut länsimaissa ovat laajentuneet liian nopeasti. Mutta se on vain toinen - ja vähäisempi - puoli asiasta. Liian suureksi päässeet tuloerot ja kansansivistystyön laiminlyönnit esimerkiksi Yhdysvalloissa ovat johtaneet kilpailukyvyn rapautumiseen. Yhteiskunnan puutteelliset panostukset infrastruktuuriin (niin henkiseen kuin fyysiseenkin) ovat vahingoittaneet kansanvaltaista järjestelmää ja kilpailukykyä. Samaan aikaan kapitalismin rahallistuminen on kohdistanut sijoitukset tuotannollisesta toiminnasta rahamarkkinakupliin. Tämän kehityksen myötä on luotu valtava epädemokraattinen koneisto lobbaamaan ja lahjomaan.


Mihin demokratian haurautta korostavat voimat pyrkivät ? Mikko Kososesta on vaikea uskoa, että hän ajaisi hyvin keskittynyttä päätöksentekokoneistoa. Sen sijaan hän puhuu demokratian uudistumisesta. Julkisuudessa puhutaan myös siitä, mitä tulee demokratian jälkeen. Miten epäselvää ! Wahlroosista en olisi varma. Hän voisi todella haluta syrjäyttää demokraattisen päätöksentekojärjestelmän. Ehkä tavoitteena on jonkinlainen uusdemokratisoitu versio valistuneesta diktatuurista – mitä se sitten tarkoittaakaan. Suomalaisessa demokratian jälkeisessä versiossa haetaan epämääräistä uutta Kekkosta, joka löisi nyrkin pöytään ja joka mahtikäskyllä lopettaisi velkaantumisen.


Kun Kosonen väittää, että meidät on skandinaavisessa järjestelmässä totutettu olemaan passiivisia vastaanottajia olen vahvasti eri mieltä. Nimenomaan hyvinvoinnin tasainen jakautuminen on taannut useimpien aktiivisuuden ja sosiaalisen koheesion. Demokratia ei tuhoa aktiivisuutta, vaan pikemminkin kaiken kaupallinen viihteellistyminen. Turtumisen vastapainoksi tarvitaan virikkeitä tarjoavaa uudistuvaa koulua ja aikuiskoulutusta. Se parhaiten takaa Kososen kaipaaman sisäisen vastuuntunnon.


Vastakkain on kaksi tulkintaa hyvinvointiyhteiskunnasta. Toisaalta on hyvinvointiyhteiskunnan mahdollisuuksia korostava luova ja suhteellisen tasaisen tulonjaon takaava ”ketään ei jätetä” -järjestelmä ja toisaalta samaisen järjestelmän passiivisuuteen ja vastuuntunnon puutteeseen ohjaava sisäänrakennettu malli.
Mitkään mittarit eivät osoita, että skandinaavinen järjestelmä olisi tiensä päässä, pikemminkin päinvastoin. Uudistamista se toki kaipaa. Tuleen ei saisi jäädä makaamaan. Tulituksesta vastaavat uudet, nuorekkaat idän tiikerit, jotka saavat voimansa kansalaisten paremman elintason tavoittelusta.


Mikä on siis kypsään ikään päässeiden , ”valmiiden” hyvinvointiyhteiskuntien valtti ? En usko, että ståhlbergilainen laajojen kansalaispiirien suvaitsevaisuuteen ja sivistykselliseen tasa-arvoon pyrkivä järjestelmä olisi ”jälkidemokratiassa” poissuljettavissa. Uusina haasteina ovat kansallisvaltion kansallista demokratiaa kyseenalaistavat globaalit voimat. Niitä ei voi sivuuttaa, vaan päinvastoin on mentävä haasteisiin mukaan. Voisiko Suomi omaksua talouden ristiriitoja globaalisti ratkovan sovittelijan roolin aivan kuten se teki kylmän sodan aikana pyrkiessään liennyttämään silloisia poliittisia ja sotilaallisia konflikteja ?


Eurooppalainen hyvinvoinnin tasausjärjestelmä on kärsinyt tilapäisen takaiskun rahoituskriisin takia. Se johtuu siitä, että läheskään kaikilla EU-mailla ei ole takanaan pitkää kansanvallan ja kansanvaltaisen sivistystyön perinnettä niin kuin Skandinavian mailla. Kreikassa ja Portugalissa oli vielä diktatuurit 1970-luvulla. Kymmenien vuosien laiminlyöntiä ei voida hetkessä korjata.


Mitä siis meidän nykyisessä yhteiskunnassa pitäisi tehdä paremmin ? Mitkä olisivat ne vahvuudet, joiden varaan rakentaisimme ja mitkä olisivat ne heikkoudet, joita pitäisi parantaa ? Ja ennen kaikkea, mistä syntyvät uudet innovaatiot, joita Mikko Kosonen aivan oikein perää esiin ?


Tässä on siis asioiden yhteensulattamisongelma. Väite kuuluu, ettei nykydemokratia hyvinvointiyhteiskunnalla höystettynä pysty luomaaan edellytyksiä uusille innovatiivisille irtiotoille. Kauppalehti Option haastattelun lopussa Kosonen toteaa - aiempaa kritiikkiään lieventäen - että ”Suomella on kaikki eväät olla demokraattisen uusiutumisen edelläkävijä”. Yritän seuraavassa hahmotella, mitkä olisivat uusiutuvan yhteiskunnan jotkin avainasiat.


Tarvitaan uudistuvaa koulua ja koko oppilaitosmaailmaa, joka vastaa ulkomaailman muutospaineisiin. Koulun tulisi tulla vielä nykyistä enemmän ulos koulun seinien sisältä ja käynnistää koko koulujärjestelmää koskettava yrittäjyyskasvatuksen järjestelmä. Se ei tarkoita sitä, että kaikista tulisi yrittäjiä, vaan sitä, että kaikkia kannustetaan rohkeasti tuomaan esille omat vahvuutensa.


Suomalaiset syntyvät vain hiukan liioitellen jakoavain kädessään tähän maailmaan. Kuitenkin insinööriajatteluun tulisi saada lisää innovatiivisuutta perusinsinööriyden lisäksi. Kännyköiden suomalainen menestystarinan ytimessä oli se, että ehdittiin ensimmäisenä tekemään käytännön sovelluksia.


Me olemme hyviä organisoimaan – loistokkuus kuitenkin puuttuu. Betonin varma toteutus on päämääränä erinomainen, mutta samalla kyseenalaistuu innovatiivisuutta vahvistavat epäortodoksiset rakenteet.


Menestyksemme ytimessä on tasaisesti valmennettu ihmismassa. Pitäisi kuitenkin puristaa tai seuloa parhaat yksilöt nykyistä vahvemmin esille. Pitäisi saada käyntiin tähtituotanto.


Tavoitteeksi tulisi asettaa koulutusjärjestelmän edelleen kansainvälistäminen - nykypolven kielitaito on tosin aivan eri luokkaa kuin 1970-luvulla - mutta kansainväliset markkinointitehtävät vaativat yhä enemmän. Tulisi siis pystyä luomaan markkinointikyvykkyyksiä.


Viime vuosina pk-yritykset ovat vastanneet työllistämisestä paljon menestyksekkäämin kuin suuret yritykset. Onko suunta pysyvä ? Voi hyvinkin olla. Silti tulisi huolehtia merkittävien teollisuusyritysten klpailukyvystä nykyistä paremmin. Menetettyjen työpaikkojen virta olisi saatava kääntymään takaisin vaikkapa verotuksellisin keinoin.


Korruption vastainen taistelu on Suomen vahvuus. Siispä on taisteltava ulkomailta tulevaa korruptiovaaraa vastaan.


Infrastruktuuripanostukset on pidettävä korkealla tasolla. Se edellyttää verotuksen suhteellisen korkeaa tasoa myös tulevaisuudessa. On valitettavia esimerkkejä maista, joissa infran on annettu rapautua.


Paitsi, että on tuotetteva korkeatasoista kompetenssia työmarkkinoille on kannustetteva osaajien keskinäiseen ”luovaan pörinään”. Suomalaiselle se on vielä haaste, vaikka muutos on jo tapahtunut nuorten ikäluokkien kohdalla.


Väitän edellä esitettyyn perustuen, ettei nykydemokratia ole uusiutumista tukahduttava, passiisiivisuuteen kannustava järjestelmä saati sitten enemmistötyrannia. Järjestelmä toimii 80-90 prosenttisesti edellytyksiä luovasti myös innovatiivisissa asioissa. Järjestelmän on vielä skarpattava, jotta se pystyy vaadittaviin läpimurtoihin ja huippuinnovaatioihin. Niihen tarvitaan jatkuvasti uusiutuvaa demokratiaa.

lauantai 14. tammikuuta 2012

Uhkaako meitä hyvinvointiteollinen kompleksi ?

Dwight D. Eisenhower mainitsi jäähyväispuheessaan 17.1.1961, että Yhdysvaltoja uhkaa sotateollinen kompleksi (Military Industrial Complex) tarkoittaen, että Washingtonissa on paljon painosturyhmiä, jotka ajavat aseteollisuuden etuja ilman, että demokraattinen kontrolli pystyy estämään asehankintojen lisäyksiä.


Amerikkalainen taloustieteilijä Robert Reich on kehittänyt ajatusta eteenpäin lanseeraten käsitteen Military Industrial Congressional Complex, jolla hän viittaa siihen, että lobbaustoiminta on laajentunut räikeästi Eisenhowerin päivistä. Vaikutusvaltaiset henkilöt risteilevät kongressin, teollisuuden sekä rahamarkkinoiden välillä. Varsin tuottoisaa on esimerkiksi kongressista putoamisen jälkeen siirtyä konsultoimaan suuryrityksiä mahdollisimman suurien etuuksien saamiseksi kongressilta. Ja tässähän jos missä parlamentaarinen kokemus on valttia.


Kirjoitin tähän blogiin joitakin aikoja sitten kirjoituksen hyvinvointipalvelujen tuottamisesta Suomessa käyttäen esimerkkinä yhtä kuntaa (”Häntä heiluttaa koiraa”). Kysymys oli siitä, että kunnassa kerättiin tietty palvelukirjo isoksi kokonaisuudeksi ja suoritettiiin sen jälkeen kilpailutus. Miten sitten kävi, se on kuvattu tuossa blogikirjoituksessa.


Aiemmin kunnan oma henkilöstö on tuottanut pääosan palveluista. Osittain palveluja ovat tuottaneet alueen pk-yritykset. Nyt tilanne on muuttunut tai muuttumassa. Em. blogikirjoituksen ydinasiana oli, että kunnallisten palvelujen markkinoille on tulossa suuria kansainvälisiä yrityksiä. Ne tekevät ainakin aluksi edullisia tarjouksia kunnille ja/tai ostavat pieniä palveluntuottajia pois markkinoilta.
Pienten yritysten halu tai kyky verkostoitua on ollut turhan vähäistä. Yhteistyössä niillä olisi paremmat mahdolisuudet taistella kansainvälisiä jättejä vastaan. Myös kunnat voisivat luopua suuruuden ekonomiasta ja pilkkoa tarjouspyyntöjä pienemmiksi osiksi.


Eu:kin on herännyt tähän asiaan . Komissio on ehdottanut, että paikallisviranomaisille annettaisiin aiempaa vapaammat kädet neuvotella sopimuksista hankkijoiden kanssa mm. helpottamalla EU:n kilpailulainsäädäntöä. Muutos mahdollistaisi palvelujen subventoimisen silloin, kun niillä on selkeä sosiaalinen ulottuvuus (esim. terveys, lastenhoito, sosiaalinen asuntotuotanto). Tämän perusteella on vielä vaikea sanoa, mitkä ovat konkreettiset askeleet. Aika näyttää !


Uhkaako meitä siis ”hyvinvointiteollinen kompleksi”, joka muodostuu joko kotimaisista tai ulkomaisista kasvottomista suuryrityksistä ? Palvelujen järjestämisvastuussa oleva taho voi kadota kauas horisonttiin. Mikä siis avuksi ? Yksi tärkeä keino voi olla yrittäjyysvaikutusten arviointityön käynnistäminen kunnassa. Kunnalliset lautakunnat arvioivat tekemiensä hankintojen vaikutukset esimerkiksi työllisyyteen. On tärkeää, että paikkakunnan yritykset ovat selvillä suunnitelluista hankinnoista (esimerkiksi koulu- tai päiväkotirakennusprojektit) jo taloussuunnitelmavaiheessa. Suunnitelmien tarkentuessa talousarviovaiheessa on tietenkin vielä tärkeämpää, että alueen omat yritykset ovat tietoisia hankkeista.
Viimeisessä vaiheessa hankintoja suoritettaessa on tärkeää, että kohde, joka päätetään kilpailuttaa on kompaktin kokoinen ja paikkakunnan yritysten saavutettavissa. Kun lautakunnat joutuvat dokumentoidusti arvioimaan yrittäjyysvaikutukset, pystytään vaikutukset myös mittaamaan.


Jos kunnalliset sosiaalipalvelut valuvat suuryritysten temmellyskentäksi massiivisesti voidaan odottaa amerikkalaistyyppisen lobbauskulttuurin rantautumista myös Suomeen laajassa mittakaavassa. Vielä pahempaa on, jos lobbaukseen liittyy korruptiota. Silloin todellakin voi käydä niin, että häntä (palvelut) alkaa heiluttaa koiraa (kuntaa).

lauantai 7. tammikuuta 2012

J.Edgar Hoover – sankarillinen konna ?

Clint Eastwood on ohjannut elokuvan J. Edgar Hooverista. On aina haastavaa tehdä elokuva historian merkkihenkilöstä varsinkin, kun on kysymys niin ristiriitaisesta hahmosta kuin Edgar Hoover. Haasteen aiheuttaa jo valinnat: mitä korostetaan ja mitä sivuutetaan henkilöhistoriassa tai olosuhteissa. Tässä käsittelen elokuvaa lähinnä historian näkökulmasta.


Muutama sana kuitenkin alkuun itse elokuvasta. Leonardo Di Caprio näyttelee pääosaa, sekä nuorta että vanhaa Hooveria. Hän selviää roolistaan varsin hyvin. Myös muu näyttelijätyö on vähintään kelvollista. Ohjaaja Eastwood ei ole koskaan ollut mikään näkemyksellinen ohjaaja. Pikemminkin hänen töitään kuvaa ammattimaisuus ja rutiininomaisuus. Tällä tavalla ei synny mestariteoksia, mutta ei myöskään floppeja.


Kiusallisimmaksi seikaksi ainakin minulle jäi sentimentaalisuus, joka kulkee läpi koko elokuvan. Sentimentaalisuus sopii Hiljaiset sillat -elokuvaan, mutta tässä se tuntuu yliampuvalta ja rasittaa kerrontaa. Amerikkalaisittain näin on kaiketi pakko edetä. Täytyy olla tarina ja sille juoni höystetynä imelähköllä rakkaustarinalla. Tässä elokuvassa poikkeamana rutiinirakkaustarinaan on päähenkilön homous. Homosuhde Clyde Tolsoniin on kuvattu häveliäästi, hienotunteisesti ja ehkä rutiininomaisesti. Se on kuitenkin elokuvan yksi clue, jonka takia sitä katsotaan.


Mitä valintoja elokuva tekee käsitellessään historiaa ? On pakko suorittaa valintoja jo siitä syystä, että Hoover hallitsi poliisiaan peräti 48 vuotta. Pidin elokuvan aivan alkumetreistä, kun haluttiin tuoda esille Hooverin rooli FBI:n perustajana. Edgar Hooverin rooli poliisiviraston synnytystuskissa oli erittäin merkittävä. Joku voisi sanoa, että kysymys oli Hooverin manööveristä.


Seuraavat kohtaukset, jotka käsittelivät FBI:n roolia kommunismin vastaisessa taistelussa 1920-luvulla paljastavat Hooverin vainoharhaisuuden oireet. Elokuva kuitenkin haluaa osoittaa tämän vaiheen väkivaltaisine operaatioineen hyväksyttävänä. Olen aina ihmetellyt, että kun Yhdysvallat antaa itsestään kuvan demokratian ylittämättömänä linnakkeena, niin miksi se näkee muutaman sadan kommunistin itseään uhkaavana voimana. Kommunisteja vastaan käytiin täysin ylimitoitetuin keinoin ja Hoover oli tässä aloitteentekijä. Ehkä väärin käsitetty isänmaallisuus oli syynä siihen, että toimenpiteet olivat niin raakoja. Myöhemmin Yhdysvallat on pyytänyt anteeksi elokuvassa kuvatun Heinämarketin verilöylyn uhreilta, joita oli kymmeniä.


Yhteiskunnallisiin olosuhteisin ei kajota elokuvassa 1920-luvulla eikä myöhemminkään. Tapahtumat juostaan kasaan , jolloin henkilökuva ohenee. Tämä tuo mieleen Jimin kevyet dokumentit.


Seuraavat valinnat ovatkin sitten jo aivan elokuvan ydinta. Elokuva keskittyy yksinäisen sheriffin taisteluun yksittäisiä rikollisia vastaan vanhan lännensankarin malliin. Kohteena ovat Dillinger ja muut yksittäiset - jopa ihaillut - gangsterit. Esiin nostetaan erityisesti Charles Linberghin lapsen kaappaus. Lindbergh kuvataan Hooverin omana sankarina. Tai sitten halusi tehdä Lindberghistä - kaappauksesta riippumatta - oman sankaritarinansa osan. Joka tapuksessa kaappauksesta tehdään elokuvan vallitseva teema. Se kuvaa Hooverin taistelua tunteetonta tappajaa vastaan, joka lopulta nerokkaiden selvitysoperattioiden kautta jää kiinni ja tuomitaan kuolemaan. Täydellinen tarina.


Linberghin lapsen kaappaus tapahtuu 1930-luvuna alussa. Sitten alkaa harppominen. Sotavuosikymmen sivuutetaan kokonaan ja 1950-luku jää ohuille maininnoille. Eisenhowerin aika ohitetaan täydellisesti. Hoover pannaan elokuvassa vastaamaan kysymykseen Joe McCarhystä pakkopullana. FBI-johtajan suuhun laitetaan sanat, että vastenmielinen kommunistijahtaaja McCarthy ei ollut isänmaallinen ensisijaisesti, vaan lähinnä opportunisti. Näin elokuvan tekijä haluaa luoda etäisyyttä Hooverin ja McCarthyn välille.


Viisikymmentäluku olisi tarjonnut erittäin tärkeän näkökulman FBI:n toimintatapoihin. Hoover kieltäytyi myöntämästä, että maassa toimi järjestäytyneen rikollisuuden organisaatio. Mafian kieltäminen oli kuitenkin mitä suurinta harkitsemattomuutta. Osoittihan esim. senaattori Estes Kefauerin komitean työ 1950-luvun alussa, että järjestäytyneellä rikollisuudella oli ote laillisiin organisaatioihin. Ilmeisesti Hooverille tuli suurena järkytyksenä, kun Appalakkien vuoristossa kokoontui vuoden 1957 syksyllä ehkä suurin koskaan järjestetty rikollisjohtajien kokous. Kokouksen havaitsi sattumalta tavallinen poliisimies, joka ihmetteli paikalle kertyneiden loistoautojen rivejä. Juuri tämäntyypisen rikollisuuden olisi pitänyt olla FBI:n toiminnan keskiössä eikä yksittäiset rikollishamot. Tämä epämiellyttävä tosiasia sivuutetaan kokonaan elokuvassa. Ainakin minulle se merkitsee pitkää miinusta elokuvalle.


Seuraavalla vuosikymmenellä käsittelytapa herättää jälleen huomiota. Kennedyn murhan selvittely ja jälkivaiheet eivät ole osa FBI:n menestystarinaa. Niinpä se sivuutetaan aivan liian nopeasti. Kennedyn murha ohitetaan muutamassa kymmenessä sekunnissa.


Jatkossakin viittaukset presidentteihin ovat sattumanvaraisia. Johnsonia tuskin mainitaan ja Nixon esitetään todella kammottavana hahmona, joka uhkaa – turhaan – Hooveria. Ei voi välttyä ajatukselta, että ohjaaja-tuottaja Eastwood näyttää antipatiansa valitsemalla helpot kohteet kuten vastenmielisen Nixonin uhrikseen. Nixon kun on muutenkin heitetty historian roskatynnyriin. On totta, että Nixon halusi erottaa Hooverin ja siihen olisi ollut perusteita. Rohkeus kuitenkin petti. Olihan Hooverilla todistusaineistoa myös Nixonia vastaan.


Hoover käytti saamiaan tietoja häikäilemättä hyväkseen merkkihenkilöitä vastaan. Näin hän ”laajensi” FBI:n toiminta-aluetta likaisille alueille. Näin hän oli tehnyt itse asiassa jo 1930-luvulta lähtien. Eastwood tuo nämä vaiheet näkyviin. Kun ilmoitus Kennedyn murhasta tulee Hooverille hänet on pantu elokuvassa juuri silloin kuuntelemaan presidentin sänkypuuhia FBI:n äänittämiltä nauhoilta . Jää epäselväksi kumpaa Eastwood arvostelee enemmän presidentin haureutta vai Hooverin salaa tekemiä nauhoja.


Samaan kategoriaan kuuluvat Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin sänkynauhoitukset. Aina välillä Eastwood antaa Hooverin taustaäänen puhua ylevästi amerikkalaisen demokratian puolesta. Tulee vain mieleen, missä määrin Hoover itse toimi julistamiaan periaatteita vastaan. Hooverin uralle oli ominaista kaksinaismoralismi. Puheiden ja tekojen välillä oli selvä kuilu.


Hooverin viiimeiset vaiheet on kuvattu täydellä tunteella, mitenpä muutenkaan. Salaiset nauhat ja raportit tuhotaan elokuvassa. Lopputeksteissä tosin joudutaan tunnustamaan, että todisteita jäi jälkipolvillekin Hooverin likaisista töistä. Katsojalle jää kummallinen tuntemus siitä, että Eastwood haluaa tehdä Hooverista kaikkine vikoineenkin todella isänmaallisen ja ihaillun miehen.


Varmaan monenkin katsojan mielestä elokuva pyrkii antamaan tasapuolisen kuvan tästä vallanhimoisesta ja vainoharhaisesta miehestä. Mielestäni tästä aiheutuu liian monta kompromissia käsikirjoitukseen. Yhdysvallat janoaa sankareita, mutta eikö kaksi-kolme FBI-johtajaa Hooverin tilalla noiden 48 vuoden aikana olisi saanut aivan yhtä paljon aikaan ilman Hooverin moraalittomia temppuja.


Oliver Stone on ehkä tunnetuin ohjaaja, joka on käsitellyt historiaa elokuvien avulla. Hän nimenomaan muokkasi historiaa, sillä esim. Kennedyn murhan tulkinnat loittonivat kauas historian tutkimuksen objektiivisuuden vaatimuksesta. Tänä päivänä lukemattommat ihmiset suhtautuvat historian tulkintoihin viihdevetoisesti. Näille ihmisille J Edgar on varmaan kelpo elokuva. Kriittisemmälle Eastwoodin versio J Edgarista on tosiasioiden ja fiktion sekoitus.

Tuloista ja tuloeroista

Jouni Flemming kirjoittaa yleisöosastokirjoituksessaan (HS 6.1.2012), että ”Yhdysvalloissa yksi prosentti kansasta maksaa 40 prosenttia veroista, ylin promille 20 prosenttia. Ylin viidennes tekee eniten töitä ja maksaa 82 prosenttia veroista”. Luvut ovat sinällään oikeita. Tällä hän ilmeisesti pyrkii osoittamaan, että puheet Yhdysvaltain kevyestä verotuksesta rikkaille ovat pötypuhetta. Tältä osin keskustelu liittyy väittelyyn suurituloisten verotuksen oikeudenmukaisuudesta meillä ja muualla.
Tällaisilla puheenvuoroilla ilmeisesti pyritään keikauttamaan keskustelu tuloeroista ylösalaisin. Tosiasiassa Yhdysvaltain veroasteikot ovat pahasti vinoutuneita. Pari vuotta sitten tilanne oli se, että 43 % amerikkalaisista ei maksanut liittovaltion tuloveroa lainkaan. On ymmärrettävää, että tällöin vero kasautuu loppujen 57 prosentin maksettaviksi. Demokraatit ja republikaanit ovat äänestäjien suosiosta taistellessaan loihtineet toinen toistaan merkillisempiä verovähennyksiä, joiden takia verokertymät ovat kansakunnan menoihin nähden aivan liian pieniä. Yhdysvaltain valtiovarainministeriön sivuilta laskin yli 60 erilaista verovähennystä (vähennystä joko verosta tai tulosta).


Progressiota kuvaava käyrä on muutoinkin ihmeellinen. Alapäässä ei juurikaan makseta veroa ja edettäessä keskituloisiin verot kasvavat hitaasti. Sen jälkeen progressio kasvaa jyrkästi antaen juuri Flemmingin esittämän vaikutelman. Se on kuitenkin harhaa. Tosiasissa rikkaat maksavat vähän tai vain kohtuullisesti veroa. Ylin marginaalivero on vain 35 % (380 000 dollarista ylöspäin) ja pääomavero on ainoastaan 15 %. Ilmankos Warren Buffet protestoi, että hän 17 % verokannallaan maksaa paljon pienemmän prosentin mukaan veroa kuin hänen sihteerinsä. Tämänsuuntaista ”verokapinaa” on ilmennyt muuallakin. Harva tietää, että Yhdysvalloissa korkein marginaaliveroprosentti oli 91-92 % vuosina 1950-1963. Ja bruttokansantuote kehittyi rivakasti. Vaikka verotusta kiristettäisiin, lähellekään tällaisia lukuja ei tarvisisi nyt päästä.


Tosiasia on, että rikkaat maksavat veroja nykyisellään Yhdysvalloissa todella niukasti. Suurituloisten tulot vain ovat revähtäneet niin valtaviksi 30 viime vuoden aikana, että niistä kertyvät verotulot näyttävät suhteessa suurilta (paradoksaalisesti Flemmingin mainitsemat suurituloisten prosentuaaliset osuudet verotuksessa siis todistavat, että suuret tulot ovat todella suuret). Keskituloisten ja pienituloisten osalta tilanne on taas se, että tulot ovat 30 vuodessa nousseet vain hitusen tai ei lainkaan reaalisesti. On monia keskituloisten töitä, joissa tulot ovat 30 vuodessa laskeneet reaalisesti ! Kun suurituloisten tulot ovat nousseet moninkertaisesti (tai monikymmenkertaisesti) ovat tuloerot revähtäneet. Verotuksen rakenne on semmoinen, että kaventamista ei tapahdu riittävästi. Mihin tämä on johtanut ? Yhdysvaltain liittovaltion menotalous on arvioni mukaan karkeasti 4000 miljardia dollaria ja tulot karkeasti 2500 miljardia dollaria vuositasolla. Se tekee 40 % budjettivajeen !


Johtopäätös on, että kaikki amerikkalaiset maksavat liian vähän veroa. Budjettivajeen kaventamisyritykset ovat olleet vaatimattomia. Viimeksi kaatui yritys kaventaa aukkoa 1200 miljardilla dollarilla puolueiden väliseen skismaan . Aikaväli olisi ollut kuitenkin 10 vuotta, joten vuotta kohti tulee vain 120 miljardia. Nyt Obama esittää 500 miljardin leikkausta puolustusmenoihin 10 vuodessa. Jälleen 50 miljardia vuotta kohden tuntuu pienehköltä summalta kokonaisvajeeseen verrattuna. Tässä on kysymys selvästi tulopuolen ongelmasta. Kauas on edetty Paul Nitzen komitean arvioista vuodelta 1950: ”Amerikan talous silloin, kun se toimii täydellä tai lähes täydellä teholla pystyy suuntaamaan valtavia resursseja muihin kuin siviilitarkoituksiin ilman, että se menettää kykyään ylläpitää korkeaa elintasoa”.
Jos etsii syitä liittovaltion talouden tilaan, on syytä tarkastella yritysten työntekijöiden määriä muutamina viime vuosikymmeniä. US Steelillä oli 60 vuotta sitten töissä 340 000 työntekijää, vuoden 2010 lopulla vain 49 000 työntekijää. Myös hyväpalkkaisten GM:n työntekijöiden määrä on pudonnut roimasti. Sen sijaan Wall Martin työntekijöinen määrä on kasvanut vuoden 1962 aloituksesta 1 600 000 työntekijään. Oleellista on palkkatulojen muutokset: GM:llä maksettiin 50 vuotta sitten 60 dollaria/tunti, WallMartilla maksetaa nyt noin 10 dollaria/tunti (luvut on inflaatiotarkistettu). Koska pienituloiset (esimerkiksi Wal Martin työntekijät) ovat köyhiä ei heitä juuri voi verottaa. Suurituloinen vaikutusvaltainen vähemmistö estää tuloverotuksen kiristämisen äänestämällä ja lobbaamalla. Kun Flemming arvostelee tukiaisia Suomessa, niin Yhdysvalloissa lobbauskoneisto saa esim. puolustusmenoihin sellaiset rahavirrat, että meikäläisten tuet ovat lasten leikkiä.


Keskituloiset ovat jääneet talouden ylläpitäjiksi paikallaan pysyvine palkkoineen. Heitä on siis tulokehitys kohdellut kaltoin ja puuttuva raha on korvattu velanotolla varsinkin 2000-luvun alkuvuosina. Kun tulot eivät ole kehittyneet ja verovähennykset ovat lisääntyneet ei liittovaltion kassaan ole kertynyt riittävästi tuloja menojen katteeksi. Velka kasvaa suht. kovaa vauhtia. Velka on nyt 15 200 miljardia dollaria ja perhaillaan Obama on ehdottamassa velkakaton lisäämistä 1200 miljardilla dollarilla.


Oleellinen muutos on tapahtunut siinä, että hyväpalkkaiset teollisuustyöpaikat ovat muutamien viime vuosikymmenien aikana vaihtuneet pienipalkkaisiksi palvelualan työpaikoiksi. Hyvät palvelualan työpaikat eivät ole lisääntyneet riittävästi (esim. Microsoft 83 500 työpaikkaa vuonna 2010). Teollisuus on enää reilut 10 % BKT:stä. Vasta aivan viime aikoina amerikkalaiset ovat heränneet tähän ongelmaan.
Globaali kehitys on johtanut siihen että amerikkalaisten toisen maailmansodan jälkeen saavuttama kilpailukyky-ylivoima on kadonnut ja uusia menestyviä – varsinkin keskisuurten yritysten – työpaikkoja ei ole pystytty luomaan.


Kun Yhdysvaltojen voi katsoa edelleen olevan edellä monissa talouteen liittyvissä muutoksissa, olisi Suomessakin reagoitava globaaleihin muutoksiin riittävän ajoissa. Erityisesti teollisuuden kilpailukyky olisi nostettava uudelle tasolle. Samoin keski- ja pienituloisten palkkatason pitää säilyä riittävänä, jotta kulutustaso ei kärsi. Äärimmäisen tärkeää on, että tuloerojen ei anneta revähtää, muussa tapauksessa joudutaan toistamaan Yhdysvaltain kulkema reitti.

torstai 5. tammikuuta 2012

Valuutan vangit

Kun kolonialismi eteni 1700-luvulla ja 1800-luvulla erääksi ratkaisua vailla olevaksi kysymykseksi nousi, mitä valuuttaa alusmaassa käytettäisiin. Kun emämaa ei halunnut pakottaa siirtomaata käyttämään omaa valuuttaansa päädyttiin usein siihen, että alusmaa sai säilyttää oman valuuttansa, mutta se sidottiin jollakin tietyllä kurssilla isäntämaan valuuttaan. Tästä järjestelmästä käytetään nimeä valuuttakatejärjestelmä.


Valuuttakatejärjestelmää on itse asiassa käytetty aivan viime aikoihin saakka. Nyt ei tietenkään ole ollut kysymys siirtomaaratkaisuista, vaan aivan modernien maiden halusta sitoa valuuttansa johonkin tunnettuun valuuttaan. Niinpä Argentiina sitoi valuuttansa dollariin ja Viro itsenäistyttyään Saksan markkaan. Kokemukset ovat vaihtelevia. Argentiina ajautui talouskurimukseen 1980-luvulla. Viro taas selvisi hyvin markkasidonnaisuudesta. Jos valuuttakatejärjestelmään siirtyvän maan talous on horjuva voi siitä tulla riippakivi talouden toipumiselle. Valuuttakatejärjestelmä edellyttää siis sitä, että talous pidetään kunnossa. Parhaimmillaan järjestelmä pystyy estämään rahan holtittoman painamisen, kun on edes jokin stabiilisuutta edistävä elementti taloudessa. Kuitenkin on liian monta esimerkkiä siitä, että valuttakatejärjestelmällä ei ole saavutettu talouden vakautta. Liian monta kertaa spekulantit ovat nujertaneet järjestelmän ja kelluva valuutta on osoittautunut parhaaksi ratkaisuksi.


Aina 1800-luvulta lähtien valuuttoja on sidottu johonkin arvometalliin: 1800-luvun alkupuolella hopeaan ja sen jälkeen kultaan. Suomessa sidottiin valuutta kultakantaan 1878. Tätä kautta kesti vuoteen 1915. Vuonna 1926 siirryttiin jälleen kultakantaan, joka päättyi vuonna 1931 talouslamaan. Sen jälkeen markka sidottiin puntaan ja toisen maailmansodan aikana dollariin. Kun tarkastelee taloushistoriaa voi nähdä punaisena lankana, että sotien, talouslamojen tai -kriisien aikana kiinteät valuuttakurssit ovat osoittautuneet kestämättömiksi. Valuuttapako on useimmissa tapauksissa ajanut korkeisiin korkoihin, kun keskuspankki on yrittänyt saada rahavirrat kääntymään omaan maahan. Hyvin monissa tapauksissa tässä on epäonnistuttu ja lopputuloksena on ollut devalvaatio ja kiinteän kurssin korvaaminen kelluvalla valuutalla. Juuri näin kävi monille Euroopan maille 1930-luvun alussa Suomi mukaan lukien.


Toisen maailmansodan jälkeen länsimaissa yritettiin vielä kerran kultakantaan sitomista. Tämä tapahtui Bretton Woodsissa 1944. Dollari sidottiin kultaan (1 unssi = 35 dollaria) ja muut valuutat puolestaan dollariin Suomen markka mukaan lukien. Bretton Woods aikakausi päättyi 1971 dollarin täydelliseen antautumiseen. Dollari päästettiin kellumaan, kun USA:n kultavarannot rupesivat ehtymään. Kriisiin ajautuminen irrotti paperin (valuutan arvon) kullasta. Dollari devalvoitui roimasti kultasidonnaisuuteen nähden.


Suomen talouden kohtalonhetket koittivat 1990-luvun lamassa. Taistelu kävi vahvan/vakaan markan puolesta ja vastaan. Monet olivat kyllästyneet jatkuviin devalvointeihin, joilla alennettiin elintasoa ulkomasiiin valuuttoihin nähden. Devalvoimalla parannettiin tietenkin kilpailukykyä, mutta jatkuva, kymmenen vuoden välein tapahtuva valuutan hissiliike loi talouteen epävakautta. Kriisi johti 1990-luvun alussa korkeisiin korkoihin ja lopulta devalvaatioon. Erilaisten välivaiheiden kautta päädyttiin kellumaan euron mukana. Tuttu kuvio !


Kreikan ongelmat ovat selitettävissä hyvin pitkälle juuri kiinteän valuutan arvon seurauksena. Nyt vain Kreikka on itse osa eurovaluuttaa. Ongelmat kasautuvat, koska euron sisällä ei voida devalvoida. Jälleen tuttu tarina: lainaa saa ainoastaan erittäin korkealla korolla, koska Kreikkaan ei luoteta. Ongelmia ei voi paeta valuutan alhaisempaan arvoon.


Mikä siis avuksi ? Kaiken koetun jälkeen tuntuisi parhaalta ratkaisulta, että Kreikka vapautusi euron painolastista ja voisi palata omaan valuuttaan joksikin aikaa. Suuri eurooppalainen yhteiskunnallisten olojen tasoitusprojekti on ainakin Kreikan kohdalla epäonnistunut. Kreikkalainen yhteiskuntapolitiikka on pitkään perustunut velkavalheelle, jota pääosin saksalaiset ja ranskalaiset pankit ovat ruokkineet. Tasoitamisprojektin nimissä saksalaismalliset alhaiset korot ovat houkutelleet kreikkalaisia jatkuvaan lainanottoon. Sitten on päädytty talouden kriisiytymiseen ja jatkuvaan devalvoitumistarpeeseen ilman devalvoinnin mahdollisuutta.


Pitäisi siis hyväksyä tosiasiat: eri maat ovat kilpailukyvyltään erilaisia. On erittäin vaikeaa luoda maaryhmää jossa yhteiskunnallinen kehitys ja kilpailukyky olisivat riittävän samanlaiset, jotta valuutta voisi olla yksi ja sama. Poikkeuksen muodostavat ehkä pohjoisen Euroopan maat.


Entä jos Kreika luopuisi nyt Eurosta. Se johtaisi varmaan elintason väliaikaiseen romahtamiseen, mutta siitä alkaisi devalvaation siivittämä nousu.