sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Yksilön vastuusta

Kun tänä päivänä kuvataan tavallisten ihmisten velkaantumisongelmaa syytetään pääsääntöisesti ulkopuolisia tahoja. Rahamarkkinat ovat syyllisiä, koska tarjoavat tuotteitaan tyrkyttämällä, eivätkä varoita riittävästi velkaantumisen vaaroista. Yhteiskuntaa syytetään, koska se menee liian leväperäisesti ilmoittamaan, että valtio takaa lainat tavalla tai toisella. Tietysti on myös globaalin tason syitä. Ihmisten elintaso ei ole noussut (USA), koska työvoima ei ole kilpailukyistä ja palkkoja ei voida nostaa. Asia ratkaistaan ottamalla velkaa. Edelleen esimerkiksi Suomessa asuntojen hinnat nousevat nopeasti , joten velkaantuminen pahenee.

Monissa selityksissä on vinha perä, mutta perusteet ovat kuitenkin riittämättömät. Kirjassaan ”Liberalismin petos” Timo Hännikäinen ja Tommi Melender ottavat kantaa yksilön vastuuseen. Ajattelu on tervetullutta, vaikka kirjan pamflettiluonne pelkistää ja kärjistää asiaa liiaksikin.

Mihin siis on hävinnyt yksilön vastuuntunto velkaannuttaessa ? Moni varsinkin pankkialalla toimiva sanoo tähän heti, että ”ei mihinkään”. Tarkoituksena on kertoa, että ihmiset kyllä selviävät nykyisellä velkamäärällään. Mutta ovatko pankinjohtajat luotettevia todistajia ? Hehän todistavat omassa asiassaan: tavoitteena on myydä rahaa asiakkaalle.

Hännikäinen ja Melender korostavat 1960-luvulta alkanutta yksilöllistymiskehitysta. On rummutettu yksilöiden oikeuksien, ei niinkään velvollisuuksien puolesta. Itse en ulottaisi pahinta draivia 1960-luvulle saakka, vaikka vuosikymmen monissa suhteissa olikin murroskautta. Yksilöllisen ajattelun nousu ajoittuu mielestäni selkeästi 1980-luvulle. Eihän 1960-luvulla tai 1970-luvulla ollut laajamittaista velkaantumisongelmaa. Yksilöllistyminen liittyi tuolloin varmaan suomalaisen yhtenäisyyskulttuuurin pirstoutumiseen ja tabujen tietoiseen rikkomiseen. Näen tässä kehityksessä pääosin positiivisia piirteitä.

Kahdeksankymmentäluvulla alkanut rahamarkkinasääntelyn purku johti eräänlaiseen omia voimavaroja korostavaan tyylin muutokseen ihmisten käyttäytymisessä. Tässä on paljon hyväksyttävää, koska suomalaisuuteen oli pesiytynyt omia voimavaroja väheksyvä asenne. Pesuveden mukana seurasi kuitenkin paljon ikävääkin: ihmiset ryhtyivät riskeeraamaan euforisessa tilassa esim. osakemarkkinoilla. Pahinta oli kuitenkin räjähdysmäinen luottojen tuonti ulkomailta erityisesti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun vaihteessa. Aivan luissa ja ytimissä tunsi, miten ihmiset halusivat viestittää: vihdoinkin saan näyttää, mihin pystyn, vihdoinkin luottorajoitukset poistuvat ja saa näyttää todelliset kykynsä. Ahdistavasta maailmansodan jälkeisestä pula-ajasta irtauduttiin lopultakin !

Iloinen kulutusjuhla päättyi tunnetulla tavalla. Ulkomailta tuodut lainat paisuivat yhtäkkiä markan devalvaatiossa. Päälle iskenyt lama opetti paljon, mutta ei ehkä sittenkään riittävästi. Tosin erityisesti pankkien riskinotto maltillistui. Tänä päivänä tilanne on kuitenkin toinen: luottohanat avautuvat kovin helposti ja kymmenillä tuhansilla suomalaisilla lainojen määrä on riskirajoilla.

Melender ja Hännikäinen puhuvat ”vaatimisen kulttuurista”. Ihmiset ovat äärimmäisen vaateliaita halutessaan kovasti jotain. Tässä on paljon perää ja tämänkin ajattelutavan ajoittaisin kuusikymmenluvun sijasta kahdeksankymmentäluvulle. Ympäristön yltäkylläisyyden näkeminen houkutti ylenmääräiseen kuluttamiseen. Ihmiset ”vaativat ” tuloihinsa nähden ylellisiä asuntoja, autoja , kulutustavaroita….

Kulutusvetoinen elämäntyyli on siirtänyt vanhan ajan säästäväisyyden taka-alalle. Ei ole kiinnostusta asunnon laajamittaiseen ennakkosäästämiseen. Politiikan ja yrityselämän eliitti tukee ajattelua toista kautta: kun teollisuus tökkii niin ainakin kotimarkkinapalveluiden on toimittava. Kansalaisen kulutuksen nimiin vannovat kaikki osapuolet. Jospa teollisuuden edellytyksistä pidettäisiin yhtä hyvää huolta !

Pikavipit (mikä sana !) rehottavat lainansaannin helppouden symbolina. Paitsi lainsäädäntötoimia pikavippikulttuuria vastaan, tarvitaan myös kansalaiskasvatusta (ei erikoisen myyvä termi !) ihmisten käyttäytymisen oikaisijana. Perusopetus on tässäkin avainasemassa. Pikavippien korkolaskut opetusohjelmiin !

Palaisin kuitenkin vielä Melenderin ja Hännikäisen melko keveästi ohittamiin talouden laajempiin vaikutuksiin. Pidän kiistattomana, että viimeaikoina revenneet tuloerot ovat yksi syy pyrkimyksiin ”tasoittaa” elintasoeroja velalla. Yhdysvalloissa tähän liittyy vielä keski- ja pienituloisten heikko ansiokehitys, jota perheet ensin yrittivät korjata pidentämällä työpäivää, sitten ottamalla useampia töitä sekä lisäämällä naisten ansiotyössä käymistä. Esimerkiksi Robert Reich edustaa kotitalouksia ymmärtävää kantaa, jossa liiallinen velanotto tuli vasta viimeisenä vaihtoehtona kysymykseen.

Tietenkin valtiolla on oma roolinsa. Omistusasumisen ylikorostaminen erilaisin tukitoimin (korkovähennys, käsiraha-alennus USA:ssa ym.) on ollut omiaan lisäämään velkaantumista.

Tällä hetkellä ei ole nähtävissä, että vastuuntoisuus olisi korostetusti lisääntymässä. Tuntuu siltä, että lainsäätäjä on niin äänestäjän armoilla, ettei ole rohkeutta puuttua kriittisesti ongelmiin. Tätä suuntausta on korostanut uusliberaali ajatustapa, jonka mukaan jokainen löytää oman onnensa parhaiten ilman ulkopuolisten puuttumista asioihin. Voi olla, että tarvitaan iso kriisi ennen kuin muutos tapahtuu.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Wahlroos ja markkinaskeptikot

Björn Wahlroosin mukaan (Markkinat ja demokratia -kirja) vain vaivoin markkinat hyväksyvät tahot mainitsevat kolme syytä, miksi he suhtautuvat kriittisesti markkinoihin:

1) Markkinoiden luoman järjestelmän tulonjako ei ole oikeudenmukainen,

2) Markkinat ovat liian monimutkaiset: vähemmän taitavat häviävät kokeneemmille,

3) Markkinoiden volatiliteetti vaati valtion (veronmaksajat) viimeiseksi turvaksi.

Wahlroos on itse muotoillut vastustajien argumentit. Itse hän on tietenkin tehokkaiden markkinoiden kannalla. Wahlroos pelkistää voimakkaasti markkinakriitikoiden mielipiteet eikä lähestymistapaa voi pitää läheskään objektiivisena. Useimmat - kuten tämän kirjoittaja - hyväksyvät markkinaperiaatteet. Puutunkin Wahlroosin väitteisiin vain niiden yksioikoistavan näkökulman takia.

Ensimmäisestä kohdasta Wahlroos sanoo, että se on ”kiinnostava”. Syntyy ainakin näennäisesti vaikutelma, että hän voisi ehkä allekirjoittaa väitteen, jos ei kokonaan, niin osaksi. Wahlroos hyväksyy ajatuksen, että valtio kustantaa monet palvelut ja rahoittaa ne progressiivisella verotuksella. Wahlroos myös myöntää, että ”älykkäällä verotuksen suunnittelulla” voidaan jakaa uudelleen huomattavia tuloja ”vahingoittamatta markkinataloutta”. Wahlroos ei tietenkään kumoa markkinoiden luoman tulonjaon oikeutusta, mutta sallii siis julkiset talouden tulonjakoa muokkaavan vaikutuksen.

Kakkoskohtaa Wahlroos käsittelee puolivillaisesti. Hänelle on mahdotonta ottaa esille, että finanssikriisissä kokeneemmatkin sijoittajat sekoilivat pahasti CDO:iden ja CDS:ien kanssa. Juuri finanssikriisi osoitti, miten kokeneimmatkin sijoittajat lopulta – alun perin markkinoiden hurlumheita vastustaneet tahot - lähtivät mukaan sijoittamishurmioon. On helppo sanoa, että sijoittajat olivat ymmärtämättömiä markkinoiden logiikalle. Yhtä varmasti voidaan sanoa, että subprime lainojen jälkeiset arvopaperistamiset muodostivat täysin läpinäkymättömän patterin sijoittajan itsensä ja alkuperäisen asuntolainanottajan väliin. Sijoittajat joutuivat suunnistamaan eteenpäin arvopaperiviidakossa peräpeiliin katsomalla (kaikki informaatio arvopaperistetusta kohteesta perustui rahamarkkinoiden säätelykauden aikaiseen historiaan, jossa maksukyvyttömen määrä oli vuosikymmeniä keskimäärin 5 %). Luottoluokittajat eivät pystyneet/halunneet kertoa sijoittajille maksukyvyttömien moninkertaistumisesta. Ainakin finanssikriisiin johtaneet tapahtumat tekevät oikeutta väitteelle, että markkinat olivat liian monimutkaiset. Viimeksi vipuun meni JP Morganin kokenut pankkiiri aiheuttaen miljarditappiot pankilleen. Finanssikriisin aikainen asetelma ei ole poistunut mihinkään !

Kolmannessa kohdassa tuodaan esille, että markkinoiden voimakkaat heilahtelut vaativat lopulta valtion väliintulon. Tässä kohdassa Wahlroos pääsee mieliaiheeseensa, John Kenneth Galbraithin haukkumiseen, joka arvosteli voimakkaasti säätelyn purkua ja säätelyn tason riittämättömyyttä. Se oli Galbraith, joka kommentoidessaan Ronald Reaganin voodoo-talouspolitiikkaa huudahti: ”Pelastukoon ken voi !”. Wahlroos suhtautuu yliolkaisesti markkinoiden ”uusiutuviin takapakkeihin ja pikkupaniikkeihin”. Hän haluaisi takaisin ihailemansa 1800-luvun holtittoman laissez faire -kauden pankkipaniikkeineen.Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhardtin viimeisen 150 vuoden rahamarkkinoiden ”volatiliteettia” kuvaavan This Time is Different -teoksen Wahlroos on kokonaan hukannut. Siitä ei ole yhtään mainintaa kirjassa. Teoksen tunnettuuden huomioon ottaen tässä täytyy olla kysymys mielenosoituksesta ! Juuri tämä mainittu teos osoittaa, miten voimakkaasti talouden kuplat ovat keskittyneet säätelynpurkuvuosien 1980 ja 2010 väliin, kun taas sitä edeltänyt kausi 1930-luvulta 1980-luvulle oli lähes vapaa rahamarkkinamyrskyistä. Öljykriisikin (1973) oli hyvin pitkälle poliittinen kriisi arabivaltioiden tehdessä ”hallinnollisen päätöksen” öljyn hinnan moninkertaistamisesta.

Wahlroosin väite, että rahamarkkinoiden säätelyn purku kiihdytti talouskasvua verrattuna maailmansodan jälkeiseen säätelykauteen on virheellinen. Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli nopean talouskasvun aikaa. Monet amerikkalaiset talous- ja yhteiskuntatietelijät pitävät sodan jälkeistä aikaa amerikkalaisena kulta-aikana. Kun Wahlroos viittaa mm. Rajaniin, jonka mukaan em. aikakausi oli ”pimeyden aikaa” ei oikeastaan voida etääntyä kauemmaksi mielipiteissä ! Pidän selvyytenä, että rahamarkkinakriisit viimeisen kolmenkymmen vuoden aikana ovat aiheutuneet säätelyn purusta yhtyneenä globalisaatioon. Tämän yhdistelmän hallinta on osoittautunut toistuvine rahamarkkinakriiseineen ylivoimaisen vaikeaksi. Säätelyn purku on aiheuttanut talouskasvun piikkejä, mutta toisaalta syöksymisiä taantumiin tai lamoihin.

Wahlroos väittää, ettei 2008 katastrofia olisi voitu ennustaa. Wahlroosin mukaan kupla voidaan tunnistaa vasta, kun se on puhjennut. Miksi hän ei ota esille Peter Schiffiä, Robert Shilleriä tai Paul Krugmania, jotka kaikki lausuivat varoittavia sanoja tulevasta ? Ainakin Krugmaniin Wahlroos suhtautuu äärimmäisen vastenmielisesti. Onko niin, että ikäviin ennusteisiin ei reagoida, koska niitä esittävät väärät ihmiset ?

Jos ajatellaan edellä esitettyja kolmea kohtaa yleisemmällä tasolla, niin näyttää ilmeiseltä, että Wahlroos ei halua ymmärtää tavallisen ihmisen arkea. Jokamiehet ja -naiset ovat vain kuluttajia, julkisten palvelujen käyttäjiä ja - mikä pahinta - eliittiä uhkaavia ”enemmistöläisiä”. Jos tällaisen ihmisen arkeen iskee taantuma ei Wahlroos kommentoi sitä juuri lainkaan tai jos kommentoi niin hyvin ylimalkaiseen tyyliin. Melkein aina Wahlroosin vuosien varrella tekemät esitykset, jotka ovat käsitelleet yhteiskunnallisia ”uudistuksia”, ovat olleet epäonnistuneita (ei siis pelkästään epäsuosittuja) koskivat ne sitten nuoria tai eläkeläisiä.

Kirjansa viimeisellä sivulla Wahlroos naulaa vielä pääteesinsä seinään hyvin erikoisella tavalla: ”ei ole perustavampaa oikeutta… kuin oikeus äänestää jaloillaan: jättää taakseen sorto - olipa se Stalinin kaltaista veren tahrimaa kauhua tai vain populistisen enemmistön arkista tyranniaa”. Taustalla kuuluu Ayn Randin miltei vainoharhainen enemmistötyrannian pelko. Vapauden esitaistelijoiden (lue: vähemmistöläisten) on nostettava taistelulippu hyvinvointiyhteiskunnan puolustajia (lue: enemmistöläisiä) vastaan !

Mitä vastaan ? Hyvinvointiyhteiskunnan puolustajien ei ole syytä jäädä tuleen makaamaan, sillä hyvinvointiyhteiskunta on liian hyvä järjestelmä säilytettäväksi, siksi sitä on kehitettävä kaikkien yhteisenä järjestelmänä.