torstai 30. lokakuuta 2014

Stephen Elop ja Nokian tuskien taival

Pekka Nykänen ja Merina Salminen ovat kirjoittaneet sujuvalla lehtimiestyylillä kirjan Stephen Elopista (Seppo Elo!) ja Nokiasta. Kirjan nimi on hiukan monimerkityksellisesti ”Operaatio Elop” (Teos, 2014). Salaliittoteorioihin vihkiytyneet varmaan näkevät nimessä pitkälle suunnitellun juonen Nokian päänmenoksi. Itse kirja ei vahvista näitä pyrkimyksiä, joskin jotkut asiat jäävät edelleen avoimiksi. Operaatio Elop oli minun mielestäni Nokian pelastamisyritys.

Myönnän, että olen elänyt Nokian murheissa ja iloissa jokaisen tappioneljänneksen ja pörssinousun mukana. Olen ollut Nokian melko passiivinen osakkeenomistaja lähinnä yleissivistyssyistä.

Kirjassa on valtava määrä faktatietoa, enkä edes yritä referoida kaikkea. Pikemminkin haen henkilökohtaista otetta kirjan faktojen avulla Nokian tarinaan. Minusta ihmiset arvioivat väärin Nokiaa tässä ja nyt. Itse otan ”historiajatkuu” -näkökulman. Nokian kännykkämyynti ja ennen kaikkea Nokia brändi on Suomen teollisuushistorian unohtumaton menestystarina. Ajatus nyt toiveissa olevasta teollisuuden ”uudesta Nokiasta” tuntuu lähinnä haihattelulta. Sitä ei tule. Suomalainen yritys saattaa päästä maailman huipulle jollakin kapealla toimialalla (ja se voi olla vaikka nykyinen Nokia!), mutta ollaan kaukana sellaisen eliksiirin täyttämästä maailmasta, jossa vanha Nokia toimi.

Pidän Nokian romahdusta pikemminkin ”sinä tavallisena tarinana”. Viimeisen sadan vuoden historia on täynnä esimerkkejä yrityksistä, jotka olivat markkinajohtajia globaalisti ja ovat sitten romahtaneet. On tietenkin mielenkiintoista pohtia, miksi ne ensin nousivat ”siniseen mereen” ja valahtivat lopulta ”punaiseen mereen” lainatakseni Blue Ocean Strategyn terminologiaa. Missä ovat Ericssonin, Motorolan tai RIMin puhelimet nyt?

Nokian menestys johtui ehkä alkuvaiheissa Pohjoismaissa paljon muita ennen heränneestä kiinnostuksesta matkaviestintään. Siitä eteenpäin kertomus onkin unelman toteuttamista. Lyhyillä luonnosmaisilla vedoilla kuvattuna Nokian vaikeudet alkoivat jo Jorma Ollilan kaudella. Ollila on kirjoittanut muistelmansa, jotka luin ja joista kirjoitin tässä blogissa, mutta eivät ne tietenkään läheskään kaikkea paljastaneet. Ollila oli arrogantti yritysjohtaja, joka ei ollut mikään uuden tyypin liikemies, pikemminkin huippuversio vanhasta suomalaisesta liikemiestyypistä. Stephen Elop oli aivan eri maailmasta olemukseltaan. Jälkiviisaasti voidaan tietysti sanoa, että muutoksen olisi pitänyt tapahtua jo Ollilan kauden loppuvuosina tai viimeistään siinä vaiheessa, kun Olli-Pekka Kallasvuo tuli johtoon. Kallasvuo ei onnistunut, se on selvä. Oman subjektiivisen näkemykseni mukaan Nokia olisi tarvinnut innovatiivisen, teknologiaan perehtyneen huippujohtajan. Yhtä hämmentävä on hallituksen silloinen kokoonpano, jossa ei ollut teknologia-alan asiantuntemusta kuin siteeksi.

Kirjassa vyörytetään kymmenillä sivuilla esiin niitä valtavia haasteita, jotka Nokia kohtasi: aikansa eläneestä Symbian-käyttöjärjestelmästä kiinnipitäminen (ja kun siitä luovuttiin, tehtiin sekin väärin), palkitsemisjärjestelmän epäoikeudenmukaisuudet, omien osakkeiden osto (ja osto liian kalliilla hinnalla), hidas uusien lahjakkuuksien palkkaaminen, liian hidas puhelimien valmistusprosessi, jatkuva myöhästely tuotteiden julkistuksessa, sortuminen hintakategorioiden alapäähän (parhaimmillaan myytiin 400 miljoonaa puhelinta vuodessa, mutta liian suuri osa oli 30 euron puhelimia), tuotteiden valtava määrä, joista vain pieni osa menestyi, ohjelmisto-osaamisen heikkoudet (vaikka puutteet kyllä tunnistettiin), organisaation jähmeys, toistuvat organisaatiouudistukset (joissa ei kuitenkaan puututtu rakenteellisiin jähmeyksiin), yhteishenkeä rikkonut kilpailu talon sisällä, liian suuri pomojen määrä, raudan ja ohjelmistojen jatkuva yhteensovittamisongelma…. Listaa voitaisiin jatkaa vaikka kuinka pitkään. Yritän nostaa esille muutamia niistä asioista, jotka itse näin Nokian kannalta kaikkein ongelmallisimpina.

Kilpailutilanne oli Nokian kannalta musertava. Kännykät olivat koko teollisen maailman tähtituotteita. Kun kilpailijat – hitaasti mutta varmasti – lähtivät taisteluun mukaan, joutui Nokia ahtaalle. Miksi? Siksi, että ”lahjakkuusvaihtuvuus” Googlella ja Applella oli ylivertaista. Pieni Suomi joutui ammentamaan osaajia paljon pienemmästä populaatiosta kuin mitä tapahtui suuressa maailmassa. Työntekijöiden hidas kierto oli silmiinpistävä ongelma Nokiassa. Tietenkin Nokialla oli ulkomaisia osaajia globaalina firmana, mutta todennäköisesti painotukset olivat vääriä – liikaa suomalaisia. Ja kun Stephen Elop alkoi suosia ulkomaalaisia, aiheutti se kateusreaktion.

Kirjan parhaita piirteitä on, että se ei pyri tuomaan esille yhtä selittävää tekijää Nokian vaikeuksiin, vaan antaa runsaan 100 haasteltavan joukon puhua omin sanoin. Paljastuu, että kritiikki (ja itsekritiikki) on ristiin käyvää. Se, mikä jostakin tuntui hyvältä ratkaisulta, oli jonkun toisen mielestä virhe. Olen näkevinäni eri näkemysten keskeisenä cluena eräänlaisen ”teknologiafriikkiongelman”. Käsitehirviöllä yritän selittää sitä, että Nokian sisällä oli liian tekninen suhtautuminen uusiin tuotteisiin. Monet puhelimista olivat teknologisia ihmeitä, mutta ne eivät olleet riittävän käyttäjäystävällisiä. Tässä on kummallinen vastakohtaisuus hallituksen ei-insinöörivetoisuuteen. Stephen Elop oli myös tekniikkafriikki, joka ei ehkä pystynyt riittävästi orientoitumaan kuluttajanäkemykseen (hänellä oli b to b -tausta).

Tekniikkafriikkiydestä voidaan ottaa esimerkiksi Meego-käyttöjärjestelmän ympärille rakennettu hypetys. En parhaalla tahdollakaan ymmärrä, miten N9-puhelimen ympärille olisi voitu rakentaa toimiva ekosysteemi.

Mikä on arvioni Stephen Elopista? Olen näissä blogikirjoituksissa antanut hänestä positiivisen kuvan enkä aio luopua siitä nytkään. Hänen ulospäinsuuntautuneisuutensa, hänen uskomattoman vapautunut ja sujuva esiintymiskykynsä, hänen työtarmonsa, hänen kykynsä hallita yhteydenpito alaisiinsa olivat kaikki ominaispiirteitä, jotka edesauttoivat selviytymään työssä. Vastapainona ovat sitten isot virheet strategisessa ja operatiivisessa toiminnassa.

Kun vedetään mutkat suoriksi, jää keskeiseksi ongelmaksi väärä käyttöjärjestelmävalinta. Microsoftin Windowsin sijasta olisi pitänyt valita Googlen Android. Kaikki näyttää nyt niin selvältä. En kuitenkaan itse olisi pystynyt sanomaan Windowsin valinnan aikaan – ainakaan ehdottomasti - mikä olisi ollut oikea ratkaisu. Todennäköisesti Nokia olisi vahvan brändinsä avulla myynyt valtavan määrän Android-puhelimia jo perusosaamisensa avulla. Operaattorien sumutukset kolmannen ekosysteemin (Androidin ja Applen lisäksi Windows) tarpeesta olivat vain niiden itsekkäiden etujen sanelemia, eivätkä operaattorit itsekään uskoneet omaan oppiinsa. Operaattorien kantaa tukien Elop hoki hokemistaan ”erottautumisfilosofian” puolesta. Sillä ei ollut riittävästi pohjaa markkinoilla.

Valistuneena arvauksena esitän, että ehkä Nokia olisi Androidillaan päätynyt markkinoiden kakkoseksi Samsungin jälkeen noin 20 prosentin markkinaosuudella. Oliko Elop Troijan puuhevonen, joka viekotteli Microsoft-taustansa johdosta Nokian väärään käyttöjärjestelmään? Olen kyllästynyt tähän salaliittokuvioon. En siis usko mihinkään salajuoneen. Mutta on toinenkin väylä, jota kautta Microsoft on voinut tulla valituksi. Yksi ”Operaatio Elopin” merkittävimmästä salaisuuksien verhon murtamisista on konsulttiyhtiö McKinseyn roolin paljastaminen. Stephen Elopilla oli vanhasta muistista riippuvuussuhde konsulttiavusteiseen firman johtamiseen. Ja nimenomaan McKinseyn Microsoft-orientoituneet konsultit saattoivat olla yksi – mutta ei ainoa - sysäys Windowsin valintaan.

Stephen Elopin kardinaalimunauksena pidetään ”palava öljylautta” -lanseerausta, jolla hän halusi hyppäyttää Nokian irti Symbianista ja siirää Nokian uuteen aikaan herättelemällä rajusti henkilökuntaa. Jos hän olisi onnistunut strategiassaan, olisi räväkkä puhe varmaan mestarillisen maineessa. Kävi päinvastoin ja monen mielestä muulla tavalla ei voinut käydäkään: Windowsin varaan rakentunut strategia petti. Voin olla samaa mieltä, että öljylauttapuhe oli emävirhe, mutta että tämä olisi ollut Nokian tuhon syy? Ei nyt sentään.

Nokia tuli kuuluisaksi tuotemyöhästymisistä. Se ei päässyt niistä irti, vaikka Lumian valmistus olikin monta askelta parempaan. Menestysyritysten ympärille luodaan hypetystä. Yksi tällainen oli Mikko Kososen kirja ”Fast Strategy”. Jo lukiessani sitä aikanaan ihmettelin ristiriitaa kirjan sanoman ja Nokian todellisuuden välillä. Nokian upea nousu ja tuskien taival on tiivistetty ”Operaatio Elopin” -kirjan takaosan tilastoihin. Ne kuvaavat historian lahjomatonta sanomaa. Diagrammit muodostavat säännönmukaisen kuvion: ensin noustaan , sitten saavutetaan huippu ja sitten romahdetaan – ei mitään armahtavaa poikkeusta säännönmukaisuudesta.

Olisiko Nokia voinut mitään Applen voittokululle? Vaikka Steve Jobsillakin oli omat traumaattiset urakarikot, on vastaus ei. Applen ympärille rakentunut hypetys hakee vertaistaan teollisuushistoriassa (vrt. Ford 1900-luvun alussa?). Ja tietenkin tuotteet olivat erinomaisia muodostaen eräänlaisen vastapoolin Nokian sinänsä upeille tuotteille: käyttäjäystävällisyys oli ja on Applen valtti. Todellisia kilpailijoita Nokialle olivatkin Android-puhelimet.

Olivatko ulkomaiset päättäjät Nokia-organisaatiossa tuhon siemen? Kuulostaa ennakkoluuloiselta. Asiaa on perusteltu kyllä järkisyillä: Nokian ulkomaisille asiantuntijoille ei ollut sitä isänmaallista paloa, kuin mitä oli suomalaisilla. Lopulta Nokiassa tapahtunut ilmapiirin heikkeneminen ja organisaation jähmettyminen tapahtui kyllä suomalaisten keskuudessa. Olen edellä todennut, että lahjakkuuskapasiteetti ei kerta kaikkiaan Suomessa riittänyt maailman hypetetyimmällä toimialalla kilpailtaessa, joten vaikeaa on ulkomaalaisia syyllistää. Siirrettäneen tämäkin spekulaatioiden pohjattomaan roskakoriin.

Kirjan lopussa summataan Nokia-ongelmat konkreettisesti seuraavasti: 1) Liian hidas siirtyminen uusiin puhelimiin (komponenttien saamisen ongelma sitten, kun Nokia ei ollut enää markkinajohtaja), 2) Windows ei lunastanut lupauksia (Microsoft ei sittenkään pitänyt sitä, minkä sopimuksessa tarjosi), 3) Halvat Lumiat puuttuivat liian kauan, 4) Nokian jakelu ei toiminut (=Nokiaan ei enää uskottu varsinkaan ulkomaisissa myyntipisteissä), 5) Tuotekehitys epäonnistui, 6) Sovelluskehittäjät eivät innostuneet Nokian ekosysteemistä, 7) Vaikeat markkinat/kova kilpailu, 8) Windows 8:n floppaus, 9) Rahat loppuivat. Tässähän näitä olikin…. en rupea tähän laittamaan omaa listaani - miksi kiusaisin itseäni?

Minulla on edelleen kilpailukykyinen Lumia 920-puhelin enkä näe mitään syytä juosta puhelinkilpailussa mukana. Lumiaa katsellessa voi palauttaa mieliin Nokian huikean historian. Ajatelkaapa, että S40-alustaisia puhelimia oli myyty vuoteen 2012 mennessä 1,5 miljardia kappaletta. Vielä vuonna 2012 Nokia myi 336 miljoonaa puhelinta, joskin kannattavuus oli hävinnyt.

Valmistaako Nokia vielä puhelimia tulevaisuudessa? Helsingin kirjamessuilla sain ”Operaatio Elop” -kirjan ympärille rakentuneesta paneelista sen kuvan, että jotain on tekeillä. Koska olen niin monta kertaa innostunut Nokiasta ja sitten pettynyt, on ehkä tällä kertaa syytä pidättäytyä arvailusta. Tuomitsenko vai päästänkö Stephen Elopin? Mielestäni hän ei johtanut Nokiaa vaikeuksiin. Näistä vastasivat hänen edeltäjänsä. Elopin raskas taakka muodostuu siitä, että hän ei onnistunut pelastamaan Nokiaa.

Mutta kaikki muuttuu – vai palaako sittenkin ennalleen?

Vähän aikaa sitten blogikirjoituksessani pohdin Suomen talouden huolestuttavaa tilaa ja mietin samalla teollisuuden valopilkkuja. En voinut olla mainitsematta nyky-Nokiaa, on se niin hyvä firma! Vanha Nokia on kuollut, eläköön uusi Nokia!

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Julkisen sektorin koko – ne kuuluisat 58 prosenttia

Juha Sipilä on pikkuhiljaa liittymässä suurten populistien joukkoon. Nyt hän on ilmoittanut Yrittäjät. fi:n haastattelussa, että valtion ja kuntien virkamiesten määrää voidaan vähentää ”kymmenillä tuhansilla” (ja Timo Soini helppoheikkimäisesti peesasi). Seuraavana päivänä hän tarkensi, että kysymys olisi 20 000 virkamiehestä. Se on jo eri asia kuin ”kymmenet tuhannet”, josta eräät jo ehtivät ihastua. Sitä paitsi aikavälikin laajeni 10 vuodeksi, jonka aikana leikkuri vaikuttaisi.

Vielä jäi monta asiaa epäselväksi.

Liitän tämänkin puheenvuoron lukuisten panikoitumisten joukkoon, joita on saatu viime aikoina kuulla. Oleellista on, että huoli taloudesta on saanut aikaan lausuntoja, joita ei ole loppuun saakka harkittu.

Jos lähdetään tälle tielle, jolle Sipilä meitä johdattaa, pitäisi lähteä ensin perusteista, joilla asetettuun päämäärään (henkilöstösäästöihin) päästään. Hän korostaa Helsingin Sanomien haastattelun mukaan, että avaimia tuottavuuden kasvuun ovat ”tietotekniikan käytön tehostaminen , turhan byrokratian purku ja yhtenäisemmät tietojärjestelmät”. Ei ihan uutta luovia ajatuksia. Näitä on toistettu vuosia. Haluaisin ehdottomasti tietää konkretiasta enemmän.

Sipilä mainitsee vähennykseen päästävän eläköitymisen kautta. Tässäkin tarvitaan konkretiaa, eli miten eläkkeellesiirtyjien työt tehdään tai jätetään tekemättä.

Kiinnittäisin myös huomiota siihen, kun Sipilä sanoo, että ”yksityinen sektori ei pysty kantamaan näin isoa julkista sektoria”. Ei sanaakaan siitä, että julkinen sektori palveluineen luo kasvun mahdollisuuksia yksityiselle sektorille (koulu, päivähoito, terveydenhuolto….).

Kehottaisin Sipilää kertomaan, millä tavalla työn tehostaminen tapahtuu niin, että irtisanomisilta vältytään (Sipilä ei halua antaa potkuja kuntien työntekijöille). Moni leikkausintoilija varmaan pettyi, kun Sipilä tarkensi ensikommenttiaan: ei tässä nyt niin suuresta dramatiikasta ollutkaan kyse.

Merkittävin tapa säästää on lainsäätäjien pidättäytyminen uusista lakeihin sidotuista ja kuntien päälle kaatuvista menoeristä. Tämä tavoite on jäänyt puheen asteelle. Sitä paitsi on pomminvarmaa, että uusia lakeja ja säännöksiä tarvitaan – maailma muuttuu. Mutta juuri sen takia tarvitaan vanhojen säädösten korjauksia tai poistoja.

Sipilä viittaa byrokratian karsimiseen. Kainosti hän välttää sanaa ”hallinto” (jota taas Timo Soini korostaa). Kysymyksessä on väärinymmärrys. Ei tänä päivänä ole ”hallinnossa” ihmisiä, jotka ovat tyhjänpanttina. Kyllä he osallistuvat aktiivisesti tuottavaan työhön. Moni voi hämmästyä, kun ”paperinpyörittäjävirkamiehiä” ei löydykään.

Yritän auttaa Sipilää keksimällä jotain, mihin hän voisi tarttua. Otetaan esimerkiksi lukio-opetus. Lukiolaiset ovat niin valveutuneita, että heidän omaa panostaan voidaan lisätä omatoimisella opiskelulla ilman johdettua opetusta. Suuri osa lukio-opetuksesta voitaisiin siis toteuttaa etäopetuksena. Tentit toki järjestettäisiin luokkatilassa tai sähköisesti. Fyysisesti opetus voisi jatkossa tapahtua kirjaston kanssa yhteisissä tiloissa, mukaan lukien erikoistilat. Kirjastoon siis sisältyisi ”hiljaisia” tiloja, joissa opiskelu onnistuu ilman häiriötekijöitä. Monissa kirjastoissa on jo nyt tällaista tilaa. Voitaisiinko siis lopulta kirjasto- ja lukiotilat yhdistää? Opiskelijan ei tällöin (välttämättä) tarvitsisi opiskella kotona, koska siellä mahdollisesti on häiriötekijöitä.

Tällainen muutos vaatisi pitkähkön siirtymäajan, pikaista muutosta on epärealistista vaatia. Tässä on siis ehdotus, jota voi rusikoida vapaasti. Mutta uskaltaako päättäjä esittää tällaista tai muunneltua ehdotusta?

Moni viittaa säästötalkoissa valtionvelkaan, jota sanotaan liian suureksi. Tällä hetkellä Suomen valtionvelka on kuitenkin EU:n pienimpiä. Olen joskus viitannut suurten lukujen lakiin, jolla voidaan pelotella ihmisiä. Suomen valtionvelka on 95 miljardia euroa eli vajaat 60 prosenttia bruttokansantuotteesta; Yhdysvalloissa velka on 18 000 miljardia dollaria, ja se on yli 100 prosenttia bkt:stä. Kumpikaan prosenttiluku ei ole hallitsematon eikä ylisuuri.

Oma lukunsa on tuhkatiheään mainittu väite, että julkisen sektorin osuus on 58 prosenttia bkt:stä eli siis, että meidän koulu-, sosiaali- ja terveyspalvelumme ym. olisivat melkein 60 prosenttia bkt:stä! Ihmiset sekoittavat tämän käsitteen ”julkisten palvelujen bkt-osuuteen”.

Tässä lainaan omaa blogikirjoitustani (”Paniikki on päällä”, 24.1.2014), jossa viittasin Eeva Hamusen yleisöosastokirjeeseen (viittaan ohessa myös presidentti Niinistön lausumaan ns. Selkärankaseminaarissa viime vuonna):

Eeva Hamusen yleisöosastokirjoituksessa (HS/20.1.2014)"Julkisiin menoihin liittyviä käsitteitä sotketaan". Hamunen erottelee käsitteet "julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen" ja toisaalta "julkisten palvelujen BKT-osuus". Jälkimmäinen käsittää julkisen sektorin omat palvelut (siis perinteiset palvelut) Nämä palvelut ovat olleet Hamusen mukaan hiukan alle 20 prosenttia (!) BKT:stä. Terve. Julkisiin menoihin (joka on siis tuo 58 prosenttia BKT:stä) kuuluvat perinteisten julkisen sektorin omien palvelujen lisäksi mm. työttömyyskorvaukset ja eläkkeet (valtaosa yksityisellä sektorilla olleiden eläkkeistä luokitellaan julkisen sektorin menoiksi!). Monissa muissa maissa asia ei ole näin.. …..Epäilen, että presidentinkin lausuma (siis Selkärankaseminaarissa) käsitetään koskemaan vain perinteisiä palveluja ja epäilen myös, oliko hän itsekään perehtynyt prosenttiluvun sisältöön riittävän tarkasti. Joka tapauksessa tässä on suuri vaara liioitella "julkista" suhteessa "yksityiseen".

Tämän lisäksi pitää tietenkin paikkansa, että taantumassa BKT:n pienentyessä, julkisiin palveluihin ym. käytettävät menot suhteellisesti kasvavat, koska ei liene tarkoitus, että julkiset menot heiluvat raa´asti suhdanteiden mukaan. Julkisen menotalouden tarkoitus on päinvastoin pehmentää taantuman vaikutuksia. Jos pääsisimme vielä keynesiläisen ajattelun toisen puoliskon korjaamiseen eli korkeasuhdanteessa ylikuumenevien menojen leikkaukseen, olisimme pitkällä kansantalouden muutosten järkeistämisessä.

Myös Juha Sipilä viittaa tarkentamatta tähän kuuluisaan prosenttilukuun (58 prosenttia), joka on alkanut elämään omaa elämäänsä. Helsingin Sanomien Paavo Teittinen toteaa ”Näkökulma” -palstalla aivan oikein, että jos otetaan erikseen julkiset menot ja yksityiset menot, niin julkiset ovat tuon 58 prosenttia (kunhan muistetaan, mitä se sisältää!) 200 miljardin suuruisesta bkt:stä ja yksityiset menot vajaat 500 miljardia euroa eli 239 prosenttia bkt:stä!

Ei pidä sekoittaa käsitteitä, ei ainakaan tarkoitushakuisesti.

Teittisen käyttämät yksityisten ja julkisten palvelujen (siis palvelujen!) osuudet ovat 79 prosenttia ja 21 prosenttia bkt:stä, jotka vastaavat Hamusen esittämiä.

Vielä on syytä korostaa, miten voimakkaasti talouden suhdanteet heittelevät em. prosenttilukuja. Lainaan vielä ohessa professori Sakari Heikkisen tuoretta blogikirjoitusta:

”Vuonna 2013 Suomen julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen olivat Eurostatin tilaston mukaan peräti 58,5 %. Ruotsissa suhdeluku oli 52,8 %. Mutta yhtä viileä tosiasia on se, että vuoteen 2008 asti Suomi oli 3–4 prosenttiyksikköä Ruotsia jäljessä. Onko suhdeluvun suurentuminen seurausta siitä, että Suomen julkinen sektori on törsännyt enemmän ja Ruotsissa taas on eletty säästävästi? Ei sentään. Euroopan komission AMECO-tietokanta kertoo, että Ruotsissa julkiset menot (käyvin hinnoin euroissa) ovat kasvaneet vuodesta 2008 vuoteen 2013 selvästi enemmän (28,8 %) kuin Suomessa (23,8 %).”

Samaan aikaan bruttokansantuote (edelleen käyvin hinnoin) on kuitenkin kasvanut Ruotsissa 26,1 %, mutta Suomessa vain 4,1 %. Tästä syystä julkisten menojen suhde kansantuotteeseen on noussut Suomessa yli 9 prosenttiyksiköllä, mutta Ruotsissa vajaan prosenttiyksikön.”

Eroavuudet Suomen ja Ruotsin välillä voidaan selittää hyvin suurelta osin Suomen kasvun ongelmista johtuviksi. Jos siis saamme kasvua aikaiseksi muuttuvat bkt-suhdeluvut paljon lohdullisemmiksi. Hätiköivä halumme tehdä pikaratkaisuja (so. menoleikkauksia) ei sovi tekemisen malliksi tässä kohden. Tarvitaan malttia!

Haluaisin vielä lopuksi pohtia julkisen sektorin työvoimakysymyksiä taloustieteen klassikon Hyman P. Minskyn näkökulmasta. Minsky painotti nimenomaan julkisen sektorin roolia vastasyklinä taloustilanteen vaihteluille, jopa niin, että päätösperäisen elvytyksen rooli olisi vähäisempi kuin julkisen sektorin työllistämistoimien. Minskyn ratkaisu työllisyyden heittelyihin on (julkisen sektorin) työtakuujärjestelmä. Minsky siis ajattelee vastavirtaan austerity-poliitikkoja, jotka olisivat pienentämässä julkista sektoria.

Itse asiassa Ruotsi on toiminut Minskyn ajattelun suuntaan: siellä työllisyysaste on noin 74 prosenttia, kun Suomessa se on vastaavasti noin 69 prosenttia. Erotus on noin 200 000 henkeä. Ruotsissa julkisen sektorin osuus työllistyneistä oli noin 26 prosenttia, kun se Suomessa oli 22-23 prosenttia (2011). Kun Ruotsista niin kerkeästi haetaan mallia, niin sopisiko naapurimme myös julkisen sektorin työllistämistoimien osalta mallimaaksi?

PS

Julkisen sanan neuvosto on antanut langettavan tuomion Turun Sanomille ja Helsingin Uutisille, kun ne ovat käyttäneet virheellisesti ilmaisua OSUUS bruttokansantuotteesta (eri kuin SUHDE bruttokansantuotteeseen). Tuomio tukee edellä esittämääni kritiikiä ja on tärkeä periaatteellinen kysymys, koska asian avulla propagoidaan harhaanjohtavasti. Uutisen on julkaissut Iltalehti 14.11.2014

maanantai 27. lokakuuta 2014

Mennyttä onnellisuuden aikaa etsimässä

Netissä on käyty keskustelua siitä, milloin elämänolosuhteet ja onnellisuus olivat korkeimmillaan Suomessa. Oletus näyttää olevan, että huippu on ohitettu. Tällaisia asioita voidaan tutkia joltisellakin luotettavuudella kymmenien vuosien aikajänteellä, joskin varauksille on syytä jättää sija.

Evan asenteita ja arvoja mitanneen tutkimuksen (Taloustutkimuksen internetpaneeli 14.-30.1. 2014) mukaan 80 prosenttia on sitä mieltä, että on edelleen onni ja etuoikeus olla suomalainen. Vuonna 1984 peräti 90 prosenttia piti suomalaisuutta onnena ja etuoikeutena. Vuosi 1984 oli se Orwellin vuosi…..

Ylen Taloustutkimuksella teettämässä tutkimuksessa vertailtiin viime vuosikymmeniä keskenään. Mikä oli suosituin vuosikymmen ihmisten mielestä? Vastaus: 1980-luku. On tietysti mielenkiintoista ajatella, että jos aikakelloa voitaisiin kääntää ja siirtää Orwellin aikalaiset 1940-luvun lopulta tähän päivään, niin mitä he tuumisivat. Järkyttyisivätkö he vai ihastuisivatko he? Todennäköisesti tapahtuisi molemmat.

Pankkien ekonomistit ja muut ns. asiantuntijat ovat jo pitkään ennustaneet Suomen talouden romahtamista. Kilpaa käydään siitä, kuka on eniten oikeassa tuhoennustuksissa ja kuka onnistui ensimmäisenä kertomaan kaikkia koskevan totuuden: romahdus tästä tulee eikä kestä kauan.

Nyt ehdotetaan palkkojen ja verojen kilpajuoksua - mutta alaspäin.

Onnellisuutta on siis etsittävä menneistä ajoista…..

Olimmeko siis onnellisimmillamme Orwellin vuonna 1984? Tuohon mennessä hyvinvointiyhteiskunta oli saavuttanut tason joka tämänkin päivän näkökulmasta oli korkea. Tuolloin ei myöskään julkisten palvelujen keskittäminen ollut vielä juurikaan käynnistynyt: kela, verotoimisto, poliisi ja posti olivat vielä ”joka kylän” palveluja. Kaksi suurta öljykriisiä oli juuri sivuutettu ja elintasollaan suomalaiset pystyivät keskimäärin elämään turvatusti.

Totuus on kuitenkin se, että 1980-luvun alkuvuosina ja varsinkin puolivälistä eteenpäin valmisteltiin 1980-luvun lopun hurlumhei-vuosia. Aikojen muuttumista ei vain tuolloin havaittu. Jaakko Kianderin ja Pentti Vartian kirjassa ”Suuri lama” todettiin, että vain yksi talouden asiantuntija käytti jo tuolloin 1980-luvun puolivälissä uhkakuvissaan käsitettä ”velkadeflaatio”. Siitä tuli monen kotitalouden ja yrityksen nujertanut ruma sana 1990-luvun alussa.

Blogikirjoituksessani ”Yhden totuuden 1980-luku” (30.3.2013) kirjoitan seuraavasti:

”1980-luvun taustalla on rahamarkkinoiden vapauttaminen. Erityisesti luottojen hankinnan mahdollisuus ulkomailta hullaannutti osan kansalaisista. Muistan kuinka ajan henki oli jotenkin sellainen, että ”kunpa saisin osoittaa todelliset kykyni, niin näyttäisin mihin pystyn”. Tuolla vuosikymmenellä siihen avautui mahdollisuus, koska monet ihmiset kokivat 1980-luvun vapautumisen vuosikymmenenä. Vasta silloin vapauduttiin oikeasti sääntelystä (huom. rahamarkkinoiden sääntelystä). Ja ensin vapautettiin luottojen korot ja vasta sitten talletusten korot. Pankkien antolainauksen ja ottolainauksen vapauttaminen tapahtui väärässä järjestyksessä.”

Ja edelleen….

”Ihmiset rakastavat menestystä, ja 1980-luku oli pinnalta tarkasteltuna mainio menestystarina. Kahdeksankymmentäluku oli – sellaisena kuin ihmiset sen mieluusti muistavat – eräänlainen tynkävuosikymmen: muistellaan mielellään sen loppuosaa. Se oli kuitenkin vuosikymmen, jolloin mopo karkasi käsistä. Suuri osa elintason noususta oli toki realistisella pohjalla, mutta osa siitä tapahtui kaikkea muuta kuin kestävissä olosuhteissa. Boolimalja kannettiin kahdeksankymmentäluvun juhliin eikä kukaan oikein malttanut riistää sitä pois, kun juhlat olivat parhaimmillaan vuosina 1987-1989. Joku johtavista talouden ammattilaisistamme kertoi varoittaneensa erästä yritysjohtajaa siitä, että nyt mennään liian kovaa. Vastaus oli hyvin tyypillinen: `mitä sinä ilonpilaaja… annetaan mennä, kun kerrankin menee!´.”

Loppujen lopuksi voisi esittää rohkean johtopäätöksen: 1980-luvun alku oli menneen maailman viimeinen ”vuosikymmen”. Hyvinvointipalvelut ja yritysten palvelut olivat kehittyneet toisiaan täydentäen, niin että silloinen maailma oli saavuttanut lakipisteeseen.

Sitten tuli 1980-luvun loppupuoli, joka näennäisesti jatkoi siitä, mihin oli 1980-luvun alkupuolella päästy. Ei vain havaittu, että kehitykseen tunkeutui epäterveitä talouden ylikuumenemisen piirteitä, jotka toki tuolloin eivät vielä tulleet näkyviin. Lasku boolimaljasta kaatui päälle vasta 1990-luvun alussa – silloin sitäkin raskaammin.

Hyvät ajat eivät kuitenkaan olleet vielä ohi, sillä bkt:n nopea kasvu vuosina 1994-2007 johti siihen, että em. Ylen tutkimuksessa toiseksi suosituimmaksi vuosikymmeneksi nousi 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen. Jos 1980-luvun alku oli menneen maailman viimeinen ”vuosikymmen”, niin olemmeko nyt hakemassa vauhtia pysyvästi alemmalta tasolta?

On aivan oikein todettu, että taantuminen 1980-luvulle ei johda hyvän paluuseen, vaan saavutetun hyvinvoinnin rapautumiseen, sillä yksi yhteen menneen maailman palauttaminen ei ole mahdollista.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Legenda nimeltä James Brown ja viesti ihmiskunnan alkukodista

Yhdysvaltojen Santa Monicassa järjestettiin ns. ”T.A.M.I. Show” (Teenage Awards Music International) 28.-29.10.1964. Vapaalippuja jaettiin paikallisen high schoolin oppilaille. Konsertti on nähtävissä miltei kokonaisuudessaan youtubessa. Mikä konsertissa on tärkeää? Ensinnäkin se, että siitä on tullut kulttiohjelma ”uuden” populaarimusiikin yhtenä parhaista esimerkeistä. On muitakin perusteita , joista tarkemmin jäljempänä. Hienoa, että konsertin nauhat ovat säästyneet jälkipolville. Jotkut esiintyjät showssa ovat jo jääneet menneen ajan marginaaliin, mutta useimmat ovat jättäneet jälkensä pop-musiikin historiaan. Tällaisia ovat mm. Rolling Stones, James Brown, Beach Boys (ei filmillä), Chuck Berry, Marvin Gaye (!), Smokey Robinson and The Miracles. Surf-parivaljakon jäsenet Jan and Dean ovat juontajina ja esiintyjinä jälkikäteismainettaan merkittävämmässä roolissa.

Mukana konsertissa oli myös suunnattoman menestyksekäs The Supremes, joka suoritti läpimurtonsa juuri tuohon aikaan. Supremes voi olla kiitollinen filmille uransa mahtavana edistäjänä.

Go-go-tanssijat esiintyvät taustalla. Sen jälkeen meillä Suomessakin go-go-tanssijat tulivat vuosiksi TV-ohjelmien vakionumeroiksi!

Filmi on jäänyt historiaan myös teknisistä syistä, sillä siinä käytettiin ”Electronovision”-nimistä High Definision-kuvanlaatua aivan ensimmäisiä kertoja. Hienoista nimityksistä viis, mutta kuvan laatu on moitteeton.

Rollarit olivat jo tehneet läpimurron Yhdysvalloissa ja olivat shown päätähtiä. Mutta miksi Keith Richards sanoi jälkeenpäin, että Vierinkivien kannalta esiintymisjärjestys oli huonoin mahdollinen?

Syy Richardsin kommenttiin oli James Brownin esiintyminen juuri ennen Stonesia. Ja mikä esiintyminen se olikaan! Brown kieltämättä tyhjentää pajatson, vaikka Vierinkivien esiintymisessä ei ole sinänsä mitään vikaa, päinvastoin. Rollareiden versio Chuck Berryn klassikosta ”Around And Around”-biisistä herättää suurta innostusta teini-ikäisessä yleisössä.

James Brownin (1933-2006) ja hänen yhtyeensä läpimurto tapahtui jo vuoden 1958 vaiheilla. Apuja Brown sai Little Richardin bändin jäsenistä, jotka ensimmäisinä olivat yhdistäneet funkin rock and rolliin. Joidenkin bändin jäsenten siirtyminen Brownin kumppaneiksi mahdollistui, kun Richard siirtyi hengellisen musiikin pariin vuonna 1957.

Say It Loud – I´m Black and I´m Proud oli Brownin iskulause saman nimisen vuonna 1968 ilmestyneen kappaleen mukaan. Tämä iskulause siis tuli T.A.M.I.-konserttia paljon myöhemmin, mutta henki Brownin esiintymisessä oli jo tuolloin 1964 anteeksipyytelemätön. Verbaalisesti ja fyysisen liikkeen suvereenilla taidolla hän tulkitsee tuntojaan tulevaisuuden taisteluja ennakoiden. Lähes kauttaaltaan valkoinen yleisö tuntuu olevan ekstaasissa. Monet pitävät juuri T.A.M.I.-showta Brownin uran eläytymiskyvyn huippuna. Brown ei kuitenkaan ollut mielestäni mustan kansalaisoikeusliikkeen poliittisesti tiedostava hahmo siinä mielessä kuin moni muu, vaan enemmänkin hän oli mustan musiikin ammattilainen, joka symboloi afro-amerikkalaisen liikkeen taistelua puhtaalla musiikillisella ammattitaidolla. Mutta tämä tuki oli sellaisenaan tuiki tärkeä. Brownilla oli melkoinen bisnesvainu. Harvoin on kukaan tähtiesiintyjäkään ollut niin itsetietoinen omasta arvostaan.

T.A.M.I.-show on nähtävä yhdeltä osin - Brownin viitoittamana - yhtenä kansalaisoikeusliikkeen läpimurron projektina. Siinä mielessä T.A.M.I. on kiistämättä osa rockin ja mustien historiaa.

Mikä sitten James Brownin ja hänen The Famous Flames-yhtyeensä esiintymisessä oli niin ennenkuulumatonta? Sen kuvaamiseen tarvitaan paljon erittelyä. Ensin kuitenkin muistikuva omasta suhtautumisestani Browniin 1960-luvun puolivälissä ja heti sen jälkeen. Myönsin kyllä Brownin suuruuden, mutta jotenkin en pystynyt vihkiytymään hänen mustaakin mustempaan habitukseensa.

Naureskelin joskus kavereille, että kun Brown vieraili Meksikossa hän huudatti yleisöään loputtomasti toistamallaan ”uh… öh Mexico” –huudahduksilla, ja kun hän meni Senegaliin hän huusi ”uh… öh Senegal” yhtä loppumattomasti. Miten ymmärtämätön saatoin ollakaan!

Brown vie musiikkinsa niin lähelle Saharan eteläpuolisen Afrikan originaaleja rytmejä kuin mahdollista. Saimmeko (saammeko) hänen kauttaan viestin ihmisen alkukodista? Showssa James Brown esitti neljä kappaletta (pääesiintyjä Rolling Stones esitti kuusi kappaletta): “Out of Sight”, “Prisoner of Love”, “Please, Please, Please” ja “Night Train”, joista Night Train ja varsinkin Out of Sight ovat virstanpylväitä funkin historiassa. Prisoner of Love ja Please, Please, Please ovat ikimuistettavia balladeja tai ainakin alkavat balladeina, mutta Brown revittää niistäkin ulos tunteiden koko repertuaarin.

Jalkatyöskentely on Brownin bravuuri. Mick Jaggerin jalkatyöskentely on sivumennen sanottuna paljon velkaa Brownille, joskaan ei läheskään lyö vertoja amerikkalaiselle. Myöhemmistä sankareista Michael Jacksonin ”jalkakoreografia” on saanut vaikutteita Brownin tyylistä, ja enemmänkin.

Brownin tyylille oli ominaista sivuttaisliike liukkain kengänpohjin - milloin yhdellä milloin kahdella jalalla. Liike täydentyy vinhalla pyörähtelyllä. Heittäytyminen mikrofonista kiinni pitäen polvilleen on yksi Brownin kuuluista bravuureista.

Brownin esityksen dramatiikka kulminoituu hänen avustajiensa tuloon lavalle Please, Please, Please-kappaleen aikana. Avustajat tarttuvat teatraalisesti Browniin ikään kuin tukeakseen väsynyttä miestä. Välillä he taas tuntuvat rauhoittavan kierroksilla käyvää sankaria: take it easy! Kuninkaan viitta ilmaantuu teatraalisesti Brownin harteille ja välillä se vedetään taas pois. Maneerit ovat samaan aikaan sekä dramaattisia että itseironisia.

Taustalaulajien koreografia toistaa tuon ajan mustalle musiikille tyypillisiä samanaikaisliikkeitä. Esitystä koossa pitävä instrumentaalivalikoima koostuu puhaltimista, rummuista ja bassosta. Erityisesti paksu bassosaundi korostaa Brownin syvältä kurkusta nousevaa karjuntaa.

Brown ei juuri puhu välispiikkejä, vaan antaa musiikin puhua puolestaan. Mielenkiintoinen tehokeino on huulien liike ilman ääntä. Ääni on ikään kuin tukahtunut, kunnes purkautuu kuultavaksi.

Oma lukunsa on dramaattinen poistuminen lavalta ja takaisintulo spagaattiin pudottautumisineen. Välillä uupunut mies ottaa vastaan yleisön infernaaliset suosionosoitukset istuen (!). Sitten hän taas - kuin jousen ponnahduttamana – syöksyy lavalle.

T.A.M.I.-shown jännite nousee eri tyyppisten musiikkiesitysten kirjosta. Mutta Brownin kappalevalikoima ja esitystekniikka erottavat hänet kaikista muista. Vuonna 2006 T.A.M.I.-show arvostettiin ”kulttuurisesti, historiallisesti ja esteettisesti” merkkiteokseksi ja otettiin Yhdysvaltain kongressin kirjaston säilytettävin ohjelmien valikoimaan. Ja nyt siitä on kulunut liki täsmälleen 50 vuotta!

James Brown on jättänyt pysyvän jäljen musiikin historiaan. Hänen musiikkinsa, koreografiansa ja silkka energisyytensä ovat olleet - uskallan sanoa - saavuttamattomia jäljittelyn kohteita lukemattomille artisteille.

torstai 23. lokakuuta 2014

Mediahysteriaa ja uutisankkoja

Moni on ärsyyntyneenä pannut merkille nettikirjoittelussa esiintyvän rääväsuisuuden, usein nimimerkin takaa. Pitäneekö havaintoni paikkansa, mutta ihan viime aikoina on siekailemattomia mielipiteitä esitetty myös omalla nimellä? Olemmeko tottuneet johonkin uuteen käyttäytymiskoodiin?

Nyt on merkkejä uudesta ilmiöstä, jossa monet ”tavallisesti luotettavat lähteet” kuten Yle ja Helsingin Sanomat ovat lähteneet mukaan sekä otsake- että sisältökilpaan. Viimeksi Ylen Pekka Ervasti arvostellessaan hallitusta ei oikeastaan peitellyt halveksuntaansa. Jää miettimään, tietääkö tällaisten mielipiteiden esittäjä asiat paremmin vai sanotaanko asiat räväkästi sanomisen ilosta. Halutaan pärjätä sanallisessa ilotulituksessa muun median kanssa. Mikään viileä analyyttinen arvio ei enää riitä. Tällaisessa ilmapiirissä moni pääministeri on viime aikoina heittänyt leikin kesken. Ehkä meidän pitäisi olla tästä luopumisinnosta huolissamme. Kyllä edellisen porvarihallituksenkin eväät oli nopeasti syöty ja keskustalaiset pääministerit vetivät johtopäätöksiä.

Kun Ervasti nimettiin Ylen uutisten politiikan toimituksen johtoon, hän ilmoitti, että politiikan toimittajan tärkein tehtävä on olla äänestäjän asialla. Minusta tärkein tehtävä on avata käytävää keskustelua ja punnita sitä eri puolilta. Nyt ollaan siis siirrytty uutisanalyyseista makutuomariksi oletetun kansalaismielipiteen tyydyttämiseksi. Mitä me teemme tällä populismilla? Ilmeisesti jossain on päätetty, että Ylenkin pitää Yle-verolla tarjota kansaa miellyttävää hallitussekoilua edes joltisenkin objektiivisen tiedonvälityksen sijasta.

Ääri-ilmiönä ainakin länsimaissa voitaneen pitää amerikkalaista uutismaailmaa, jossa liberaaleilla on omat uutiskanavansa ja konservatiiveilla omansa. Ei enää ilmeisesti kannata yrittää löytää yhteistä objektiivisuuteen pyrkivää näkemystä. On siis oltava jonkun puolesta jotain vastaan.

Luottoluokittaja Standard & Poor´sin AA+ -luottoluokka Suomelle on käynnistänyt varsinaisen kakofonian. Median edustajat hekumoivat Suomen kurjuudella. Tämän ajattelun keulilla on Nordean ekonomisti Aki Kangasharju, joka vaatii kovaa leikkausohjelmaa aina, kun pääsee julkisuuteen (ja hän pääsee usein). Se pääsee julkisuuteen, joka huutaa koviten. Suomen luottoluokitus kolmelta suurimmalta luottoluokittajalta (AAA, AAA, AA+) ei edellytä maailmanlopputunnelmia.

Onneksi valtiovarainvaliokunnan kuulemat (21.10.2014) talousasiantuntijat (Korkman, Kotilainen, Haaparanta, Kiander…) olivat eri mieltä. Korkman: ”Luottoluokituksen muutoksella ei ole tuon taivaallista väliä”.

Lähes kaikki tiedotusvälineet ovat lähestyneet iltapäivälehtien otsaketerroria, mutta tämä ei vielä riitä. On yhä vaikeampi löytää mediaa, joka kauttaaltaan pyrkii asenteettomaan, objektiiviseen arvioon.

Maan keskeisten lehtien päätoimittajat ovat ikään kuin yhteisestä päätöksestä ruvenneet ajamaan Suomea Natoon. Otan esimerkiksi Helsingin Sanomat, jota arvostin – ja arvostan edelleen – korkeatasoisesta journalismista. Nyttemmin HS:n Nato-propaganda on saanut minut epäilemään lehden luotettavuutta. Viittaan tässä Helsingin Sanomien artikkelien mielipiteitä ohjaavaan tyyliin, josta esimerkiksi sopii merentutkimusalus Arandaa koskeva uutisointi. Hesari repäisi aukeaman kokoisen jutun esittäessään, että venäläiset sota-alukset uhkasivat suomalaista tutkimusalusta. Kun asiaa tarkemmin tutkittiin, ei Hesarin uutisoinnista jäänyt paljon jäljelle. UM ei edes pyytänyt selvitystä Venäjältä.

Yhdysvaltain Nato-suurlähettilään Douglas Luten oli lopulta päästävä sanomaan totuus Venäjän operaatioista: Venäjä harjoittaa sekä taktisia että strategisia operaatioita uudessa ulkopolitiikassaan. Strateginen lähestymistapa sillä on Ukrainassa ja taktinen sillä on esimerkiksi Itämerellä. Suurlähettiläs nimenomaan varoitti ylireagoimasta taktisiin manöövereihin. Miksi Venäjä haluaa ärsyttää taktisilla toimenpiteillään? Venäjälle on äärimmäisen tärkeää lopettaa maan ”heikkouden aika” ja vetää rajat länsiekspansiolle. Tämä agenda voittaa sen pelottelutaktiikalla itselleen aiheuttaman vahingon. Venäjä haluaa tulla huomioiduksi suurvaltana.

Nyt on sitten meneillään Tukholman edustalla ”jonkin vedenalaisen kohteen” etsintä. Asiasta ei voi sanoa enempää, kun ei ole toistaiseksi esitetty todisteita. Ihmettelen kuitenkin valtavaa hysteriaa ja panikointia asian ympärillä. Ajatellaanpa olosuhteita, joissa ”jonkin vedenalaisen kohteen” etsintä tapahtuu. Operaatio suoritetaan julkisuuden valokeilassa, ”läpivalaistuna”, välittömästi reagoiden jokaiseen uuteen havaintoon. Periaatteessa kaikki tämä täyttää avoimen yhteiskunnan tunnuspiirteet. Käytännössä kuitenkin syntyy hysteerisiä reaktioita. Syntyy myös turhautumia, kun paljastuu, että juuri saatu uusi tieto ei ole oikeastaan mistään kotoisin. Pahinta on kuitenkin, että synnytetään turhaa panikoivaa pelkoa (tosin osa ruotsalaista ottaa koko tapahtuman ilmeisen keveästi). Paljonkohan kulutetaan resursseja, kun tässä vauhkossa ilmapiirissä pyydetään apua suurelta yleisöltä, joka vallitsevassa kollektiivisessa mielentilassa näkee milloin mitäkin valonvälähdyksiä , aallonharjaa tai poijun osia, osa tosissaan, osa piruillessaan.

Maksimissaan vedenalainen kohde (tai kohteet) on voinut syyllistyä ilmatilanloukkauksen kaltaiseen käväisyyn Ruotsin alueella. Onhan se väärin, mutta ei se myöskään ole ennenkuulumatonta suurvaltapolitiikassa – ei lännessä eikä idässä.

Kahdeksankymmentäluvun alussa oli edellinen suuri sukellusveneiden etsintäoperaatio. Kaikki tulivat hulluiksi. Yhdysvaltain puolustusministeri Caspar Weinberger myönsi jälkikäteen, että alueella liikkui Naton sukellusveneitä. Juri Andropov välitti presidentti Koiviston kautta viestin Olof Palmelle, että tuhotkaa ne sukellusveneet, meidän ne eivät ole! Vuonna 1999 riippumaton asiantuntijaryhmä kertoi, että sukellusvenehysteria synnytettiin, jotta Ruotsin puolustusvoimat saisivat lisää määrärahoja. Moni on arvioinut, että tämänkin hysterian takana on Ruotsin puolustusmenojen lisäyksen perusteleminen ja kannatuksen hankkiminen Natoon liittymiselle.

Entä Suomi? Joskus vuosien päästä varmaan kehuskellaan, miten Suomea ajettiin Natoon tarkoitushakuisella uutisoinnilla.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kaikkien toimijoiden on myytävä itseään. Pääministeri tuntuu unohtavan jatkuvasti, että hän on monipuoluekoalition pääministeri. Huulet (Apple tappoi Nokian , Suomen paperitehtaat) eivät olekaan välttämättä huulia ehtiessään kansainvälisen lehdistön uutisointiin. Pääministeri sanoo, että kyynisyys on sairaus. Entä sitten puolihuolimattomasti lausutut ”paniikkilausunnot” Suomen kohtaloista? Pitäisikö niitäkin (itse)suitsia?

Paljon hämmentävämpi oli Puolan ulkoministerin tuore väite, että Puolan pääministeri ja presidentti Putin ovat neuvotelleet Ukrainan jakamisesta veljellisesti vuonna 2008. Muutaman päivän päästä tuli korjaus: ”lausuntoani ylitulkittiin ja muistini petti….” Vaikka Puola on kaikkein aggressiivisin valtio Venäjää kohtaan, niin tämä alkaa olla jo todella paksua.

Ukraina on sitten oma lukunsa. Siitä kirjoittelu ja lausuntojen antaminen on ylittänyt kaikki aiempien hätiköimisien rajat. Huolestuneisuutta ei ole tarkoitus kieltää ja sitä pitää ymmärtääkin johonkin mittaan, mutta jotkut näyttävät herättävän paniikkia tarkoituksella. Ei voi välttyä ajatukselta, että tarkoitushakuisuus ohittaa kerta toisensa jälkeen objektiivisuuden tavoittelun uutisoinnissa.

Sofi Oksanen on valinnut räikeän kielenkäytön aseekseen arvioidessaan Ukrainan tilannetta (”Ensin Ukraina, sitten Suomi”). Suuri yleisö on hämmentynyt, kun ei tiedä, miten politikoivaan kirjailijaan pitäisi suhtautua. Oksanen on kehitellyt omaperäisen ”älyllisen hysterian” imagon.

Venäjäntauti leviää: totuus on pelkästään muokkautuva osa olemassaoloa ja elämää. Vaatimus medialukutaidosta on täysin perusteltua, mutta riittääkö se? Ei ole enää kysymys yksittäisten virheiden tai ylilyöntien korjailusta, vaan ohjelmallisesta, tavoitteellisesta manipuloinnista. Kun vanhoja mediatyön etikettejä pilkataan joillakin tahoilla, ei vähän ajan päästä muidenkaan kannata uhrautua totuuden tavoittelun puolestapuhujiksi.

Manipulaatio on kaksikärkiohjus: tarvitaan psykoottisluontoinen halu herättää pelkoa ja tarvitaan kuulijoiden joukossa halu uskoa vääristeltyyn tietoon.

Yhdysvalloissa republikaanit ajavat koulujen historian opetuksen muuttamista niin, että korostetaan kansakunnan ainutlaatuisuutta (ekseptionalismi), ikävät asiat kuten Vietnamin sota sivuutetaan. Olen kirjoittanut tästä aiheesta useita blogikirjoituksia. Kun venäläinen nationalismi pyrkii toimimaan samoin, on tässä hyvät eväät jännityksen lietsomiselle.

Että saatoinkin joskus olla niin naiivi, että kuvittelin, että objektiivinen tiedonvälitys voittaa alaa!

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Olavi Paavolainen – mies, joka rakasti omaa kuvaansa

”Paavolaisen tuotanto käsittää jonkun hyvän matkakirjan, tendenssipitoisen manipuloidun päiväkirjan, hieman keskinkertaista runoutta ja jonkun jonninjoutavan pamfletin”, toteaa Timo Vihavainen blogissaan ja jatkaa, että Paavolaisen ”rajaton itsevarmuus teki suuren vaikutuksen naisiin, jotka kaatuivat ilman pienintäkään vaivaa saati vastarintaa”. Ja sama parjaus jatkuu sivutolkulla. Positiivista sanottavaa on parin lauseenpuolikkaan verran.

Olen lukenut Paavolaista käsittelevät kirjat ja suuren osan hänen omasta kirjallisesta tuotannostaan. Meneillään on H.K. Riikosen tuore ”Nukuin vasta aamuyöstä”. Minusta hän on kiehtova persoona. Hän on myös ristiriitainen, mutta juuri sen takia hän kiinnostaakin. Timo Vihavaiselle hän tuntuu olevan liian vaikea tai helppo pala käsiteltäväksi, niinpä hän lynkkaa Paavolaisen samaan tyyliin kuin Paavolainen itse teloi aikanaan Pentti Haanpään ”Kentän ja kasarmin”. Molemmat epäonnistuvat pyrkimyksessään tuoda jotain olennaista esiin kohteestaan. Paavolainen sentään arvostellessaankin rankasti Haanpäätä myönsi kirjailijan suuruuden.

Paitsi naisenkaataja, on hän vedonnut myös moniin miehiin eikä tässä ole kysymys seksuaalisesta viehätyksestä.

Ehkä Paavolainen kurkkiessaan pilvenlonkareen takaa meitä maan matosia, panee merkille, että ”Synkän yksinpuhelun” herättämä tuttu vihanpito jatkuu…..

Yritän seuraavassa luonnehtia Paavolaista eri puolilta, joskin tunnustan tehtävän haasteellisuuden. Minusta hänen yksi peruspiirteensä oli tietynlainen epäsuomalaisuus, enkä nyt tarkoita komeaa ulkonäköä. Palaan tähän. Voi olla, että hän herättää joissakin miehissä kateutta, mutta tällaiset alhaiset tunnot jätän oman arvioni ulkopuolelle.

Vihavainen suhtautuu vähätellen Paavolaisen kielitaitoon, vaikka antaa sen verran periksi, että myöntää Paavolaisen saksan ja ruotsin sujuneen hyvin. Todisteiden mukaan hän osasi ”lapsekasta” venäjää sen perusteella, mitä kuuli lapsuudenkodissaan ilmeisesti lastenhoitajalta. Englannin ja ranskan Vihavainen arvioi ”alkeellisiksi”. Kuitenkin hän oli kelvollinen seuraamaan Mikkelin päämajassa anglo-saksista radio- ja lehdistöviestintää yhtenä päätehtävistään. Kaipa hän pystyi keskittymään työhönsä, kun se päiväkirjan kirjoittaminen ei kuulemma ollut kovin säännöllistä…… Tämä kaikki 60-90 vuotta sitten!

Professorin oikeudella Vihavainen väheksyy Paavolaisen yliopisto-opintoja, ne kun jäivät kesken. H.K. Riikosen mukaan Paavolainen oli hyvässä seurassa, sillä maisterin paperit jäivät saamatta yrityksistä huolimatta myös Aleksis Kiveltä, Juhani Aholta, Eino Leinolta, Joel Lehtoselta ja F.E. Sillanpäältä. Paavolainen oli itserakas. Hän ei ollut ehkä niinkään rakastunut itseensä kuin omaan kuvaansa, kuten Vihavainenkin toteaa. Mutta estetisoivalle tyypille se sallittakoon. Hän ihaili kauneutta myös muissa ihmisissä, vaikkapa veistoksellisissa mustissa nyrkkeilijöissä.

Vihavainen ei pysty kuitenkaan tunnistamaan Paavolaisen kykyä asettua toisen taiteilijan asemaan ja kannustaa häntä yhä parempiin suorituksiin. Hän oli sparrari, motivoija ja innostaja ja teki ympärillään olevista ihmisistä suurempia taiteilijoita kuin he ehkä itsekkään kuvittelivat. Juuri tämä on epäsuomalaisuutta. On helpompi heittäytyä suomalaisittain kyyniseksi kaiken alasampujaksi (katsokaa vaikka nettikirjoittelua!) kuin paavolaisittain heittäytyä toisen ihmisen pohdintoihin taiteilijauran edistämiseksi.

Olen tavannut ihmisiä, joista olen sanonut, että kannattaa pysyä yhteisellä kävelyreissulla aivan tuntumassa, sillä näistä ihmisistä sinkoilee ilmaan kultahippuja ilman, että he itsekkään sitä täysin tajuavat. Kuvittelen Paavolaisen tällaiseksi ihmiseksi.

Osaammeko arvostaa ihmisiä, jotka jättävät jäljen toisten ihmisten taideteoksiin?

Paavolainen oli haltioituja, keulakuva; hän halusi olla ensimmäinen! Siksi hän ”Kolmannen valtakunnan vieraana” -teoksessa näyttäytyy jostain näkövinkkelistä natsimieliseltä. Hän ihastui natsilaiseen ruumiinkulttuuriin, koska ihmiskehon estetiikka oli niin lähellä hänen sisintään. Kuitenkin kun luin huolellisesti aikanaan tuon teoksen, päädyin ajatukseen, että Paavolainen oli varuillaan. Hän tunsi itsessään tuon vaarallisen piirteen, joka sai hänet hurmioitumaan Nürnbergin puoluekokouksen infernaalisesta valotykityksestä: ”Sininen valonheittäjätemppeli” ulottui 14 kilometrin korkeuteen, stratosfääriin saakka.

On muistettava, että Paavolainen suhtautui kielteisesti rotuoppiin ja kansalliskiihkoon. Matti Kurjensaari, joka oli Paavolaisen elinikäinen ystävä sanoi kerran oivaltavasti: ”....en voi kuvitella , että tämä kiireesti kääntynyt epäilijä jaksaa kovin kauan seurata lyhytviiksisen mestarinsa julistusta”.

Pidän Paavolaisen kirjaa suomalaisten matkakertomusten joukossa aivan kärkipään teoksena kaikkinakin aikoina. Kirjan tunnelma on saavutettavissa vain paavolaismaisella eläytymiskyvyllä.

On sanottu, että päiväkirjamuotoinen jatkosotamuistelu ”Synkkä yksinpuhelu” oli koottu jälkeenpäin hajanaisista muistilapuista, eikä siis ollut lainkaan päivittäin kirjoitettu päiväkirja. Vielä pahempaa oli, että takinkääntäjä Paavolainen oli jättänyt natsisympatiansa (pahimmillaan vuoden 1941 syksyllä) pois kirjasta sattuneesta syystä. Paljon mahdollista. Olen lukenut teoksen pariinkin kertaan ja keskittyisin siihen, mitä ”Yksinpuheluun” jäi kaiken tämän arvostelun jälkeen. Se on tietyiltä osin rehellisempi, kuin mitä kukaan pystyy noista ajoista kirjoittamaan. Ajatellaan vaikka ”saunakohtausta”, jossa Paavolainen kertoo, miltä tuntuu olla pahaisena TK-miehenä jermujen seurassa, jotka esittelevät saunan lauteilla haavojaan. Ja melkein kaikissa oli jokin sodan jälki. Paavolainen toteaa sisintään jäytävästi, että sota oli ainoa ihmisen mitta noina päivinä! Ja hän tunsi, että hän pelkää liian paljon ilmoittautuakseen Mikkelin päämajan suojasatamasta rintamapalvelukseen.

Paavolainen luotaa henkilökohtaisia tuntemuksiaan sodan keskellä: antipatiat ja sympatiat vaihtelevat henkilöittäin. Jo hänelle suotu tehtävä – liittoutuneiden ns. sinisten läpikäynti ja referointi esimiehille - löi hänen kirjaansa leiman: hän tiesi paremmin. ”Yksinpuhelu” on mainio kirja kaikkine inhimillisine puutteineen. H.K. Riikonen luettelee muitakin vaikuttajayksilöitä, joiden mielipide vaihtui kerkeästi sodan kuluessa tai sen päätyttyä. Ettei vain ollut jonkinasteinen kansantauti!

Niinpä niin. Paavolainen on ”tunne”. Jos rupeat erittelemään tätä tunnetta, se hajoaa helposti pirstaleiksi. Ihmiset rakastavat (tai vihaavat) vahvaa ihmistä, jolla on suuret heikkoudet.

Paavolainen ehkä rakasti omaa kuvaansa, mutta eihän se kuva hassumman näköinen ollut.

Haluaisin lopuksi kiinnittää huomion erääseen minua vaivaavaan asiaan. Kun meitä suomalaisia kalvaa tämä itsesyyttely ja toisten syyttely, olisi ollut hyvä joskus kuulla Paavolaista parhaimmillaan lasin ääressä sparrarina ja innostajana (mieluiten hienossa) ravintolassa, jonne suuri Olavi saapuu ottaen tarkoituksellisen hitaasti askista tupakan ja jääden ikään kuin odottelemaan jotain… ja yhtäkkiä jostain ilmestyy hovimestari, joka tarjoaa tulta. Sitten Paavolainen lähtee kiertelemään ravintolasalin pöytiä tervehtien nyökkäämällä tai kohottaen kulmakarvojaan tutun nähdessään, kunnes hän saapuu pöytäni kohdalle ja istuu (tietenkin) siihen rupattelemaan…. (erästä Paavolaisen tuntenutta 1930-luvun kirjailijaa ulkomuistista myötäillen).

maanantai 20. lokakuuta 2014

Väinö Linna antoi suomalaisille ”pään”

Palaan vanhaan mieliaiheeseeni Väinö Linnan historiakäsitykseen ja hänen suhteeseensa meihin kanssasisariinsa ja - veljiinsä. Tässä J.L. Runeberg toimii vipuvartena.

Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergista seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergia sen kuvan perusteella, minkä hän loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä.

Ehkä avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergista mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille kirjoissaan. Linnan oletus on että runebergilainen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istuttaa joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergia mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Linna toteaa, että ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: teoksesta näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”.

Eikö suomalainen hyvinvointiyhteiskunta nimenomaan vastannut näihin haasteisiin: se koulutti, se avusti hädässä ja huolehti, että mahdollisuuksia sosiaaliseen kiertoon oli runsaasti? Mutta olemmeko näinä aikoina tulleet yhteiskunnalliseen risteyskohtaan? Enää ei olekaan itsestään selvää, että sosiaalinen koheesio toimii.

Olemmeko siis alistumassa uudelleen runebergilaiseen ajatteluun, jossa köyhät menestyivät vain eliitin armeliaisuuden turvin? Kaikkialta kuuluu viestejä, että yhteiskunnallinen polarisaatio on jyrkkenemässä. Oliko hyvinvointiyhteiskunnan aika vain väliaikainen sosiaalisia eroja tasannut vaihe?

Hyvinvointiyhteiskunta on antanut suomalaisille ”pään”. Se on myös mahdollistanut olemisen ja elämisen ilman, että kadulla huomaa, mihin yhteiskuntaluokkaan ihminen kuuluu. Luokat miedossa mielessä ovat toki olleet olemassa aina ja kaikkialla, mutta muutaman vuosikymmenen ajan tasausprojekti näytti toimivan kohtuullisesti.

Onko niin, että runebergilainen yläluokkainen idealismi ei olekaan enää hiipuva ”iltaruskon kajo”, kuten Linna sanoi, vaan elävää elämää tämän päivän Suomessa?

Köyhien sosiaalinen nousu, joka oli niin tärkeä elementti Väinö Linnan Suomessa, on vesittymässä työvoimatarpeen tyydyttämisstrategiaksi. Kehitykseen on monta syytä: globaali kilpailu, työväestön heikkenevä joukkovoima (ammattiyhdistysliikkeestä huolimatta), austerity-ajattelun läpimurto…. Siinä ohessa eliitin laurarätymäiset kuvitelmat hyvin toimeentulevista (pienituloisista) palkollisista elävät ikään kuin hyvinvointiyhteiskunnan hiipuvina jäänteinä.

Entä Linnan Runebergiin projisoima yläluokkainen idealismi, miten se voi? Sekin on osin muuntunut valitusvirreksi aikojen huononemisesta. En voi olla näkevinäni tässä piirteitä siitä, kuinka osa kansasta – yhteiskunnallisine tasa-arvovaatimuksineen - on ikään kuin rasite eliitin idealistiselle tulevaisuuden näkymälle. Näitä vähäosaisia tarvitaan kyllä tarjoamaan työtään, mutta mielellään pienipalkkaisina ja vähään tyytyväisinä.

En yllättyisi, jos joidenkin ajatuksissa olisi polarisoitumisen voimistaminen, jos yhteiskunnallisen kehityksen havaitaan tarvitsevan pienipalkkaista työvoimaa (vrt. ns. Hartz-uudistukset Saksassa).

Eliitti on turhautunut, kun sen unelma jatkuvasti menestyksekkäästä kansakunnasta on loitontunut väliaikaisesti rahamarkkina-, euro- ja Ukraina-kriisien ja ”tyhmän” hallituksen toimimattomuuden myötä.

Runebergilainen myötätuntoinen sääliyhteiskunta ei ole tietenkään tekemässä paluuta ainakaan vähään aikaan, mutta olen edellä pyrkinyt kertomaan ennakoivista oireista.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Valoa tunnelin päässä?

”Ne rakenteelliset muutokset, joita nyt vasta pohditaan olisi pitänyt toteuttaa jo vuosia sitten”, ”Tiesin, että näin tässä käy jo 2000-luvun alussa”, ”On eletty kuin pellossa, vaikka koko ajan on ollut tiedossa, että tuho tulee”, ”Olemme ajautuneet velkaorjuuteen ja omasta syystämme”.

Tässähän näitä on vähän aluksi. Olisi helppoa lähteä jatkamaan edellä esitettyä luetteloa. En nyt kuitenkaan ajatellut tehdä niin. Olen pikemminkin hiukan ärtynyt näistä kaikkitietävistä kommenteista, joiden mukaan olisi jo etukäteen pitänyt panna yhteiskunnan jähmettyneitä rakenteita poikki ja pinoon.

Mikä voisi olla hedelmällisempi lähtökohta pohdinnoille ilman vanhojen asioiden besserwissermäistä märehdintää?

Yritän käydä läpi T&Y-lehdessä 3/2014 esitettyjä Mika Malirannan pohdintoja oman ymmärrykseni mukaan suodatettuna. Malirannan artikkelin nimi on ”Suomen kustannuskilpailukyvyn ongelmat korjautuvat hitaasti”.

Maliranta analysoi tilastotietoihin perustuen lähimenneisyyttä sekä mitä on tapahtumassa nyt ja lähitulevaisuudessa Suomen taloudessa.

Lähtökohtavuotena hän pitää vuotta 2002. Silloin viennissä tapahtui käänne ja vaihtotaseen ylijäämä alkoi supistua. Paradoksaalista oli, että tuo vuosi osuu keskelle modernin Suomen kovinta kasvuvaihetta. Bkt kasvoi vuosina 1994-2007 lähes neljän prosentin keskimääristä vauhtia. Myös yrityksillä meni lujaa. Varsinkin vuosien 1995 ja 2000 välillä työpaikkoja syntyi huomattavasti enemmän kuin niitä tuhoutui.

Mutta muutos oli tuleva….

Dramaattiseksi työpaikkatuho yltyi vuosien 2008 ja 2013 välillä, jolloin menetettiin kymmeniä tuhansia työpaikkoja (osa teollisuustyöpaikoista tosin ulkoistettiin palvelusektorille).

Yksikkötyökustannuksilla kansantalouden kustannuskilpailukykyä mitattaessa paljastuu selkeästi miten vuodesta 2002 lähtien kustannuskilpailukyky on heikentynyt dramaattisesti verrattuna eräisiin keskeisiin maihin.

Artikkelin keskiössä on (mahdollisesti) tapahtumassa oleva muutos Suomen kilpailukyvyssä. Maliranta lähestyy aihetta a) tuottavuusanalyysin ja b) viennin tuoterakenteen näkökulmasta. Tuottavuusanalyysin keskeinen käsite on taloustieteen peruskäsitteistöön kuuluva ”luova tuho”. Luovassa tuhossa heikosti tuottavia työpaikkoja tuhoutuu ja ne korvautuvat uusilla tuottavilla työpaikoilla. Luovan tuhon vaikutusta teollisen työn tuottavuuden kasvuun voidaan mitata.

Sinänsä käyrät, jotka kuvaavat työpaikkojen syntyä tai kuolemaa eivät ole olleet kovin lohdullisia viime vuosina, kuten edellä on kerrottu. Käyrät ovat irtaantuneet toisistaan: tuho on ollut suurempaa kuin uusien työpaikkojen synty.

Tuottavuusanalyysi kuitenkin paljastaa, että teollisuuteen on alkanut syntyä tuottavia työpaikkoja.

Jos luovaa tuhoa tarkastellaan pitkällä aikavälillä havaitaan, että 1980-luvun alussa alkoi viimeistä edellinen voimakas teollisen työn tuottavuuden kasvun kausi, jota kesti koko kahdeksankymmentäluvun ja vielä 1990-luvun vaihteen yli. Vuoden 2005 paikkeilta lähtien luovan tuhon vaikutus teollisen työn tuottavuuden kasvuun on voimistunut, jonka pitäisi olla positiivinen merkki tulevaisuutta ajatellen. Meillä oltaisiin siis luomassa uusia teollisia työpaikkoja vanhojen heikosti tuottavien sijaan.

Julkisuudessa näkyy lähinnä tuho, koska irtisanovat yritykset ovat suuria ja irtisanottujen määrät ovat suuria. Jos Mäntsälässä toimiva Rexamin tölkkitehdas palkkaa 18 uutta työntekijää, on se toki jutun arvoinen asia paikallislehdessä, muttei juuri laajemmin. Julkisuus keskittyy siis tuhoon, ja jos työttömyys keskimäärin valtakunnassa kasvaa, niin onhan se ymmärrettävää.

Entä Suomen tuoterakenteen väitetty yksipuolisuus. OECD:n raportin mukaan Suomen tuoterakenne oli vuonna 2000 yksipuolisempi (keskitetympi) kuin muiden meihin verrattavien maiden, mutta sen jälkeen tilanne on parantunut. Suomi on nyt (tilastotieto vuodelta 2012) samalla tasolla kuin kilpailijamme ja muut meihin rinnastettavat maat.

Tapahtunut kehitys on todennäköisesti luovan tuhon seurausta. Tuoterakenteen oletuksia monipuolisempi tilanne herättää toiveita paremmasta tulevaisuudesta, onhan se oikeastaan päinvastainen tulos, mitä yleensä kuvitellaan.

Luova tuho käy päättäjien hermoille, koska siitä pinnalle näkyy ensisijaisesti tuho (eli irtisanomiset). Vaaditaan pitkää pinnaa odottaa tuloksia (luovaa puolta!) eli työn tuottavuuden kasvua ja monipuolistuvaa tuoterakennetta.

Aina on mahdollista, että odotuksissa petytään, mutta minulla on sellainen tunne, että kasvun eväät ovat olemassa ja silloinhan luova tuho on toiminut klassisella tavalla uutta synnyttäen, vanhaa tuhoten.

Malirannan raportoimat asiat ovat tärkeitä siitäkin syystä, että analyyseissa mennään todella syvälle verrattuna poliitikkojen harjoittamaan päivittäiseen propagandaan ja median otsaketerrorismiin.

Mikä on hyvän kilpailukyvyn ytimessä? Se, että yrityksiä kuolee ja se, että uusia tuottavia yrityksiä syntyy vastaavasti tai enemmän. Toki tällä on kääntöpuoli: työttömälle on vaikea perustella työpaikan menetystä sillä, että jollekin toiselle toimialalle syntyy hyvin tuottavia työpaikkoja.

Ovatko uudet työpaikat tuottavuudessaan yhtä hyviä tai parempia kuin tuhoutuneet työpaikat olivat parhaimmillaan? Mikä sopisi esimerkiksi? Voitaisiin verrata vaikka vanhaa ja uutta Nokiaa. Vanhan Nokian menetyksiä on murehdittu tarpeeksi ja siksi kannattaisi keskittyä uuteen Nokiaan, joka on tekemässä mahdollisesti läpimurtoa talouden yleisen alavireen keskellä.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Kotiryssät ja naapuritsuhnat

Heikki Saari on kirjoittanut lehtimiehen sujuvalla tyylillä kirjan ”Kotiryssät. Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan”. Vanhan tapani mukaan käytän kirjaa lähinnä pohjana omille tulkinnoilleni. Keskityn tässä pääosin poliittisen puolen arviointiin ja jätän Venäjän kaupan kiemurat toiseen kertaan.

Kun tällainen kirja kirjoitetaan 2010-luvulla merkitsee se sitä, että kotiryssäaikaan (1950-luvulta 1980-luvulle) voidaan ottaa jo etäisyyttä.

Vaikka tuo kausi voidaan ulottaa usealle vuosikymmenelle, oli 1970-luku sen ”kulta-aikaa”. Kirjassa paneudutaan venäläisten diplomaattien laaja-alaiseen suhdetoimintaan noina poliittisen pelin kuumina vuosina.

Ensimmäisen tuntuman kotiryssäjärjestelmään sain – niin kuin moni muukin suomalainen – ”Tamminiemen pesänjakajat” - kirjasta 1980-luvun alussa. Kirja oli todellinen paljastuskirja, joka avasi silmät suomalais-venäläisten suhteiden kulissien taakse.

Kotiryssällä tarkoitetaan suomalaisten poliitikkojen venäläisiä yhteystahoja. Nämä henkilöt olivat diplomaatteja ja samalla usein KGB:n palveluksessa. Saari tuo kirjassaan aivan oikein esille, että suhde oli kaksisuuntainen. Myös suomalaiset saivat hyödyllisiä tietoja idästä.

Saari käsittelee melko ohuesti koriryssäjärjestelmän suhdetta suomettumiseen. Kotiryssien pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan olivat yleensä melko sofistikoituja, joten räikeä suomettuminen painostusmielessä ei ollut kotiryssien intressissä. Sen sijaan suomalaisten halu levittää ikävää tietoa poliittista kilpailijoistaan kotiryssien kautta oli vastenmielistä suomettumista. Tätä symboloi käsite ”neuvostovastainen”; leimautuminen esti uralla etenemisen.

Saari suhtautuu selvästi väljemmin (so. kritiikittömämmin) kotiryssäjärjestelmään kuin minä. Aikaperspektiivi mahdollistaa ”aika aikaansa kutakin” asenteen ja se ei välttämättä ole objektiivisin tapa lähestyä asiaa. Saarella on eräänlainen neutraalin tarkkailijan tai ymmärtäjän rooli. Itse ottaisin kriittisemmin kantaa suomalaisten edesottamuksiin.

Asetelma oli minusta sama kuin Suomen ja Venäjän virallisissa suhteissa. Kommunikeoissa ym. käsiteltiin yksipuolisesti Suomen asioita. Tämä tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto pyrki määrittämään Suomen poliittisen liikkumatilan rajat. Suomelle tuli velvoitteita, venäläisille mahdollisuuksia. Myös kotiryssät olivat käsitykseni mukaan dominoivana tahona kahdenvälisissä suhteissa.

Käsite ”kotiryssä” antaa hiukan omituisen kuvan suhteesta. Ikään kuin suomalaiset olisivat olleet tuon suhteen moottorimiehiä. Taisi olla päinvastoin. Voi olla että suomalaisten sinisilmäisyys tarjosi pelin paikan venäläisille, vaikka suomalaiset mielellään kuvittelivat saavansa etua kotiryssästä omiin sisäpoliittisiin peleihinsä. Kuinka paljon lopulta tietoa kulki Neuvostoliitosta Suomeen? Epäilen, että vähän. Ja kuinka paljon kulki (venäläisten kannalta) ”naapuritsuhnien” (oma ilmaisuni) kautta tietoa venäläisille toisista suomalaisista? Epäilen, että paljon.

Kirjassa tarkennetaan ansiokkaasti KGB:n roolia. Kotiryssät olivat yleensä KGB:n PR-linjan miehiä. He olivat ”poliittisia tiedustelijoita”, suhdetoimintamiehiä, lobbareita, urkkijoita tai selkeästi vakoilijoita, jotka toimivat suurlähetystössä . Toki suurlähetystössä palveli myös karriääridiplomaatteja, jotka hoitivat Neuvostoliiton ulkosuhteita Neuvostoliiton ulkoministeriön alaisuudessa. Usein KGB:n residentti (KGB-johtaja sijoitusmaassaan) toimi lähetystöneuvoksen tai ministerineuvoksen peitenimellä ja oli vaikutusvaltaisempi kuin suurlähettiläs.

Varsinaiset vakoilijat organisoitiin KGB:n N ja X-linjojen kautta. Näistä Saari on kirjallisuuslähteistään kerännyt esimerkkejä kirjaansa (mm. Mats Dumellin tapaus). Oli siis vakoojia ja herrasmiesvakoojia.

Kun olen lukenut entisten KGB-miesten muistelmia, antavat ne vaikutelman, että suhteiden hoito oli pehmeää ja molempia osapuolia hyödyttävää henkilökohtaista kanssakäymistä. Voihan sen niinkin sanoa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kotiryssien tehtävä oli ensisijassa urkkia tietoja ja vasta toissijaisesti hoidella ystävyyssuhteita. Suomalaisten puolelta oli kysymys siitä, miten pitkälle he antautuivat keskustelijoina/tiedonlähteinä. Kysymys on siitä kuuluisasta veteen piirretystä viivasta. Tulemalla iholle nämä Neuvostoliiton agentit pyrkivät luomaan luottamukselliset suhteet ja sitten käyttämään niitä hyväksi.

Antautumalla yhteistyöhön suomalaiset saivat palkkioksi etenemismahdollisuuden urallaan neuvostoystävinä.

Kekkonen toimi paljolti esimerkkinä tässä valtiollisten suhteiden henkilöimisessä. Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Olen aina suhtautunut kriittisesti tähän valtiosuhteiden henkilöimiseen. Venäläisille se kyllä sopi. En myöskään allekirjoita sitä, että Kekkonen osasi tämän pelin korrektiuden ja muut eivät. Mallin luominen oli arveluttavaa, kun neuvostoliittolaiset olivat vivuttamassa toisessa päässä.

Oliko Neuvostoliiton ”PR-miehistä” hyötyä suomalaisille? Jos verrataan heitä NKP:n ideologeihin, joista ehkä tunnetuin esimerkki on suurlähettiläs Aleksei Beljakov, niin olen pannut merkille, että KGB-diplomaateilla oli tietty realiteettien taju: he tiesivät pääosin miten pitkälle voi mennä. Niinpä vain harva sortui karkeuksiin. Beljakov taas oli esimerkki runnovasta ideologista, joka ei ollut selvillä paikallisista olosuhteita, vaan kuvitteli Suomen olevan ”esivallankumouksellisessa” tilassa.

Hannu Rautkallion kirjoista olen saanut vaikutelman, että raportointi Moskovaan oli itsekehuvaa. Tietenkin oli tärkeää kertoa tuloksista – näyttää tuloksia – kotimaahan päin, mutta kaikki tieto, mikä välittyi, ei ollut luotettavaa. Kuinkahan moni suomalainen tietojen antaja ajatteli sitä, että joskus kymmenien vuosien päästä arkistoista paljastuu heidän hölösuisuutensa korotettuna potenssiin kaksi, siis liioiteltuna.

Minusta on arveluttavaa, jos kotiryssäkausi arkipäiväistetään tavanomaiseksi kanssakäymiseksi nyt jälkikäteen. Vaikka suuri osa Moskovaan välitetystä tiedosta oli saatavissa tiedotusvälineistä ja virallisista julkisista lähteistä, niin kyllä agenteilla oli kotimaan isäntiä palveleva velvoite tuottaa relevanttia avaintietoa maasta, johon heidät oli sijoitettu.

Saaren kirjan merkitys on lähinnä siinä, että hän kokoaa aiemmissa kirjallisuuslähteissä olleet tiedot yhteen kotiryssäjärjestelmän kokonaisuuden hahmottamiseksi. Päällimmäisenä jää mieleen järjestelmän laajuus. Suhteet puolin ja tosin olivat intensiivisiä ja lähes kaikki keskeiset poliitikot kattavia.

Kirjaa on laajennettu ehkä turhaankin erityisesti kahdeksankymmentäluvun vaihteen vallanvaihdoksen ympärillä käydyn poliittisen pelin kertauksella. Vaikutelmani on, että se oli ensisijassa suomalaisten omaa peliä, jossa kansalaiset maksoivat vähän pottuja pottuina venäläisten vuosikymmenien juoksutuksesta. Venäläiset kyllä yrittivät pelata omaa peliään mm. Karjalaisella ja Holkerilla, mutta eivät saaneet suosikkejaan läpi. Kotiryssäjärjestelmä kokonaisuudessaan ei ollut käsittääkseni osapuoli Kekkosen jälkeisessä valtakamppailussa, vaan kysymys oli Viktor Vladimirovin ja NKP:n operoinnista vaalien ympärillä.

Tutkimuksellisen otteen puuttuminen harmittaa. Tosin Saari ilmoittaa jo johdannossa, että hän ei ole tehnyt tukimusta, vaan eräänlaisen kotiryssien historiakertomuksen. Kirja on tällaisenaan paljolti kooste haastatteluista ja kirjallisten lähteiden referoinnista. Saari toistaa haastattelemiensa ihmisten mielipiteet lähes sellaisenaan ilman erityisempää analysointia. Tämä seurauksena esimerkiksi Juhani Suomen tekstien mukana kopioituu hänen asenteellinen ajattelunsa ilman kritiikkiä. Myös Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen saavat muokata historiaa sen näköiseksi kuin haluavat ilman, että Saari haastaisi heidät tosissaan. Erittelevä kritiikki on satunnaista. Tällaisissa kohdissa olisi toivonut Saarelta huomattavasti skarpimpaa otetta.

Saaren kirjasta voi päätellä, että suhtautuminen kotiryssiin oli kahdenlainen: toisaalta järjestelmää ei paheksuta, vaan siinä nähdään jopa hyviä puolia ja toisaalta siihen kohdistetaan ankaraa kritiikkiä. Kirjan kirjoittaja on taipuvainen ajattelemaan asiaa ensin mainitusta näkökulmasta. Samoin ajattelevat monet niistä, joilla itsellään oli kotiryssä, mutta hehän puhuvat omassa asiassaan!

Kirjan lopussa oleva Ben Zyskowiczin arvio kotiryssäjärjestelmästä ja sen yhteydestä suomettumiseen vastaa varsin hyvin omaa kantaani. Z:n mukaan kotiryssäjärjestelmä kasvoi, koska sen kautta monet suomalaiset poliitikot pääsivät parrasvaloihin. Lopulta siitä tuli menestymisen edellytys 1970-luvun pimeinä vuosina.

Ei voi välttyä ajatukselta, että monet hyväuskoiset poliitikot olivat Venäjälle hyödyllisiä idiootteja. NKP ja KGB kilpailuttivat suomalaisia poliitikkoja ja puolueita toisiaan vastaan ja saivat siitä hyötyä itselleen.

Z. aivan oikein huomauttaa, että KGB yhteydenpitokanavana ei sinänsä ollut paha, sillä jos se oli naapurin tapa asioida, oli hyvä mennä tämän kaavan mukaan. Mutta asioinnissa piti olla tarkkana. Monet kuitenkin sortuivat sen kautta panettelemaan poliittisia kilpailijoitaan ja hankkivat opportunistisia etuja edistääkseen uraansa.

Kotiryssäjärjestelmä ei toimi tänään tietenkään siinä muodossa kuin 1970-luvulla, mutta käsittääkseni Supo aina silloin tällöin huomauttaa tai varottaa, jos jonkin poliitikon ”ulkosuhde” liikkuu herkällä alueella tai kun venäläiset aktivoituvat.

Tänä päivänä – lännettyneissä olosuhteissa - mietityttää ovatko suomalaiset naivin luottavaisia läntiseen tiedustelutoimintaan. Ollaanko jälleen hyödyllisiä hölmöjä ja aiheutetaan vahinkoa itselle? Mutta se on toisen blogikirjoituksen aihe.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Mikä on riittävästi sotaa?

Helsingin Sanomien Laura Saarikoski lainasi taannoin Robert Kagania, jonka mukaan eurooppalaiset ovat vetäytyneet rauhan ja vaurauden paratiisiin, joka on mahdollinen Yhdysvaltain asevoimien ansioista.

Kieltämättä hieman provosoiva mielipide, mutta provosoitumiseni saattaa johtua siitäkin, että siinä on jotain perää. Eurooppalaisesta näkökulmasta taas jotkin amerikkalaisten toimenpiteet esimerkiksi Lähi-Idässä ovat olleet vähemmän harkittuja voimanosoituksia eurooppalaisten ”säästämiseksi” konflikteilta.

Erityisen hankaliksi ovat osoittautuneet sotkeutumiset sisällissotiin tai niiden luonteisiin tilanteisin. George Bush nuoremman (myöhemmin: Bush 1946) sota Irakissa on esimerkki tästä. Ei voi välttyä ajatukselta, että WTC-tornien aiheuttama tragedia käynnisti primitiivireaktion, jossa välikappaleena olivat väitetysti Irakiin sijoitetut joukkotuhoaseet. Kun Osama bin Ladenille oli vaikeaa kostaa, piti WTC-kosto saada suoritettua jollakin muulla tavoin, jotta amerikkalaiset uhrit saivat hyvityksen.

Olen usein todennut, että George Bush vanhemman (myöhemmin: Bush 1924) operaatio Irakissa vuonna 1990 on esimerkki valtiomiesmäisestä toiminnasta. Hän löi Irakin paljon mainostetun armeijan (sen hyökättyä Kuwaitiin), mutta pysäytti hyökkäyksen kenraaliensa harmiksi ennen Bagdadia. Se jätti hirmuhallitsija Zaddam Husseinin valtaan, mutta Yhdysvallat säästyi osallistumiselta Irakin valtaapitävien ryhmien välisen taistoon (shiat ja sunnit). Silti Irak ja Hussein olivat Bush 1924:n toimesta satimessa. Se oli vain puoli-itsenäinen valtio, joka ei uhannut oikeastaan ketään.

Saarikoski provosoi: ”Kun suomalainen seuraa Yhdysvaltoja, hän ihmettelee, miksi Amerikka toimii näin tai noin (siis suorittaa interventioita maailmapolitiikan kriisipesäkkeisiin) . Suomalainen kysyy harvemmin, mitä seuraisi, jos Amerikka ei tekisi mitään”. Tässä on tarkoituksellista yksinkertaistamista. Alussa mainitsemieni Bushien (Bush 1924, Bush 1946) sodat ovat juuri esimerkkejä siitä, että interventio on taitolaji. Aika usein Yhdysvallat on puuttunut asioihin kylmän sodan yksinkertainen valtapoliittinen polarisaatio mielessä, muistettavimmin ehkä Iranissa, kun se syrjäytti Mohammad Mossadeghin vallasta 1953 brittien avustuksella, mutta paljon tuoreempiakin esimerkkejä on, kuten Chile 1973. Mossadegh haluttiin syrjäyttää ideologisista syistä, mutta edesmennyt amerikkalainen historioitsija Chalmers Johnson totesi osuvasti: ”Jos Mossadegh oli kommunisti niin sitten paavikin on kommunisti”.

Henry Kissinger edustaa kyynistä lähestymistapaa maailmanpolitiikan valtakysymyksiin. Hän lähtee siitä, että Yhdysvaltojen on pakko suojella intressejään kaikkialla maailmassa. Silloin kuitenkin joudutaan – Kissingerin asenteella - esimerkiksi Kambodzhan järjettömien pommitusten (1973) kaltaisin tilanteisiin tai Chilen laillisilla demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin Salvador Allenden viheliäiseen syrjäyttämiseen. Kissinger edustaa maailmanpolitiikan asteikolla – ainakin lännessä - kaikkein kyynisintä suhtautumistapaa.

Mikä on riittävästi sotaa? Kysymys on inhottava, mutta juuri siitä on usein kysymys eikä vain pelkästään sodasta tai rauhasta. Useimmissa kansainvälisissä konflikteissa ollaan sodan ja rauhan välitilassa. Ei nykysotia ole käyty näännyksiin saakka, kuten ensimmäisen maailmasodan aikana tapahtui. Kysymys on taktisesti ja strategisesti riittävistä eduista tai haitoista, joiden perustella sotaa joko jatketaan tai sitten se lopetetaan, jos pystytään.

Ukrainassakin on tilanne, jossa hauraan aselevon vallitessa puolin ja toisin mietitään onko sotaa käyty ”riittävästi” ja mikä olisi seuraava askel. Miten itse ajattelen nykyisestä tilanteesta?

Erilaiset näkökohdat vaihtelevat mielessäni. Yksi elementti on ihmisoikeus/oikeusvaltioperiaatteiden korostaminen, toinen on talouspakotteiden ja vastapakotteiden tavoite heikentää vastapuolta, kolmas on alistuminen kylmän sodan valtapolitiikkaan, neljäs on Ukrainan sisällissotamaiset piirteet ja viides on diplomaattiset toimet konfliktin ratkaisemiseksi. Tietenkin nämä ovat kaikki sidoksissa toisiinsa, kysymys on vain tarkastelunäkökulmista.

Haluaisin sanoa, että kaikki nämä näkökohdat tulisi ottaa huomioon, jos aiotaan saada jokin ratkaisu aikaiseksi. Minusta keskustelu kuitenkin käy usein painotetusti jostakin näkökulmasta, joka ei tunnu kokonaisuus huomioon ottaen relevantilta. Otan esimerkiksi, oikeusvaltioperiaatteet. Miltei kuka tahansa allekirjoittaa väitteen oikeusvaltioperiaatteiden rikkomuksista Ukrainassa. Siitä huolimatta niiden pohjalta ratkaisun etsiminen on, jos ei hyödytöntä, niin ainakin jokseenkin turhauttavaa. On helppoa hulmutella oikeusvaltioperiaatteiden lippua, mutta suurvaltojen ajattelu noudattaa juuri Kissingerin edunvalvonta-ajattelua ja taistelua käydään siitä, kuka heitti ensimmäisen kiven (oliko se Nato tai EU tunkeutuessaan Venäjän etupiiriin vai Venäjä tunkeutuessaan valheellisilla periaatteilla suvereenin valtion alueelle). Ja tietenkin taustalla on sisällissodan luontoinen tilanne kielitaisteluineen ja nationalistisine tavoitteineen.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Venäjä-USA -vastakkainasettelua halutaan korostaa varsinkin Venäjän taholta, mutta tuskinpa USA on yhtään sen kainompi. Askarruttamaan jää se, kuinka kiveen hakattua Venäjän halu asettua USA:ta vastaan on, vai onko kysymyksessä aidosti neuvotteluin ratkaistavissa oleva asia näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana.

Olen optimistinen. Kun talouspakotteet eivätkä voimapolitiikan keinotkaan riitä, jää jäljelle diplomaattiset keinot. Niiden huono puoli on neuvottelujen pitkä kesto kärsimättömille ihmisille. Tämä turhauttavan pitkä tie ajoittaisine epäonnistumisineen on kuitenkin todennäköisesti ainoa ratkaisu, koska en usko valloitussotaan minkään osapuolen taholta.

Onko asia niin – kuten Robert Kagan on sanonut - että eurooppalaiset ovat saaneet elää rauhan tilassa amerikkalaisten aseiden turvin? Ei ihan näin, sillä Marshall-avusta lähtien Yhdysvallat ajoi omaa etuaan tukiessaan jättimäisillä tukipaketeilla Eurooppaa kommunismia vastaan, jonka kuvitteli uhkaavan itseään. Eurooppa oli, ja monessa mielessä on vieläkin, Yhdysvaltain eturintama, jonka varaan se on rakentanut puolustuksensa aivan kuten maailmansodissakin.

Jotain perää Kaganin ajattelussa kuitenkin on. Oli helppoa tuudittautua Yhdysvaltain varaan ja olla osallistumatta aktiivisesti esimerkiksi Jugoslavian kriisin ratkaisuun – vieläpä ehkä pelkurimaisesti - siinä vaiheessa, kun meneillään oli kansanmurha.

Yhdysvaltain politiikassa vaihtelevat suuren eristäytymisen politiikka ja aktiivinen osallistuminen Yhdysvaltain etujen ajamiseen kaukana sen rajoista. Eristäytymistä kannattavat nykyisin herkimmin teekutsuliikettä lähellä olevat tahot ja eräät thinktankit, mutta USA:n valtavirtapolitiikkana on globaalin turvallisuusintressin strategia. Yhdysvallat valitsee sotansa. Sota Isisiä vastaan on paljon perustellumpi kuin sota Venäjän omaksi etupiirikseen katsovan Ukrainan alueella. Ukrainan konflikti halutaan eurooppalaistaa kuitenkin tukien liittolaisia mm. talouspakotteilla.

maanantai 13. lokakuuta 2014

Kutsumuskohtalo vai raakaa imperialismia?

Ylen Teemalta tuli mielenkiintoinen historiadokumentti ”Yhdysvaltain kutsumuskohtalo” (Manifest Destiny). Kolmiosainen sarja ehti 1900-luvun alkuun ensimmäisessä jaksossaan. Varsinkin Yhdysvalloissa maan lyhyen historian alkuaikoihin liitetään erityinen hohto: itsenäisyysjulistus ja perustuslaki ovat pyhiä asiakirjoja.

Seurailen ohessa dokumentin kronologiaa, mielipiteet ovat omiani.

Tuohon aikaan liitetyt henkilöt ovat aivan erityisiä. Heihin viitataan nykypäivänä kilvan riippumatta siitä, mihin puolueryhmään viittaaja kuuluu. He olivat kansakunnan perustajaisiä, ”Founding Fathers”. Kun John F. Kennedy kutsui presidenttikautensa alussa Valkoisen talon ruokasaliin parikymmentä Nobel-voittajaa, hän totesi suurin piirtein seuraavasti: ”Tuskin koskaan tässä salissa on ollut yhtä paljon älykkyyttä kuin tänään, lukuun ottamatta ehkä tilannetta, kun Thomas Jefferson ruokaili täällä yksin!” Totta, noilla alkuaikojen presidenteillä ja muilla merkkihenkilöillä (Benjamin Franklin, George Washington, John Adams, Thomas Jefferson, James Madison, John Jay, Alexander Hamilton) on aivan valtava arvostus. Tosin kun tarkemmin tutkii 1800-luvun vaihteen historiaa, havaitsee, että kyseiset herrat riitelivät keskenään ja muiden kanssa aivan kuten poliitikot ovat kaikkina aikoina kaikkialla tehneet.

Dokumentista ja omista historiatiedoistani muodostan kokonaiskäsityksen, jossa kilpaili tavallaan kaksi keskeistä ajatusta, ensinnäkin (maa)omistuksen halu ja toiseksi korkeampi manifestaatio, jossa Yhdysvalloilla oli perustajaisien hengessä korkeampi tehtävä vapauden ja sivistyksen levittäjänä, ensin Yhdysvaltain alueella sen laajetessa länteen, ja sitten maailmanlaajuisesti.

Omistushalu oli raadollinen tapa toteuttaa vallankäyttöä ja universaali henkinen ”valloitustehtävä” ylevämpi tavoite. Ei voi välttyä ajatukselta, että nämä menivät pahasti sekaisin 1800-luvun yhteiskunnallisessa ympäristössä.

Näytti käyvän sillä tavalla kuin vallankumouksellisessa tilanteessa usein käy, aluksi olivat ihanteelliset päämäärät, mutta kun aikaa kului, monet ihanteet arkipäiväistyivät ja muodostuivat tavanomaisen vallankäytön välineiksi. Manifesti oli ikään kuin kuori, jonka sisällä saattoi harrastaa mitä viheliäisintä toimintaa. Dokumentin ensimmäinen jakso todistaa tätä.

Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa lähellä olevaa käsitettä ”ekseptionalismi” näissä blogikirjoituksissani useassa yhteydessä. Sen mainitsi Yhdysvaltain historia käsittelevässä teoksessaan ”Demokratia Amerikassa” Aleksis de Tocqueville jo 1800-luvulla . Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on aivan poikkeuksellinen, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi hän saa kuulla kunniansa.

Varsinainen kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi syvästi halveksuen Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi. Mutta ovatko teekutsuliike tai ”uuden” Venäjän nationalismi tänä päivänä kovin kaukana ekseptionalistisesta ajattelusta?

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon käsitteet tiukasti yhteen: vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.

Voitaneen sanoa, että ihanteellisuus on sisäänkirjoitettu amerikkalaiseen ajatteluun. Ajattelussa on paljon oikeasti ihailtavia piirteitä. Muistan hyvin kuinka 1960- ja 70-luvulla kuluttajasuoja-asiat ja monet ihmisoikeuskysymykset olivat elintärkeitä amerikkalaisille. Niiden puolesta todella taisteltiin. Kääntöpuolena oli ja on sitten ihmisten raadollisuus, joka monesti käänsi hyvät tarkoitukset kaksinaismoralismiksi.

Monien ihanteiden valheellisuus paljastui 1800-luvun vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja mustat. Tästä testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole mahdollisuutta mennä yksityiskohtiin, mutta karkealla pensselillä vetäen syntyy kuva intiaanien ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen valkoisen väestön tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen valtaväestöön. Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen, mutta rotusorron jatkumiseen sisällissodasta 100 vuoden päähän. Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.

Toinen valtavan kiinnostava ja vastikään nähty TV-dokumentti, ”Historia: USA:n orjuuden vastainen liike”, käsitteli niiden ihmisten kohtaloita, jotka oman henkensä uhalla taistelivat orjuutta ja rotusortoa vastaan kärjessä William Lloyd Garrison (valkoinen!), Frederick Douglass, John Brown (valkoinen!) ja Harriet Beecher Stowe (valkoinen!). Juuri se, että monien valkoisten omaatuntoa alkoi soimata, johti edistykseen rasismin torjunnassa – tosin äärimmäisen hitaasti. Juuri näiden ihmisten pelottomuudessa on kiistämätöntä ja aitoa ”kutsumuskohtaloa”!

Maan nälän himossa kulminoitui raadollinen ”kutsumuskohtalo”. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan) . Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti huolta, että vastustajat nujerrettiin kättelyssä. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.

Rahan merkitys kasvoi tavattomasti, kun Yhdysvallat teollistui maailmanennätysvauhtia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1893 lama (kesti oikeastaan koko vuosikymmenen) paljasti valtavat tuloerot (1 prosentti omisti saman verran kuin muut yhteensä). Yhteiskunnallisiin ongelmiin ei puututtu tarvittavalla ripeydellä. Joskus 1800-luvun puolessa välissä omaksuttu ”kukin on oman onnensa seppä” -ajattelu loi pohjan ikioman menestyksen rakenteelle. Siitä tuli sisäinen kutsumuskohtalo.

Vuosisadan lopulla Yhdysvaltain ulkopuoliset alueet täyttivät mahdollisen manifestaatiovajeen. Kuuba ja Filippiinit (+ Havaiji ja Puerto Rico) ) olivat Yhdysvaltain imperialismin kohteina. Alkuasetelma sekä Kuubassa että Filippiineillä oli sama: Espanjan sumeilemattoman raaka siirtomaapolitiikka. Yhdysvallat tuli mukaan maiden kohtaloihin, kun kantaväestö molemmissa maissa ryhtyi kapinaan siirtomaaherroja vastaan. Yhdysvallat tuli väliin jalo vapauttamisen manifestaatio mielessä. Kuitenkin, kun espanjalaiset saatiin väistymään alkuasukkaiden ja amerikkalaisten yhteisin ponnistuksin, suuntasivat amerikkalaiset aseensa kantaväestöä vastaan ja vieläpä yhtä brutaalisti kuin espanjalaiset. Alkuperäisväestöä vastaan käytettiin kidutusta ja väestöä suljettiin keskitysleireihin.

Sen verran kutsumuskohtalosta oli jäljellä, että Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden siirtomaapolitiikasta. Ei pyritty täydelliseen alistamiseen, vaan perustettiin protektoraatteja ja sotilastukikohtia. Valloitussodat olivat siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi vähäiseksi.

Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston. Ja alkupisteenä voidaan pitää Guantanamon tukikohtaa Kuubassa. Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Uusi amerikkalainen imperialismi, jonka piti pitää sisällään sivistäminen sekä lain ja järjestyksen ylläpito jäi maailmanpoliittisen strategian varjoon, vaikka toki sivistystehtävääkin vietiin eteenpäin.

Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen tapahtumien (Kuuba, Filippiinit) kulussa kansakunnan omanatuntona ja huomattavan taustavaikuttajana. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan valloitti”.

Kuten edellä on tuotu esille jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallanhimolle. Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle.

Ehkä kutsumuskohtalon ytimessä ovatkin yksilöt: Hamilton, Jefferson (varauksin, koska omisti satoja orjia), Lincoln (horjuen, koska muutti monta kertaa mieltään sisällissodan aikana), Douglass, Beecher Stowe, Twain…. On liikaa vaadittu, että koko kansakunta toimisi kutsumustehtävän ihanteiden puolesta, kun monen omaatuntoa rasitti raakalaismainen suhtautuminen ”alempiin” ihmisiin. Yhteinen tahtotila ei yksinkertaisesti ole mahdollinen.

Toisessa päässä oli sitten John Brownin kaltaisten rotusorron vastustajien ihanteiden ehdottomuus, jonka seurauksena saattoi olla vain henkilökohtainen tuhoutuminen. Yhteenvetona voisi todeta, että dokumentti ei vahvista kuvaa ideaalista Yhdysvaltojen kutsumuskohtalosta, jolla se levittää vapauden ja demokratian sanomaa. Yksi selitys voisi olla se, että ne, jotka ylläpitivät kuvaa kutsumustehtävän ideaalista olivat eri ihmisiä kuin ne, jotka sitä toteuttivat.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Naton tuolla puolen

On väitetty, että Suomen liikkumatila kasvaa sotilaallisen liittoutumisen kautta. Minusta se kapenee, koska Venäjä katsoo Naton vihollisekseen ja Naton rajamaana Suomi altistaisi itsensä ensi-iskun kohteeksi. Suomi ei enää rauhankaan aikana ole se luotettava kumppani, mitä se on ollut tähän saakka.

Liittotumista perustellaan aivan liian lyhyen ajan tai perspektiivin tavoitteilla. Pitkällä aikavälillä Suomi ei ole ulkona kansainvälisistä konflikteista ja silloin asemamme määräytyy liittolaissuhteiden pohjalta. Olemme ”vihollinen” jollekin osapuolelle, kun olemme sotilaallisesti liittoutunut.

Tässä kohden pitäisi ajatella Suomen historiaa pitkällä aikavälillä. Ytimessä on Venäjä-suhde sanotaan mitä sanotaan. Mitä Venäjä on historiansa aikana eniten pelännyt Suomen taholta? Sitä, että Venäjän vihollinen käyttää Suomen aluetta hyökätäkseen sen kimppuun. Naton jäsenenä Suomi altistaa itsensä vihollismaaksi.

Meillä on ruusunpunainen haavekuva sotilaallisesta liittoutumisesta ikään kuin lopullisena ratkaisuna. Meillä ei ajatella, mitä on Naton ”tuolla puolen”. Ajattelu lopetetaan liittoutumispäätökseen. Ilmeisesti sen jälkeen hypätään lintukotomaiseen rauhantilaan Naton suojissa.

Tästä sadunomaisesta ajattelusta on esimerkkinä Francis Fukujaman aikanaan lanseeraama liberaaliin demokratiaan lopullisena ratkaisuna nojaava maailmanjärjestys. On väitetty, että Suomessa ja lännessä olisi laskettu sen varaan, että Venäjä demokratisoituu. Kuka on, kuka ei ole! Muistan ärtyneeni luettuani Fukujaman ”Historian lopun”: ei meillä ole ollut liberaalin demokratian voittokulkua tuolloin eikä ole ollut sen jälkeen; meillä olivat autoritääriset valtiot, joiksi jo tuolloin voitiin lukea Venäjä, Kiina ja arabimaat. Fukujama sortui samaan harhakäsitykseen kuin suuri esikuvansa Friedrich Hegel, kun tämä kuvitteli historian loppuvan Napoleonin sotiin. Nato ei edusta fukujamalaista levollista historian päämäärää. Historia ei ole loppunut. Näistä syistä blogini otsake on ”historia jatkuu”.

Kun olen seurannut kansainvälisiä kriisejä, eivät Nato-maat ole läheskään niin solidaarisia toisilleen kuin minkälainen kuva annetaan. Ei Turkki esimerkiksi automaattisesti tule Nato-rintamaan, vaikka eräät muut Nato-maat puolustavat sitä itseään (!) yhteistä vihollista eli islamilaista ääriliikettä vastaan! Turkki pitää painostamalla painostaa mukaan.

Annetaan kuva, että Nato-maat osallistuvat ulkopoliittisista tai humanitäärisistä lähtökohdista kriisien (pakko)sovitteluun. Tosiasiassa sisäpolitiikka jyrää monessa maassa ulkopoliittiset aspektit. Oma - usein räikeä - itsekäs etu on Naton etua painavampi.

Nato on suuri ja repaleinen järjestö. Se on niin laaja, että yhteisten tavoitteiden taakse on mahdotonta saada koko Nato-yhteisöä. Kuitenkin sitä kuvataan liberaalin demokratian tyyssijaksi. Ei puutu kuin että meiltä vaadittaisiin liittoutumista Natoon ollaksemme täysivaltainen liberaali demokratia ja todistaaksemme, ettemme ole suomettuneita. Meidän olisi siis reagoitava ulkomailla esitettyihin suomettumispuheisiin liittoutumalla sotilaallisesti.

Liberaaleja demokratioita parhaassa mielessä ovat lännen sitoutumattomat maat, sellaiset kuin Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi ja Irlanti. Niitä ei ole uhattu sodalla toisen maailmansodan jälkeen.

Nato-maat eivät ole liberaalin demokratian tyyssijoja edes lähialueillamme: Turkki, Unkari, Bulgaria, Romania… Autoritääriset, oikeistolaiset liikkeet tuntuvat vahvistavan otettaan liberaalien demokratioiden sisälläkin. Tarvitaan jotain aivan muuta demokratian vahvistamiseksi kuin sotilaallista liittoutumista, tarvitaan taistelua yleissivistyksen ja suvaitsevaisuuden puolesta, ettemme sorru jälleen jyrkkiin vastakkainasetteluihin.

Suomi tarvitsee ennen kaikkea itseluottamusta. Me pyrimme rakentamaan historian ja tulevaisuudenkäsityksemme jostakin syystä aina jonkun suuremman varaan. Meillä on pyritty luomaan käsitys omasta (puolustuksellisesta) mitättömyydestä. Vain kiltteys toteuttaa muiden tahtoa lyö mitättömyyteen perustuvan omakuvamme.

Kuitenkin kaikessa toiminnassamme olemme osoittaneet voivamme olla suuria, taloudessa ja hyvinvoinnissa jopa esimerkkinä muille. Eikä sotilaallinen menestyskään itsenäisenä valtiona ole ollut vähäteltävää, pikemminkin päinvastoin.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Kilpailukykyä vai ei?

Tilastokeskuksen Tieto&Trendit -lehti on julkaissut mielenkiintoisen artikkelin ”Kilpailukykymittarit kertovat eri asioista”/syyskuu 2014, jossa pohditaan kansainvälisiä kilpailukykymittareita erittelevässä hengessä.

Samuli Rikaman artikkelissa pohditaan juuri nyt ajankohtaisia ja jopa elintärkeitä asioita.

Lehdessä verrataan kahden kansainvälisesti tunnetuimman kilpailukykymittarin eroja. Nämä ovat World Economic Forumin (WEF) ja Institute for Management Developmentin (IMD) mittarit.

WEF:n vertailussa Suomi on sijalla neljä (viime vuonna kolmas) ja IMD:n tuoreessa vertailussa olemme sijalla 18.

Mistä sijoitusten ero johtuu? Samuli Rikaman mukaan IMD mittaa painotetusti kustannuskilpailukykyä (työmarkkinat, kokonaistalous), kun taas WEF mittaa rakenteellista kilpailukykyä (infrastruktuuri, innovaatiot, instituutiot). Suomen menestymisen analysoinnin kannalta mittareiden erilaisuus on aivan oleellinen asia. IMD mittaa painotetusti nykytilaa ja WEF kansakunnan potentiaalia.

Silloin asiat ovat tietenkin mallissaan, kun sekä kustannus- että rakenteellinen kilpailukyky ovat molemmat iskussa. Vuonna 2002 tilanne oli tällainen: Suomi oli kummassakin mittarissa aivan kärjessä. Sijoitusten ero viittaa siihen, että Suomella on rakenteellisia vahvuuksia, mutta kustannustasoon liittyviä heikkouksia. Muutos on siis tapahtunut viimeisen 10 vuoden aikana.

Jos rakenteet ajan mittaan haurastuvat, heikkenevät mahdollisuudet menestyä myös lyhyen aikavälin kilpailutekijöissä. T&K-menot tulisi siis säilyttää korkealla tasolla ja työllisyys kunnossa. Myös investointitason tulisi olla vahvalla tasolla.

Ei voi välttyä ajatukselta, että näiden mittareiden perusteella olemme rakentaneet poikkeuksellisen hyvin toimivan valtion. Objektiivisesti tarkastellenkin asia on näin, mutta Rikama ottaa esille mielenkiintoisen näkökulman, kun hän sanoo, että maat saattavat sairastua vahvuuksiinsa eli ovat liian tyytyväisiä saavutettuun.

Voi siis olla niin, että WEF mittaa jotain sellaista, mikä ei käytännössä realisoidu. Olemme potentiaalisia menestyjiä , mutta hyvistä edellytyksistä huolimatta emme pääse niitä hyödyntämään. WEF mittaa painotetusti historiaa, siis saavutettua. Rakenteet ovat kehittyneet vuosikymmenien varrella uutteran työn tuloksena, mutta osittain rakenteet ovat jähmettyneet vakiintuessaan.

Vaje kilpailukyvyssä syntyy siis sopeutumiskyvyn puolella reagointinopeudessa olosuhteiden muutoksiin.

Emme ole tulevaisuudessa yhden ainoan menestysmallin vankeja, vaan menestysreseptejä on monenlaisia ja Suomellakin on mahdollisuuksia valita sopiva repertuaari.

Rikaman analyysi on oman ajatteluni kannalta haasteellinen, sillä olen korostanut hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksiä luovaa luonnetta. Tämä ei tietenkään ole mikään kiveen hakattu asia: on otettava huomioon, että hyvinvoinnin rakenteet voivat luutua ja taloudellinen heikkous - pitkäkestoinen taantuma - heikentää edelleen vahvuuksien esilletuloa. Tässä ei ole sinänsä mitään ihmeteltävää. Samat vaarat uhkaavat muitakin. Esimerkiksi on todettu, että Yhdysvaltain sosiaalinen koheesio on heikentynyt, rags to riches onkin vain illuusio. Käytännössä tämä on toteutunut sillä tavoin, että ensimmäistä kertaa edellinen sukupolvi on ollut nyt työmarkkinoille tulevaa tai tullutta sukupolvea korkeammin koulutettu.

IMD:n kustannuskeskeinen analyysi on tietenkin nykypäivänä aivan keskeinen asia. Tästä helposti joudutaan tuttuun aiheeseen eli kustannuskilpailukyvyn heikkouteen ja liian korkeisiin palkkoihin. Tätä ei voi kieltää. Jos halutaan maksaa hyviä palkkoja edellyttää se kansainvälisessä työnjaossa arvoketjun arvokkaimpien osien tekemistä Suomessa. Samoin se edellyttää julkisen sektorin entistä parempaa tehokkuutta.

IMD:n mittarilla kustannuskilpailukyvyssä saavutettu keskikertainen menestys syö WEF:n mittarin saavutettuja rakenne-etuja. Meidän palkkatasomme on noussut taantumaa vasten ajateltuna liian nopeasti. Viimeisin palkkaratkaisumme ei enää heikennä kilpailukykyämme, mutta vahinko on ehtinyt jo tapahtua. Erityisesti vuosien 2007-2009 muotiaiheen eli terveydenhoitoalan palkkojen korotusten siirtyminen myös muille aloilla - pahimmassa mahdollisessa kohtaa, kun maa syöksyi taantumaan - aiheutti vahinkoa kustannuskilpailukyvyllemme.

Tänä päivänä saamme kiusallisen usein lukea, kuinka milloin mikäkin aiemmin korkealla tasolla ollut ”rakenteemme” on osoittautunut liian kalliiksi ylläpitää. Olemmeko siis kohta erinomaisten rakenteiden museo, jollei talouden suunta käänny suotuisammaksi? Ainakin minulla on vielä ollut uskoa, että hyvälle pohjallemme on mainiot mahdollisuudet rakentaa tuleva menestys. Taustalla kyllä kalvaa epäily, että odotuksia ei lunasteta, että kysymys onkin vain potentiaalista, joka ei realisoidu.

Jottei asia olisi kovin yksinkertainen, niin meillä on hyvien perusrakenteidemme sisällä iso rakenneongelma. Teollisuuden uusiutumiskyky ei ole ollut riittävä Nokia-vallankumouksen jälkeen. Osittain Nokian antama kasvusykäys on peittänyt alleen yksipuolisen teollisen pohjamme samaan aikaan, kun palvelut eivät ole menestyneet odotetulla tavalla. Osa teollisuuden häviöistä johtuu kustannuskilpailukykymme heikkouksista.

On ehkä asetettava kyseenalaiseksi myös aivan perustavaa laatua olevat ”totuudet”. Olemme liian hitaita omaksumaan uutta, olemme liian joustamattomia taipuaksemme nopeisiin käänteisiin, koulutuksemme ei riittävästi palvele työelämää (olemme kouluviisaita), kehutut insinöörimme ovat liiaksi ”perusinsinöörejä”, emme ole löytäneet viisasten kiveä sopeutuaksemme globalisaatioon, itc-alalla ei ole alan tähtiä riittävästi ja olemme liian tyytyväisiä saavutettuun.

Päättäjiä ei käy kateeksi. Toistensa kanssa riiteleviä ehdotuksia esitetään ja poliittinen väittely on repivää. Tarvittaisiin kansallisen yksituumaisuuden ohjelma, jota toteuttaa riittävän laajapohjainen hallitus. Kysymys olisi muutosohjelmasta, jonka ohjelmapaperin kaikki tahot allekirjoittavat. Epäilen, että siinä hallituksessa pitäisi olla vasemmisto-oikeisto ja konservatiivit-liberaalit raja-aitojen yli olevia tahoja mukana. Juuri tällä hetkellä ei näytä siltä, että seuraavaa hallitusta ajateltaisiin tältä pohjalta.

Ymmärrän kyllä, että nykyisen hallituksen kituliaisuus mieluummin loitontaa kuin lähentää mahdollisuuksia suuren koalitioon. Hallituksen pohja olisi niin laaja, että normaalista hallitus-oppositio asetelmasta jouduttaisiin hiukan antamaan periksi, mutta autoritäärisempi (= saneleva) vaihtoehto ei houkuta. En kannata mitään Kekkosen ”kansallisen hätätilan hallitusta”. Sellainen todennäköisesti epäonnistuisi.

Tehtävä, joka tässä tilanteessa nousee esille on vielä huonompien aikojen ennaltaehkäisy. Nyt tarvittaisiin haasteen vastaanottajia.

PS

Edellä kirjoitetun jälkeen tuli tieto Standard & Poor´sin luottolukituksen laskusta AA-plussaan (Moody´s ja Fitch ovat toistaiseksi säilyttäneet AAA-luokituksen). Suomella on edelleen yksi maailman parhaista luokituksista. Täytyy myöntää, että luokituksissa painottuu WEF:n lähihistoriaan painottuva malli.

Toisaalta on vaikea ymmärtää monien ekonomistien ja ministereiden itseruoskivaa tyyliä, jolla nyt panetellaan Suomen tilannetta. Arvioissa yhtyvät a) välitön panikoiva reaktio ja siihen liittyvä lähes kostonhimoinen leikkausvimma (leikkausten konkretiasta ollaan hiljaa) ja b) pitkän aikavälin austerity-perinne, jolla niukkuutta halutaan jakaa jo periaatesyistä johtuen. Kumpikaan lähestymistapa ei ole hedelmällinen.

Itse korostaisin käytännön toimia. Omissa käsissämme ovat kustannustaso (pitkäaikainen sitoutuminen lähellä nollaa oleviin palkankorotuksiin) ja teollisuuden rakenneheikkouden vähittäinen korjaaminen (paras esimerkki tästä on, uskokoon ken haluaa, uusi Nokia!). Lisäksi tarvitaan pidättyminen uusien palvelujen vyöryttämisestä lainsäädännön kautta kunnille. Paljon kovempia haasteita ovat globalisaation tuomat kilpailuhaasteet (hintakilpailukykymme rapautuminen halpatuotannon maista johtuen) ja kansallisvaltion hidas sopeutuminen niihin sekä nykyhistorian pitkäkestoisin (joskaan ei syvin) yleiseurooppalainen taantuma, joka syö vientiä.