Kotiryssät ja naapuritsuhnat

Heikki Saari on kirjoittanut lehtimiehen sujuvalla tyylillä kirjan ”Kotiryssät. Suomalaista suhdetoimintaa neuvostoaikaan”. Vanhan tapani mukaan käytän kirjaa lähinnä pohjana omille tulkinnoilleni. Keskityn tässä pääosin poliittisen puolen arviointiin ja jätän Venäjän kaupan kiemurat toiseen kertaan.

Kun tällainen kirja kirjoitetaan 2010-luvulla merkitsee se sitä, että kotiryssäaikaan (1950-luvulta 1980-luvulle) voidaan ottaa jo etäisyyttä.

Vaikka tuo kausi voidaan ulottaa usealle vuosikymmenelle, oli 1970-luku sen ”kulta-aikaa”. Kirjassa paneudutaan venäläisten diplomaattien laaja-alaiseen suhdetoimintaan noina poliittisen pelin kuumina vuosina.

Ensimmäisen tuntuman kotiryssäjärjestelmään sain – niin kuin moni muukin suomalainen – ”Tamminiemen pesänjakajat” - kirjasta 1980-luvun alussa. Kirja oli todellinen paljastuskirja, joka avasi silmät suomalais-venäläisten suhteiden kulissien taakse.

Kotiryssällä tarkoitetaan suomalaisten poliitikkojen venäläisiä yhteystahoja. Nämä henkilöt olivat diplomaatteja ja samalla usein KGB:n palveluksessa. Saari tuo kirjassaan aivan oikein esille, että suhde oli kaksisuuntainen. Myös suomalaiset saivat hyödyllisiä tietoja idästä.

Saari käsittelee melko ohuesti koriryssäjärjestelmän suhdetta suomettumiseen. Kotiryssien pyrkimykset vaikuttaa Suomen politiikkaan olivat yleensä melko sofistikoituja, joten räikeä suomettuminen painostusmielessä ei ollut kotiryssien intressissä. Sen sijaan suomalaisten halu levittää ikävää tietoa poliittista kilpailijoistaan kotiryssien kautta oli vastenmielistä suomettumista. Tätä symboloi käsite ”neuvostovastainen”; leimautuminen esti uralla etenemisen.

Saari suhtautuu selvästi väljemmin (so. kritiikittömämmin) kotiryssäjärjestelmään kuin minä. Aikaperspektiivi mahdollistaa ”aika aikaansa kutakin” asenteen ja se ei välttämättä ole objektiivisin tapa lähestyä asiaa. Saarella on eräänlainen neutraalin tarkkailijan tai ymmärtäjän rooli. Itse ottaisin kriittisemmin kantaa suomalaisten edesottamuksiin.

Asetelma oli minusta sama kuin Suomen ja Venäjän virallisissa suhteissa. Kommunikeoissa ym. käsiteltiin yksipuolisesti Suomen asioita. Tämä tarkoitti sitä, että Neuvostoliitto pyrki määrittämään Suomen poliittisen liikkumatilan rajat. Suomelle tuli velvoitteita, venäläisille mahdollisuuksia. Myös kotiryssät olivat käsitykseni mukaan dominoivana tahona kahdenvälisissä suhteissa.

Käsite ”kotiryssä” antaa hiukan omituisen kuvan suhteesta. Ikään kuin suomalaiset olisivat olleet tuon suhteen moottorimiehiä. Taisi olla päinvastoin. Voi olla että suomalaisten sinisilmäisyys tarjosi pelin paikan venäläisille, vaikka suomalaiset mielellään kuvittelivat saavansa etua kotiryssästä omiin sisäpoliittisiin peleihinsä. Kuinka paljon lopulta tietoa kulki Neuvostoliitosta Suomeen? Epäilen, että vähän. Ja kuinka paljon kulki (venäläisten kannalta) ”naapuritsuhnien” (oma ilmaisuni) kautta tietoa venäläisille toisista suomalaisista? Epäilen, että paljon.

Kirjassa tarkennetaan ansiokkaasti KGB:n roolia. Kotiryssät olivat yleensä KGB:n PR-linjan miehiä. He olivat ”poliittisia tiedustelijoita”, suhdetoimintamiehiä, lobbareita, urkkijoita tai selkeästi vakoilijoita, jotka toimivat suurlähetystössä . Toki suurlähetystössä palveli myös karriääridiplomaatteja, jotka hoitivat Neuvostoliiton ulkosuhteita Neuvostoliiton ulkoministeriön alaisuudessa. Usein KGB:n residentti (KGB-johtaja sijoitusmaassaan) toimi lähetystöneuvoksen tai ministerineuvoksen peitenimellä ja oli vaikutusvaltaisempi kuin suurlähettiläs.

Varsinaiset vakoilijat organisoitiin KGB:n N ja X-linjojen kautta. Näistä Saari on kirjallisuuslähteistään kerännyt esimerkkejä kirjaansa (mm. Mats Dumellin tapaus). Oli siis vakoojia ja herrasmiesvakoojia.

Kun olen lukenut entisten KGB-miesten muistelmia, antavat ne vaikutelman, että suhteiden hoito oli pehmeää ja molempia osapuolia hyödyttävää henkilökohtaista kanssakäymistä. Voihan sen niinkin sanoa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kotiryssien tehtävä oli ensisijassa urkkia tietoja ja vasta toissijaisesti hoidella ystävyyssuhteita. Suomalaisten puolelta oli kysymys siitä, miten pitkälle he antautuivat keskustelijoina/tiedonlähteinä. Kysymys on siitä kuuluisasta veteen piirretystä viivasta. Tulemalla iholle nämä Neuvostoliiton agentit pyrkivät luomaan luottamukselliset suhteet ja sitten käyttämään niitä hyväksi.

Antautumalla yhteistyöhön suomalaiset saivat palkkioksi etenemismahdollisuuden urallaan neuvostoystävinä.

Kekkonen toimi paljolti esimerkkinä tässä valtiollisten suhteiden henkilöimisessä. Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Olen aina suhtautunut kriittisesti tähän valtiosuhteiden henkilöimiseen. Venäläisille se kyllä sopi. En myöskään allekirjoita sitä, että Kekkonen osasi tämän pelin korrektiuden ja muut eivät. Mallin luominen oli arveluttavaa, kun neuvostoliittolaiset olivat vivuttamassa toisessa päässä.

Oliko Neuvostoliiton ”PR-miehistä” hyötyä suomalaisille? Jos verrataan heitä NKP:n ideologeihin, joista ehkä tunnetuin esimerkki on suurlähettiläs Aleksei Beljakov, niin olen pannut merkille, että KGB-diplomaateilla oli tietty realiteettien taju: he tiesivät pääosin miten pitkälle voi mennä. Niinpä vain harva sortui karkeuksiin. Beljakov taas oli esimerkki runnovasta ideologista, joka ei ollut selvillä paikallisista olosuhteita, vaan kuvitteli Suomen olevan ”esivallankumouksellisessa” tilassa.

Hannu Rautkallion kirjoista olen saanut vaikutelman, että raportointi Moskovaan oli itsekehuvaa. Tietenkin oli tärkeää kertoa tuloksista – näyttää tuloksia – kotimaahan päin, mutta kaikki tieto, mikä välittyi, ei ollut luotettavaa. Kuinkahan moni suomalainen tietojen antaja ajatteli sitä, että joskus kymmenien vuosien päästä arkistoista paljastuu heidän hölösuisuutensa korotettuna potenssiin kaksi, siis liioiteltuna.

Minusta on arveluttavaa, jos kotiryssäkausi arkipäiväistetään tavanomaiseksi kanssakäymiseksi nyt jälkikäteen. Vaikka suuri osa Moskovaan välitetystä tiedosta oli saatavissa tiedotusvälineistä ja virallisista julkisista lähteistä, niin kyllä agenteilla oli kotimaan isäntiä palveleva velvoite tuottaa relevanttia avaintietoa maasta, johon heidät oli sijoitettu.

Saaren kirjan merkitys on lähinnä siinä, että hän kokoaa aiemmissa kirjallisuuslähteissä olleet tiedot yhteen kotiryssäjärjestelmän kokonaisuuden hahmottamiseksi. Päällimmäisenä jää mieleen järjestelmän laajuus. Suhteet puolin ja tosin olivat intensiivisiä ja lähes kaikki keskeiset poliitikot kattavia.

Kirjaa on laajennettu ehkä turhaankin erityisesti kahdeksankymmentäluvun vaihteen vallanvaihdoksen ympärillä käydyn poliittisen pelin kertauksella. Vaikutelmani on, että se oli ensisijassa suomalaisten omaa peliä, jossa kansalaiset maksoivat vähän pottuja pottuina venäläisten vuosikymmenien juoksutuksesta. Venäläiset kyllä yrittivät pelata omaa peliään mm. Karjalaisella ja Holkerilla, mutta eivät saaneet suosikkejaan läpi. Kotiryssäjärjestelmä kokonaisuudessaan ei ollut käsittääkseni osapuoli Kekkosen jälkeisessä valtakamppailussa, vaan kysymys oli Viktor Vladimirovin ja NKP:n operoinnista vaalien ympärillä.

Tutkimuksellisen otteen puuttuminen harmittaa. Tosin Saari ilmoittaa jo johdannossa, että hän ei ole tehnyt tukimusta, vaan eräänlaisen kotiryssien historiakertomuksen. Kirja on tällaisenaan paljolti kooste haastatteluista ja kirjallisten lähteiden referoinnista. Saari toistaa haastattelemiensa ihmisten mielipiteet lähes sellaisenaan ilman erityisempää analysointia. Tämä seurauksena esimerkiksi Juhani Suomen tekstien mukana kopioituu hänen asenteellinen ajattelunsa ilman kritiikkiä. Myös Ilkka Kanerva ja Paavo Väyrynen saavat muokata historiaa sen näköiseksi kuin haluavat ilman, että Saari haastaisi heidät tosissaan. Erittelevä kritiikki on satunnaista. Tällaisissa kohdissa olisi toivonut Saarelta huomattavasti skarpimpaa otetta.

Saaren kirjasta voi päätellä, että suhtautuminen kotiryssiin oli kahdenlainen: toisaalta järjestelmää ei paheksuta, vaan siinä nähdään jopa hyviä puolia ja toisaalta siihen kohdistetaan ankaraa kritiikkiä. Kirjan kirjoittaja on taipuvainen ajattelemaan asiaa ensin mainitusta näkökulmasta. Samoin ajattelevat monet niistä, joilla itsellään oli kotiryssä, mutta hehän puhuvat omassa asiassaan!

Kirjan lopussa oleva Ben Zyskowiczin arvio kotiryssäjärjestelmästä ja sen yhteydestä suomettumiseen vastaa varsin hyvin omaa kantaani. Z:n mukaan kotiryssäjärjestelmä kasvoi, koska sen kautta monet suomalaiset poliitikot pääsivät parrasvaloihin. Lopulta siitä tuli menestymisen edellytys 1970-luvun pimeinä vuosina.

Ei voi välttyä ajatukselta, että monet hyväuskoiset poliitikot olivat Venäjälle hyödyllisiä idiootteja. NKP ja KGB kilpailuttivat suomalaisia poliitikkoja ja puolueita toisiaan vastaan ja saivat siitä hyötyä itselleen.

Z. aivan oikein huomauttaa, että KGB yhteydenpitokanavana ei sinänsä ollut paha, sillä jos se oli naapurin tapa asioida, oli hyvä mennä tämän kaavan mukaan. Mutta asioinnissa piti olla tarkkana. Monet kuitenkin sortuivat sen kautta panettelemaan poliittisia kilpailijoitaan ja hankkivat opportunistisia etuja edistääkseen uraansa.

Kotiryssäjärjestelmä ei toimi tänään tietenkään siinä muodossa kuin 1970-luvulla, mutta käsittääkseni Supo aina silloin tällöin huomauttaa tai varottaa, jos jonkin poliitikon ”ulkosuhde” liikkuu herkällä alueella tai kun venäläiset aktivoituvat.

Tänä päivänä – lännettyneissä olosuhteissa - mietityttää ovatko suomalaiset naivin luottavaisia läntiseen tiedustelutoimintaan. Ollaanko jälleen hyödyllisiä hölmöjä ja aiheutetaan vahinkoa itselle? Mutta se on toisen blogikirjoituksen aihe.