Hirmumyrskyn silmässä on tyyntä…..

 

Kansainvälisen politiikan tyrskyt maailmalla näyttävät juuri nyt suuremmilta kuin pitkään aikaan. Tuntuu siltä, että poliittiset mannerlaatat ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Erityisesti tämä näyttää pitävän paikkansa, kun ajatellaan Yhdysvaltoja ja Venäjää.

Vasta nyt alkaa paljastua Putinin maailmanjärjestyksen ydin, asia, josta olen kirjoittanut lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa. Putin ei ole keksinyt itse asiassa mitään uutta. Jaltassa 1945 suurvaltojen kesken sovittu silloinen maailmanjärjestys on tästä tunnettu esimerkki. Tietenkin maailmanjärjestys ei silloinkaan ulottunut joka kolkkaan maapallollamme, mutta tunnettuun maailmaan kuitenkin.

Maailmanjärjestyksen jako kahteen toteutui vuosien 1945 ja 1990 väillä, jolloin kylmä sota jakoi maailman kahteen tosilleen vihamieliseen leiriin. Yhdysvallat omaksui kapitalistisen talousmallin ohjenuorakseen ja Neuvostoliitto yritti vyöryttää sosialistisen järjestelmän koko tunnetun maailman kattavaksi. Neuvostoliiton ja sosialismin sortuminen 1990-luvun alussa romahdutti samalla  kaksinapaisen maailmanjärjestyksen. Jäljelle jäi vain yksi suurvalta, Yhdysvallat. Tai ainakin niin luultiin. Valtatyhjiö pyrkii täyttymään, sanovat viisaat. Niin kävi nytkin, kun Kiina aloitti oman nousunsa kehittyneiden ydinaseiden ja avaruusteknologian johdattelemana. Sen parina, muuta maailmaa ylivoimaisempana oli Yhdysvallat, jonka voi sanoa muodostaneen oman maailmanjärjestyksensä. Pian kuitenkin taantunut Venäjä ryhtyi kokoamaan voimavaroja luodakseen upouuden maailman. Käynnistyi  putinilaisen maailmanjärjestyksen muotoutuminen. Kolmen suurvallan keskinäisessä nokittelussa Venäjä näytti jäävän aluksi sivuosaan. Asia korjautui, kun venäläinen imperialismilla kuorrutettu nationalismi  alkoi nostaa päätään ja löysi oman uoman etenemiselle 2000-luvun alusta lähtien.  Pian Vladimir Putin taustavoiminen oli valmis julistamaan uuden maailmanjärjestyksen, jonka avulla Venäjä haki oman paikkansa suurvaltojen hierarkiassa. Se pyrki ns. BRICS -maiden tuella pönkittämään saavuttamaansa jalansijaa. Venäjä ei ainoastaan murtautunut eristäytyneisyydestä, vaan pystyi vaikuttamaan maailmanpolitiikkaan aivan uudella tavalla varsinkin sen jälkeen, kun sotatapahtumat Ukrainassa kääntyivät sille edullisemmiksi.

Venäjän laajentumisen lähikohteeksi sopi Ukraina senkin takia, että Ukraina  -  venäläisten käsityksen mukaan ”länsi- ja fasismisuuntautuneena” – muodostui vaaraksi koko Venäjälle. Ukraina luetaan kaiken  lisäksi myös slaavilaisuuden ja ortodoksisuuden alkukodiksi. Tätä pyhää sanomaa julistettiin kovaäänisesti propagandalla.

Nyt ollaan siinä pisteessä, että Venäjä ei hevillä luovu saavuttamistaan asemista Ukrainassa, mutta toisaalta osapuolet ovat vähitellen taipumassa etsimään aselepomahdollisuuksia. Tästä ollaan kuitenkin vielä kaukana. Trump näyttää jatkavan kiristyslinjalla sekoittaen poliittista pakkaa monilla eri tavoilla. Kiristyksen avulla tapahtuva politikointi on tullut Trumpin tuliaisina nykypolitikkaan liberaalidemokraattisten hyvien  tapojen vastaisesti.

Sivuutan tässä sota- ja rintamatilanteiden läpikäymisen. Eräänlainen ristiriidassa olevien etujen kulminaatiopiste saavutettiin, kun presidentit Trump ja Zelenski sekä Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance ottivat yhteen ”kolmineuvottelussa” Valkoisen talon Oval Officessa helmi-maaliskuun vaihteessa 2025. Seurasi ennenkuulumatonta päälle puhumista ja raivokasta riitelyä, vaikka neuvottelujen alkupuoli oli hyvin seesteistä ja kohteliasta. Riistäytyikö tilanne käsistä? Ei ollut tasoittavaa voimaa eikä puheenjohtajaa jakamassa puheenvuoroja. Neuvottelujen alun rauhallista vaihetta on näytetty kovin valikoivasti ja säästeliäästi suurelle yleisölle. Tuossa osassa keskustelu oli juohevaa ja rakentavaa, johon monet jälkeenpäin ovat toivorikkaina kiinnittäneet huomiota. Lopputuloksena oli kuitenkin välirikko, joka Trumpin mukaan ”tarjosi hyvää TV-viihdettä”. Harvinaislaatuinen riitely jää diplomatian historiaan eräänlaisena pohjanoteerauksena ja toisaalta johtamistaidon koulutuscasena siitä, miten asiat voivat mennä solmuun.

Nyt kun pöly on hiukan laskeutunut, ulkoministeri Marco Rubio on avannut amerikkalaisten näkökulmasta rauhan mahdollisuuksia  ja todennut hiukan omahyväisesti, etteivät sen enempää Joe Biden kuin eurooppalaiset onnistuneet houkuttelemaan Putinia neuvottelupöytään. Toista on nyt, vai onko?  Putinia nimittäin yrittää suostutella Donald Trump. Totta kai rauhan asia on kaikkien huulilla, mutta ongelma on siinä, että esimerkiksi Sergei Lavrov on tyrmännyt kaikki lännen aloitteet Venäjän etujen vastaisina (Ukraina Natoon: EI käy, eurooppalaisia rauhanturvajoukkoja Ukrainaan: EI käy, ja niin edelleen loputtomasti).

Yhtä tylynä on ollut Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegseth todetessaan, että Ukrainasta ei pidä tulla Naton jäsentä, eivätkä alueluovutukset nykytila huomioiden ole realismia. Hegseth ei ole myöskään antamassa Ukraínalle turvatakuita.

Rakentavatko Länsi-Euroopan johtajat pilvilinnoja Ukraina-avusta omantunnon rauhoittamiseksi? Mitä edellä kuvatusta episodista jää käteen? Ehkä selvimmin se, että todennäköisesti Trump ja Vance olivat laatineet tragikoomisen näytelmän juonen etukäteen ja raivoisasti yrittivät leimata Zelenskin erilaisin tekosyin - aina hänen pukeutumistaan ja anteeksipyyntövaatimuksia myöten -  koko näytelmän syntipukiksi.

Tätä kirjoitettaessa näyttää siltä, että Ukraina nyljetään siinä määrin kuin Venäjä haluaa. Miksi se jättäisi käyttämättä hyväkseen tilaisuuden, jossa likaisen työn teki Donald Trump. Ikävimmässä vaihtoehdossa Ukrainalta viedään maat ja käynnistetään puhdistus, joka tuo lisäkatkeruutta murhenäytelmään. Donald Trumpille tämä harjoitus oli bisnesviritelmä, ei mitään muuta. Länsi-Euroopan maat olivat juuri niin lammasmaisia kuin saattoi odottaa. Ne käyttäytyivät tosi paikan tullen samalla  tavalla kuin kollegansa 1930-luvulla. Venäjä, joka vielä 10 vuotta sitten oli hylkiö kansakuntien joukossa, on nyt voimiensa kukkuloilla. Se ei pahimmassa tapauksessa ole sitoutunut mihinkään vastaantuloon. Perästä kuuluu.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Natoa sotilasliittona on testattu kovissa paikoissa varsin harvahkosti  sen olemassa olon aikana. Se ei muodosta käytännössä kiinteää liittoa vaan eräänlaisen turvakehikon, joka voisi toimia parhaimmillaan sotilaallisen pelotteen mahdollistajana.

Kaiken kaikkiaan länsi on liian hajanainen ja erimielinen, jotta Naton viidenteen artiklaan - esimerkkinä Suomi - voitaisiin täydellä luottamuksella nojautua. Suomen varmana pidettävä voimavara on Euroopan kärkipäätä edustava joukkojen rekrytointivalmius ja varustelutaso. Taustalla kummittelee kevään 1940 tilanne, jossa länsivaltojen ensisijaisena intressinä - kovista Suomea tukevista puheista huolimatta -  oli Kiirunan malmivarat. Taitaa nytkin Suomen osalta oma apu olla paras apu!

Nytkin taustalla vaikuttavat Itä-Ukrainan mineraalivarat, joista taloudellista hyötyä hakevat samanaikaisesti USA, Venäjä ja Ukraina itse. Edellä mainittu välirikko kärjistyi sattumalta (vai sittenkin tarkoituksella?) ajankohtaan, jossa piti sopia Donetskin ja Luhanskin  mineraalivaroista. Itse kolmineuvottelu on kerrottu tiedotusvälineissä perin pohjin, joten tähän poimin vain muutaman oman ajatukseni siitä, miten riita eskaloitui. Riitelyhän alkoi vasta kun neuvottelua oli käyty yli puolenvälin. Aggressiivisuudesta vastasi vahvasti amerikkalainen osapuoli. Tuli mieleen oliko hyökkäyksen askelmerkit sovittu yhteisesti Trumpin ja Vancen kesken. Joka tapauksessa Trumpin kanssa voitaneen neuvotella vasta sitten, kun herkkähipiäinen presidentti on saanut jonkinlaisen ”voiton” vastapuolesta. Zelenskillä jäi vaikea tehtävä sekä hävitä näennäisesti että voittaa tosiasiassa neuvottelu. Tälle tielle hän ei lähtenyt, vaan käynnisti vastahyökkäyksen terrierimäisesti. Olisihan hän voinut valita diplomaattisemman linjan  kunnianaran isäntänsä takia ja antaa Trumpille hiukan liekaa taktisista syistä, mutta nyt on muistettava, että Zelenskillä oli puolustettavanaan oman maansa suvereniteetti.

Neuvottelu käytiin tietysti englanniksi, joka käänsi edun natiivienglanninkielisille Vancelle ja Trumpille. Kokemuksesta tiedän, että syntyperäinen ei-englanninkielinen joutuu pelkistämään sanomaansa pysyäkseen keskustelun rytmissä mukana. Juuri tämän ongelman eteen Zelenski joutui.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Quo vadis, Europa?

Mutta missä on varsinainen pihvi erilaisten yksityiskohtien luettelemisen sijaan? Mielestäni on tullut riittävän selkeästi todistetuksi, että Yhdysvaltain  oikeistokonservatiivinen falangi ja Putinin Venäjä ovat  ylätasolla löytäneet toisensa.

 J.D. Vance on tämän ajattelun vakavasti otettava lipunkantaja ja ideologi Trumpin hataran ja hyppelehtivän ajattelun sijaan. Minä, kuten monet muutkin kiinnittivät Valkoisen talon ovaalitoimiston neuvottelussa huomiota siihen, kuinka Vance johti hyökkäystä Zelenskiä vastaan. Taustalla vaikuttaa todella merkittävä asia eli laajennettu etupiiriajattelu. Itse asiassa tullaan hyvin lähelle Putinin uutta maailmanjärjestystä, jossa pelissä ovat paljon suuremmat geopoliittiset argumentit kuin Ukraina. Tältä pohjalta löytyvät myös perustelut Venäjän ahneeseen ja ahdistelevaan suhtautumiseen koskien Euroopan maita riippumatta siitä kuuluvatko maat Natoon vai eivät. Kysymys ei ole vain Ukrainasta vaan koko Euroopan kohtalosta.

Inhorealistisesti on pakko todeta, että ”maailmanrauhan” valttikortit ovat Yhdysvaltain ja Venäjän käsissä. Kysymys ei olekaan enää pelkästään Putinin maailmanjärjestyksestä vaan suurvaltojen keskenään sopimasta Pax  Eurooppa-  tai Pax  Euraasia- maailmanjärjestyksestä, jossa (suuri) osa maista pyritään pakottamaan  vanhoillisten tahojen sopimaan ”rauhaan”. Voidaan hyvin nähdä suuren kehikon sisällä Venäjän pyrkimys lähellä olevien maiden alistamisesta Valko-Venäjän kaltaiseen rajatun suvereniteetin tilaan.

Lähestytäänkö nyt Wienin kongressin 1814-1815 henkeä, jossa Napoleonin sodista voittajina selvinneet taantumukselliset voimat ottivat tehtäväkseen vallan haltuunoton tyrkäten liberaalit voimat syrjään? Nytkin kirjoitetaan voittajavaltioiden historiaa.

Jo nyt on ilmennyt Yhdysvaltain pyrkimys keskeyttää  amerikkalaisten aseiden vienti Ukrainalle siihen asti, kunnes Ukraina suostuu amerikkalaisten  (yhdessä Venäjän kanssa?) - asettamiin rauhanehtoihin. Tämä on jo selvää kiristystä.

Kiihkeä yritys päästä eteenpäin rauhan tavoittelussa jatkuu. Pakko kysyä, kenen rauhasta on kysymys. Missä piilottelee Venäjä? Kiinnitin huomiota siihen, että Venäjästä ei paljoa ole puhuttu viime päivinä. Jää kuva, että Vladimir Putinille katetaan pöytää.

Edellä esitetty on toki vain yksi tulevaisuuden skenaario.

Ehkä tämän kaiken kakofoniamyrskyn silmässä on tyyni kohta, johon kaikki puheissa hakeutuvat tai ainakin pyrkivät?