maanantai 12. maaliskuuta 2012

Tulipunainen kyyhkynen

Haluan kertoa elokuvista, joita arvostan kovasti. Yksi tällainen on Matti Kassilan Tulipunainen kyyhkynen. Kassila ohjasi elokuvan juuri näyttelijälakon kynnyksellä vuonna 1961. Ohjaus, käsikirjoitus, musiikki ja kuvaus ovat kaikki loistavia. Pääosissa ovat Tauno Palo ja Gunvor Sandkvist. Helen Elde ja Risto Mäkelä sivuosissa ovat mainioita.


Elokuvan kehyskertomuksena ovat kesäloman viimeisen viikonlopun tapahtumat. Tohtori Aitamaa ja hänen vaimonsa järjestävät rapukutsut. Kehyksen ensimmäisessä osassa valmistaudutaan juhliin ja lopussa ollaan vastaanottamassa ilmeisen hauskan illan vieraita. Kaikki kehyksessä pelaa. Tunnelma tuo mieleen monet omat ”viimeiset jäähyväiset kesälle” ennen töihin paluuta. Toisaalta halutaan vielä kerran irottautua loman jälkeen käynnistyvästä työstä, toisaalta työelämän jännittävä ja ehkä hiukan ahdistavakin tunnelma painaa jo päälle. Siksi katson elokuvan kerran kesässä !


Ja tarina alkaa… Tohtori Aitamaa (Tauno Palo) on lähdössä kaupunkiin yllättäen ennen rapujuhlia. Syynä on se, että hän avaa vahingossa vaimolleen tulleen kirjeen, josta paljastuu, että vaimolla on rakastaja. Vaimo (Gunvor Sandkvist) käyttäytyy säikähtäneesti tajutessaan, että mies tietää tai aavistaa jotain. Ärtyneesti Aitamaa poistuu mökin pihalta ollakseen todistamassa kirjeeseen sisältynyttä tapaamista vaimon ja rakastajan välillä. Tästä käynnistyy psykologinen thrilleri, jossa ihmisen sielunelämää käydään läpi syväluotaavasti.


Aitamaa kulkee pitkin Helsingin katuja ripeästi askeltaen, ahdistuneena. Välillä hän käy ostamassa kiikarin pystyäkseen paremmin seuraamaan tapahtumien kulkua. Sitten hän näkee vaimonsa ja rakastajan (Matti Oravisto) tapaamisen. Tämän osan kuvaus tapahtuu ilmeisen aidosti Helsingin liikennevilinässä. Kuvaustapa on haasteellinen, koska ympärillä on todelliset ihmiset. Kiihkeä eteneminen paikasta toiseen on etu aitoudelle samalla, kun se tukee tiheärytmisyydellään elokuvan juonta. Todellisuuden vaikutelma on ilmeinen.


Kahden ihmisen kohtaaminen päätyy epäortodoksisesti Helsingin stadionille, jossa tapahtuu väistämätön rakastelukohtaus Aitamaan kiikarin näkökentässä. Hän pakenee tyrmistyneenä laskevan auringon Helsinkiin, vaeltaa meren rannalla poissa tolaltaan. Lopulta hän sattumalta tapaa mystisen naisen, Ritvan (Helen Elde) ja ihastuu silmittömästi. Kun Ritva vie Aitamaan asunnolleen paljastuu totuus: nainen on prostituoitu, joka säälistä - mutta tylysti - ottaa Aitamaan asiakkaakseen. Aitamaa pakenee paikalta ja joutuu suunnattoman ahdistuksen tilaan. Hän vaeltaa takaisin stadionille, jossa kohtaa uuden järkytyksen: vaimo on päivällisen kohtaamisen jälkeen puukotettu hengiltä. Vaimo ei ollut halunnut lähteä rakastajan mukaan, vaan pyrkii irrottautumaan, jolloin mies vihan puuskassa tekee veriteon.


Aitamaa jää tuoreeltaan kiinni epäiltynä vaimonsa murhasta. Kuulusteluissa komisario Mankala (Risto Mäkelä) pilkkoo Aitamaan epäuskottavan selvityksen palasiksi. Koko kuulustelukohtaus on kotimaisen elokuvan huippua. Se on täysin illuusioton kuvaus murhasta epäillyn kuulustelusta, jossa pätevä komisario hoitaa asiaa kyynisesti, mutta tehokkaasti.


Komisariolle tapahtuu kuitenkin erehdys. Aitamaa pääsee karkaamaan ja suunnistaa satamaan - aiemmin on käynyt ilmi, että vaimon murhaaja on perämies - jossa ryhtyy metsästämään murhaajaa poliisit kintereillään.


Aitamaa jäljittää perämiestä ja monen vaiheen jälkeen saapuu oikean laivan kohdalle. Hän ryntää laivaan ilman matkaan oikeuttavaa lippua, löytää perämiehen ja saa lopulta ahdistettua miehen umpikujaan. Aitamaa hyökkää perämiehen kimppuun ja kuristaa hänet. Samaan aikaan poliisi on hälytetty laivaan ja saa Aitamaahan näköyhteyden. Hän pakenee pitkin laivan käytäviä joutuen lopulta paikkaan, josta on pakko joko hypätä kaiteen yli tai antautua. Aitamaa syöksyy suinpäin mereen….


Mitä sitten tapahtuu ? Aitamaa herää lehden alta mökkilaiturilta vaimon huutoihin, että on alettava valmistautumaan rapujuhliin. Tohtori Aitamaa syleilee vaimoaan intohimosesti ilman, että vaimo tajuaa, mistä tämä intohimon puuska johtuu. Mutta elokuvan katsoja kyllä tietää.


Lopussa Kassila marssittaa kutsujen vieraat yksi kerrallaan ovesta sisään. Sieltä tulee Matti Oraviston näyttelemä ”perämies”, josta Aitamaa epäilee, että onko hän hengissä, johon vitsiniekka ”perämies” toteaa, että ”mikäs pahan tappaisi !” Ovesta tulee myöskin sisään salaperäinen nainen, joka paljastuu "perämiehen" rakastajattareksi. Aitamaa kysyy kauniin naisen nimeä. Nainen vastaa, että hän voi olla nimeltään, mitä tohtori haluaa….mutta oikea nimi on Irja. Hänethän opimme tuntemaan ”Ritvana”. Näppärä lopetus elokuvalle.


Elokuva on mainio kuvaus 1960-luvun alun Helsingistä. Monet paikat ovat tuttuja, mutta toki moni paikka on muuttunutkin. Näin kiihkeärytmistä kaupunkikuvausta en löydä muusta suomalaisesta elokuvatuotannosta.


Kassilan elokuvaa kiiteltiin jo sen ilmestyessä elokuvateattereihin, mutta vuosien varrella sen arvo on kasvanut entisestään. Kassila on monipuolinen ohjaaja. Juuri tämän lajityypin filmiä hän ei ollut aiemmin ohjannut, mutta hallitsee tämänkin genren suvereenisti. Osmo Lindemanin musiikki tukee Esko Nevalaisen käsikirjoitusta oivallisesti.


Tauno Palon näyttelijäsuoritus on täysosuma. Oikein harmittaa, että häntä ei nähty enää valkokankaalla juuri kun hän oli parhaimmillaan. En ole erityisesti pitänyt yliteatraalisista näyttelijäsuorituksista vanhemmissa Palo-elokuvissa.

Viisikymmentäluvun lopun myöhäistuotannossa hän näytteli mainiosti charmantin miehen roolia - itse asiassa kaksoisroolia - elokuvassa Kovaa peliä pohjolassa, joka muutoin on keskinkertainen filmi. Myös Palon alkoholistirooli (sivuosa) elokuvassa Mies tältä tähdeltä on upea.


Mihin väliin paremmuudessa Kyyhkynen sijoittuisi Kassilan hienoimpien töiden joukossa? Elokuu on erinomainen alkoholistikuvaus. Sininen viikko on rakkauskertomuksen osalta Kyyhkyseen rinnastettava elokuva. Tietenkin muistamme elokuvat Radio tekee murron ja Hilman päivät uran alkuajoilta. Kuitenkin nostaisin tämän elokuvan aivan kärkeen sekä aihevalintansa että toteuttamistavan puolesta unohtamatta hienoja näyttelijäsuorituksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti