Siihen aikaan, kun villi länsi oli vielä oikeasti villi

 

 

Areenassa on nähtävillä lännen valloitusta käsittelevä loistelias dokumentti Yhdysvaltojen muotoutumisen historiasta. Minun seikkailupitoinen villi länteni alkoi jo 1960-luvun vaihteessa sarjakuvien lukuelämysten myötä. Lännen tarinoita ei silloin juuri kausitilauksina hankittu, vaan irtonumerot noudettiin kirkonkylän kioskista. Minun ikäiseni eläkeläiset muistavat lapsuudesta nuo sarjakuvien sankarit: Kit Carson, Buffalo Bill, Davy Crockett, Tex Willer, Pecos Bill ja lukuisat muut. Osallistuin noiden ympäri maailmaa kiertävien tarinoiden seuraamiseen lukemiskokemuksen kautta. Erityisesti kesäiltaisin heinätöiden keskellä, vinttikamarin hämärässä, perehdyin villiin länteen.

Vasta 1960-luvulla muun tiedostamisen ohessa alettiin nähdä lännen  valloituksessa uusia – ei niin kunniakkaita - piirteitä. Poisoppiminen taruista ja myyteistä vei oman aikansa.  

Muistan, kuinka myötätuntoisesti – ajan hengen vastaisesti - asetuin intiaanisodissa maan alkuperäisväestön  puolelle. Se oli vaistomainen tunne, olin siis  alkuperäisväestön puolella ennen kuin siitä tuli yleisesti hyväksyttyä! Mielipidemuokkaus ei siis aina onnistunut. Eipä siinä kuitenkaan paljon  mietitty alkuperäiskansojen kohtelua syvällisemmässä mielessä.

Paljon tärkeämpää oli hankkia lehtien yksittäisiä numeroita tai (joskus) lehtien vuosikertoja. Lännen valloitusta käsittelevät sarjakuvalehdet olivat yksi keräysvimmani kohteista. Erityinen huomioni kiinnittyi ns. ”kapeisiin lehtiin”, joiden ilmestyminen alkoi jo 1950-luvun alkupuolella. Itse ostin ensimmäisen kapean lehteni vuonna 1961. Se oli Tex Willerin numero 13. Se on edelleen tallessa. Erityisen arvokkaita ovat ja olivat 1950-luvun puolenvälin ja jälkipuoliskon lehdet. Kaikkiaan  minulla on jäljellä vajaat sata kapeata lehteä. Se on ihme: sen verran kova trafiikki on lehtien kulutuksessa ollut. Silti harmittaa, paljon parempaan menneisyyden säilyttämiseen olisi pitänyt päästä.

Texin rinnalla ilmestyi aikanaan myös toinen kapea lehti, "Villi länsi”, jota myös keräsin innolla, mutta ne ovat kadonneet maailman turuilla ja toreilla.

Suurenna kuvat napauttamalla kuvaa!

Niin, ei kulunut kauaakaan, kun lehdistä tuli vaihdannan välineitä koulun välitunneilla, vähän samalla tavalla kuin purkkapakkausten jääkiekkoilijoiden kuvista. Oli hyviä lehtinumeroita ja vähemmän hyviä. Mitä enemmän tulitaisteluja, sen parempi, ja sitä kalliimpi tuote. Vaihtokauppaa harjoitettiin päikseen tai vaikkapa niiden arvon suhteessa. Edelleen vaihdannan väline saattoi olla viikkorahoista säästetty lehden hinta. Jossakin vaiheessa opettajat kiinnittivät huomiota ”vaihtokauppaan”  ja selvästi pelkäsivät (syystäkin), että käytämme suuriakin rahasummia trokaamiseen. Meitä vahdittiin! Ja me oppilaat pidimme visusti salaisuuden piirissä hinnat, joita käytettiin. Ei ollut harvinaista, että hinnaksi/lehti muodostui esimerkiksi 30 tai 50 silloista markkaa. Toisaalta harvinaisesta purkkapakkauksen jääkiekkosankarin figuurista saatettiin maksaa selvästi enemmän. Siinä jo sormet tutisivat meikäläiselläkin.

Wikipediassa kapeiden  lehtien alkuperäiseksi julkaisumaaksi todetaan Italia. Lehden syntymä juontaa juurensa aina vuoteen 1948. Yritin määrittää hallussani olevien lehtien perusteella Suomi-painosten   alkamisvuoden. Yhdessä lehdessä vuosi 1961 mainitaan 9. vuosikerraksi. Lähtövuosi olisi siten ollut vuosi 1953. Wikipedia varmistaa asian: ”Suomessa Tex Willer alkoi ilmestyä tammikuussa 1953 nimellä Tex. Lehti ilmestyi Suomessa piccolo-muodossa (”kapeat lehdet”) vuoteen 1965 saakka keskimäärin 26 numeron vuosivauhdilla”.

Wikipedia kertoo edelleen, että ”sankarihahmon alkuperäinen nimi oli Tex Killer (=tappaja). Nimi oli liian provosoiva ja jouduttiin siksi vaihtamaan. Tex Willeriä luetaan eniten Italiassa, seuraavaksi eniten Suomessa. Myös Norjassa lehti on suosittu”.

Lehden koko vaihteli aikojen kuluessa muuttuen 1960-luvun lopulla liuskamuotoisesta paksuksi pokkariksi. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo muut kujeet mielessä.

Varsinkin liuskamaisten muotoiset lehdet ovat olleet antikvariaattien suosiossa. Liuskamaisten 1950- ja 1960-luvuilla julkaistujen Tex Willerien kunto on säilynyt suhteellisen hyvänä verrattuna 1970-luvun Tex Willereihin, mikä johtuu niiden kestävästä painotavasta; lehtinen on kiinni niitillä selkämyksestään (pitää paikkansa!). Näiden lehtisten hintataso liikkuu antikvariaateissa muutamista euroista aina useampaan kymppiin parhaiden keräily-yksilöiden kohdalla. 1970-luvun Tex Willerien ongelmana on niiden painotekninen ratkaisu: kirjanen on liimasidottu selkämyksestä, jolloin huonon liiman kuivuessa sivut irtoavat avattaessa.

Olivatko villin lännen hahmot oikeasti revolverisankareita? Vähemmässä määrin,  kertoo ”Frontier” – dokumentti. Aseita ei pidetty normaalisti näkyvillä, esimerkiksi vyöllä. Wild Bill Hickok taisi lännen sankareista olla ainoa, joka oli tappajan maineessa, mutta hänkin liioitteli roimasti virantoimituksessa (mm. sheriffinä) syntyneiden uhriensa määrää. Hänelle kävi köpelösti, kun pokerissa tappiolle jäänyt lurjus ampui juopottelevan Hurja-Billin takaapäin. Hickok istui poikkeuksellisesti  selkä saluunan ulko-oveen päin ja kohtasi loppunsa raukkamaisen kostajan toimesta. Suomeksi en tiedä hänestä ilmestyneen nimikkosarjakuvaa, mutta mies muistetaan toisesta syystä: Hickokilla oli kuollessaan kädessään sittemmin historiaan jäänyt ”kuolleen miehen käsi”.

Villin lännen suosio levisi koko tunnettuun maailman. Intiaanit olivat verenhimoisia ja valkoihoisia väijyviä villejä. Käytännössä asia saattoi olla päin vastoin. Sarjakuvien maailma oli suunnattu ensisijaisesti valkoihoisille pojille. Suosion puolesta ja sarjakuvalehtien juonikuvioissa tämän saattoi panna merkille. Vasta kun Arthur Pennin ”Pieni suuri mies” (Little Big Man, 1970) valloitti yleisönsä elokuvateattereissa, alkoivat asenteet muuttua. Paras intiaani ei ollutkaan enää kuollut intiaani.

::::::::::::::::::::::

Olkoon tämä johdanto ”Frontier”-dokumenttisarjan maailmaan, josta kerron  lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.

PS

Oheiseen blogijuttuun lisäsin vielä pari kuvaa

 

 

Maailma muuttuu, mikä säilyy?

 

 

Suurta sotaa seurasi odotus paremmasta maailmasta, joka kulminoitui iskulauseeseen ”ei enää koskaan sotaa”. Ei ollut ensimmäinen kerta - eikä viimeinen -  kun sodat päätettiin tyystin lopettaa. Sodan jälkeen Suomi vaurastui ennen näkemättömällä tavalla. Niin tapahtui monessa muussakin maassa. Vauraus levisi osiin kehittyvää maailmaa. Nyt kun Kiina on noussut talouskilpailun tähdeksi,  helposti unohtuu, että 1980-luvulla ihmiset  Yhdysvalloissa pelkäsivät ”keltaista vaaraa”-  ja tarkoittivat  Japania!

Kansainliiton epäonnistumista ei haluttu toistaa. Niinpä perustettiin YK, Yhdistyneet kansakunnat maailmanrauhan tukipilariksi. Se yhdisti sekä lännen että idän. Ideologiset eroavuudesta eivät estäneet pyrkimystä yhteisen tulevaisuuden rakentamiseksi.

Kaupan esteet purettiin sinnikkäällä työllä ja ajan kanssa. Vaurautta tuntui olevan mahdollista jakaa. Samalla näytti olevan tilaisuus - keskinäisen riippuvuuden politiikan ansiosta - välttää sotaa aiempaa tehokkaammin. Näitä asioita pohtii professori Timo Vihavainen kolumnissaan Kanava-lehden numerossa 6/2023.

Mihin hukkui usko paremmasta?

Vihavainen on (positiivisessa mielessä!) vanha äreä mies, joka antaa sanan säilän viuhua. Pakko kuitenkin tunnustaa, että hän avaa uusia näkökulmia totuttuihin ajatuskaavoihin. Tuumimiset eivät aina osu yksiin hänen ja itseni välillä johtuen osin siitä, että Vihavainen on (mielestäni) patavanhoillinen konservatiivi ja minä luen itseni maltilliseksi liberaaliksi.

Vihavainen näkee meneillään olevassa tapahtumaketjussa paradigman muutoksen: Venäjä on irtautunut toisen maailmansodan jälkeen luodusta sopimusjärjestelmästä, Kiina on noussut kolmanneksi supersuurvallaksi ja itse asiassa enemmänkin, toiseksi kilpailevaksi maailmanmahdiksi Yhdysvaltain kanssa. Venäjä on hiipuva suurvalta, mutta on ydinaseidensa johdosta vaikeasti arvioitavissa oleva tekijä maailmanpolitiikassa.

Samaan aikaan on tapahtumassa järisyttävä muutos, kun BRICS-maiden ympärille on muodostumassa laajeneva keskisuurten valtioiden ryhmä, joka haluaa osansa maailman jaosta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kehittyvät maat yrittävät muodostaa sitoutumattomien maiden rintaman voidakseen pärjätä suurvaltojen maailmassa. Itse asiassa laajennettu BRICS hakee yhteistyötä suurvaltojen kanssa. Näyttää siltä, että ne haluaisivat liittoutua Kiinan ja ehkä Venäjänkin kanssa. Kaikki nämä strategiset kuviot viittaavat siihen, että ylivoimaiselle Yhdysvalloille halutaan vastavoima. Seuraus on, että esimerkiksi Ukrainan tapauksessa sitä tukevat tahot ovat varsin heterogeeninen yhteisö maita, joista osa haluaa irtiottoa yhteisestä Venäjän vastaisesta ja Ukrainaa tukevasta ryhmittymästä.

Mistä tässä kaikessa on kysymys? Voidaan käyttää - Vihavaisen tapaan - kulunutta sanontaa, että elämme murrosaikaa Mutta pikemminkin kysymys on siitä, että nyt haetaan - voimasuhteinen muutosten parhaillaan realisoituessa - strategisia asemia tulevaisuutta varten.

Vihavainen näkee jopa Yhdysvaltojen jäävän Kiinan varjoon ja siksikin muutos on niin järisyttävä. Ollaanko ykkössuurvaltaa syrjäyttämässä kärkipaikalta? Ei välttämättä.  Kiinalla on omat vaikeutensa talouskasvun heikkenemisen ja ihmisten haluamien vapauksien puutteen takia. Kasvu ei näytä enää niin itsestään selvältä kuin aiemmin haluttiin nähdä, pikemminkin vanhenevan Japanin kohtalo häämöttää taustalla.

Ollaan siirtymässä niukkojen tai niukkenevien luonnonvarojen maailmaan, jossa pelisäännöt ovat liikkeessä. Kiinalla on valttikorttinsa harvinaisten maametallien lähteenä. Samaan aikaan esim. liuskeöljyesiintymät Yhdysvaltojen maaperässä todistavat, että Yhdysvallat on valmis vastaamaan haasteeseen. Sanalla sanoen luonnonvaroja käytetään aseena geopoliittisessa kilpailussa. Kasvulla on kuitenkin rajansa.

Väestönkasvu on yksi muutostekijä: Intia on nousemassa väkirikkaimmaksi valtioksi, jos ei ole jo noussut (väite: tapahtui huhtikuussa 2023!),  ja häviäjä on Venäjä. Myös Kiinan lapsipolitiikka on tuottamassa yllätyksiä.

Kaiken taustalla on maapallon rajallinen  kantokyky. Ekologisten katastrofien sattuessa kohdalle on niistä selviäminen kaikkea muuta kuin ratkaistu.

:::::::::::::::::::::::::

Entä Suomi? Miten se sopeutuu muuttuvaan ympäristöön?

Onko Suomi kuin lastu laineella nousevan myrskyn vallitessa? Ennen sanottiin, että kun Venäjällä meni hyvin, meni Suomellakin. Nyt tuo napanuora ei ole niin vahva. Mutta pelottavaa on,  kuinka huolettomasti kuihtuvaan Venäjän kauppaan suhtaudutaan, puhumattakaan pakotteiden vastavaikutuksista. Jos ”vastalahjaksi” mukana olosta pakotteissa saadaan konfliktiherkkä ympäristö ollaan vaikeiden haasteiden edessä.

Itse en näkisi fossiilisista polttoaineista johtuvia ongelmia niin suurena kysymyksenä kuin Vihavainen. Vihavaisen mainitsema huoltovarmuusnäkökulma (turvautuminen vanhoihin energianlähteisin) on kuitenkin varteenotettava mahdollisuus.

Suomi kuuluu ”epäonnekseen” juuri niiden tuotteiden kärkituottajiin, jotka ovat ilmastonmuutoksen kautta ongelmallisia (suot, metsätalous, kaikki metsään liittyvä tuotanto, metsäluonto, kaivannaistuotanto, lisääntyvä matkailu, jota ruokkivat Keski-Euroopan ilmastosyistä heikkenevät kesä/talvi -olosuhteet). Suomi on kaiken kaikkiaan otollinen ehdotuksille, jotka liittyvät luonnon neitseellisyyteen ja luonnonläheisyyteen,  ja joita Suomessa ajatellaan luonnon tarjoamina aarteina maltillisesti hyödynnettyinä.

Vihavainen pitää Suomea taantumataloutena, jonka läheinen asiayhteyssukulainen on Saksa. Suomi on tämän seurauksena ajautunut pitkän aikavälin rakenteellisiin ongelmiin (velkatalous, nollakorkoharha).

Vihavainen puhuu hyvesignaloinnista (liian kunnianhimoiset ilmasto- ja ympäristötavoitteet?). Pitäisi pystyä luopumaan toisarvoisista kiistakysymyksistä (rasismikeskustelu, natsismisyytökset?). Edelleen professorin syytökset kohdistuvat lehdistöön, joka Vihavaisen mielestä pitää yllä edellä mainittuja ”toissijaisia” ongelmia ja henkilöön keskittyviä sensaatioita.

Vihavainen väittää, että kymmeniä vuosia sitten kun kommunistit ja kansandemokraatit olivat vielä voimissaan, pystyttiin hedelmälliseen yhteistyöhön. Nyt puolueet eivät ole ”luokkakantaisia” , mutta pystyvät rakentamaan suuria draamoja , joita ennen olisi pidetty ”kuudennen luokan” kysymyksinä, päättää turhautunut professori kiivaan puheenvuoronsa.

:::::::::::::::::::::::

Vihavaisen teksteissä taustamuuttujana vaikuttaa konservatiivit/liberaalit -vastakkainasettelu. Maailman muutoksesta ei nyt ole kysymys, se muuttuu joka tapauksessa, mutta mikä kannattaa säilyttää?

Vihavainen puolustaa urhoollisesti konservatiivisia arvoja, ja on siinä mielessä harvemmin vastaantuleva  intellektuelli  tänä päivänä. Hän on tulevaisuuspessimisti ja harmittelee kaikkien niiden menetettyjen arvojen perään, joita hän on kunnioittanut, mutta jotka nyt eivät ole enää juuri missään arvossa. Moni haluaisi seurata häntä menneen maailman etsinnässä ja palauttamisessa.  Joiltakin osin ymmärrän häntä, ja joiltakin osin yhdyn hänen huoliinsa, mutta lähes systemaattiselta tuntuva nykyisyyden syyttely tuntuu liian leimaavalta.

Erityisen kriittinen Vihavainen on lehdistöä kohtaan, jonka käytös on hänen mielestään holtitonta. Pressi on hänen mielestään unohtanut kaikki asiallisuuden ja korrektiuden piirteet, ja keskittyy jonnin joutaviin hömpötyksiin ml. henkilökohtaisuuksiin meneminen. Aiemmin ominainen luottamuspääoma on paljolti hukattu. Tältä osin jaan hänen huolensa varauksin. Uutiskeskeiset päivälehdet ovat lähentyneet iltapäivälehtiä sensaatioiden tavoittelussaan.

Räikeimmin iltapäivälehdistö on käsitellyt viimeaikaisista kohteista Sanna Marinia tehden useisiin lehden numeroihin yltäviä sivujen pituisia ”reportaaseja” hänen liikkeistään ja pukeutumisestaan. Informaatioarvosta ei juuri voida puhua, samaa uutista uusinnetaan lehdestä toiseen hieman näkökulmaa muuttaen. Tärkeintä tuntuu olevan lehden myynti, artikkeleiden sisällöstä viis veisatkoon.

Ideologialtaan Vihavainen jakaa arkisella tasolla perussuomalaiset arvot. Sama muuttuvaan maailmaan kohdistuva vierastaminen seuraa miestä välillä oikeaan osuen, välillä harhapoluille eksyen. Nykyanalyyseissa konservatiivisuuspainotukset ja tietty asenteellisuus aika ajoin häiritsevät. Entä jos hän on oikeassa? Ihminenhän liikkuu ajassa ja avaruudessa, josta määritelmiä ja tarkempia sijainteja tekevät jälkipolvet usein jälkiviisaina.

Tutkijana ja historioitsijana arvostan hänen tekstiensä syvällisyyttä ja tietorikkautta nyansseja myöten. Hän osaa myös luoda kokonaiskuvan henkilöstä tai aikakaudesta alan parhaiden perinteiden mukaan.

Ajattelijana ja tekstintuottajana hän on Suomen konservatismin Grand Old Man.

Nykysodan logiikka on nyt nähtävissä ja arvioitavissa

 

 Presidentti Niinistö puuttui ydinaseiden tuhovoimaan puheenvuorossaan vastikään. Palaan puheen sisältöön pian johdannon jälkeen, jossa otan kantaa toisen maailmansodan kahden atomipommin vaikutuksiin ja joihinkin ydinaseeseen rinnastettaviin tuhoaseisiin. Kysyin aluksi asiaa tekoälyltä, Chat GPT:ltä.

Ja Chat GPT vastasi: ….”Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin. Ensimmäinen pommi pudotettiin Hiroshimaan 6. elokuuta 1945 ja toinen Nagasakiin 9. elokuuta 1945.” Uhrien määrästä tekoäly esitti seuraavaa: ”Tarkat kuolonuhrien määrät ovat vaihdelleet eri lähteiden ja arvioiden välillä vuosien varrella, mutta seuraavat arviot ovat yleisiä: Hiroshimassa arvioidaan kuolleen välillä 90 000 ja 166 000 ihmistä atomipommin räjähtämisen seurauksena. Nagasakissa arvioidaan kuolleen noin 60 000–80 000 ihmistä”. Molemmissa kaupungeissa oli räjähdyshetkellä noin 350 000 asukasta (varauksin vaihtelevien tietojen takia/PT).

Lisäksi on tärkeää huomata, että atomipommit aiheuttivat vakavia pitkäaikaisia terveysvaikutuksia säteilyn, palojen ja säteilylle altistumisen vuoksi

Kuitenkin suurimmat välittömät ihmisuhrit syntyivät,  kun amerikkalaiset pommittivat palopommein puurakenteisia kaupunkeja (kuten Tokio). Tästä tekoäly esittää seuraavan arvion:

”Tokion suurin ilmapommitus tapahtui maaliskuussa 1945, kun Yhdysvallat suoritti massiivisen tulipalopommituksen. Tämä pommitus aiheutti suuria tulipaloja, jotka levisivät laajalle alueelle kaupungissa. Kuolonuhrien määrä tässä iskussa oli valtava, ja arviot vaihtelevat, mutta ne voivat olla jopa satojatuhansia ihmisiä. On kuitenkin tärkeää huomata, että tarkkojen tietojen saaminen tästä ajanjaksosta voi olla vaikeaa, ja kuolonuhrien määrästä on eri arvioita eri lähteissä.”

Toisen maailmasodan kokemukset ulottuivat kylmän sodan kriittisimpiin hetkiin, kuten Kuuban kriisiin 1962:  molemmissa näistä eräinä avainhenkilöinä olivat kenraali Curtis LeMay (joka vaati ydinaseen käyttöä Kuubaa vastaan!) ja Robert McNamara. Toisessa maailmansodassa - sittemmin Yhdysvaltain  puolustusministeri -Robert McNamara laski amerikkalaisten pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia, jotta Japanin (palo)pommituksilla olisi ollut mahdollisimman suuri tuhovaikutus. Hänen esimiehensä tuolloin oli Curtis LeMay. Myöhemmin ilmavoimien komentajana toimineen  LeMayn johtamissa palopommein tapahtuneissa pommituksissa kuoli satoja tuhansia japanilaisia eli enemmän kuin kahdella ydinpommilla yhteensä. LeMay aivan oikein totesi, että jos sota olisi päättynyt toisin, olisi hänet tuomittu sotarikollisena.

Yleensä ydinsota esitetään kaiken loppuna kuten presidentti Niinistökin totesi. Eräässä vanhassa blogikirjoituksessani viittaan tiedemiesarvioon  ”edistyksen vuosikymmeneltä”, 1960-luvulta:

”Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen”. Tulevaisuuden tutkimuksen tähti oli 1960-luvun alussa Herman Kahn. Hän ennusti (ja suorastaan laski) optimistisesti, että ydinsodalla voi olla voittaja. Tätä voisi sanoa jo ylioptimismiksi tai karhunpalvelukseksi optimismille.

Me kannamme aiemmat kokemuksemme mukanamme lähestyessämme suurta tuntematonta. Aivan kuten toisen maailmasodan kokemukset vaikuttivat meihin kylmän sodan aikalaisiin, vaikuttavat kylmän sodan kauhut nyt Ukrainan sotaan (ja sen seuraamuksista esitettäviin arvioihin). Se, mitä tapahtuu todella,  jää  vaikuttaman tulevaan. Tosiasia lienee, että olemme kuin pikku lapsia arvuuttelemassa Ison Pahan Suden olemusta.

:::::::::::::::::::::::::::::

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö hätkähdytti kuulijoita muistuttamalla vähän aikaa sitten politiikan toimittajien tilaisuudessa ydinaseiden riskeistä Ukrainassa. ”Se riski, että atomiaseet alkavat puhua, on aivan valtava. Kyllä se merkitsee loppua”, Niinistö sanoi ja korosti puhuvansa teoreettisesta tilanteesta.

Kummastelin puhetta heti sen tultua julki. Mitään erityistä perustetta en puheen pitämiseen juuri nyt havainnut.  Oliko presidentillä jotain tietoa, jota me muut emme olisi saaneet? Tuskinpa sittenkään. Selitykseksi jää, että presidentti halusi muistuttaa, mihin Ukrainan sodan eskalaatio saattaa johtaa. En kuitenkaan itse olisi käyttänyt tällaista puhetta sen käsityksen pohjalta, joka minulla on. Puhetta on seurannut hiljaisuus. Ikään kuin kukaan ei haluaisi muistuttaa pahimman olemassaolosta tai sitten voittoisa Nato-retoriikka on rauhoittanut ilmanalaa. Asiantuntijapiireissäkin asiaan kajottiin viiveellä. Kuulun niihin, joiden mielestä  Niinistön puhe oli tarpeetonta erityisen huolen herättämistä. Huoli yleisemmällä tasolla on tietenkin läsnä joka hetki.

Suurvaltojen välillä on varmaan välitetty viestejä,  joilla on haluttu ilmaista,  mikä on lopputulos, jos suuri hävitys käynnistyy. On muistutettu Reaganin ja Gorbatsovin teesistä: ”Ydinsotaa ei voi voittaa, eikä sitä saa koskaan käydä”. Retoriikassa tosin Herman Kahn rinnasti ydinaseen tietyllä tavalla konventionaalisiin sodankäyntivälineisiin ottaen tietoisen riskin. Nyt on sitten väläytetty maailmanrauhan kannalta ”vähemmän vaarallisten” taktisten ydinaseiden käyttöä ikään kuin välimuotona tuhovaikutukseltaan massiivisille ydinpommeille ja tavanomaisille tuhoaseille. Suurin haaste on se, että ydinaseen käytön kynnystä koko ajan madalletaan. Vallitsee haastamisten kilpajuoksu.

Monesti kylmän sodan aikana otettiin esille vahingossa syntyvän ydinsodan mahdollisuus, vaikka sen todennäköisyys on hyvin pieni, ja niin lienee asiaintila nytkin. Vielä on mahdollisuuksien rajoissa, että epätoivoiseen tilanteeseen ajautuva Putin menettää loputkin järjestetään ja käynnistää oikeasti ”Venäjä ilman rajoja ” hävityksen.

Tällä hetkellä käydään kolmea sotaa yhtaikaa: yhtä rintamilla Ukrainassa ja toista siviilejä ja infrastruktuuria ohjuksilla hävittäen sekä kolmatta propagandassa, jota varsinkin Dmitri Medvedev ja osa Venäjän tiedotusvälineistä sen räikeimmässä muodossa harrastaa.

::::::::::::::::::::::

Maanpuolustuskorkeakoulun professori Tommi Koivula on puuttunut asiaan, josta ei ole juuri ollut puhetta, nimittäin siihen, miten Natoon liittyminen syvällisemmin muutti Suomessa. Yhtenä näkökulmana Koivula toteaa liittymisen Natoon tapahtuneen kiireellä todeten suomalaisen identiteetin muuttuneen ”ratkaisevasti”. Nyt kysymys ei ole yksin pärjäämisestä niin kuin talvisodassa, jota Koivula – sitäkin - pitää myyttinä. Koivula toteaa Suomen saaneen apua kaikissa toisen maailmansodan aikana käymissään sodissa. No, talvisodassa ja Lapin sodassa kuitenkin vähemmän! Nyt tilanne on toinen strategisesti, taktisesti ja voimasuhteiden kannalta: kuulumme länsiliittoutuneisiin. Yhteistyö merkitsee työnjakoa. Esimerkiksi ilmavalvonnasta eivät välttämättä huolehdi pelkästään (tai ei lainkaan) omien puolustusvoimien koneet.

Uudessa tilanteessa Suomi joutuu ajattelemaan myös muiden turvallisuutta ja vastineeksi se itse saa muiden suojaa. Oleellinen osa tätä mekanismia ovat yhteisharjoitukset.

Yksi Suomen puolustusvoimien ja yhteistyökumppaniemme vanhoista tavoitteista on ollut viestiä ulospäin, että Suomi on liian vahva maa, jotta tämän maan miehittämiseen kannattaa tuhlata isoja voimavaroja. Toki Suomi välitti samaa viestiä jo silloin, kun se oli sotilaallisesti liittoutumaton. Vahvat omat puolustusvoimat ovat kaiken A ja O. Koivulan mielestä viesti on nyt vaihtunut. Nyt tärkeää on tuoda julki, että Suomella on Naton tarjoama pelote.

Pelote pitää sisällään Koivulan mielestä myös ohjukset ja ydinaseet. Kuten arvata saattaa suomalaisten haasteena on suhtautuminen ydinaseisiin. Aiemmin kanta on ollut selvä: ydinaseet tulee hoitaa kansainvälisen  aseriisunnan ja asevalvonnan keinoin. Pelotteen takia Suomen on mietittävä suhdettaan ydinaseisiin ”jonkin verran uusiksi”, toteaa professori ambivalentisti.  Koska pelote on sidottu Natoon ja ydinaseisiin, on suhdettamme Natoonkin tarkasteltava uudesta näkövinkkelistä – mielestäni aiempaa kriittisemmin.

Koivula puhuu kiertoilmauksilla yrittäessään olla hienovarainen herkässä asiassa puhuttaessa ydinasearsenaalista.  

Kun suomalaiset muuttivat kantansa Natoon suopeaksi keväällä 2022 Venäjän hyökkäyksen takia, eivät suomalaiset osanneet ottaa kantaa ydinaseisiin. Nyt kuitenkin jää epäilyttämään, että ydinaseita ollaan hivuttamassa Nato-diiliin jälkeenpäin siihen kuuluvana osana. Vähintäänkin ydinaseisiin pitäisi päästä ottamaan kantaa erillisenä kysymyksenä, ehkä myös Suomeen sijoitettaviin joukkoyksiköihin. Suomen osalta on toistaiseksi auki osallistuminen ydinaseharjoituksiin. Jos se päättää osallistua, ”tätä ei kerrota julkisuuteen”.

Natoon liittymisen lisukkeina on tulossa vähitellen erilaisia uusia velvoitteita. Erillinen Yhdysvaltain kanssa tehty puolustusyhteistyösopimus (DCA) tulee oletettavasti varmistamaan tilanteen, jossa Suomeen sijoitetaan pysyvästi amerikkalaisia joukkoja. Mitenkään tyhjentävästi ei ole pystytty perustelemaan, miksi tarvitaan sekä Nato että DCA.

Näin ne ihmiset ovat saaneet tahtonsa lävitse, jotka alun perinkin suhtautuivat Natoon myönteisesti. Me kriitikot olemme jääneet pahasti alakynteen. Veikkaan kuitenkin, että aikojen saatossa Nato-kritiikki tulee elpymään uusien asevarustelutoimien ja nousevien kustannusten myötä. Kaiken päälle useampi kuin yksi presidenttiehdokkaista kannattaa puolustusmenojen nostamista kahden prosentin tavoitteesta kolmeen, ehkä jopa neljään prosenttiin bkt:stä. Tällaiset luvut toteutuessaan muuttavat yhteiskunnan panoksia sotilaallisten tarkoitusperien hyväksi ja ovat pois hyvinvointipalveluista lisäten samalla velkaa.

Suomi on nyt mukana suureessa asevarustelupelissä. Päinvastaiseen suuntaan vaikuttaisivat Kati Juvan HS:n mielipideosastolla (”Ydinsodan uhka on todellinen, mutta sitä voidaan lievittää”) 16.9.2023 esittämät teesit: ydinaseiden tasapuolinen vähentäminen, ydinaseiden ottaminen pois jatkuvasta hälytystilasta, ensi-iskun kieltävä sopimus, ”eteen työnnettyjen” ydinaseiden vetäminen pois asemistaan liittolaismaissa.

::::::::::::::::::::::

Olen suhtautunut kriittisesti sotilaalliseen liittoutumiseen, mutta kun nyt ollaan liitossa Naton kanssa, olen sopeutunut siihen, mutten kritiikittömästi. Olen piikki kovimpien liittoutumis- ja asevarusteluintoilijoiden lihassa.  Liittoutumattomuuden hyviä puolia voisi luetella pitkän listan verran (jonka olen tehnytkin muissa yhteyksissä), mutta jääköön tällä kertaa. Venäjä-suhde on avoin haava, jonka umpeen kuromisessa menee aikaa. Niinistön epäröinti Natoon-liittymisessä keväällä 2022 itse asiassa ilahdutti ja tyynnytti minua vastuuntuntoisuudessaan, samoin kuin vastikään Niinistön ilmaisema  rakentavuuden tarve Venäjä-suhteissa. Historia ei pääty tähän tai seuraavaan vuoteen vaan jatkuu…

Joskus sanottiin, että Suomella menee hyvin, kun Venäjällä menee hyvin. No, nyt ei mene hyvin. Ei kummallakaan.  Tilanteen toimimattomuutta ei julkisuudessa pahoitella, koska Ukrainan sodan takia linjan pitää ymmärrettävästi olla rikkumaton, mutta toisenlaisiakin näkemyksiä sallittakoon: Suomi tarvitsee Venäjää pidemmällä aikavälillä.

Professori Koivula ei yllätä kannanotoillaan. Hän mainitsee Suomen kokemat ”syvällisemmät” muutokset, jotka tulivat  Naton myötä ilman laajempaa keskustelua. Muutokseksi ei mielestäni pelkästään riitä, että nyt kuulumme ”joukkoon” yksinyrittämisen sijasta. Toisaalta tuskin Maanpuolustuskorkeakoulun professorilta voidaan odottaa ankarampaa kritiikkiä Suomen liittoutumiseen nähden näissä olosuhteissa.

PS/20.9.2023

Olin epätarkka tuodessani esille mahdollisuutena ydinaseiden sijoittamisen Suomeen. Suomi on ydinsulkusopimuksen allekirjoitettuaan sitoutunut olemaan ottamatta ydinaseita vastaan. Natolla ei ole sotilasliittona omia ydinaseita. Sen sijaan Yhdysvalloilla, Ranskalla ja Britannialla on oman päätöksentekonsa alaisuudessa mahdollisuus käyttää ydinaseita (niitä voidaan käyttää myös muiden Nato-maiden puolustamiseen). 

 

 

 

Turvallisuushakuisuus jakaa puolueiden kannatusta

 

 Huhtikuun eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin oikeistohallitus, jonka syntymä- ja kasvukipuja on seurattu mielenkiinnolla. Hallitus on ajautunut kriisistä toiseen jo ennen kuin se on ehtinyt toteuttamaan mitään ohjelmastaan.

On selvää, että osa äänestäjistä tuntee helpotusta, kun porvarihallitus oikeistosävytettynä sai vallan. Tästä hallituksesta odotetaan porvaripuolella parannettua painosta verrattuna Juha Sipilän porvarihallitukseen. Sipilän porvaririntama toimi ikään kuin jäänsärkijänä puoluekentän ahtojäissä, mutta törmäsi lopulta liian paksuun jäähän. Suomalaista hyvinvointivaltiota lisukkeineen on vaikea murtaa, vaikka sitä aina silloin tällöin yritetään. Pääosin tämä johtuu siitä, että kaikki puolueet ovat enemmän tai vähemmän sen kannalla.

Oikealla ykköshuoli  on valtion velkaantuminen. On päässyt unohtumaan,  että velka muodostui koronaepidemiasta, Natoon liittymisestä ja yleisestä talouden rospuutosta (korkea inflaatio, korkeat korot ym.). Näihin reagoitiin aikoinaan yhteisvastuullisesti velkaa lisäämällä. Hallitus on luonut velkaan kohdistuvan vimmaisen pelon, jossa toki on vinha perä. Velka on kuitenkin nyt keskimääräistä eurooppalaista tasoa. Pelkona on tulevaisuuteen kohdistuvan velan hallinta. Hallitus katsoo, että uhkaavasti kytevää tulipaloa tulee torjua ennakolta.

Vasemmalla on oltu huolissaan sosiaaliturvajärjestelmän leikkauksista, eikä kysymys ole turhasta huolesta. Nykyinen hallitus tuntuu olevan tosissaan leikkaustarpeista. Nyt vallitsee syvä erimielisyys leikkausten toteuttamisajankohdasta, onhan valtakunta vaipumassa jonkinasteiseen taantumaan.

Suomalaisessa kansanvaltaisessa järjestelmässä muutokset ja uudistukset etenevät hitaasti, koska asialle kuin asialle syntyy vastaliike. Toisaalta järjestelmälle on ominaista suuren arvon antaminen riittävälle harkinnalle. Lopulta esim. Marinin hallituksen aikana lainsäädäntötyö eteni kuitenkin kohtuullisen rivakasti ottaen huomioon hallituksen kokemat isot haasteet.

::::::::::::::::::::::::::::

Arvioin ohessa suurimpia puolueita niiden saaman henkisen perinnön ja tulevaisuudenodotusten kautta. Aloitetaan gallup-ykkösestä sdp:stä. Harmaaseen sdp:hen syttyi tähti viime vaalikauden alussa. Sanna Marinin perintöä on vaikea arvioida, se on monitahoinen ja ristiriitainen. Alleviivaan hänen menestyksekästä toimintaansa ”uuden” Suomi-kuvan luojana. Tässä mielessä hän on ilmiö. Esiintymiskykyisyys kansainvälisissä ympyröissä on suomalaisilla vielä hakusessa, mutta Marinin esimerkin avulla tämäkin korjaantunee.

 Joskus hänen esiintymisensä oli järkähtämätöntä. Toisaalta taas bile-Marin rikkoi jo totutut säännöt, johon  ihmiset eivät olleet vielä  valmiit. Oliko hän vasemmistodemari vai tilaisuutta odottava uraohjus. En usko, etteikö hän olisi ollut vilpitön ajatuksissaan, mutta silloin tällöin jouduin epäilemään hänen arvostelukykyään. Hänen menestyksensä ulkomaisessa mediassa on ollut kiistatonta. Hän ei leimautunut liiallisesti bile-Marinina, vaan otti taitavasti yllätysmomentit käyttöön puheissaan ja pukeutumisessaan.

Nyt ihmisten pitäisi tottua Antti Lindmanin tavanomaisempaan käyttäytymiseen. Hän on kuin standardi sdpläinen. Ehkä muutos ei kuitenkaan ole niin suuri kuin kuvittelemme. Tämä näkyy – toistaiseksi – myös puolueen gallup-kannatuksessa.

Tärkeämpää sittenkin opposition kannalta on hallituksen kannatus. Se oli em. gallupissa 47,7 % (pudonnut 3,3, % kesän aikana). Edellinen hallitus ei ollut näin heikoissa kantimissa kertaakaan.

Kokoomuksen valtti on ollut sen kannatuksen tasainen vahvuus. Kokoomusta eivät muut puolueet varsinaisesti ahdistele. Se saa olla ja elää omalla reviirillään, joka ulottuu oikeistosta jopa hieman keskiviivan vasemmalle  puolelle. Kannatukselle on tyypillistä, että puolue kerää noin 20 prosentin (plus-miinus 3-4 prosenttia) ääniosuuden valtakunnallisesti vaaleista toiseen. Puolue on liberaalien aatteiden ja maltillisten konservatiivisten ajatusten muodostama kokonaisuus, joka kelpaa päällisin puolin huomattavalle joukolle suomalaisia.

Kokoomusta voi uhata sen aika ajoin ilmenevä ylimielisyys tai ainakin sellaiseksi mielletty käyttäytyminen. Uudessa hallituksessa kokoomuskin on uudessa tilanteessa,  kun se joutuu perussuomalaisten takia ottamaan kriittisesti kantaa oikean reunan ilmiöihin pitkästä aikaa. Puolue joutuu punnittavaksi siitä, kuinka humaania linjaa se pystyy perussuomalaisten paineessa toteuttamaan.

Perussuomalaiset ovat agendalleen valinneet sellaisia uudistuksia,  jotka vetoavat osaan sen kannattajakunnasta, varsinkin niihin, jotka näkevät hyvinvointiyhteiskunnassa holhousyhteiskunnan piirteitä. Mutta toisaalta uudistukset herättävät myös vastareaktioita, ja puolueen kannatusta uhkaa keskustapuolue, joka himoitsee perussuomalaisille menettämäänsä kannatuspotentiaalia.

Kokoomuksen kannattajakunta pysynee melko vakaana, muttei ole kasvanut kuitenkaan taannoisiin gallup-kannatuksen lähes 25 prosentin lukemiin, vaan on päinvastoin hieman laskussa. Hyötyjä tästä äänestäjien kierrossa on sdp, mutta sen varjona ovat ne taktiset äänestäjät, jotka vihreiden ja vasemmistoliiton sijaan äänestivät kevään vaaleissa sdp:tä (pyrkiessään torjumaan perussuomalaisten hallitukseen nousun) ja haluavat nyt palata vanhaan puolueeseensa. Tämä näkyy Hesarin mielipidetiedustelussa 13.9.2023 pienenä paluuliikenteenä. Sdp ei ole kärsinyt tästä, vaan on päinvastoin pitänyt hyvin puolensa kannatusmittauksissa ehkäpä juuri ihmisten turvallisuushakuisuudesta johtuen. Myös keskustan kannatus oireilee kasvutrendiä, joskin sitä on liian  aikaista vahvistaa, niin monta kertaa kasvu on tyrehtynyt alkuunsa. Perussuomalaisten ääniä hamuavat monet eri tahot. Puolue joutuu taistelemaan, jottei se koe samanlaista heiluriliikettä kuin aiemmin 2010-luvulla.

Muutoin puoluekenttä on hyvin staattinen. Rkp:n ja kd:n, samoin kuin Liike NYTin ja mikropuolueiden ryhmä ”Muut” kannatus ei juuri liiku.

Perussuomalaiset saivat kevään 2023 vaaleissa 621 000 ääntä (sosiaalidemokraatit 617 500). Puolueen tunkeutuminen kärkitaistoon kannatusmittauksissa  osoittaa, että puoluekenttään sovitettuna se tarjoaa  uuden vaihtoehdon oikeistokonservatiivisella ohjelmalla. Kokoomuksesta se eroaa sikäli, että liberalismi on sille myrkkyä.

Puolue on kerännyt joukon ”puolueetonta” sivistyneistöä puolueen jäseniksi ja kansanedustajiksi saakka. Tällä tavalla se parantaa mainettaan kykypuolueena. Muutama nuori skarppi kansanedustaja tekee hyvää puolueelle kuin puolueelle.

Toisaalta puolueella on suunnaton työ valvoa omia joukkojaan päästämästä suustaan sammakoita tai rasistisia kommentteja, joita joudutaan pyytämään heti anteeksi. Puolueen monien jäsenten käsitys rasismista poikkeaa valtavirran käsityksistä. Siksi puolueen yksittäisten jäsenten käytös on arvaamatonta.  Puolueella on edelleen jotain protestimaista menettelyssään. Se protestoi esimerkiksi ”liian pitkälle” vietyä hyvinvointivaltiota vastaan.

::::::::::::::::::::::::::

Puolueiden vaalien jälkeisissä gallup-tuloksissa näen tiettyä turvallisuushakuisuutta, joka ei kuitenkaan vielä ole kovin selväpiirteistä. Hallituksen ohjelma on niin vahvasti sosiaaliturvaa kaventava,  että ihmiset ovat levottomia ja hakevat tukea vanhasta sdp:stä, joka ehkä koetaan turvasatamana. Sen vanavedessä etenevät myös vihreät ja vasemmistoliitto.

Voisiko puoluekenttä muuttua radikaalisti viiden-kymmenen vuoden kuluessa? Ei voi. Mikään pienpuolueista ei näytä nousevan irti mitättömyydestä, ei edes Hjallis Harkimon Liike Nyt, joka törmää kokoomuksen vakiintuneeseen kannatukseen ja perussuomalaisten räyhäkonservatismiin.

Juuri nyt oikeistopuhuri käy yli poliittisen kentän ja perussuomalaiset ovat hyötyneet tästä. Kysymys on oikeistoideologisesta llmapiiristä, joka on saanut jalansijaa laajalti varsinkin Euroopassa.

 

 

 

Yhteiskunnallisen pahoinvoinnin haasteet: rakenteelliset syyt vs. yksilön vastuu

 

 Viime päivinä Helsingin Sanomien yleisöosastossa on julkaistu parikin kirjoitusta (Satu Heikkinen 16.8.2023: ”Elämässä pärjääminen ei ole täysin itsestä kiinni” ja Tiina Helin 9.8.2023: ”Kulttuurimme tuottaa itsekkäitä ihmisiä”) suomalaisen henkisen pahoinvoinnin syy-yhteyksistä ja vastuukysymyksistä. Avainväite on seuraava: ”vastuu rakenteellisten ongelmien ratkaisusta sälytetään yksilöiden harteille”. Tällä viitataan siihen, että yhteiskunnalliset ongelmat tulevat (muka) sillä ratkaistuiksi, kun kansalaiset tekevät itsestään terapeuttisen tiedon avulla parempia kansalaisia esimerkiksi työllistyäkseen.

Tällä ajattelulla on luotu markkinat psykologisille ja terapeuttisille palveluille aina koutsaamiseen  saakka.  Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksilön ongelmana, ei yhteiskunnallisena ongelmana.

Jos käytetään työllistymistä esimerkkinä ylläkuvatusta problematiikasta, niin nykymallin mukaiset työllistämisen/työllistymisen pelkistetyt vaihtoehdot voisivat olla seuraavat:

1)      Yksilön omat ratkaisut

2)      Yhteiskunnan tarjoamat ratkaisut, joita ovat heikentäneet julkiseen sektoriin kohdistetut leikkaukset

3)      Yksityisen yritystoiminnan tarjoamat ratkaisut

Em. mielipidekirjoitukset kulminoituvat seuraavaan väitteeseen/oletukseen: ”Rakenteellista epätasa-arvoa tarkastellaan yksikön ongelmana, johon hänen on löydettävä ratkaisu itseään kehittämällä”. Voidaan kysyä, miksi yhteiskunta antaa niin vajaat eväät sosiaaliselle hyväksyttävyydelle.

Olen seurannut läheltä parinkin ihmisen työllistymistaistelua ja pannut merkille, että kysymyksessä on yksilön ja järjestelmän monikeskeisestä ongelmasta. Toisella puolella ovat mm. yhteiskunnan työllistämistoimet keppeineen ja porkkanoineen  ja toisella puolella mm. yksilön itseensä kohdistamat usein ahdistavat odotukset  työllistymis/kouluttautumiskynnyksen ylittämiseksi. Työnantajalla taas on tarve palkata ”paras hakija päältä”, mikä on ymmärrettävää kovassa osaajien kilpailussa.

Taustalla työllistymisvaikeuksissa ovat monesti yksilön psyykkiset ym. vaikeudet ja lähiympäristön luomat paineet. Ehkä vastausta on etsittävä nykyisestä usein ristiriitojen ja moninaisten vaatimusten täyttämästä työympäristöstä. Työympäristössä on jotain, joka tuottaa ongelmia työssä käyville saati sitten työtä hakeville työttömille. Jos muuri on toistuvasti vastassa työnhaku vaikeutuu tai tyssää kokonaan.

Työllistymisen esteenä voi olla esim. fyysinen sairaus, psyyken ongelmat tai  jokin muu pimentoon jäävä seikka. Voi olla, että työhistoria onkin rasite työnhaussa, ei etu.

Rakenteelliset ongelmat työllistämisessä voivat johtua esimerkiksi seuraavasta: uuden työntekijän palkkaamisen vaatima perehdytys ei onnistu, koska työ (ja työhön perehdyttäminen) on aliresursoitu.  Otetaan esimerkki. Nykyinen ns. toimistotyö on erittäin vaativaa tarvittavine it-osaamisineen. Sellainen kuvio saattaa toistua, että perehdytystä ei anna poislähtevä ja työn hallitseva  työntekijä, vaan se jää jopa toiminnanohjausjärjestelmän toimittavan yrityksen varaan. Työpaikalla it-järjestelmä on ollut yhden (sen poislähteneen) henkilön varassa, koska organisaatio on hiottu ohueksi. Sitä ei enää osaa kukaan kunnolla, kaikkein vähiten työpaikan pomo. Pieleen menee. Kaikki virheet tehneenä entisenä työnantajana luulen tietäväni jotain tästä asiasta.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Em. yleisöosastokirjoituksissa viitataan uusliberalismiin itsekkään ajattelun katalysaattorina, ihmisten välisen kilpailun kiristäjänä ja yksilön kokeman hyvinvoinnin vähentäjänä.

Olen kirjoittanut paljon uusliberalismista näissä blogikirjoituksissa. Käytän kuitenkin seuraavassa lähteenäni Ylen Elävässä arkistossa julkistettua  Sirpa Jegorowin koostamaa artikkelia,  jossa määritetään uusliberalismi mielestäni oikeansuuntaisesti: ”Uusliberalismi on talouspoliittinen suuntaus, jolla on taloustieteellinen perusta. Uusliberalismin mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Sen tunnusmerkkeinä pidetään tiukkaa talouskuria, valtion omaisuuden yksityistämistä, yksityisen sektorin toiminnan kannattavuuden parantamista ja sääntelyn vähentämistä. Uusliberaali talouspolitiikka tavoittelee myös taloudellista toimintaa säätelevien normien vähentämistä ja tulonsiirroilla rahoitetun hyvinvointivaltion purkamista.

Uusliberalismi koetaan usein hyvinvointiyhteiskunnan ja sen luomisessa tarvitun yhtenäiskulttuurin (ja solidaarisuuden) vastavoimana. Em. yleisöosastokirjoituksissa nähdään yksilön psyyken ongelmat uusliberalismin johdannaisina.

Uusliberalismi työntyi keynesiläisen hyvinvointiyhteiskunnan sisälle 1960- 1970-luvulta lähtien. Tulkintani mukaan kahdeksankymmentäluku oli uusliberalismi voimaantumisen aikaa ja 1990-luvulla ajattelu edelleen vahvistui. Lopulta - edelleen tulkintani mukaan - vuoden 2008  finanssikriisin kokemukset tuottivat antiteesin uusliberalismille.

::::::::::::::::::::::::

Kysymys rakenteista vs. yksilön vastuusta on varmaankin ikuinen. Siinä voi nähdä myös ideologisen vastakkainasettelun piirteitä, mutta ei upota siihen suohon. Kun tarpeeksi vanhaksi elää,  näkee eri yhteiskunnallisten trendien vaihtuvuuden selkeämmin kuin keskittymällä nykypäivään. Solidaarisuuden voimannäyttöjä voitaneen hakea 1960- ja 1970-luvulta. Itsekkään ajattelun kasvun vuodet ja vuosikymmenet tulivat 1980-luvulla ja siitä eteenpäin. Mutta oliko nyt käsiteltävässä teemassa kysymys ensi sijassa yhteiskunnallisesta virtauksesta nimeltä uusliberalismi? Jokainen voi pohtia sitä mielessään vertaamalla nyt  esillä olevia asioita uusliberalismista esitettyyn määritelmään. Ehkä kysymys oli noina aikoina steroidein vahvistetusta vaurauden kasvusta, jolloin saatettiin keskittyä oman hyvinvoinnin parantamiseen. Monet havaitsivat, että hyvinvointia voi ostaa alan palveluista. Kasinopelit 1980-luvulla nostivat tikunnokkaan vaurastumisen vaikka muiden kustannuksella. Joka tapauksessa keskittyminen itseen oli pois jostakin muusta, ehkä juuri solidaarisuudesta ja toisten huomioonottamisesta.  

Kysymys ei todellakaan ole – viitatakseni mielipidekirjoituksiin - pelkästään yksilöllisen henkisen kestävyyden ja ongelmien vastustuskyvyn kasvattamisesta ikioman terapeutin osaamisen avulla. Kysymys on paljon muustakin: yhteiskunnalliset rakenteet ja kulttuuri ovat ohjanneet käytöstämme - ikäryhmästä riippumatta -nykyisenlaiseen käytökseen. Solidaarisuutta ovat kalvaneet ja kovertaneet sisältä päin omaan mielihyvään keskittyminen, muiden huomioonottamattomuus ja kylmä kilpailuhenkisyys.

Filosofi Frank Martela sivuaa samaa asiaa HS:n haastattelussa 22.8.2023 seuraavasti: ”Me ehkä elämme individualismin aikakautta, jossa keskitymme oman itsensä kehittämiseen sen sijaan, että mietitään, miten voitaisiin auttaa muita  ihmisiä tai kehittää itseämme moraalisesti paremmiksi”,  ja jatkaa viitaten sosiologi Robert Bellahiin, joka on puhunut siitä, kuinka ”yksilöllisyyden kulttuuri johtaa siihen, että käyttäydymme itsekkäämmin kuin meidän perusluonteemme olisi”.

Yhteiskunnan rakennepohjaisten syy-seuraussuhteiden ”markkinointi” kaikille ihmisille siten, että tulos on todennettavissa ja vaikuttavaa on iso haaste.

Ehkä jätän syvällisempien tarkoitusperien pohtimisen runoilijalle. Se taisi olla turkulainen undergroundrunoilija Markku Into,  joka sanoi - häneltä sitä tivattaessa - että elämäntarkoitus on löytää kaiken tämän sekamelskan keskeltä ensin itsensä ja sitten toinen ihminen. 

Urheilu osana kansojen välistä kilpailua ja kylmän sodan jännitteitä

 

 Suomi-Ruotsi-yleisurheilumaaottelu on maaottelujen reliikki. Ei muita enää taida ollakaan. Samaan aikaan joukkuepelien maaottelut ovat säilyttäneet asemansa. 

Omakohtaisesti olen kokenut maaottelujen jännitysnäytelmät 1960-luuvn alkupuolelta saakka. Olen sitä ikäpolvea,  joka kuunteli radiosta sentit ja sekunnit Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamina. Kehitys on kehittynyt noista päivistä. Nyt selostajien puhenopeus on omaa luokkaansa. Kun Martti Jukola 1930-luvulla selosti pika-aitoja, hän jo varhaisessa vaiheessa joutui tyytymään ”seuraava aita” -toistoon, kun nykyiset huippuselostajat pysyvät aiturien menossa mukana aidat läpeensä: viides aita, kuudes aita…..ja välissä kerrotaan, mikä on tilanne.

Enää ei hyväksyttäisi selostajakoppiin Pekka Tiilikaista niin hyvä kuin hän hengen luojana olikin, olihan pekkamaisesti ”ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua”.

Lievää myötähäpeää joutuu tuntemaan, kun kuuntelee Pekka Tiilikaisen selostusta  Melbournen olympiakisojen (1956) 400 metrin juoksusta. Juoksun alkupuolella Lou Jones oli selostuksen mukaan ”Joonees” ja loppupuolella Pekka väänsi sen ruotsiksi: ”Juunees”. Eiköhän sijoitukset tulleet kuitenkin selviksi.

Viime aikoina pohjoismainen yleisurheilun taso on kohentunut huimasti. Oikein sitä ihmettelee, miten on pystytty palaamaan osin vuosikymmenien takaiseen menestykseen. Samaan aikaan, kun pohjoismainen yleisurheilu on nousussa ovat Ranska ja Saksa laskussa. Niille siunaantui yhteensä yksi (1) mitali Budapestin MM-kisoista. Tasan eivät käy onnenlahjat. Ei kukaan onnistunut näkemään Pohjolan yleisurheilun  (ml. juoksu-urheilu) uutta nousua. Skandinaavit menestyvät jopa pikamatkoilla. Mitenkähän Henrik Larsson pärjää ensi vuoden EM-kisoissa, jos säilyy terveenä?

Tulostaso Finnkampenissa oli useimmissa lajeissa heikko tai keskinkertainen, johtuen ehkä pitkän kauden aiheuttamasta väsymyksestä, mutta tämän puutteen korvasi monin verroin ottelun äärimmäisen kihelmöivä jännitys. Tuskinpa olisi voinut odottaa tiheämpitunnelmaisempaa päätöstä ottelulle kuin mitä nyt nähtiin. Ja suuren urheilujuhlan kiihkeys tarttuu: monille urheilijoille tämä kisa on kansainvälisen osallistumisen huipputapaus. Ei edes välttämättä ole muita tilaisuuksia osallistua ulkomailla järjestettäviin kisoihin.

Yleisurheilu ei vedä enää sillä tavalla kuin vuosikymmeniä sitten. Tehokas kiinnostavuuden mittari on yleisömäärä. Katsojamäärät ovat varsinkin Ruotsissa pudonneet, mutta eivät ne Suomessakaan ole enää lähelläkään 47 000 katsojaa, joka aikoinaan maaottelussa toistui sunnuntaisin Helsingin olympiastadionilla. Nykyisin se tosin ei ole edes mahdollista, sillä istuinpaikkojen määrä on pudonnut remonteissa dramaattisesti.

Yleisurheilu on yksi laajimmin levinneitä urheilumuotoja, mutta nyt sillä on haasteita edessään. Sen suosio tietyissä kilpailumuodoissa – kuten maaottelut osoittavat – on hiipunut. Mikä olisi aikuisten yleisurheilun eri kilpailumuotojen ranking (laatutaso), jos saisin itse määritellä järjestyksen? Ylivoimaisena ykkösenä on (1) olympiakisojen yleisurheilu. Ne ovat juhlahetki kilpailukalenterissa. Katsomot täyttyvät. Toisena (2) seuraavat maailmanmestaruuskilpailut. Ne ovat kuin olympiakisat ilman olympialaista hohtoa. Niiden asemaa ei uhkaa mikään. Sitten tulevat sijalla kolme (3) Timanttiliigan kisat  ja neljäntenä (4) maanosien mestaruuskisat,  joihin osallistuminen perustuu tulosrajojen saavuttamiseen ja pisteytysjärjestelmään. Timanttiliigaan on  pumpattu paljon IAAF:n arvovaltaa ja se on dynaamisempi ja monien lajien osalta tasokkaampi kuin ikivanhat maanosien mestaruuskisat. On käynyt niinkin, että jotkut huiput laistavat - hyvän ”syyn” löytyessä - maanosakisoista. Viidentenä (5) tulevat kunkin maan mestaruuskisat ja kuudentena (6) Timanttiliigaa alempana hierarkiassa olevat IAAF:n GP-kisat. Lisäksi järjestetään, muita kansainvälisiä kilpailutapahtumia, joista jotkut, kuten maratontapahtumat, ovat huipputasokkaita ja valtavan suosittuja.

Maaotteluille ei löydy paikkaa tässä priorisoinnissa.  Sen sijaan Sebastian Coen ja muiden yleisurheilupamppujen silmissä kiiltää halu järjestää joka vuosi jotkut arvokisat. Rankkaa tulee olemaan urheilijoilla!

::::::::::::::::::::::::::::

On tehty ehdotuksia, joilla voitaisiin parantaa Ruotsi-maaottelun asemaa. Esimerkiksi otteluun voisi ottaa mukaan Norjan, jolloin taso paranisi muutamissa lajeissa rutkasti. Entä voisiko kisan järjestää yhtenä päivänä, jolloin päästäisiin eroon yleisurheilukilpailujen hidastempoisuudesta. No, Norjan mukana ollessa ei olisi kysymys enää ”Ruotsi-ottelusta” ja yhtenä päivänä ei voida järjestää läheskään koko maaottelutarjottimen lajikirjoa. Entä mitkä lajit otettaisiin kulloinkin mukaan?

 ::::::::::::::::::::::::::

Roberto L. Quercetani (kuoli v. 2019 kunniakkaassa 97 vuoden iässä) oli legendaarinen yleisurheiluhistorioitsija ja tilastomies,  joka kirjoitti vuonna 1965 kuuluisan ”Kilpakenttien kuninkaat”-teoksen. Siinä hän esittää aikalaisarvion kehittyneiden ja ”kehitysmaiden” yleisurheilutilanteesta 1960-luvun puolessa välissä. Kun aikoinani nuorukaisena luin teosta, oli jo pitkän aikaa ollut näkyvissä Pohjolan juoksu-urheilun taantuminen ja afrikkalaisten nousu,  josta ”RLQ” totesi seuraavaa: ”Afrikkalaisille juoksijoille, joissa tavallisesti suuret luonnonlahjat yhdistyvät kierrosajoista piittaamattomaan mielenlaatuun on varattava suuret kehitysmahdollisuudet….” Kuusikymmentäluvulla Quercetanin tunnelmat olivat tällaiset: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine  välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan …. kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus, joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin….”.

En ihmettele,  ettei RLQ osannut arvioida tulevaa. Että juuri kiduttava työ nousi intohimon kohteeksi! Ihminen ei sittenkään halua motorisoida tai robotisoida kaikkea, vaan haluaa omasta halustaan rääkätä itsensä huippukuntoon (ja isoille tai pienille palkkioille).

:::::::::::::::::::::::

Entä mikä on ollut 100 vuoden historian näkökulmasta suotuisin vuosikymmen järjestää yleisurheilumaaotteluja?

Maaottelujen kulta-aikaa elettiin 1950-luvulta 1960-luvulle. Keskiössä olivat maineikkaat ottelut Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä. Ilman muuta ottelut olivat osa kylmän sodan veristä kilpailua. Maailmanennätykset olivat paperia tässä kaksinkamppailussa. Nyt saattavat olympiakisat ja maailmanmestaruuskisat mennä läpi ilman ainuttakaan maailmanennätystä. Lähestymmekö siis inhimillisen suorituskyvyn ylärajaa? Referoin seuraavassa tekstiäni vuodelta 2019, ”Kylmän sodan kaksintaistelu radalla ja kentällä”. Seurasin Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton maaotteluja intensiivisesti noin 10-vuotiaasta lähtien. Otteluja käytiin kaikkiaan 19 kertaa vuodesta 1958 vuoteen 1985 vuorotellen kummassakin maassa. Ensimmäisessä ottelussa – maiden jännitteistä huolimatta - amerikkalaiset toivotettiin ylitsevuotavan tervetulleiksi Moskovaan.

Parhaimmillaan ottelut olivat 1960-luvun alussa. Monet pitävät klassisimpana kamppailuna vuoden 1962 ottelua, jota Kalifornian Palo Altossa seurasi kahden päivän aikana yli 150 000 katselijaa(!) paikan päällä. Taitaa olla suurin stadionyleisö koskaan yleisurheilukilpailuissa olympiakisojen ulkopuolella. Jopa venäläisiä oli paikalla 5000 henkeä. Ottelun poikkeuksellisuuteen vaikutti Kuuban ohjuskriisi, joka vei pari kuukautta myöhemmin maailman ydinsodan partaalle. Paljon muutakin oli tapahtunut lyhyessä ajassa: oli koettu Gary Powersin U2-vakoilukoneen alas ampuminen, Hrustsev oli lausunut kuuluisat sanansa ”We will bury you” ja space race oli täydessä käynnissä…..

Muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliitto kieltäytyi maaottelusta Vietnamin sodan eskaloitumisen seurauksena. Väliin jäivät vuodet 1966-1968.

Yhdysvallat voitti vuoden 1962 ottelussa miehissä pistein 128-107 ja Neuvostoliitto naisissa 66-41. Maailmanennätykset olivat noissa kohtaamisissa hupaa tavaraa: vuoden 1962 ottelussa Valeri Brumel hyppäsi korkeudessa 226 (ja nosti myöhemmin maailmanennätyksen 228 senttiin) ja Harold Connolly heitti moukarissa hienon sarjan päätteeksi tuloksen 70,66.

Kaikkiaan maaottelusarjassa saavutettiin 17 maailmanennätystä, eniten vuonna 1961, jolloin ME rikottiin peräti kuudessa lajissa! Jostakin syystä miesten korkeushypystä kehkeytyi varsinainen huippujen kohtaamisilottelun symboli. Ajatus kulki niin, että veistoksellinen amerikkalaissuosikki John Thomas haastoi Valeri Brumelin. Ehkä kaksinkamppailupari oli virhevalinta amerikkalaisten puolelta, sillä Thomas oli alakynnessä sekä maaotteluissa että olympiakisoissa. Maailmanennätyksistään Brumel teki Yhdysvallat-maaotteluissa peräti kolme kappaletta.

Oli muitakin kaksintaisteluja, kuten Ralph Bostonin ja Igor Ter-Ovanesjanin vuosia jatkunut kisa maailman parhaan pituushyppääjän tittelistä. Kisa päättyi tylysti Bob Beamonin jättiläishyppyyn, 890 cm Meksikon Cityn olympiakisojen korkeassa ilmanalassa.

Minulle mieleen jääneitä ME-tuloksia ovat Brumelin hyppyjen ohella Fred Hansenin lasikuidulla taivutettu 528 vuonna 1964, Dallas Longin kuulakaari 20,67 samana vuonna. Moninkertaisia voittajia olivat muun muassa Viktor Sanejev kolmiloikassa (kuusi kertaa), Tamara Press kuulassa ja kiekossa (kuusi kertaa)……mutta oli toki monia muitakin, joita en tässä käy luettelemaan. USA voitti miehissä ottelut 13-6 ja Neuvostoliitto naisissa 18-1 (!). Neuvostoliitto panosti tavattomasti yleensäkin naisten yleisurheiluun tietäen, että siellä kilpailu oli vähäisempää. Nythän tilanne on täysin muuttunut: USA porskuttaa jopa aiemmin vieroksumassaan moukarinheitossa ja Venäjä ei pääse kansainvälisiin suurkilpailuihin mukaan ollenkaan…..Mutta toisaalta eihän ole maaottelujakaan… Mikään ei ole niin kuin ennen.

Kaikki loppuu aikanaan: 1970-luvulla pikkuhiljaa ja 1980-luvulla kiihtyen USA-Neuvostoliito-ottelu menetti kiinnostuksensa kylmän sodan hiipumisen myötä.

Jättiläisten ottelujen yhteydessä ei puhuttu doping-ongelmista ainakaan ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Lisäadrenaliinin urheilusuorituksiin tarjosi suurvaltojen välinen kiihkeä kamppailu, vaikka toisaalta maaottelujen tarkoitus oli harjoittaa liennytystä. Näistä yhteyksistä mieleen tulee leukailu ”Pressin veljesten” (Tamara ja Irina) ylivoimasta. Terve.

:::::::::::::::::::::::::::::

Edellä esitettyyn viitaten on vaikeaa kuvitella, että Ruotsi otteluun tulisi dramaattisia muutoksia. Traditio on kiveen hakattu. Siispä täytyy löytää jotain muuta,  koska nykyiset maaottelutähdet eivät  näe ottelussa sitä houkutusta, joka sillä  yhtenäiskulttuurin aikaan oli. Paras keino lisätä yleisurheilun suosiota on sittenkin superlahjakkaiden nuorien innostaminen kansainväliselle huipulle: Duplantis, Warholm, Ingebrigtsenin veljekset, Ståhl ja Murto todistakoot tästä.

 

 

Sodan uhkan ennusmerkit ilmassa

 

 HS:ssä julkaistiin 30.8.2023 Heikki Aittokosken hyvä artikkeli ”Pietarissa toistuu Leningradin historia mallia 1938”, jossa kirjoittaja muistuttaa mieleen - konsulaattien lakkauttamisesta kertovan jutun ohessa – Stalinin  toimeenpanemat vainot, kidutukset, pakkotyöleirit, näytösoikeudenkäynnit ja järjettömät tekaistuihin ilmiantoihin perustuvat teloitukset. Aittokoski käyttää noiden kauhun aikojen tulkkina aikalaista, Suomen Moskovan suurlähettilästä Aarno Yrjö-Koskista, joka oli hyvin perillä tapahtumien kulusta. Miten konsulaattien lakkauttaminen liittyy  Stalinin vainoharhaisuuteen?  Ehkei mitenkään, Aittokoski vain liittää toisiinsa kaksi historian samantyyppistä tapahtumaa konfliktiherkässä maailmassa. Neuvostoliiton ja Suomen heikentyneet suhteet edelsivät konsulaattien lakkauttamista 30-luvulla aivan kuten tänäkin päivänä.

Aittokoski viisaasti välttää spekuloinnin, mihin nykyinen Ukrainan sota voi johtaa. Sen sijaan hän kertaa Stalinin vainojen historiaa UM:n diplomaattiraporttien pohjalta.

Suomen ja Venäjän-suhteet ovat asteittain heikentyneet Suomen Natoon liittymisen ja Ukrainan tapahtumien johdosta. Viimeisin todiste tästä oli,  kun Venäjä kehotti vastikään lakkauttamaan em. Suomen Pietarin konsulaatin. Lakkauttaminen tapahtuu lopullisesti kuluvan vuoden lokakuussa. Onko kysymyksessä historian oikku vai historian pahaenteinen toistuminen samankaltaisten tapahtumien seurauksena?

Ollaanko matkalla kohti suursotaa? Sekin on mahdollista. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Aittokoskikaan ei vastaa, mutta kertoo Stalinin irrationaalisista julmuuksista. Konsulaattien sulkeminen voi johtaa uusiin diplomaattiselkkauksiin, mutta ei sittenkään avaa näkymää lähitulevaisuuteen niin kuin Aittokosken lukija ehkä jää odottamaan. Konsulaattien sulkeminen  on lopulta pieni mutta oireellinen  episodi tapahtumien virrassa. Totta kai se ovat merkki myös naapurimaiden ystävyyden rapautumisesta ja joidenkin käytännön asioiden hoidon  vaikeutumisesta.

Koeponnistan kirjoitukseni samoista lähtökohdista kuin Aittokoski. Yritän kuitenkin löytää Aittokoskea enemmän yhtymäkohtia 1930-luvun epätoivoisiin pyrkimyksiin torjua sodan vaara. Mitä kertoo enemmän tai vähemmän salainen diplomatia?

Venäjä oli 1930-luvulla, kuten nytkin julma diktatuuri. Teloitukset olivat pahimmillaan Venäjällä vuosina 1936-1938. Nytkin pääsee hengestään tai  saa pitkän vankeustuomion pienestäkin suurta johtajaa uhmaavasta  lausumasta, vaikkei toki olla lähelläkään sitä teurastuksen tasoa, mikä toteutui 1930-luvun lopulla. Suomen tuolloinen suurlähetystö, lähettiläs Yrjö-Koskisen johdolla, oli hyvin perillä tapahtuneista kammottavuuksista.

Aivan kuten varustelukierre, niin myös diplomaattisten sanktioiden kierre jatkuu. Ne kytkeytyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla.

1930-luvun viimeisen vuoden avainpäivämäärä meillä ja Euroopassa oli 1.9.1939 (Natsi-Saksa hyökkää Puolan kimppuun ja Neuvostoliitto täydentää hyökkäystä keskinäisen sopimuksen mukaisesti). Tästä ns. Ribbentrop-sopimuksesta Suomelle lankesi oma murheellinen osuus, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomen kimppuun 30.11.1939 Saksan puuttumatta asiaan.

:::::::::::::::::::::::

Venäjän toteuttaman Pietarin pääkonsulaatin sulkemisprosessin aikoihin tapahtui paljon muutakin. Konsulaatin sulkemisella Venäjä varmaankin pyrki painostamaan naapurivaltioita ja vielä viime hetkellä lisäämään ponnistuksia Neuvostoliiton vastaisten liittokuntien syntymisen välttämiseksi.

Tähän vaiheeseen liittyy eräs Boris Rybkin alias Boris Jartsev, diplomaatti, josta suomalaiset eivät ennalta tienneet mitään. Hän oli Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystön hierarkiassa  melko vaatimattomassa asemassa. Nyt yhtäkkiä hän nousi sodan pidäkkeeksi Stalinin käskystä.

Tapaus Jartseviin liittyy merkittävä kysymys: kykenisikö hän salaisella diplomatialla rauhan säilyttämiseen ainakin niin pitkäksi aikaa, että Neuvostoliiton sotilaallinen valmius olisi riittävän korkealla tasolla?

Tästä alkoi tapahtumien vyöry.

Boris Jartsev, Neuvostoliiton lähetystön toinen lähetystösihteeri, otti huhtikuussa 1938 yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella kiireellisesti ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.

Jartsev teki selväksi, ettei Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen, että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.

Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi, johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Presidentti oli sairauden takia pois prosessista.

Mitä Neuvostoliitto halusi? Se halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan, Ahvenanmaan linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin, osin taktisista syistä, mutta Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta (vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita vaan) ja siihen aikaan tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.

Suomi suhtautui torjuvasti mm. Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.

Mitään poliittista sopimusta ei saatu aikaiseksi. Viimeistään uusi ulkoministeri Eljas Erkko katkaisi epäviralliset neuvottelut (Jartsev-vaihe) ja ilmoitti, että vain normaali diplomaattitie kävisi. Asiat eivät edenneet tämän jälkeen.

Mahdollisella Jartsev-sopimuksella oli joka tapauksessa mahtavia kotimaisia vastustajia, joista mainittakoon tärkeimpänä Suomen kansa (!). Poliitikot olettivat, että taipumaton kansa ei suostu mihinkään alueluovutukseen ja vaalien läheisyys (eduskuntavaalit 1.-2. heinäkuuta 1939) sinetöivät viimeistään luovutusvaihtoehdon mahdottomuuden.

Oleellista oli, että Neuvostoliitto ei soveltanut samoja (Jartsev-)neuvotteluperiaatteita Puolaan tai Baltian maihin. Mielestäni tämä on tärkeä periaatteellinen kysymys. Suomen kanssa yritettiin saavuttaa erillisratkaisu. Jos Neuvostoliitto olisi onnistunut Jartsev-neuvotteluissa, olisiko Suomi säästynyt Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen lisäpöytäkirjan seuraamuksilta? Ne, jotka sanovat, että ei olisi, niputtavat Baltian maat ja Suomen samaan koriin, mikä on ihan luonteva päätelmä. Minulla on taipumusta ajatella, että Suomi ja Baltia olivat tuolloin eri kategorioissa ja niin ne olivat 2000-luvullakin. Putinin ja Lavrovin joulukuussa 2021 antamissa lausunnoissa syntyy kuva Suomen ja Venäjän vilpittömämmistä suhteista kuin mitkä vallitsivat Venäjän suhteissa Puolaan ja Balttiaan. Uskokoon ken voi!

Itse asiassa Jartsev-sopimus olisi ollut eräänlainen esi-YYA-sopimus. Neuvostoliitto olisi tavallaan lukenut Suomen omaan etupiiriinsä kuuluvaksi kuitenkin niin, että välitöntä hyökkäysvaaraa ei olisi ollut. Olisiko tämä järjestely myös nyt Venäjän strategisella piirustuslaudalla?

Tätä päättelyketjua voitaisiin jatkaa, mutta valitettavasti siltä putoaa pohja pois vuosien 1938-1939 dramaattisissa tapahtumissa. Aluksi tosin näytti siltä, että Neuvostoliitto yritti sopimusjärjestelyillä saada Suomesta kuuliaisen liittolaisen (Jartsev-vaihe), mutta suurvaltapolitiikka ohjasi tapahtumat toisaalle: sovittelu, painostus ja pyrkimykset ostaa Suomen kannatus edullisilla kauppasopimuksilla jäivät sivuun, kun kansainvälinen jännitys lisääntyi ja Saksa operoi Tsekkoslovakiassa. Neuvostoliitto rupesi vaatimaan Suomelta alueluovutuksia tai pikemminkin aluevaihtoja myöhään syksyllä 1939 käydyissä neuvotteluissa. Niihin ei tunnetusti suostuttu.

Silti on syytä muistaa, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat halunneet jatkaa neuvotteluja joistakin alueluovutuskysymyksistä syksyllä 1939, mutta enemmistö muista päättäjistä ei suostunut tähän.

Juhani Suomen korostama luottamusaspekti Suomen ja Neuvostoliiton välillä on arvokas asia, mutta se toiminee vain rauhanoloissa. Kun kansainväliset suhteet kiristyvät astuvat vaikuttavammat voimat peliin ja edellytyksiä luottamusta synnyttävälle politiikalle ei löydy.

Entä kytkentä tähän päivään?

Kaikenlaiset kytkennät menivät uusiksi, kun Suomi liittyi Natoon. Vuonna 1939 Suomi taisteli puolueettomuutensa puolesta. Vain Ruotsin kanssa harjoitettiin yhteistyötä. Venäjälle päin vannottiin puolueettomuuden ja itsenäisen puolustuksen nimiin.

Suurvallat,  erityisesti Neuvostoliitto vartioivat mustasukkaisesti Suomen suunnalla etujaan. Talvisodassa Saksa ei auttanut Suomea Neuvostoliiton kanssa solmitun sopimuksen mukaisesti.

Jatkosodassa Suomi livahti onnistuneesti Saksan ja Neuvostoliiton muodostamasta kapeasta raosta  siedettävään rauhaan.

Sodan jälkeen Suomi hyväksyi ja omaksui YYA-sopimuksella rajoitetun puolueettomuuden, joka 1990- ja 2000-luvulla vaihtui YYA-sopimuksesta irtautumiseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen. Käytännössä Suomii vaihtoi ”harmaan vyöhykkeen” (käsite, jota en itse käytä) puolueettomuuden läntiseen orientoitumiseen, joka sinetöitiin EU-jäsenyydellä sekä Natoon liittymisellä.

Suomi ja USA valmistelevat uutta sopimusta (DCA), joka sallisi USA:n sotilasyksiköiden  sijoittamisen Suomen alueelle sotaharjoituksia pidemmäksi ajaksi, sekä kaluston huollon ja aseiden varastoinnin. Suomi siis tukeutuu sekä Natoon että todennäköisen DCA-sopimuksen mukaisesti vielä lisäksi erillisesti Yhdysvaltoihin. Sopimuksen hyväksyminen vaatinee 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tästä ”tuplasta” tuskin oltiin tietoisia Nato-sopimusta tehtäessä. Venäjä reagoi varmasti DCA:han. Se on kuin läntinen versio YYA-sopimuksesta, mutta pidemmälle vietynä.

Yhdysvaltain rooli vahvistuu siis entisestään. Sille vetää vertoja vain pohjoismainen yhteistyö.

Voidaan puhua 180 asteen käännöksestä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Käyttäytymisen muutoksen rajuus käy ilmi vaikkapa Matti Kurjensaaren tunnetusta ajatuksesta: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”. Tätä puolueettomuutta voitaisiin sanoa puhtaaksiviljellyksi versioksi liittoutumattomuudesta!

Nykyisin tilanne on monimutkaisempi kuin 1930-luvulla, koska Kiina on aktiivinen toimija arktisella alueella yhdessä USA:n ja Venäjän kanssa. Pohjoismaat kytkeytyvät maailmanpolitiikan tätä kautta.

:::::::::::::::::::

Pietarin konsulaatin sulkeminen on yksi osa hallinnollisia päätöksiä, joilla on haluttu haitata yhteyksiä ja ottaa yleensäkin etäisyyttä Suomeen. Niiden tarkoitus on osoittaa, että Suomen tekemiin päätöksiin reagoidaan, kuten aiemmin rajakiistoihin hybridi- ym. vaikuttamisen keinoin. Sama käytäntö jatkuu vuorenvarmasti myös jatkossa.  

Venäjän epäluottamuksen päälähde tänä päivänä on täsmälleen sama kuin vuosina 1938 ja 1939: Suomen alueen hyväksikäyttö Venäjän vastaiselle aggressiolle. Suomen puolelta kysymys on jälleen uskottavasta puolustuksesta. Tilanne on sikäli toisenlainen verrattuna vuoteen 1939, että Venäjän on vaikeaa löytää tukea etupiiripolitiikalle: länsi ei suostu tunnustamaan avoimesti etupiirejä. Nykyisen tilanteen hankaluus on siinä, että Venäjä katsoo Yhdysvaltain ja Naton jo hankkineen etupiirin tunkeutumalla Venäjän rajoille. Venäjän torjuntavaihe on parhaillaan meneillään. Sen tavoitteena lienee määrittää oma etupiiri vastatoimena lännelle.

Suuri erilliskysymys on Pietarin kohtalo Suomenlahden pohjukassa. Juuri Leningradin kysymys oli vuonna 1939 polttopisteessä jännitteiden ristipaineissa. Venäjän luoman viholliskuvan ansiosta Pietari on nyt kriittisessä kohdassa kartalla. Siksi Suomenlahti piti pystyä sulkemaan. Toisaalta Pietarin strateginen  merkitys ei ole ehkä kasvanut sitten 30-luvun päivien. Joka tapauksessa ltämerestä on tullut likipitäen Naton sisämeri.

Jos Venäjän aggressio jatkuu tai voimistuu, ajattelisin, että 1930-luvun aluevaihtoja ei tultaisi vaatimaan ensi sijassa,  vaan painostus ilmenisi vaatimuksena solmia jonkinlainen YYA-sopimusta mukaileva sopimus. Sitä ennen Suomi pitäisi kuitenkin repiä irti Natosta ja se voisi tapahtua vain suursodan kautta, joka ei tietenkään ole mahdottomuus.

Oli aika, jolloin Suomi,  presidentti Sauli Niinistön mukaan, tasapainoili aidalla ilman tarvetta hypätä tai pudota kummallekaan puolelle aitaa. Käytännössä aidalla olo tarkoitti sitä,  ettei ollut kiirettä tehdä Natoon liittymispäätöstä. Suostumalla aikoinaan Naton kumppaniksi Suomi oli Yhdysvaltain etupiirin portilla: se jatkoi istumistaan aidalla – ja siinä oli Niinistön mukaan hyvä olla. Presidentti viipyi aidalla pitkään, joidenkin mielestä kiusallisen pitkään, mutta lopulta hän teki päätöksen.

Millainen  on Venäjä  tänään ulkosuhteissa? Yksi osa näkymää on konsulaattien sulkeminen. Tällaiset toimet kuvaavat sisäänpäin käpertymistä ja irtiottoa (tai hellittämistä) muusta maailmasta. Toinen osa näkymää on aggressiivinen. Se  kuvaa ulospäin vainoharhaista suhtautumista: muut yrittävät tuhota Venäjän. Kolmas osa näkymää kuvaa suuruuden (kuvitellun tai todellisen) kaipuuta, jota muiden on vaikea nähdä Venäjässä.