Ja
Chat GPT vastasi: ….”Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin. Ensimmäinen
pommi pudotettiin Hiroshimaan 6. elokuuta 1945 ja toinen Nagasakiin 9. elokuuta
1945.” Uhrien määrästä tekoäly esitti seuraavaa: ”Tarkat kuolonuhrien määrät
ovat vaihdelleet eri lähteiden ja arvioiden välillä vuosien varrella, mutta
seuraavat arviot ovat yleisiä: Hiroshimassa
arvioidaan kuolleen välillä 90 000 ja 166 000 ihmistä atomipommin räjähtämisen
seurauksena. Nagasakissa arvioidaan kuolleen noin 60 000–80 000 ihmistä”.
Molemmissa kaupungeissa oli räjähdyshetkellä noin 350 000 asukasta
(varauksin vaihtelevien tietojen takia/PT).
Lisäksi on tärkeää
huomata, että atomipommit aiheuttivat vakavia pitkäaikaisia terveysvaikutuksia
säteilyn, palojen ja säteilylle altistumisen vuoksi
Kuitenkin suurimmat välittömät ihmisuhrit syntyivät, kun amerikkalaiset pommittivat palopommein puurakenteisia
kaupunkeja (kuten Tokio). Tästä tekoäly esittää seuraavan arvion:
”Tokion suurin ilmapommitus
tapahtui maaliskuussa 1945, kun Yhdysvallat suoritti massiivisen
tulipalopommituksen. Tämä pommitus aiheutti suuria tulipaloja, jotka levisivät
laajalle alueelle kaupungissa. Kuolonuhrien määrä tässä iskussa oli valtava, ja
arviot vaihtelevat, mutta ne voivat olla jopa satojatuhansia ihmisiä. On
kuitenkin tärkeää huomata, että tarkkojen tietojen saaminen tästä ajanjaksosta
voi olla vaikeaa, ja kuolonuhrien määrästä on eri arvioita eri lähteissä.”
Toisen maailmasodan kokemukset
ulottuivat kylmän sodan kriittisimpiin hetkiin, kuten Kuuban kriisiin
1962: molemmissa näistä eräinä
avainhenkilöinä olivat kenraali Curtis LeMay (joka vaati ydinaseen käyttöä
Kuubaa vastaan!) ja Robert McNamara. Toisessa
maailmansodassa - sittemmin Yhdysvaltain puolustusministeri -Robert McNamara laski
amerikkalaisten pommikoneiden optimaalisia lentokorkeuksia, jotta Japanin
(palo)pommituksilla olisi ollut mahdollisimman suuri tuhovaikutus. Hänen
esimiehensä tuolloin oli Curtis LeMay. Myöhemmin ilmavoimien komentajana
toimineen LeMayn johtamissa palopommein
tapahtuneissa pommituksissa kuoli satoja tuhansia japanilaisia eli enemmän kuin
kahdella ydinpommilla yhteensä. LeMay aivan oikein totesi, että jos sota olisi
päättynyt toisin, olisi hänet tuomittu sotarikollisena.
Yleensä ydinsota esitetään kaiken
loppuna kuten presidentti Niinistökin totesi. Eräässä vanhassa
blogikirjoituksessani viittaan tiedemiesarvioon ”edistyksen vuosikymmeneltä”, 1960-luvulta:
”Tulevaisuuden tutkimus
(futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja
kehitykseen”. Tulevaisuuden tutkimuksen tähti oli 1960-luvun alussa Herman
Kahn. Hän ennusti (ja suorastaan laski) optimistisesti, että ydinsodalla voi
olla voittaja. Tätä voisi sanoa jo ylioptimismiksi tai karhunpalvelukseksi
optimismille.
Me kannamme aiemmat kokemuksemme
mukanamme lähestyessämme suurta tuntematonta. Aivan kuten toisen maailmasodan
kokemukset vaikuttivat meihin kylmän sodan aikalaisiin, vaikuttavat kylmän
sodan kauhut nyt Ukrainan sotaan (ja sen seuraamuksista esitettäviin
arvioihin). Se, mitä tapahtuu todella,
jää vaikuttaman tulevaan. Tosiasia
lienee, että olemme kuin pikku lapsia arvuuttelemassa Ison Pahan Suden olemusta.
:::::::::::::::::::::::::::::
Tasavallan
presidentti Sauli Niinistö hätkähdytti kuulijoita muistuttamalla vähän aikaa
sitten politiikan toimittajien tilaisuudessa ydinaseiden riskeistä Ukrainassa.
”Se riski, että atomiaseet alkavat puhua, on aivan valtava. Kyllä se merkitsee
loppua”, Niinistö sanoi ja korosti puhuvansa teoreettisesta tilanteesta.
Kummastelin puhetta
heti sen tultua julki. Mitään erityistä perustetta en puheen pitämiseen juuri
nyt havainnut. Oliko presidentillä jotain
tietoa, jota me muut emme olisi saaneet? Tuskinpa sittenkään. Selitykseksi jää,
että presidentti halusi muistuttaa, mihin Ukrainan sodan eskalaatio saattaa
johtaa. En kuitenkaan itse olisi käyttänyt tällaista puhetta sen käsityksen pohjalta,
joka minulla on. Puhetta on seurannut hiljaisuus. Ikään kuin kukaan ei haluaisi
muistuttaa pahimman olemassaolosta tai sitten voittoisa Nato-retoriikka on
rauhoittanut ilmanalaa. Asiantuntijapiireissäkin asiaan kajottiin viiveellä. Kuulun
niihin, joiden mielestä Niinistön puhe oli
tarpeetonta erityisen huolen herättämistä. Huoli yleisemmällä tasolla on
tietenkin läsnä joka hetki.
Suurvaltojen
välillä on varmaan välitetty viestejä, joilla
on haluttu ilmaista, mikä on lopputulos,
jos suuri hävitys käynnistyy. On muistutettu Reaganin ja Gorbatsovin teesistä:
”Ydinsotaa ei voi voittaa, eikä sitä saa koskaan käydä”. Retoriikassa tosin
Herman Kahn rinnasti ydinaseen tietyllä tavalla konventionaalisiin
sodankäyntivälineisiin ottaen tietoisen riskin. Nyt on sitten väläytetty
maailmanrauhan kannalta ”vähemmän vaarallisten” taktisten ydinaseiden käyttöä
ikään kuin välimuotona tuhovaikutukseltaan massiivisille ydinpommeille ja
tavanomaisille tuhoaseille. Suurin haaste on se, että ydinaseen käytön kynnystä
koko ajan madalletaan. Vallitsee haastamisten kilpajuoksu.
Monesti kylmän sodan
aikana otettiin esille vahingossa syntyvän ydinsodan mahdollisuus, vaikka sen
todennäköisyys on hyvin pieni, ja niin lienee asiaintila nytkin. Vielä on mahdollisuuksien
rajoissa, että epätoivoiseen tilanteeseen ajautuva Putin menettää loputkin
järjestetään ja käynnistää oikeasti ”Venäjä ilman rajoja ” hävityksen.
Tällä hetkellä
käydään kolmea sotaa yhtaikaa: yhtä rintamilla Ukrainassa ja toista siviilejä
ja infrastruktuuria ohjuksilla hävittäen sekä kolmatta propagandassa, jota
varsinkin Dmitri Medvedev ja osa Venäjän tiedotusvälineistä sen räikeimmässä
muodossa harrastaa.
::::::::::::::::::::::
Maanpuolustuskorkeakoulun
professori Tommi Koivula on puuttunut asiaan, josta ei ole juuri ollut puhetta,
nimittäin siihen, miten Natoon liittyminen syvällisemmin muutti Suomessa. Yhtenä
näkökulmana Koivula toteaa liittymisen Natoon tapahtuneen kiireellä todeten suomalaisen
identiteetin muuttuneen ”ratkaisevasti”. Nyt kysymys ei ole yksin pärjäämisestä
niin kuin talvisodassa, jota Koivula – sitäkin - pitää myyttinä. Koivula toteaa
Suomen saaneen apua kaikissa toisen maailmansodan aikana käymissään sodissa.
No, talvisodassa ja Lapin sodassa kuitenkin vähemmän! Nyt tilanne on toinen
strategisesti, taktisesti ja voimasuhteiden kannalta: kuulumme
länsiliittoutuneisiin. Yhteistyö merkitsee työnjakoa. Esimerkiksi
ilmavalvonnasta eivät välttämättä huolehdi pelkästään (tai ei lainkaan) omien
puolustusvoimien koneet.
Uudessa
tilanteessa Suomi joutuu ajattelemaan myös muiden turvallisuutta ja vastineeksi
se itse saa muiden suojaa. Oleellinen osa tätä mekanismia ovat yhteisharjoitukset.
Yksi Suomen
puolustusvoimien ja yhteistyökumppaniemme vanhoista tavoitteista on ollut
viestiä ulospäin, että Suomi on liian vahva maa, jotta tämän maan
miehittämiseen kannattaa tuhlata isoja voimavaroja. Toki Suomi välitti samaa
viestiä jo silloin, kun se oli sotilaallisesti liittoutumaton. Vahvat omat
puolustusvoimat ovat kaiken A ja O. Koivulan mielestä viesti on nyt vaihtunut.
Nyt tärkeää on tuoda julki, että Suomella on Naton tarjoama pelote.
Pelote pitää
sisällään Koivulan mielestä myös ohjukset ja ydinaseet. Kuten arvata saattaa suomalaisten
haasteena on suhtautuminen ydinaseisiin. Aiemmin kanta on ollut selvä:
ydinaseet tulee hoitaa kansainvälisen
aseriisunnan ja asevalvonnan keinoin. Pelotteen takia Suomen on
mietittävä suhdettaan ydinaseisiin ”jonkin verran uusiksi”, toteaa professori
ambivalentisti. Koska pelote on sidottu
Natoon ja ydinaseisiin, on suhdettamme Natoonkin tarkasteltava uudesta
näkövinkkelistä – mielestäni aiempaa kriittisemmin.
Koivula puhuu
kiertoilmauksilla yrittäessään olla hienovarainen herkässä asiassa puhuttaessa
ydinasearsenaalista.
Kun suomalaiset
muuttivat kantansa Natoon suopeaksi keväällä 2022 Venäjän hyökkäyksen takia,
eivät suomalaiset osanneet ottaa kantaa ydinaseisiin. Nyt kuitenkin jää epäilyttämään,
että ydinaseita ollaan hivuttamassa Nato-diiliin jälkeenpäin siihen kuuluvana
osana. Vähintäänkin ydinaseisiin pitäisi päästä ottamaan kantaa erillisenä
kysymyksenä, ehkä myös Suomeen sijoitettaviin joukkoyksiköihin. Suomen osalta
on toistaiseksi auki osallistuminen ydinaseharjoituksiin. Jos se päättää osallistua,
”tätä ei kerrota julkisuuteen”.
Natoon
liittymisen lisukkeina on tulossa vähitellen erilaisia uusia velvoitteita. Erillinen
Yhdysvaltain kanssa tehty puolustusyhteistyösopimus (DCA) tulee oletettavasti varmistamaan
tilanteen, jossa Suomeen sijoitetaan pysyvästi amerikkalaisia joukkoja.
Mitenkään tyhjentävästi ei ole pystytty perustelemaan, miksi tarvitaan sekä
Nato että DCA.
Näin ne ihmiset
ovat saaneet tahtonsa lävitse, jotka alun perinkin suhtautuivat Natoon myönteisesti.
Me kriitikot olemme jääneet pahasti alakynteen. Veikkaan kuitenkin, että
aikojen saatossa Nato-kritiikki tulee elpymään uusien asevarustelutoimien ja
nousevien kustannusten myötä. Kaiken päälle useampi kuin yksi
presidenttiehdokkaista kannattaa puolustusmenojen nostamista kahden prosentin
tavoitteesta kolmeen, ehkä jopa neljään prosenttiin bkt:stä. Tällaiset luvut toteutuessaan
muuttavat yhteiskunnan panoksia sotilaallisten tarkoitusperien hyväksi ja ovat
pois hyvinvointipalveluista lisäten samalla velkaa.
Suomi on nyt
mukana suureessa asevarustelupelissä. Päinvastaiseen suuntaan vaikuttaisivat Kati
Juvan HS:n mielipideosastolla (”Ydinsodan uhka on todellinen, mutta sitä voidaan
lievittää”) 16.9.2023 esittämät teesit: ydinaseiden tasapuolinen vähentäminen,
ydinaseiden ottaminen pois jatkuvasta hälytystilasta, ensi-iskun kieltävä
sopimus, ”eteen työnnettyjen” ydinaseiden vetäminen pois asemistaan
liittolaismaissa.
::::::::::::::::::::::
Olen
suhtautunut kriittisesti sotilaalliseen liittoutumiseen, mutta kun nyt ollaan
liitossa Naton kanssa, olen sopeutunut siihen, mutten kritiikittömästi. Olen piikki
kovimpien liittoutumis- ja asevarusteluintoilijoiden lihassa. Liittoutumattomuuden hyviä puolia voisi
luetella pitkän listan verran (jonka olen tehnytkin muissa yhteyksissä), mutta
jääköön tällä kertaa. Venäjä-suhde on avoin haava, jonka umpeen kuromisessa
menee aikaa. Niinistön epäröinti Natoon-liittymisessä keväällä 2022 itse
asiassa ilahdutti ja tyynnytti minua vastuuntuntoisuudessaan, samoin kuin
vastikään Niinistön ilmaisema rakentavuuden
tarve Venäjä-suhteissa. Historia ei pääty tähän tai seuraavaan vuoteen vaan
jatkuu…
Joskus
sanottiin, että Suomella menee hyvin, kun Venäjällä menee hyvin. No, nyt ei
mene hyvin. Ei kummallakaan. Tilanteen
toimimattomuutta ei julkisuudessa pahoitella, koska Ukrainan sodan takia linjan
pitää ymmärrettävästi olla rikkumaton, mutta toisenlaisiakin näkemyksiä
sallittakoon: Suomi tarvitsee Venäjää pidemmällä aikavälillä.
Professori
Koivula ei yllätä kannanotoillaan. Hän mainitsee Suomen kokemat ”syvällisemmät”
muutokset, jotka tulivat Naton myötä
ilman laajempaa keskustelua. Muutokseksi ei mielestäni pelkästään riitä, että
nyt kuulumme ”joukkoon” yksinyrittämisen sijasta. Toisaalta tuskin
Maanpuolustuskorkeakoulun professorilta voidaan odottaa ankarampaa kritiikkiä Suomen
liittoutumiseen nähden näissä olosuhteissa.
PS/20.9.2023
Olin epätarkka tuodessani esille mahdollisuutena ydinaseiden sijoittamisen Suomeen. Suomi on ydinsulkusopimuksen allekirjoitettuaan sitoutunut olemaan ottamatta ydinaseita vastaan. Natolla ei ole sotilasliittona omia ydinaseita. Sen sijaan Yhdysvalloilla, Ranskalla ja Britannialla on oman päätöksentekonsa alaisuudessa mahdollisuus käyttää ydinaseita (niitä voidaan käyttää myös muiden Nato-maiden puolustamiseen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti