Omakohtaisesti olen kokenut maaottelujen jännitysnäytelmät
1960-luuvn alkupuolelta saakka. Olen sitä ikäpolvea, joka kuunteli radiosta sentit ja sekunnit
Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostamina. Kehitys on kehittynyt noista
päivistä. Nyt selostajien puhenopeus on omaa luokkaansa. Kun Martti Jukola 1930-luvulla
selosti pika-aitoja, hän jo varhaisessa vaiheessa joutui tyytymään ”seuraava
aita” -toistoon, kun nykyiset huippuselostajat pysyvät aiturien menossa mukana
aidat läpeensä: viides aita, kuudes aita…..ja välissä kerrotaan, mikä on
tilanne.
Enää ei hyväksyttäisi selostajakoppiin Pekka Tiilikaista niin hyvä
kuin hän hengen luojana olikin, olihan pekkamaisesti ”ilmassa suuren
urheilujuhlan tuntua”.
Lievää myötähäpeää joutuu tuntemaan, kun kuuntelee Pekka Tiilikaisen
selostusta Melbournen olympiakisojen
(1956) 400 metrin juoksusta. Juoksun alkupuolella Lou Jones oli selostuksen
mukaan ”Joonees” ja loppupuolella Pekka väänsi sen ruotsiksi: ”Juunees”.
Eiköhän sijoitukset tulleet kuitenkin selviksi.
Viime aikoina pohjoismainen yleisurheilun taso on kohentunut
huimasti. Oikein sitä ihmettelee, miten on pystytty palaamaan osin vuosikymmenien
takaiseen menestykseen. Samaan aikaan, kun pohjoismainen yleisurheilu on nousussa
ovat Ranska ja Saksa laskussa. Niille siunaantui yhteensä yksi (1) mitali
Budapestin MM-kisoista. Tasan eivät käy onnenlahjat. Ei kukaan onnistunut näkemään Pohjolan
yleisurheilun (ml. juoksu-urheilu) uutta nousua. Skandinaavit
menestyvät jopa pikamatkoilla. Mitenkähän Henrik Larsson pärjää ensi vuoden
EM-kisoissa, jos säilyy terveenä?
Tulostaso Finnkampenissa oli
useimmissa lajeissa heikko tai keskinkertainen, johtuen ehkä pitkän kauden
aiheuttamasta väsymyksestä, mutta tämän puutteen korvasi monin verroin ottelun
äärimmäisen kihelmöivä jännitys. Tuskinpa olisi voinut odottaa
tiheämpitunnelmaisempaa päätöstä ottelulle kuin mitä nyt nähtiin. Ja suuren
urheilujuhlan kiihkeys tarttuu: monille urheilijoille tämä kisa on
kansainvälisen osallistumisen huipputapaus. Ei edes välttämättä ole muita
tilaisuuksia osallistua ulkomailla järjestettäviin kisoihin.
Yleisurheilu ei vedä enää sillä tavalla
kuin vuosikymmeniä sitten. Tehokas kiinnostavuuden mittari on yleisömäärä. Katsojamäärät
ovat varsinkin Ruotsissa pudonneet, mutta eivät ne Suomessakaan ole enää lähelläkään
47 000 katsojaa, joka aikoinaan maaottelussa toistui sunnuntaisin Helsingin
olympiastadionilla. Nykyisin se tosin ei ole edes mahdollista, sillä
istuinpaikkojen määrä on pudonnut remonteissa dramaattisesti.
Yleisurheilu on yksi laajimmin
levinneitä urheilumuotoja, mutta nyt sillä on haasteita edessään. Sen suosio
tietyissä kilpailumuodoissa – kuten maaottelut osoittavat – on hiipunut. Mikä
olisi aikuisten yleisurheilun eri kilpailumuotojen ranking (laatutaso), jos
saisin itse määritellä järjestyksen? Ylivoimaisena ykkösenä on (1) olympiakisojen
yleisurheilu. Ne ovat juhlahetki kilpailukalenterissa. Katsomot täyttyvät.
Toisena (2) seuraavat maailmanmestaruuskilpailut. Ne ovat kuin olympiakisat ilman
olympialaista hohtoa. Niiden asemaa ei uhkaa mikään. Sitten tulevat sijalla
kolme (3) Timanttiliigan kisat ja neljäntenä
(4) maanosien mestaruuskisat, joihin
osallistuminen perustuu tulosrajojen saavuttamiseen ja pisteytysjärjestelmään.
Timanttiliigaan on pumpattu paljon
IAAF:n arvovaltaa ja se on dynaamisempi ja monien lajien osalta tasokkaampi kuin
ikivanhat maanosien mestaruuskisat. On käynyt niinkin, että jotkut huiput
laistavat - hyvän ”syyn” löytyessä - maanosakisoista. Viidentenä (5) tulevat kunkin
maan mestaruuskisat ja kuudentena (6) Timanttiliigaa alempana hierarkiassa
olevat IAAF:n GP-kisat. Lisäksi järjestetään, muita kansainvälisiä kilpailutapahtumia,
joista jotkut, kuten maratontapahtumat, ovat huipputasokkaita ja valtavan
suosittuja.
Maaotteluille ei löydy paikkaa
tässä priorisoinnissa. Sen sijaan
Sebastian Coen ja muiden yleisurheilupamppujen silmissä kiiltää halu järjestää
joka vuosi jotkut arvokisat. Rankkaa tulee olemaan urheilijoilla!
::::::::::::::::::::::::::::
On tehty ehdotuksia, joilla
voitaisiin parantaa Ruotsi-maaottelun asemaa. Esimerkiksi otteluun voisi ottaa
mukaan Norjan, jolloin taso paranisi muutamissa lajeissa rutkasti. Entä voisiko
kisan järjestää yhtenä päivänä, jolloin päästäisiin eroon
yleisurheilukilpailujen hidastempoisuudesta. No, Norjan mukana ollessa ei olisi
kysymys enää ”Ruotsi-ottelusta” ja yhtenä päivänä ei voida järjestää läheskään koko
maaottelutarjottimen lajikirjoa. Entä mitkä lajit otettaisiin kulloinkin
mukaan?
::::::::::::::::::::::::::
Roberto L. Quercetani (kuoli v. 2019 kunniakkaassa 97 vuoden iässä)
oli legendaarinen yleisurheiluhistorioitsija ja tilastomies, joka kirjoitti vuonna 1965 kuuluisan
”Kilpakenttien kuninkaat”-teoksen. Siinä hän esittää aikalaisarvion kehittyneiden
ja ”kehitysmaiden” yleisurheilutilanteesta 1960-luvun puolessa välissä. Kun aikoinani nuorukaisena luin teosta,
oli jo pitkän aikaa ollut näkyvissä Pohjolan juoksu-urheilun taantuminen ja
afrikkalaisten nousu, josta ”RLQ” totesi seuraavaa: ”Afrikkalaisille
juoksijoille, joissa tavallisesti suuret luonnonlahjat yhdistyvät
kierrosajoista piittaamattomaan mielenlaatuun on varattava suuret
kehitysmahdollisuudet….” Kuusikymmentäluvulla Quercetanin tunnelmat olivat
tällaiset: ”Tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine
veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä
rasittamaan keuhkojaan …. kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä. Tämä suuntaus,
joka on jo kauan ollut nähtävissä Amerikassa, on hiljattain levinnyt Suomeen ja
Ruotsiin….”.
En ihmettele, ettei RLQ osannut arvioida tulevaa. Että
juuri kiduttava työ nousi intohimon kohteeksi! Ihminen ei sittenkään halua
motorisoida tai robotisoida kaikkea, vaan haluaa omasta halustaan rääkätä
itsensä huippukuntoon (ja isoille tai pienille palkkioille).
:::::::::::::::::::::::
Entä mikä on ollut 100 vuoden historian
näkökulmasta suotuisin vuosikymmen järjestää yleisurheilumaaotteluja?
Maaottelujen kulta-aikaa elettiin 1950-luvulta 1960-luvulle.
Keskiössä olivat maineikkaat ottelut Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä.
Ilman muuta ottelut olivat osa kylmän sodan veristä kilpailua. Maailmanennätykset
olivat paperia tässä kaksinkamppailussa. Nyt saattavat olympiakisat ja maailmanmestaruuskisat
mennä läpi ilman ainuttakaan maailmanennätystä. Lähestymmekö siis inhimillisen suorituskyvyn
ylärajaa? Referoin seuraavassa tekstiäni vuodelta 2019, ”Kylmän sodan kaksintaistelu
radalla ja kentällä”. Seurasin Yhdysvaltojen ja
Neuvostoliiton maaotteluja intensiivisesti noin 10-vuotiaasta lähtien. Otteluja
käytiin kaikkiaan 19 kertaa vuodesta 1958 vuoteen 1985 vuorotellen kummassakin
maassa. Ensimmäisessä ottelussa – maiden jännitteistä huolimatta -
amerikkalaiset toivotettiin ylitsevuotavan tervetulleiksi Moskovaan.
Parhaimmillaan ottelut olivat 1960-luvun alussa.
Monet pitävät klassisimpana kamppailuna vuoden 1962 ottelua, jota Kalifornian
Palo Altossa seurasi kahden päivän aikana yli 150 000 katselijaa(!) paikan
päällä. Taitaa olla suurin stadionyleisö koskaan yleisurheilukilpailuissa
olympiakisojen ulkopuolella. Jopa venäläisiä oli paikalla 5000 henkeä. Ottelun
poikkeuksellisuuteen vaikutti Kuuban ohjuskriisi, joka vei pari kuukautta
myöhemmin maailman ydinsodan partaalle. Paljon muutakin oli tapahtunut lyhyessä
ajassa: oli koettu Gary Powersin U2-vakoilukoneen alas ampuminen, Hrustsev oli
lausunut kuuluisat sanansa ”We will bury you” ja space race oli täydessä
käynnissä…..
Muutamaa vuotta myöhemmin Neuvostoliitto kieltäytyi
maaottelusta Vietnamin sodan eskaloitumisen seurauksena. Väliin jäivät vuodet
1966-1968.
Yhdysvallat voitti vuoden 1962 ottelussa miehissä
pistein 128-107 ja Neuvostoliitto naisissa 66-41. Maailmanennätykset olivat
noissa kohtaamisissa hupaa tavaraa: vuoden 1962 ottelussa Valeri Brumel hyppäsi
korkeudessa 226 (ja nosti myöhemmin maailmanennätyksen 228 senttiin) ja Harold
Connolly heitti moukarissa hienon sarjan päätteeksi tuloksen 70,66.
Kaikkiaan maaottelusarjassa saavutettiin 17
maailmanennätystä, eniten vuonna 1961, jolloin ME rikottiin peräti kuudessa
lajissa! Jostakin syystä miesten korkeushypystä kehkeytyi varsinainen huippujen
kohtaamisilottelun symboli. Ajatus kulki niin, että veistoksellinen amerikkalaissuosikki
John Thomas haastoi Valeri Brumelin. Ehkä kaksinkamppailupari oli virhevalinta
amerikkalaisten puolelta, sillä Thomas oli alakynnessä sekä maaotteluissa että
olympiakisoissa. Maailmanennätyksistään Brumel teki Yhdysvallat-maaotteluissa
peräti kolme kappaletta.
Oli muitakin kaksintaisteluja, kuten Ralph Bostonin
ja Igor Ter-Ovanesjanin vuosia jatkunut kisa maailman parhaan pituushyppääjän
tittelistä. Kisa päättyi tylysti Bob Beamonin jättiläishyppyyn, 890 cm Meksikon
Cityn olympiakisojen korkeassa ilmanalassa.
Minulle mieleen jääneitä ME-tuloksia ovat Brumelin
hyppyjen ohella Fred Hansenin lasikuidulla taivutettu 528 vuonna 1964, Dallas
Longin kuulakaari 20,67 samana vuonna. Moninkertaisia voittajia olivat muun
muassa Viktor Sanejev kolmiloikassa (kuusi kertaa), Tamara Press kuulassa ja
kiekossa (kuusi kertaa)……mutta oli toki monia muitakin, joita en tässä käy
luettelemaan. USA voitti miehissä ottelut 13-6 ja Neuvostoliitto naisissa 18-1
(!). Neuvostoliitto panosti tavattomasti yleensäkin naisten yleisurheiluun
tietäen, että siellä kilpailu oli vähäisempää. Nythän tilanne on täysin muuttunut:
USA porskuttaa jopa aiemmin vieroksumassaan moukarinheitossa ja Venäjä ei pääse
kansainvälisiin suurkilpailuihin mukaan ollenkaan…..Mutta toisaalta eihän ole
maaottelujakaan… Mikään ei ole niin kuin ennen.
Kaikki loppuu aikanaan: 1970-luvulla pikkuhiljaa ja
1980-luvulla kiihtyen USA-Neuvostoliito-ottelu menetti kiinnostuksensa kylmän
sodan hiipumisen myötä.
Jättiläisten ottelujen yhteydessä ei
puhuttu doping-ongelmista ainakaan ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
Lisäadrenaliinin urheilusuorituksiin tarjosi suurvaltojen välinen kiihkeä kamppailu,
vaikka toisaalta maaottelujen tarkoitus oli harjoittaa liennytystä. Näistä
yhteyksistä mieleen tulee leukailu ”Pressin veljesten” (Tamara ja Irina)
ylivoimasta. Terve.
:::::::::::::::::::::::::::::
Edellä esitettyyn viitaten on
vaikeaa kuvitella, että Ruotsi otteluun tulisi dramaattisia muutoksia. Traditio
on kiveen hakattu. Siispä täytyy löytää jotain muuta, koska nykyiset maaottelutähdet eivät näe ottelussa sitä houkutusta, joka sillä yhtenäiskulttuurin aikaan oli. Paras keino
lisätä yleisurheilun suosiota on sittenkin superlahjakkaiden nuorien
innostaminen kansainväliselle huipulle: Duplantis, Warholm, Ingebrigtsenin
veljekset, Ståhl ja Murto todistakoot tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti