Olen ihaillut Timo Vihavaisen asiantuntemusta Venäjän historiasta ja nykypäivästä. Hän kirjoittaa muun muassa Kanava-lehteen kolumnia, jotka aina luen. Samaa on sanottava hänen blogistaan, johon tämä suomalaisen konservatismin Grand Old Man kirjoittaa esseen muutaman päivän välein. En lue itseäni konservatiiviksi, päinvastoin pikemminkin liberaaliksi, mutta aina sitä oppii uusia asioita ja saahan ainakin opponointia omia käsityksiäni vasten, vaikken harrastakaan toisten kirjoittamien blogikirjoitusten kommentointia.
Venäjän historia on professorin ”leipälaji”. Olen toki sitä
itsekin harrastanut. Joudun takamatkalle Vihavaiseen nähden jo siitä syystä, etten
– päinvastoin kuin Vihavainen – hallitse Venäjän kieltä.
Yhdeksi oppimiskerraksi luen tapauksen eräänä kesäisenä pyhäpäivänä
isoisäni maatilalla, jossa minä –
opiskelijanuorukainen - olin tavan mukaan heinätöissä. Otin puheeksi tupakäräjillä
silloin ajankohtaisen TV-teatterin upean näytelmäkokonaisuuden ”Sodan ja rauhan
miehet”. Kuinka ollakaan tulin maininneeksi, että Paasikivi ja Mannerheim
olisivat olleet talvisodan alla – rauhan säilyttääkseen – valmiit tiettyihin
alueluovutuksiin yli sen, minkä Suomen poliittisen johdon konsensus – ja tuvan
väki – oli valmis hyväksymään. Tuvan lattiaa
mittaillen pudottelin teesejäni huomaamatta, että olin ajautunut miinakenttään itseäni
vielä kovempien patrioottien leiriin, joka tarjosi paljon hurjistuneemman
puheryöpyn, kuin mihin mikään Neuvostoliiton
taholta tuleva painostus pystyy. Tuvan pitkillä
penkeillä nimittäin istuivat sellaiset sodan veteraanit, ettei vertoa taida
löytyä. Jouduin pakittamaan lievässä paniikissa, kuitenkin heitellen
perääntyessäni vielä omasta mielestäni tärkeitä argumentteja. Turhaan. Ajauduin
perusteellisesti alakynteen ja vetäydyin kesäiseen pihapiirin muka jotain toimittaakseni.
Opin, ettei pidä valita vastustajaksi täysin ylivoimaista tahoa, joka ei anna
tuumaakaan periksi omista oikeudenmukaisiksi tuntemistaan kannoista. Sen koommin asiaan ei palattu. Lisäsin
hiljaisesti tämänkin tapauksen kantapään kautta opittujen muistojen keltaiseen
kansioon.
:::::::::::::::::::::::::::
Timo Vihavainen tarttuu kolumnissaan ”Suuri
informaatiosulku” Kanavalehdessä 1/2024
Venäjän talouden, politiikan ja yhteiskuntapolitiikan yllätyksellisyyteen.
Venäjällä on ollut taipumusta yllättää useammin kuin kerran talouden toipumisella
mitä jyrkimmistä alasajoista. Esimerkiksi hän ottaa Venäjän kansalaissotaa seuranneen sotakommunismin
jälkeisen tuhoisan tilan, josta toivuttiin vuosikymmenien sijasta seitsemässä
vuodessa. Toiseksi esimerkiksi hän nostaa
Neuvostoliiton romahduksen, johon korjaus tuli vain 10 vuodessa. Viimeksi on
ollut kysymys Ukrainan sodan johdosta langetetuista talouspakotteista, joita
tähän mennessä on ehditty toteuttaa 10 vuotta ilman, että niillä olisi ollut odotettuja dramaattisia vaikutuksia.
Venäjä päinvastoin on onnistunut irtautumaan lännen taloudesta ja pyrkii
kasvattaman talouttaan omin voimin. Venäjän kyky tuottaa länsimaiden kanssa
kilpailevaa tuotantoa on useilla aloilla heikko. Niinpä Putin on oivaltanut,
että tässä tilanteessa voidaan yrittää valmistaa omavarisuuden nimissä niitä tuotteita,
joita on tuotu aiemmin muualta.
Pakotteiden seuraamukset ovat olleet osin arvaamattomia. Sekin
on monessa tapauksessa jäänyt epäselväksi, kumpaa pakotteet rankaisevat
enemmän, pakotteiden asettajaa vai pakotteiden kohdetta.
Myös kyky uusintaa sotilaskalustoa on merkille pantavan
tehokasta. Venäjä tuntuu onnistuvan siinä paremmin kuin länsi tuessaan
Ukrainalle. Minulle tulee mieleen Hitlerin vuodatus Mannerheimin
75-vuotisiyntymäpäivillä vuonna 1942, joilla Hitler ylpeili venäläisten panssarivoimien
tuhoamisella, mutta myönsi sitten, että Venäjän panssarikalustoa uusitaan
hämmästyttävällä nopeudella.
Venäjän iskukyvystä on vaikea saada selvää. Se tuntuu
kärsivän suunnattomia tappioita, mutta sen sitkeys on vertaansa vailla. Vihavainen
lainaa Bismarckia, joka sanoi: Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin
pelätään eikä koskaan niin heikko kuin
toivotaan.
Putinin tahtotila kumpuaa 1990-luvun nöyryytyksistä, joiden
yli hän ei tunnu pääsevän eikä sitä edes yritä. Toisaalta Venäjän
ylemmyydentunto muita kansoja kohtaan ei ole mikään uusi asia. Venäjän keisari Nikolai
I (1825-1855) teetätti oikein virallisen päätöksen, jossa julistettiin Venäjä
kulttuurisesti muita kansoja ylempiarvoiseksi. Ilmankos Nikolai I on yksi
Putinin suosikeista historiassa.
Venäjän yksi vahvuus on suuri kotimarkkina ja luonnonvarojen
runsaus. Leväperäisesti hyödynnettynäkin
ne näyttävät riittävän sotataloudelle.
Länsimaat eivät ole löytäneet sujuvan yhteistoiminnan
avaimia. Sama hajanaisuus tulee esille Naton ja EU:n osalta. Yhteensovitettujen
päätösten aikaan saaminen kestää luvattoman kauan. Lisäksi jollain tapaa
Venäjän asemaan asettuvat nousevat taloudet tukevat Venäjää.
Edes Putinin joskus heikoksi arvioitu asema ei näytä
tosiasiassa horjumisen merkkejä ainakaan toistaiseksi. Yhdenmukaistettu kansan
mielipide toimii riittävässä laajuudessa eikä opposition voimaan voi luottaa
oikein missään asiassa. Niinpä Putin on voinut levollisin mielin kääntää Venäjän
hyökkäyksenkin puolustukselliseksi toimenpiteeksi.
Oivaltavasti Vihavainen toteaa Neuvostoliiton yhdessä
Itä-Euroopan maiden johdon kanssa pystyttäneen rautaesiripun maailmasodan
jälkeen. Nyt sitä yrittävät pystyttää länsivallat! Länsivaltojen muuri
pysäyttää sekä tiedon että tavaran kulun.
Putinin puheissa on vilahtanut ”rajattoman Venäjän” tavoite,
mitä hän sillä sitten tarkoittaneekaan. Onko se rajatonta venäläisen kulttuurin
levittämistä vaiko vain vitsi? Vitsiltä ei
kuulosta tuore rajattomuuden sovellus, kun Putin kehottaa keräämään Venäjän
(myös vanhan Venäjän) ja Neuvostoliiton aikaisen maan rajojen ulkopuolella
sijaistevan omaisuuden Venäjän haltuun. Miten pitkälle Putin on valmis tämän
”rajattomuuden” kanssa menemään? Kovin vakavasti Putinin ukaasia eivät ns.
asiantuntijat tunnu ottavan.
Putinin nimissä puhutaan uudesta putinilaisesta maailmanjärjestyksestä.
Se edellinen, sosialismin nimissä tapahtunut ekspansio torjuttiin tai se
pikemminkin hukkui omaan
mahdottomuuteensa. Nyt yritetään toisen kerran luoda vastinpari läntiselle
(lue: USA:n johtamalle) maailmanjärjestykselle. Tavoitteena on luoda tasavertainen
maailmanjärjestys ja sitten julistaa voimaan perustuslaissa mainittu ”hruštševilainen”
rauhanomaisen rinnakkainelon periaate,
mutta vasta sitten, kun maailmanjärjestykselle asetettu tavoite on saavutettu.
Kävipä itse sodassa miten tahansa on länsivalloilla syytä
itsetutkiskeluun. Mikä on johtanut väärinarviointeihin? Joskus kuunnellessani
esimerkiksi presidenttiehdokas Stubbia tulevat mieleen naiivit julistukset
hohdokkaista länsivalloista ilman sisältöä. Presidentti Niinistö on parikin
kertaa kehottanut ”välttämään sotadramatiikkaa” ja ”tohisemista sota-asioista”
puhumattakaan viittauksista ”Nato-Suomeen”. Pelkääkö presidentti? Ei suinkaan,
kysymys on turhanaikaisen kotimaisen sotakiihkoilun tuomitsemisesta.
::::::::::::::::::::::::::
Niin, mitä opimme tästä sekavasta tietoryppäästä? Nykyaikaisen
uuden tai uudistuvan tiedon kirjon omaksumisesta tulee ähky, koska vanha
sääntösidonnaisuus on haurastunut. Koko ajan tulee tietoa
sääntösidonnaisuudesta irrottautumisesta.
Jos rauhan rakentamiseen käytettäisiin yhtä paljon
voimavaroja kuin sotaan valmistautumiseen, olisimme rauhantiellä pitkällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti