Suomi on niin pieni maa, ettei tänne sovi kuin yksi totuus
kerrallaan. Sanonta on kulunut, mutta siinä voi olla vinha perä. Tällä
tarkoitan, että jonkun keksiessä hyvän selityksen jollekin tapahtumasarjalle
aletaan sitä toistaa, kunnes siitä tule kaikkien totuus. Muut lähestymiskulmat
jäävät paitsioon. Olen näissä kirjoituksissa yrittänyt pitää yllä kilpailevia
totuuksia. Nytkin yritän.
Puhutaan päätöksestä liittyä Natoon. Presidentti Niinistö
tulkintani mukaan empi keväällä 2022 Natoon liittymistä ja empi vielä hetken senkin
jälkeen, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainan kimppuun.
Ymmärsin niin, että Niinistö näki vastuunsa sodasta ja
rauhasta olevan paljon suurempi kuin kenenkään toisen päättävässä asemassa
olevan poliitikon. Näinhän sen pitää ollakin, ainakin periaatteessa.
Niinistölle jopa irvailtiin, että hän oli viimeinen, joka
muutti kantansa Natoon. Entä jos hän olisi säilyttänyt epäilijän asenteensa?
:::::::::::::::::::::
Olen oikeastaan yllättynyt, miten nopeasti Ruotsi käänsi
kelkkansa ja asetti tavoitteekseen irtautumisen sotilaallisesta
liittoutumattomuudesta. Yli 200 rauhan vuotta eivät opettaneet mitään. Ja me
suomalaiset ylpeilimme sillä, että kannanmuutos oli Suomen ansiota.
Juuri päättyneessä Sälenin turvallisuuskonferenssissa puhalsivat
kokonaan toiset tuulet. Sotapeli
avattiin konferenssissa, josta uutisoidessaan lehdet maalasivat sodanuhkan kaikkien tietoisuuteen. Venäjänpelko sai aikaan
aivan hysteerisen ilmapiirin. Ihmiset riensivät varaamaan säilykkeitä pahimman varalle.
Mutta kyllä tosiasiatiedotkin antavat masentavan kuvan
kansainvälisen jännityksen lisääntymisestä.
Ranskan sisäasioista vastaava EU-komissaari Thierry Breton
kertoi juuri, mitä hän oli saanut tietoonsa Maailman talousforumissa Davosissa
vuonna 2020. Trump kertoi tuolloin -
USA:n edellisten presidentinvaalien alla - ilmoitusasiana Ursula von der
Leyenille tavoitteistaan seuraavaa: USA ei tule Euroopan tueksi sodan
yllättäessä: ”emme ikinä tule tukemaan teitä”, töksäytti Trump. Nato
julistettiin saman tien kuolleeksi ja kuopatuksi. Trump väitti Saksan olevan
velkaa USA:lle 400 miljardia. Kaikki tämä tapahtuisi - näin Trump väitti - jos hänestä tulisi Yhdysvaltain presidentti (joka siis ei toteutunut
neljä vuotta sitten). Tietenkin Trumpin puheissa oli hänelle ominaista vastuutonta
retoriikkaa, mutta kun lausunnot yleensäkin ovat ailahtelevia, ei Trumpiin kohdistuva huoli ole aiheeton.
Trumpin epäsuosio alkaa olla sääntö myös eurooppalaisten
tahojen arvioissa. Putin ja Trump jakavat jossakin suhteessa kärkisijan
paheksunnan määrässä. Mitä enemmän meillä on tällaisia johtajia, sitä
suuremmalla syyllä voimme epäillä vakan löytävän kantensa.
:::::::::::::::::::::::::::
Thierry Breton on esittänyt 100 mrd puolustusrahastoa
Euroopalle tavoitteenaan Euroopan saaminen omilleen puolustusmenojen osalta.
Samaan aikaan Volodymyr Zelensky käy ikiomaa sotaansa
Ukrainan sodan rinnalla. Hän käy taistelua länsivaltojen johtomiesten sydämistä saadakseen resurssit riittämään. Zelensky
yrittää yksinkertaisesti saada länsimaat sodan jatkamisen maksajiksi.
Zelenskyllä on viesti, jota hän mielellään levittää:
seuraavaksi Putinin potentiaalisina uhreina ovat vuorossa Moldovia, Baltian maat, Puola ja kenties Suomi. Huolestuttavat tiedot eivät
ole jääneet vaille vastakaikua. Mielipidetiedustelun tulos: 50 prosenttia
suomalaisista on sitä mieltä, että sotaan on varauduttava. lähivuosina.
Hämmentävää on, miten Putinin julistukset ovat toistaiseksi
toteutuneet. Lähtökohtana on hänen
maailmanjärjestyksensä (Putin World Order). Se heijastele Putin
katkeruutta Neuvostoliiton hajoamisesta. Mutta oliko putinismia jo ennen
Putinia? Boris Jeltsinillä oli keskustelu Bill Clintonin kanssa 1990-luvun
lopulla, jossa Jeltsin esitti, että Eurooppa kuuluu Venäjälle. Uskokoon ken
voi! Vanha väsynyt Jeltsin!
Kiistaa käydään nyt siitä, mihin Putin suuntaa katseensa,
jos Ukrainassa saadaan menestystä ja resursseja vapautuu. Suomi on tavallaan
vahvoilla, koska ei missään vaiheessa tinkinyt
armeijansa miesvahvuudesta ja iskukyvystä, kun taas monet Euroopan maat, kuten Saksa
ja Ruotsi tekivät niin. Vannomatta kuitenkin paras.
Ruotsin puolustusvoimien komentaja
Micael Byden on todennut ”olevan mahdollista, että Venäjä hyökkää Baltiaan,
Suomeen ja Ruotsiin. Toisaalta monet ns. asiantuntijat ja poliitikot uskottelevat,
että Venäjä ei uskalla hyökätä ”Nato-Suomen” kimppuun. Jälleen sanon: vannomatta
paras. Venäjällä on taipumusta tiukoille joutuessaan venyä. Niinpä nytkin
hämmästyttää sen talouden selviäminen - toistaiseksi - hurjista uhrauksista meneillään
olevaan sotaan. Öljyn tuotannossa lyödään jopa ennätyksiä. Toisaalta on niitä,
joiden mukaan Suomella (ja muilla mailla ) on 2 - 5 vuotta aikaa valmistautua
sotaan. Se olisi aika, joka Venäjältä menee, kun se rakentaa aseellista voimaa
Suomen vastaiselle rajalle.
Vuosi 2024 ei lupaa hyvää Ukrainan kannalta. Lännessä vanhat
varastot ovat tyhjentyneet aseista ja uusia investointeja ei hevin tehdä, ei
ainakaan riittävässä määrin. Lännen apu suorastaan romahti viime vuonna. Sen
sijaan Venäjä uusii kalustoaan kiivaassa tahdissa. Kysymys on siis
”kalustosukupolvista”. Merkkejä talouden romahduksesta ei ole ainakaan vielä nähtävissä, vaikka ns. asiantuntijat
sillä jatkuvasti spekuloivat.
::::::::::::::::::::::::
Palaan kysymykseen Miksi Suomella oli niin kiire Natoon
vuosien melko vakaan kehityksen jälkeen. Vastaus on tietenkin, että Venäjä hyökkäsi Ukrainan kimppuun
ja osoitti sillä törkeän ahneutensa, joka voitiin suunnata myös muita maita
vastaan. Suomen eturintama on Ukrainassa.
Kun Suomi liittyi Natoon, Lavrov ja Putin kilvan todistivat, etteivät he ymmärtäneet, miksi
Suomi teki tämän liikkeen, vaikkei ”sitä uhannut mikään”. Useimmat tuomitsivat
ja tuomitsevat edelleen herrojen vakuuttelun bluffiksi. Yhtä puutuu ja sen
myötä kaikkea: luottamusta. Ehdotonta totuutta tuskin voidaan tässäkään asiassa
löytää. Ainakin voidaan sanoa, että
Suomi olisi todennäköisesti voinut edelleen panostaa kumppanuuteen USA:n kanssa
ilman kostoksi tarkoitettuja ilkeyksiä rajoillamme tai kyberkiusantekoa. Naton
jäseneksi liittyminen ei ollut kiinni yhdestä ainoasta momentumista, vaikka
niinkin on haluttu väittää. Ruotsin liittymisprosessikin on kestänyt jo vuoden.
Joka tapauksessa Nato-portti olisi ollut auki myös kevään 2022 jälkeen. Venäjän
kannalta USA:n kanssa solmittu DCA-sopimus oli varsinainen ”kuolemansuudelma”,
koska se on kahdenvälinen ja rakentuu Natoon taustavoimana pitäytymiseen.
Näihin sopimuksiin sisältyy sisäänrakennettuja isoja
ongelmia. Naton viidettä artiklaa ei ole tosielämässä testattu. Eripurainen
Naton jäsenkenttä ei hevillä saa yhteispäätöstä aikaiseksi, koska kukin
jäsenmaa päättää itsenäisesti osallistumisesta avustusprojekteihin.
DCA-sopimuksen USA on tehnyt 20 maan
kanssa. Se on äärettömän vaativa velvoite jopa USA:n kaltaiselle suurvallalle.
Miksi DCA-sopimus koettiin välttämättömäksi? Onko se osoitus siitä, ettei Naton
viidenteen artiklaan viime kädessä luoteta
:::::::::::::::::::::::::::
Yhdysvaltalainen imperialismi poikkeaa venäläisestä ja
kiinalaisesta imperialismista samoin kuin vanhojen siirtomaavaltojen
kolonialismista. DCA on rakennettu
amerikkalaisen ”tukikohtaimperialismin” päälle, sen kuosiin (huom. kahdenvälisten
DCA-sopimusten tukikohtapainotteisuus esim. Suomessa). Yhdysvaltain tukikohtien
laajuudesta on vaikeaa saada tarkkaa kuvaa, mutta 2000-luvun ensimmäisinä
vuosina sillä oli noin 700 tukikohtaa (+ 6000 tukikohtaa USA:ssa) ympäri
maailmaa.
Tukikohtien määrään on syytä suhtautua varauksella, mutta pikemminkin
siitä syystä, että niiden määrää on aliarvioitu kuin yliarvioitu. Samoin on
syytä panna merkille, että
Yhdysvalloille tukikohtien lisääminen Pohjolaan edustaa jatkumoa
päinvastoin kuin Ruotsille, Suomelle ja Tanskalle.
Näenkin DCA-sopimuksen ensi sijaisesti geopoliittisena voimatekijänä,
joka sitoo Suomeen, Ruotsiin ja Tanskaan levitettynä - tukikohtaverkoston
avulla - pohjoisen pallonpuoliskon alueet ja merenpohjan yhdeksi osaksi Pax
Americanaa. Venäjä näkee tämän ehkä kaikkein suurimpana vaarana itselleen. Siksi
sillä on erittäin vahva aseistus arktisella alueella. Molemmin puolin ollaan
hampaisiin saakka aseistautuneita. Suomi on strategisesti suurvaltojen temmellyskentän
polttopisteessä pohjoisessa.
Mieltäni on jäänyt vaivaamaan, kumpi on todennäköisempää, sekö että amerikkalaiset DCA-tukikohdat vetävät puoleensa vihollista, vai se, että tukikohtien tarjoama suoja on omiaan torjumaan vihollisen pyrkimykset voitollisesti.
Onko Suomi Natoon ja DCA:han mennessään ymmärtänyt
sitoumuksensa kattavasti? Vaihtoehtoja tarkasteltaessa Suomen tulisi
joka tapauksessa huolehtia puolustuksen 2 prosentin bkt-osuudesta. Kumppanuus
Yhdysvaltain kanssa, pitkälle viety
aselajiyhteistyö Ruotsin (ja
muiden Pohjoismaiden) kanssa toimisivat puolustuksen pohjaratkaisuna.
Periaatteena tulisi olla mahdollisimman
vahvat puolustusvoimat mahdollisimman pienellä ulkoisten suhteiden
rasituksella.
::::::::::::::::::::::::
Donald Trump on yksinään voimakeskus maailmanpolitiikassa.
Viimeksi Trumpin potentiaalista valtaa määritti Euroopan keskuspankin puheenjohtaja
Christine Lagarde (HS 13.1.2024), joka varoitti, että Trumpin mahdollinen
valinta Yhdysvaltojen presidentiksi on ”selvä uhka” Euroopalle. On täysin poikkeuksellista,
että keskuspankin pääjohtaja ottaa kantaa
tällä tavalla poliittiseen henkilöön. Trumpin paluu Valkoiseen taloon johtaisi
Lagarden mielestä vastakkainasetteluun Euroopan kanssa monella tapaa
(kauppapolitiikka, ilmaston muutoksen torjunta, sotilasliitto Naton tukeminen).
Olemmeko siis Trumpin arvomaailman mukaisen kuvitteellisen ”diilin” varassa?
Lagarden jyrähdys on harvinaisen selvä kannanotto talouspolitiikan
huipulta.
Euroopan ja lähialueiden olosuhteet alkavat muistuttaa
tilannetta vanhaan huonoon aikaan, jolloin osapuolet kilpavarustelua edistämällä
ja liittosuhteita ketjuttamalla ajautuvat lopulta konfliktiin keskenään. Sota
ei syty vahingossa, mutta jos jousi
kiristetään äärimmilleen sodan mahdollisuudet lisääntyvät. Onko meidän jälleen
kerran todettava vanhan tyhmyyden toistuminen: euforinen into sotaan nujertaa rauhan
kyyhkyjen flegmaattisuuden?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti