Istutaan ruokailemassa keittiön pöydän ääressä. Talon nuori isäntä
vilkaisee silloin tällöin keittiön
ikkunasta läheltä taloa viistävälle maantielle, jossa harvahkoon tahtiin kulkee
autoja pölisyttäen soratietä. En tiedä, miksi sinne tielle piti vilkuilla: ehkä
siellä meni nykyaika ja tulevaisuus, jotka herättivät uteliaisuutta?
Oltiin siis heinätöissä isoisäni ja hänen poikansa maatilalla. Elettiin
1960-lukua. Tila oli vauras lapsen silmin katsottuna. Autokin oli: navetan
edessä seisoi tuliterä Toyota Corona. Sen vieressä oli isännän ylpeys, David
Brown, jonka ratissa sekosin kerran perusteellisesti yrittäessäni saada
”isompaa silmään”. Hevonen, ”Hele” eli vielä. Se oli reservissä, koska sitä
tarvittiin talvella metsätöissä.
Talon murrosikäinen poika sai joskus kohdata tyytymättömän ja
kärsimättömän nuoren isännän turhautuneen ilmeen, kun jälkikasvu epäonnistui traktorin kukkuroillaan heiniä olevan peräkärryn pakittamisessa siltaa myöten ylös navetan
vintille. Sanaakaan ei sanottu, kuski vain vaihtui. Se oli sen ajan koulutusta.
Piti osata kertanäytöstä.
::::::::::::::::::::::::
Aloittelen juuri Jari Tervon uusimman 10-osaisen dokumenttisarjan
”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat 1961-1881” katselua. Kirjoitukseni johdanto
oli osa kokemuksesta maalaistalon töistä vanhaan hyvään aikaan 1960-luvun vaihteesta. Oltiin viisikymmentä-
ja kuusikymmentäluvun rajapinnassa, vaikkei eroa kannata liioitella minään
paradigman muutoksena. Aikakauden kokeneena varaan itselleni mahdollisuuden
ajan virtausten kommentointiin.
Jari Tervon 10-osaisen
sarjan 1/10 osan nimi on ”Uuden ajan ihmeet”. Arvioin ja osin referoin kaikkia
noita 10 osaa.
Tervon käsikirjoittajana jatkaa Marjo Vilkko kuten monissa
aiemmissa dokumenttisarjoissa. Ennen kuin menen itse Tervon sarjan arviointiin,
palautan mieleen omat kokemukseni ja käsitykseni 1960-luvusta. Olen joskus
sanonut itseäni kuusikymmentälukulaiseksi ja pysyn väitteessäni. Minulle
60-luku oli optimistisen odotuksen vuosikymmen ydinsodan uhkineen kaikkineen.
Tässä omat takaumani kuuskytluvun kauan soivasta bluesista pienin
muutoksin omaan alkuperäiseen tekstiin. Kyseinen blogikirjoitukseni on vuodelta
2016.:
”Tarkastelin optimismin vaihteluja ja odotuksia
taannoin Tommy Uschanovin kirjan ”Hätä on tarpeen” innostamana. Lähtökohta sekä
kirjassa että blogikirjoituksessani oli, että ihmisten odotukset länsimassa
olivat paljon optimistisempia 1960-luvulla kuin nykyisin. En mene tässä
tarkemmin blogikirjoitukseni ”Kadonneen optimismin jäljillä” (11.11.2015)
sisältöön, mutta ”vuoden 1965 optimismi” on jopa omissa muistikuvissani
silmiinpistävä (ei siis niin, että vuosi 1965 olisi ollut poikkeuksellisen
onnellinen, vaan siksi, että tulevaisuuteen suuntautuvat odotukset olivat
tuolloin valoisat). Oli toivuttu viimeisistäkin sodan kurimuksen
seuraamuksista, ihmiset halusivat elää positiivisessa tulevaisuuden
odotuksessa, edistysuskon kannustamina. Tiede näytti olevan täynnä mahdollisuuksia.
Vain suurvaltojen kauhun tasapaino loi varjon odotuksen päälle. Muistan
1960-luvun muodikkaan hokeman, jossa elintasossa katsottiin saavutetun jo
riittävä taso, piti keskittyä ”elämänlaadun” nostamiseen. No, ihan niin eivät
asiat menneet. Kyllä raha ratkaisi siitäkin eteenpäin.
Myös Tervon käyttämät asiantuntijat allekirjoittavat tuon ajan optimismin ja edistysuskon hengen:
maailman voi muuttaa paremmaksi.
Muutama hetki voidaan tietysti käyttää sen
pohtimiseen, miksi optimististen odotusten elementit olivat 1960-luvulla niin
vahvoja. Muutama raadollinen ajatus tulee mieleen, ensimmäisenä se, että
silloin oli mitä jakaa. Kansakunta vaurastui niin, että voitiin irtautua
1950-luvun ”otsasi hiessä pitää sinun raataman” -todellisuudesta. Ja todellakin
kyllä suurimman osaa kansasta piti viisikymmentäluvulla ja osin 60-luvulla rehkiä
leipänsä eteen kuutena päivänä viikossa, jotta irtautuminen varsinaisesta
köyhyydestä oli mahdollisista.
Konkreettisena esimerkkinä otan esille Helsingin
Sanomien juttusarjan, jossa lainataan katkelmia lehden 50 vuoden takaisista
uutisista. Tarkalleen 12.11.1965 uutisoitiin, että ensimmäistä kertaa Helsingin
kaupungin budjetti ylitti miljardin silloisen markan rajan. Sitten tulee
oleellinen tieto: ”Summa on 17,6 prosenttia suurempi kuluvan vuoden
talousarvion loppusummaa, joka on 912,2 miljoonaa markkaa”. Vain kaikkein
piheimmät saattoivat epäillä, että nyt pistetään liikaa rahaa kaupungin
rakentamiseen ja kaupunkilaisten hyvinvointiin. Monien patoutuneet toiveet
täyttyivät. Toisaalta myös omat palkkatulot kasvoivat ja loivat suuria
tulevaisuuden odotuksia.”
Pohdin myös, miksi odotukset ovat nykyisin usein
pessimismin läpitunkemia. Vähän myöhemmin samassa kirjoituksessa todetaan:
”Paradoksaalista on, että keinot maailman
parantamiseksi ovat ehkä paremmat kuin koskaan. Ne ovat vain loitontuneet
tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulkopuolelle. Voimattomuus heijastuu pessimistisinä
tulevaisuuden odotuksina. Ryhdikkyyttä nähdään monilla osa-alueilla (ilmaston
muutostalkoot, huoli ympäristöstä, eteneminen vaikkapa lääketieteessä ja
tiedonvälityksessä), joka luo toivoa optimistisemmasta tulevaisuudesta.
Monista eri syistä meidän pitäisi olla
edistysuskoisia. Ajatellaanpa vaikka liikennekuolemien määrää: 1970-luvun
vaihteessa kuolemia oli noin 1150 ja autojen määrä oli noin 750 000, nyt
kuolemia on vuosittain noin 250 ja autojen määrä on lähes 3 000 000 (50 vuotta
sitten oli todellakin syytä kehitysuskoon, koska luvut saattoivat vain parantua).
Ihminen ei kuitenkaan ajattele tilastollista
kehitystä. Hänestä on tärkeää, miltä tuntuu ja mikä on henkilökohtainen
näkyvyys tulevaisuuteen. Mitä ennakoimattomammalta tulevaisuus tuntuu, sen
pahempi. Näkymä kansallisvaltion selkeyteen on hämärtynyt muun muassa
globalisaation takia. Kiinnittyminen työn kautta yhteiskuntaan on myös
höltynyt. Työpaikkojen saanti on esimerkiksi vaikeasti ennakoitavissa. Toista
oli hyvinvointiyhteiskunnan alkuvaiheissa, jolloin kehitys näytti lineaariselta
ja rahaa riitti.
Onko optimismi oikeistolaista? Vaikea sanoa, sillä
oikeiston optimismi liittyy jollain tavalla itse itsensä arvottamiseen
eteenpäin ja ylöspäin. Oikeiston moderni traumaattinen pessimismi kumpuaa
”ylikuormitetusta” valtiosta. Maailma pelkistyy oikeiston ajatuksissa
yövartijavaltioksi, jossa jokainen on oman onnensa seppä. Samaan aikaan
oikeiston pessimismiä ruokkii ”maailmankirjojen meno sekaisin”. Vallitsee
yleinen rauhattomuus pakolaisongelmineen. Erityisesti konservatiiviset
oikeistolaiset ovat varmaankin tunteneet turvallisuudentunteensa heikentyneen.
Pessimistiseksi kääntyy oikeistonkin näkemys.
Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmiston ja
oikeiston kannatus heilahtelee hallituskausittain. Käännytään aina ”sen toisen
tahon” puoleen, jotta asiat jotenkin muuttuisivat paremmiksi. Useissa
tapauksissa on valittu kolmas vaihtoehto, populistinen kaiken lupaaja
pelastajaksi, johon sitten petytään samalla tavalla kuin perinteisen oikeistoon
ja vasemmistoon.
Monet kaipaavat päättäväistä tahoa (poliittista
johtoa, auktoriteettia, mitä tahansa), joka löisi nyrkin pöytään, mutta kuinka
moni vaikkapa Puolassa tai Unkarissa oikeasti haluaa demokraattisten
oikeuksiensa pilkkaamista?”
::::::::::::::::::::::::::
Tieteen ja tekniikan
edistysaskeleet sivuuttamatta DNA:ta ja avaruuden valloitusta (Juri Gagarinin vierailu Suomessa vuonna 1961 oli
valtava menestys) löivät leimansa tuon ajan edistykseen ydinpommin kehitystä
unohtamatta. Muistan omakohtaisesti, kun eräänä aamuna lokakuussa 1961 kävelin
rivakasti kouluun ja kohtasin koulutoverini,
jotka olivat kuulleet edellisenä iltana – kuten minäkin - Neuvostoliiton jättimäisestä
50 megatonnin ydinkokeesta Novaja Zemljalla (nykyisen käsityksen mukaan se oli 57
megatonnin pommi). Sieltä ne tulevat, tiesivät pojat kertoa. Heittäydyin
pikkuaikuiseksi ja rauhoittelin: ”Sehän on vain ydinpommikoe”, jonka jälkeen
sainkin kuulla ”meneväni ensimmäisenä”, kun sota alkaa.
Tervon dokumentissa tuodaan vahvasti esille tuon
ajan uuden rakentamisen suuri volyymi elementtituotantoineen ja samalla vanhan
ja arvokkaan hyljeksiminen ja purkaminen osana modernin palvontaa. Rakentamista
ja purkamista ohjasi liikenteen kehitys. Samaan aikaan käynnistyi valtava
julkinen rakentaminen sen
yhteiskunnallisen mallin mukaisesti, joka Suomeen oli valittu.
Yksinkertaisetkin työt koneellistettiin. Niinpä
heinäseipäiden peltomaahan kiinnityksessä siirryttiin rautakankityöstä traktoriavusteiseen
seiväskairalla poraamiseen. Kulkemiseen käytettiin vähäisen autokannan vuoksi
mopoa ja polkupyörää (papan 70-vuotislahja!), jolla mm. isoisäni meni hoitamaan
kunnallisia luottamustehtäviään Suomenniemen kirkonkylälle.
Suurvaltojen kilpailu kulminoitui Berliinissä 1961 Checkpoint
Charliella, Kuubassa 1962 ja Vietnamissa sodan eskaloituessa vuodesta 1964
lähtien. Suurvaltapolitiikka ulottui Suomeen bipolaarisen kilpailun seurauksena
noottikriisissä 1962. Koko suurvaltakampailu sivuutettiin dokumentissa lyhyesti
ilmeisesti aivan tietoisesti. Niinpä Kekkosen rooli noottikriisissä jää sekin
käsittelemättä.
Kuusikymmentäluvulla Suomessa käynnistettiin koulutuksen
ekspansio. Ensin oppikoululaisten määrä räjähti 1960-luvun vaihteessa ja sitten
70-luvun vaihteessa purkautui yliopistoihin.
Satuin olemaan mukana molemmissa ryntäyksissä.
Näihin aikoihin Suomen oli tehtävä lopullinen
ratkaisu yhteiskuntapolitiikan suunnasta. Vaihtoehtoina olivat pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta (Ruotsi)
tai anglo-amerikkalainen liberaali järjestelmä. Pekka Kuusen ”60-luvun
sosiaalipolitiikka” -kirjan viitoittamana valittiin ensin mainittu väylä.
Suomi suuntautui 1960-luvulla taloudellisesti (EFTA)
selvästi länteen itäisen vaihtoehdon kustannuksella. Se merkitsi mm. autojen
ostojen suuntautumista läntisille markkinoille, vaikka Neuvostoliiton tuonti
olikin suurta. Autokulttuurin uutuuden viehätys aiheutti liikenneturvallisuuden
hitaan kehityksen huomion kiinnittyessä auton teho- ym. ominaisuuksiin. Vasta
1970-luvlla asiaan kiinnitettiin enemmän huomiota silloinkin hitaasti
kiiruhtaen. Liikenteessä kuolleiden määrä ehti nousta 1970-luvun alussa pitkälti
toiselle tuhannelle, kuten edellä todettiin ennen käännöstä liikenneturmissa.
Meille kotiin hankittiin auto vasta vuonna 1964, Opel Kadettia käytettiin mm. kesäisillä retkillä.
Elinkeinorakenteen muutos kiihtyi vasta
1970-luvulla. Siihen saakka Suomi oli viljelijöiden maa. Pienviljelijöitä
oli1960-luvun alussa 300 000. Se
aiheutti suuria ongelmia 1960-luvun lopulta lähtien. Tilat olivat pienuutensa
takia elinkelvottomia. Alkoi valtava muuttoaalto Ruotsiin ja Etelä-Suomeen. Maatalous
muodostui aikapommiksi ylituotannon
takia.
Perinteinen perhemalli, jossa oli yksi palkansaaja vaimojen jäädessä
kotiin, jatkui pitkään. Vasta kun naisten työssäkäynti yleistyi 1960-luvulta
1970-luvulle siirryttäessä ja erilaisten yhteiskunnallisten etuuksien
parantuessa, Suomi toteutti pohjoismaisen mallin.
Jostakin syystä dokumenttisarjan tekijät eivät
huomioi TV:n valtavaa merkitystä riittävästi yhteiskunnan muutosten
katalysaattorina. TV oli Etelä-Suomen näyteikkuna. Se muutti koko yhdessäolon
kulttuurin ja oikeastaan käynnisti samalla yksilöllistymiskehityksen.
Elintason kasvu, naisten työelämään siirtyminen,
tieverkoston laajeneminen, henkilöautojen määrän lisääntyminen ja TV-lupien
räjähdysmäinen kasvu tultaessa 1970-luvulle olivat suuria paradigman muutoksia
suomalaisessa yhteiskunnassa.
Kuusikymmentäluvun alku oli vielä osittain viisikymmentäluvun
jatketta elämänmuodon osalta, mutta muutos oli tuleva….
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti