Euroopan reunalla – edessä itä, takana länsi; ”varjelen vartija sitä”

 

Käsittelen seuraavassa toisaalta Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) ja toisaalta Suomen ja Yhdysvaltain välistä  sotilaallista kanssakäymistä. Käytän kahta esimerkkiä ja yritän vetää niistä  yhteenvedonomaisesti  johtopäätökset. Kolmanneksi tarkastelen asiaa professori Heikki Patomäen analyysin ja kannanottojen perusteella toisinajattelijan näkökulmasta.

Neuvostoliiton osalta käsittelen asiaa sen luoteisrajan turvaamisen kannalta ns. Andrushkevitshin tapauksen (1972-1973) avulla.

Yhdysvaltain osalta tarkastelen asiaa Naton ja juurisolmitun DCA-sopimuksen näkökulmasta.

Tarkoitus on tarkastella asiaa symmetrisesti molempien suurvaltojen osalta ,vaikka se onkin vertailtavuuden puutteiden kannalta erittäin vaikea tehtävä. Valitut tapaukset sijoittuvat historiaan eri ajankohtiin. Asian tarkastelu on nostettava hyvin yleiselle  tasolle, jotta vertailtavuus toimisi.

 

1)      Neuvostoliiton yritys soveltaa YYA-sopimusta luoteisrajansa turvaamiseksi

Vuonna 1972 Neuvostoliiton silloinen sotilasasiamies V.A. Andrushkevitsh veti erään Helsingin suurlähetystössä pidetyn tilaisuuden jälkeen sivuun Suomen armeijan yleisesikunnan päällikön kenraaliluutnantti Paavo Junttilan ja ehdotti alustavasti Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyötä Neuvostoliiton luoteisrajan turvaamiseksi. Junttila käsitti asian niin, että puolustusvastuu siirtyisi Pohjois-Suomessa Neuvostoliitolle. Andrushkevitsh esiintyi ikään kuin omissa nimissään, mutta kyllä hän oli ylempiensä asialla. Hän suoritti tiedustelua vähän samaan tapaan kuin Boris Jartsev vuonna 1938.

Kekkonen ohjeisti Junttilan käymään neuvotteluja Andrushkevitshin kanssa kahden kesken. Neuvottelu tapahtui huhtikuussa 1972. Andrushkevitsh selosti, että Suomen kohdalla oli Neuvostoliiton puolustuksessa aukko. Aukon takana, selosti Andrushkevitsh, sijaitsivat Neuvostoliiton strategisesti tärkeät alueet Leningrad ja Muurmansk. Muilta osin Varsovan liiton maat, Neuvostoliiton avulla, toimivat puolustusmuurina. Tästä kertoo mm. Matti Lukkari kirjassaan "Lauri Sutela. Puolustusvoimien komentaja".

YYA-sopimuksen mukaan Suomen tuli pyytää apua Neuvostoliitolta, jos Suomi ei yksin kykene torjumaan vihollista. Andrushkevitsh oli sitä mieltä, että Suomi ei kykene selviytymään yksin tehtävästä. Neuvostoliitto halusi varmuuden, että sen strategiset alueet tulevat turvatuksi. Kaikki käydyt keskustelut pidettiin tiukasti salassa. Vain neljä miestä oli selvillä neuvotteluista: Kekkonen, silloinen puolustusvoimien komentaja Kaarlo Leinonen, silloinen pääesikunnan päällikkö Lauri Sutela ja Junttila.

Kysymys oli lopulta itsenäisen puolustuksen uskottavuudesta. Keskustelut venyivät vuoden 1973 puolelle. Puolustusvoimien komentaja vaihtui Lauri Sutelan ottaessa tehtävät vastaan. Junttila seurasi häntä pääesikunnan päällikkönä.

Andrushkevitshin toimeksiantajat pohtivat – molempien sotilasliittojen voimassa ollessa – voiko Suomi antaa turvallisuustakuita, ettei sen alueen kautta hyökätä,  ja mikä on sen itsenäisen puolustuksen uskottavuus.

Andrushkevitshin aikaan potentiaalinen, mutta ei toivottu yhteistyökumppani (pois lukien asehankinnat) oli Neuvostoliitto. Kekkosen ja kenraalien välillä oli - vaikka yhteistyö muutoin sujuikin erinomaisesti - yhteistyökumppanuuden suhteen sävyero. Olen käsittänyt niin, että Kekkonen olisi taktisista syistä halunnut olla aloitteellisempi Suomen ja Neuvostoliiton yhteistyökumppanuudessa, mutta kenraalit olivat paljon varovaisempia.

Venäjän strategiset alueet ovat tänä päivänä täsmälleen samat kuin tuolloin 1970-luvulla. YYA-sopimusta ei ole, mutta Pietari - Kaliningrad ja Kuolan niemimaan alue muodostavat Venäjän puolustuksellisen linjan  luoteessa.

On selvää, että arktisen alueen merkitys on kasvanut ilmaston lämpenemisen takia. Samaan tahtiin kasvaa kiinnostus arktisen alueen luonnonvarojen hyödyntämistä kohtaan. Myös Naton toimet Norjassa ja sen pohjoispuolisilla alueilla ovat johtaneet reagointiin Venäjän puolelta ja päinvastoin.

Yhteenvetona voisi sanoa, että Venäjän luoteisrajaintressi ei ole hävinnyt mihinkään, se on realiteetti, joka pitää hyväksyä. Siihen liittyvät Venäjän taloudelliset ja sotilaalliset intressit pohjoisella Jäämerellä, jossa toimii myös Nato. Toinen tärkeä funktio on Pietarin turvallisuuden varmistaminen.

Lauri Sutela sanoi irti yhteistyöpyrinnöt Andrushkevitshin aloitteisiin liittyen vedoten siihen, että Suomen sotilaallisista valmiuksista oli jo saatu riittävästi tietoa. Neuvostoliitossa oltiin pettyneitä ja ehkä yllättyneitäkin Suomen yhteistyöhaluttomuudesta. Seitsemänkymmentäluvun lopulla Neuvostoliitto kohdisti Suomeen painostusta (mm. ns. sotaharjoitusepisodi), mutta pyrki etenemään suostuttelemalla eikä tosiasiassa halunnut konfliktia. Edetään ”herrasmiespohjalta” niin kuin Junttila sen sanoi korkeille neuvostomarsalkoille ja -kenraaleille vieraillessaan Moskovassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

 

2)      Suomen ja Yhdysvaltain puolustusyhteistyö vs. Venäjä

Suomen ja Yhdysvaltojen välillä on neuvoteltu kahdenvälinen puolustusyhteistyösopimus (DCA-sopimus). Sopimuksen tavoitteena on sujuvoittaa Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistoimintaa kaikissa turvallisuustilanteissa. Sopimuksen tarkoituksena vahvistaa Suomen turvallisuutta ja edesauttaa Nato-jäsenyyden velvoitteiden toimeenpanoa.

Yhdysvaltojen ja Suomen välillä solmittu DCA-sopimus käsittelee muun muassa joukkojen maahantuloon, puolustusmateriaalin varastointiin, rikosoikeudelliseen toimivaltaan sekä verotukseen liittyviä käytännön kysymyksiä. Sopimuksessa sovitaan alueista, joille Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö ja yhteistoiminta ensisijaisesti keskittyisivät. Alueet on sisällytetty sopimuksen liitteeseen. DCA-sopimus antaa Yhdysvalloille jatkossa mahdollisuuden hyödyntää kongressin rahoitusta mahdollisiin infrastruktuuri-investointeihin Suomessa.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Monet, kuten minä ovat olleet epäileviä Naton kyvystä toimia riittävän yksimielisesti (idän ja lännen välisen) konfliktin uhatessa nyt, kun ollaan sotilasliiton jäseniä. Rakoilun oireet ovat todennettavissa, vaikka akuuttia kriisiä ei olekaan välittömästi näköpiirissä. Eivät ainoastaan Itä-Euroopan (Nato)maat aiheuta huolta, vaan myös Yhdysvaltain sisäinen eripura, joka näyttää vakavalta lähestyttäessä seuraavia presidentinvaaleja.

Suomen ja Venäjän päättäjät ovat tilanteen huomioon ottaen valmistautuneet Naton hajanaisuuteen suunnittelemalla Yhdysvaltain kanssa keskinäisen kahdenvälisen puolustusyhteistyösopimuksen, joka pitää hyväksyä Suomen eduskunnassa 2/3 enemmistöllä tullakseen voimaan. DCA:lla Yhdysvallat antaa Suomelle ikään kuin maakohtaisen avustustakuun kriisin tai sodanuhan varalta. Nato vaikuttaa nyt hyvin löyhältä rakenteelta. On epäselvää, pystyykö Nato kantamaan vastuun artikla viiden vaatimustasosta. Kaikki vakuuttelut liittymisneuvottelujen yhteydessä Naton ja sen viidennen artiklan pystyvyydestä tuntuvat nyt liioittelulta. Onko meidät houkuteltu mukaan Natoon käyttäen hyväksi todentamattomia lupauksia?

Samantyyppiset DCA-sopimukset Yhdysvallat on tehnyt tai tekemässä myös muiden Pohjoismaiden kanssa.

Jos olen oikein käsittänyt, Yhdysvallat saa mahdollisuudet perustaa tukikohtia, siirtää joukkoja Suomen alueella ja järjestää muutoinkin puolustuksensa alueellamme.

Sitä mukaa,  kun Yhdysvaltojen oikeudet operoida Suomen alueella kasvavat, kapenee Suomen suvereniteetti, näin oletan. Ainakaan retoriikassa tätä ei valtioiden kesken myönnetä. Katsoisin DCA-sopimusjärjestelyn luonteen YYA-sopimuksen kanssa rinnakkaisilmiöksi sillä oleellisella erolla, että enemmistö  suomalaisista hyväksyy yhteistyön USA:n kanssa, kun taas yhteistyö Neuvostoliiton kanssa oli turvallisuuspolitiikassa vastentahtoista tai välttelevää, ja nyttemmin Neuvostoliiton muututtua Venäjäksi tietenkin mahdotonta.

YYA-sopimusta kannatti parhaimmillaan 90 prosenttia kansalaisista ja Natoa nykyisellään yli 80 prosenttia. Tosiasiassa YYA-sopimus oli poliittinen välttämättömyys, josta tehtiin hyve sopuisien suhteiden säilyttämiseksi. Voi olla, että Yhdysvaltain kanssa tehtävä DCA-sopimus on hyve, joka koetaan useimpien suomalaisten mielestä välttämättömyydeksi.

Koko turvallisuuden problematiikka kulminoituu kysymykseen, kuinka tulenaraksi itäraja muotoutuu tulevien väistämättömien kansainvälisten kriisien keskellä. Entä Yhdysvaltojen luotettavuus sopimuskumppanina tosipaikan tullen? Yhdysvaltain vetäytyminen ”monroelaiseen” eristäytyneisyyteen voi luoda turvallisuuskadon. MAGA-filosofia luo ensiaskeleet suureen eristäytymiseen. Keskustelua Suomen suvereniteetista ei ole käyty kovinkaan syvällisesti, koska suuri enemmistö suomalaisista kokee USA-suhteet nimenomaan suvereniteettia vahvistavaksi ja takaavaksi eikä uhaksi.

Vaikka nyt kuvittelisimme, että vallitsee hermeettinen rauhantila, olisi tärkeää käydä syvällinen periaatteellinen keskustelu Suomen suvereniteetista (esim. oman alueen puolustamisen rajoista) eikä vain sivuuttaa kysymys itsestään selvyytenä. Kysymys on ensisijaisesti kansanedustajien tiedonsaannista. Huonoimmassa tapauksessa vallitseva tilanne testataan vasta tositilanteessa. Vielä askarruttaa yksi kysymys: onko DCA-sopimus rakennettu sen varaan, mitä USA:n mahti on ollut vai sen varaan, mitä se on mahdollisesti pienenevässä roolissa tulevaisuudessa. Nämä voivat olla kaksi eri asiaa.

Entä onko Venäjä muuttumassa siitä Venäjästä, jonka tunnemme (tai luulemme tuntevamme)? Venäjä on ottanut etäisyyttä Neuvostoliiton aikaan aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt varsinkin ulkomaiset kommentaattorit  näkevät Venäjän ”valtionpuolueen”, Yhtenäisen Venäjän omaksuvan piirteitä NKP:stä tai sen traditiosta. Putinin viittaukset Neuvostoliiton romahdukseen 1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina vahvistavat hänen haluaan palauttaa neuvostoimperiumi ainakin joiltakin osin.  Kysymys on myös etupiireistä, joista Putin pyrki pääsemään yhteistyöhön USA:n kanssa. Putin todennäköisesti katsoo etupiirien palauttamisen palvelevan Venäjän puolustusta. Venäjä pyrkinee päämääräänsä ”jakamisperiaatteella”, USA:ta ei estetä muodostamasta omaa etupiiriään.

Mihin Venäjä pyrkii konkreettisesti tulevaisuudessa? Sen voisi kuvitella  pyrkivän Suomea koskien supistuvan suvereniteetin malliin. Tämä voisi ilmetä käytännössä ensin Suomen suvereniteetin häirintänä (josta on jo näyttöä), sitten loukkaamisena ja lopulta pyrkimyksenä suvereniteetin rajoittamiseen.

Andrushkevitsh pyrki suvereniteetin rajoittamiseen täkynään puolustuksellinen yhteistyö. Suomalaiset – aikansa Neuvostoliiton ehdotusta tutkittuaan – hylkäsivät yhteistyövaihtoehdon.

Yhdysvaltain kannalta  Suomi on tulevaisuudessa osa  lännen globaalia turvallisuusstrategiaa ja vastaa osasta resurssitarpeita etenkin arktisella alueella.

Presidentti Niinistö suhtautui vieroksuen käsitteisiin Nato-Suomi ja Nato-presidentti ja niin minäkin vanhana Nato-kriitikkona. Suomi ei sentään ole myynyt sieluaan Natolle. Sotilaallinen liittoutumattomuus on niin lähellä menneisyydessä, että tunnen vieläkin lukkarinrakkautta sitä kohtaan.

 

3)      Opposition mielipide

Helsingin yliopiston professori Heikki Patomäki on Ukrainaa koskevien vakiintuneiden mielipidelinjojen opponoija.  Hän asettaa kyseenalaiseksi yhdessä vaiheessa lähes rikkumattomana pidetyn  mielipiteen, että Ukraina voittaa sodan. Patomäki pitää selvänä, että  Britannia ja Yhdysvallat olivat samalla kannalla Venäjän hyökkäyksen alkaessa, siis että Ukraina on vahvoilla sodassa. Nythän lukuisat eri kannat ovat  eriytyneet  ja voittajaveikkaukset ovat ristiriidassa keskenään, mutta Patomäki näkee sodassa Ukrainan tappion.

(Sodan aattoon liittyy monenlaisia spekulaatioita rauhanmahdollisuuksista. Mikään niistä ei vaikuta uskottavalta. Kysymys on siitä, mihin johtolankaan tartutaan, ja mille annetaan painoarvo).

Patomäki on huolestunut Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskusteluilmapiiristä, joka muistuttaa tilannetta, jossa valtakuntaan mahtuu vain yksi totuus kerrallaan.

Seuraavassa esittelen kannat, joissa Patomäki opponoi useimpia läntisiä asiantuntijoita vastaan.

-Ukrainan pitäisi sitoutua pysymään Naton ulkopuolella, muutoin ei ole rauhanedellytyksiä. Samaa Patomäki suosittaisi Suomelle, jos se olisi vielä mahdollista.

-Patomäki myös ymmärtää niitä, jotka haluaisivat neuvotella Putinin kanssa.

-Venäjän valtaamat alueet tulisi alistaa YK:n hallintaan.

-Vallitsee käsitys, että Venäjän asevoimat ovat osoittaneet kyvyttömyyttä käydä menestyksekästä sotaa. Tämä ei pidä paikkaansa, sanoo Patomäki.

-Patomäki ei ole yksin mielipiteineen, vaan tutkijoiden joukossa on kompromissien suosioita. Silti sanon, että Patomäen mielipiteistä heijastuu toiveajattelua.

Moniarvoiseen yhteiskuntaan kuulunee keskustelumahdollisuus myös kriittisistä ulko- ja turvallisuuspoliittisista näkemyksistä. Arvioin, että Venäjän ja Suomen suhteita eivät rasita ensisijaisesti Venäjään kohdistuvat taloudelliset  pakotteet ja aseellinen tuki Ukrainalle, vaan Natoon liittyminen ja sitä tukeva Yhdysvaltain ja Suomen välinen DCA-sopimus.

Patomäki  näkee Ukrainan pyrkimyksen sitoutua Natoon Ukrainan ja Venäjän sodaksi kärjistyneiden välien perussyynä. Venäjä torjuu kategorisesti Ukrainan ja Naton välisen sopimuksen.

Venäjä aiheutti 22.2.2023 Ukrainan kimppuun käymällä suomalaisissa reaktion, joka johti Nato-sopimukseen. Natoon sitoutuminen on niin laajaa ja perinpohjaista, että Patomäen toive irtautua Nato-sopimuksesta on toiveunta.

Euroopassa on runsaasti tahoja (erityisesti äärioikealla ja äärivasemmalla), jotka kaikesta tapahtuneesta huolimatta haluavat tiiviimpiä suhteita Venäjään. Mielipiteen saama suosio jatkossa riippuu ääriliikkeiden saamasta vaalimenestyksestä.

Putinia on miltei mahdotonta sijoittaa mihinkään rauhaan johtavaan sapluunan. Päinvastaisia tarkoitusperiä on sen  sijaan helppo löytää. Esimerkiksi Putin asettama maailmanjärjestys on yksin sellainen este, että useat Patomäen  ehdotukset kuulostavat siihen nähden epärealistisilta.

Muutoksen aikaansaaminen nykyiseen pattitilanteeseen edellyttää useiden tahojen tavoitteiden samansuuntaisuutta, joka on valtava haaste.