Suursodan ihanuus ja kurjuus

 

 Tässä kirjoituksessa etsin historiasta vertailukohtia nykyiselle jännittyneelle kansainväliselle tilanteelle. Päädyin etsimään yhtymäkohtia ensimmäisen maailmansodan aaton tunnelmista.  Mikä sai ihmiset luopumaan rauhanajan mukanaan tuomasta onnellisuuden aikakaudesta ja vaihtamaan se  mutavellissä rypemiseen loppumattomalta tuntuvassa sodassa?

Kesäkuussa 1914 Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin surma laukaisi liikkeelle tapahtumien sarjan, joka johti Euroopan valtioiden välillä ketjureaktionomaisesti toisiaan seuraaviin sodanjulistuksiin ja lopulta ensimmäiseen maailmansotaan. Ennen suursodan syttymistä Eurooppa oli saanut nauttia pitkästä rauhanajasta, jonka aikana – Balkania lukuun ottamatta – Euroopan maaperällä ei sodittu neljäänkymmeneen vuoteen. Viimeisin sotilaallinen yhteenotto läntisessä Euroopassa oli ollut Ranskan ja Preussin välinen sota vuosina 1870-1871, jonka jälkeen Euroopassa koettiin huikea taloudellisen ja teknologisen kehityksen aikakausi. Suuria kehitysaskelia oli ottanut myös sotateknologia. Aseista oli tullut entistä tuhovoimaisempia ja Euroopan valtioiden kilpavarustelun seurauksena myös niiden määrä oli lisääntynyt. Seuraavan sodan syttymisajankohtaa ei kyetty ennustamaan, mutta jo vuodesta 1910 eteenpäin Britanniassa osattiin odottaa suurta sotaa Saksan kanssa. Armeijassa aavisteltiin, että seuraavasta sodasta tulisi tuhoisa, mutta kukaan tuskin pystyi etukäteen kuvittelemaan, kuinka valtavia taloudellisia ja inhimillisiä uhrauksia neljä pitkää vuotta kestänyt maailmansota tulisi osapuoliltaan vaatimaan. Eurooppa ei ollut aikaisemmin kokenut teollista suursotaa eikä kukaan lopultakaan tiennyt mikä heitä sodassa odotti. (Em. yhteenvedossa ensimmäisen maailmansodan syistä on lainattu Nana Seppäsen tekstiä ”Ensimmäinen maailmansota – modernin suursodan kauhut” 2.6.2014 soveltuvin osin).

Kouluaikana mieleeni iskostui se intomielisyys, millä suureen sotaan lähtö tapahtui. Päästäkseni ”tunnelmaan” etsin netistä soveliasta tekstiä kuvaamaan noita aikoja. Tehtävä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Lopulta silmiini osui em. Nana Seppäsen esseemäinen teksti, joka ylivoimaisesti parhaiten vastasi haasteeseeni. Seuraavassa kappaleessa lainaan samaista Seppäsen tekstiä (2.6. 2014) soveltuvin osin.

”Elokuussa 1914 sotaan valmistautuvissa maissa koettiin yleisesti huomattavaa innostusta ja rauhan aikana varttunut sukupolvi valmistautui sotaan suurimmaksi osaksi riemuiten. Kansallismielistä propagandaa oli jo vuosia syötetty Euroopan kansoille niin sanomalehtien sivuilla kuin koulunpenkilläkin, ja sotaan suorastaan riennettiin uhrautumaan kunniakkaasti kansakunnan puolesta. Ne ruusuiset ennakkokäsitykset, joita ihmisillä sodasta oli, perustuivat siihen kuvaan joka aikaisemmista sotakokemuksista oli maalattu. Kirjallisuudessa, historiankirjoituksessa ja kuvataiteessa sotaa oli vahvasti romantisoitu. Sitä kuvattiin uljaana ja kunniakkaana seikkailuna. Sodan ruma puoli, kurjuus ja synkkyys oli joko silotettu tai tyystin pyyhitty pois.  Sotaa oli myös useilta tahoilta mainostettu puhdistavana ja parantavana voimana, joka Euroopan yli pyyhkiessään huuhtoisi mennessään teollistuneiden kaupunkien rappion ja mädänneisyyden. Euroopan teollistuneissa yhteiskunnissa luokkaerot ja köyhyys olivat suuria, joten puhe yhteiskunnallisesta muutoksesta otettiin toiveikkaana vastaan. Kuvaa sodasta suurena muutosvoimana vahvistivat omalta osaltaan koulut ja kirjallisuus, jotka korostivat kansakunnan menestyksen juontuvan sen suurista ja voitokkaista sodista.”

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ensimmäisessä maailmansodassa kaatuneiden määrä oli huomattavan suuri johtuen tehokkaista aseista (konekiväärit, tykistö) ja sodankäyntitavoista. Tappiot yhtenä ainoana päivänä saattoivat nousta kymmeniin tuhansiin miehiin.

 

Seppänen jatkaa:

”Ensimmäinen maailmansota oli – erityisesti länsirintamalla – hitaasti etenevää asemasotaa, jossa jalkaväen suojaksi rakennetuista taisteluhaudoista tuli laajuudessaan ennennäkemätön ilmiö. Länsirintamalla sotaa käytiin vuosia merkittävää etenemistä saavuttamatta. Hyökkäykset vihollisten asemiin liikuttivat rintamalinjaa edestakaisin, mutta suurta läpimurtoa ei tapahtunut ennen kevättä 1918. Asemasota vaati kuitenkin miljoonien sotilaiden hengen, kun perinteisen sodan hengessä tehdyt hyökkäykset kohtasivat vastapuolen piikkilanka-aidat ja konekivääritulen. Modernien aseiden edessä perinteinen hyökkäykseen perustuva sodankäynti oli tehotonta ja tuhoon tuomittua. Silti hyökkäyksiä jatkettiin läpi sodan.”

Euroopan suursodasta vapaata rauhan aikaa  on kestänyt  toisen maailmansodan jälkeen tähän mennessä  - ei 40 vuotta - vaan peräti 80 vuotta. Alueellisia sotia on toki ollut, kuten Vietnamissa, entisen Jugoslavian alueella ja nyt viimeksi Ukrainassa. Ilmeisesti jotkut ajattelevat, että on aika korvata ikävystyttävä rauhan aika ja käynnistää suursota. Ainakin ennusmerkit viittaavat siihen suuntaan. On pakko kysyä, toistuuko historia. On eräs asia, joka minua on erityisesti kiinnostanut ja hämmentänyt jo kouluajoista lähtien: miksi sotainto karkottaa hedelmällisen rauhan ajatuksen pois ihmisten mielistä ja sydämistä? Miksi aina välillä on koettava tappokoneen hirvittävä voima. Onko uskottava, ettemme tule toimeen ilman suursodan ”puhdistavaa” vaikutusta? 

Ukrainan sota on tehnyt sodasta totaalisemman, kuin mitä sodat ovat olleet lähimenneisyydessä. Humanitaarinen hätä on valtava. Satelliiteilla paikannetut tykistön ja ohjusten maalit lisättynä droonien ja hävittäjien käytöllä täydentävät tuhon vaikutuksen. 

Suurimman mieshukan kärsii jalkaväki. Se on edelleen tykinruokaa vanhaan malliin. Aineelliset vahingot ovat aivan käsittämättömiä johtuen nykyaseistuksen  pitkistä kantamista (ohjukset ym.). Infrastruktuuritappiot ovat valtavat varsinkin, kun asuinrakennuksia ei eroteta tuotanto- tai julkisista rakennuksista.

Putinin ristiretki on esimerkki modernista ideologis-uskonnollisesta sodasta, jossa perustelut löytyvät tarvittaessa ikiaikaisista valtiollisista traditioista.

Historioitsija Eric Hobsbawm kirjoitti kahden maailmansodan leimaamasta 1900-luvusta, jonka hän määritti paitsi äärimmäisyyksien ajaksi niin myös yhdeksi sodaksi. Uusi vuosituhat ei ole alkanut paljon paremmissa merkeissä, vaikka aivan  aluksi suurvaltojen suhteet vaikuttivat sopuisilta.

:::::::::::::::::::::::::::

Ensimmäisen maailmansodan käynnistymisen ja nykytilanteen välillä vallitsee joitakin yhtymäkohtia, jotka haluan nostaa  esille. Aivan kuten ensimmäinen maailmansodan alla,  niin nytkin  aseista on tullut yhä tuhovoimaisempia. Niillä tapetaan ja hävitetään sekä ihmisiä että rakenteita. Nyt vain infrastruktuuriin sisältyvät tietotekniset ratkaisut -  energia mukaan lukien - ovat paljon haavoittuvampia.

Vaikka erinäiset tilastot osoittavat, että elämme paljon rauhallisempia aikoja kuin mitä esi-isämme kokivat, niin nykysodan tuhovoima huomioon ottaen konfliktit ulottavat vaikutuksensa aiempaa paljon laajemmalle.

Sotaeuforia on sitten luku sinänsä. Milloinkaan ei tunnuta päästävän tilaan, jolloin ainakin joku suuravalloista ei kokisi itseänsä alisuoriutujaksi ja kaipaisi revanssia muiden kustannuksella. Juuri ennen nyt käynnistynyttä ekspansiota Venäjä koki turhautumisen Neuvostoliiton hajottua, jolloin sen – Putinin mukaan hetkellistä - heikkoutta käytettiin hyväksi.

Kaikki kynnelle kykenevät maat nostavat nyt puolustusbudjettiaan uhkaavan sodan pelossa. Nato-maat rakentavat kyvykkyytensä käsitteen ”pelote ja puolustus” varaan. Pelote muodostuu sekä konventionaalisista aseista että (ydinase)puolustuksesta. Venäjä kuitenkin operoi samoilla uhkateemoilla (paitsi ehkä aggressiivisemmin) käyttäen ydinaseella uhkailua melkeinpä rutiininomaisesti. Pelote menettää merkitystään, kun molemmilla puolilla on mahdollisuus sen käyttöön. Molemmin puolin kysymys on viime kädessä eksistentiaalisesta (olemassa olemisen)  problematiikasta. Pelkkä ydinaseen käyttömahdollisuus ehkäisi sodan syttymistä kylmän sodan aikana. Mutta onko ennaltaehkäisevä uhkareservi (liikkumavara) nyt käytetty?

Nato vaikuttaa nyt hyvin löyhältä rakenteelta. On epäselvää, pystyykö Nato kantamaan vastuun artikla viiden vaatimustasosta. Kaikki vakuuttelu Naton ja sen viidennen artiklan pystyvyydestä liittymisneuvottelujen yhteydessä tuntuu nyt liioittelulta. Sen sopimusvoima perustuu enemmänkin (USA:n kanssa) kahdenkeskisiin DCA-yhteistyösopimuksiin. Onko meidät houkuteltu mukaan Natoon käyttäen hyväksi todentamattomia lupauksia?

Entä onko Venäjä muuttumassa siitä Venäjästä, jonka tunnemme? Venäjä on ottanut etäisyyttä Neuvostoliiton aikaan aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt varsinkin ulkomaiset kommentaattorit  näkevät Venäjän ”valtionpuolueen”,  Yhtenäisen Venäjän omaksuvan piirteitä NKP:stä tai sen traditiosta. Onko Yhtenäinen Venäjä ottamassa mallia Kiinan ratkaisusta?

Sellaista riemua kuin mitä koettiin ensimmäisen maailmansodan  aattona tavallisten kansalaisten keskuudessa ei toki ole Suomessa lainkaan havaittavissa, mutta kumman helposti erään presidentinvaaliehdokkaan puheissa vilahtelee aseilla mahtailu, jota pidän vähintään tarpeettomana.

Palaan vielä yhteenvedonomaisesti ensimmäisen maailmansodan aaton sotaisaan retoriikkaan. Maailmansodan sotaintoilu muodostui seuraavista  osatekijöistä: 1) sotaan mentiin kansallismielisen hehkuttamisen kannustamana, 2) vallitsi epärealistinen (ihanteellinen, romantisoitu) kuva nykysodan luonteesta, 3) vallitsi kuvitelma sodan puhdistavasta vaikutuksesta kaikesta teollisen maailman kuonasta, rappiosta ja mädännäisyydestä, 4) työnnettiin syrjään epäilyt raadollisen sodan vastenmielisestä luonteesta, 5) sota käännettiin positiiviseksi yhteiskunnalliseksi muutosvoimaksi kansakunnan luokkaerojen torjumiseksi.

Miltä tuo kaikki kuulostaa takaumana tämän päivän näkökulmasta ?