tiistai 31. toukokuuta 2016

Historian käyttö ja väärinkäyttö

Voisiko historiaa käyttää kunnianhimoisesti osana konfliktien estämistä, ratkaisua ja rauhanvälitystä? Erkki Tuomiojan johdolla Suomeen perustettiin ”Historioitsijat ilman rajoja Suomessa” -yhdistys. Sen puheenjohtajana toimii Martti Ahtisaari. Ensimmäinen voimainkoetus on nyt käsillä oleva ”Historian käyttö ja väärinkäyttö” -teoksen julkaiseminen. Siihen on kirjoittanut näkemyksensä lähes 20 kirjoittajaa sekä Suomesta että ulkomailta. Ensimmäinen yhdistyksen konferenssi järjestettiin 19.-20.5.2016 Helsingissä.

”Historian käyttö ja väärinkäyttö” (Siltala, 2016) on Antti Blåfieldin toimittama kirja. Se käsittelee menneisyydenhallintaa. Menneisyyttä voi pyrkiä käsittelemään objektiivisesti tai sitten väärinkäyttää sitä erilaisiin tarkoituksiin. Välttämättä ei puhuta tietoisesta historian vääristämisestä, vaikka siitäkin on vaikka kuinka monta esimerkkiä. Viime vuosien nationalismin nousu on ollut otollista aikaa subjektiivisille historiantulkinnoille.

Keskityn laajan teoksen pariin mielenkiintoiseen näkymään nimittäin professori Vladislav Zubokin osioon ”Venäjän ulkopolitikka ja historian taakka” sekä diplomaatti ja Venäjän tuntija Heikki Talvitien kirjoittamaan osioon ”Näkökulmia Venäjään”. Nykyinen jännittynyt tilanne on synnyttänyt valtavan määrän tulkintoja tapahtumien kulusta Venäjällä ja suurvaltojen välillä. Mitkä syyt ovat johtaneet kylmäsotamaisen tilanteen eskaloitumiseen parin viime vuoden aikana?

On väitelty muun muassa siitä, onko Venäjän tarkoitus palauttaa imperiumi. Luontevampaa on puhua Venäjän tuntemasta epäilystä, että USA ei pysty kohtelemaan Venäjää tasa-arvoisesti ja kunnioittavasti. Venäjän on myös tulkittu reagoineen lännen etenemiseen sen rajoille mm. toimenpiteillä Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Vielä voidaan Venäjän käyttäytyminen nähdä reaktiona sen kokemaan dramaattiseen geopoliittiseen tappioon 1990-luvun vaihteessa. Kaikki edellä esitetty sekoittuu tiedotusvälineiden ja ns. asiantuntijoiden kaikenkarvaisiin arvioihin Venäjän käyttäytymisen syistä. Suurin osa näistä arvioista tai ennusteista on uhka-arvioita.

Mielikuvat, jotka edellä on esitetty ovat tänäkin päivänä läsnä arvioitaessa Venäjän käytöstä.

Entä Yhdysvallat? Tässä yhteydessä sitä koskee tulkinta, joka määritetään käsitteillä ”voitonriemuinen” tai ”Amerikka-keskeinen”. Siinä Yhdysvalloilla on selkeä rooli kylmän sodan voittajana ja Venäjän sortumisen arkkitehtinä. Tämän ajattelun looginen jatke oli Naton levittäytyminen Venäjän rajoille.

Yhdeksänkymmentäluvun vaihteen taitekohtaan liittyy paljon kiistanalaista suurvaltatietoa. USA:n edustajat antoivat – väitetysti – lupauksen, ettei Natolla ole itälaajentumispyrkimyksiä. Toisaalta, jos välipuheita oli – niin kuin oli – ne sisälsivät vain suullisia lupauksia, joihin venäläiset kuitenkin uskoivat.

Myöhemmin 2000-luvun alussa venäläiset asiantuntijat alkoivat nähdä vuodet 1989-1991 Venäjän kannalta pettymyksen vuosina. Venäjä oli täysin altavastaajan asemassa. Kehityskulku johti - hyvin pitkälle Venäjästä itsestään johtuvista syistä - Venäjän voiman aliarviointiin, josta Putin on hyvin katkera. Historian kelloa haluttaisiin kääntää takaisin päin.

Joka tapauksessa tuossa historian käännekohdassa olisi ollut mahdollisuus luoda toista osapuolta hyväksikäyttämättömät kestävät suurvaltasuhteet. Jälkiviisautta? Historian vääristelypyrkimyksiä? Kenties, mutta mahdollisuudella voidaan spekuloida.

Yhdysvallat käyttäytyi siis tyypillisen voittajan tavoin, jonka ei tarvinnut ottaa huomioon ”hävinneen” toiveita eikä tuntea edes myötätuntoa hävinnyttä kohtaan. Mitä olisi tapahtunut, jos USA olisi valinnut humaanimman linjan? Maailmanrauhan kannalta sillä olisi voinut olla merkitystä. Nyt tapahtui toisin: samassa tahdissa, kun Venäjään suhtauduttiin yliolkaisesti, sen turhautuminen kasvoi.

Talvitie tuo esille sen yleisesti hyväksytyn selityksen, että Boris Jeltsinin kaaosmainen johtamistyyli johti lännen pysyviin etuihin. Tilaisuus teki varkaan.

Venäjä käyttää esimerkkinä lännen häikäilemättömyydestä tapahtumia entisen Jugoslavian alueella. Venäjä näkee itsensä työnnetyksi syrjään Balkanilta eikä voinut hyväksyä samaa tapahtuvaksi levottomalla etelärajallaan. Sama toistui Ukrainassa, jossa Venäjä ryhtyi vastatoimenpiteisiin lännen kuviteltuja ja/tai todellisia operaatioita vastaan. Venäjän mielestä lännen tarkoituksena oli ottaa Ukraina EU:n jäseneksi. Varsinkin Krimillä sijaitsevan Sevastopolin tukikohdan asema olisi käynyt länsivyörytyksessä kestämättömäksi.

Seurasi tunnetut tapahtumat Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Sopuun pääsy Minskin sopimuksen avulla näyttää vaikealta. Venäjä ei halunne antaa periksi lännelle, ja sitä paitsi Vladimir Putin ilmoitti Venäjän pitävän Krimin lopullisesti. Silti Itä-Ukrainassa on toiveita päästä eteenpäin.

Ukraina myös syö luottamusta itseään kohtaan. Sen valtava korruptio ei ole omiaan keräämään sympatiapisteitä lännessä. Pikemminkin kärsivällisyys lännessä alkaa loppua.

Venäjä on Syyria-operaatioillaan osoittanut että se pystyy hallitsemaan sodankäynnin eri muodot ja pystyy luomaan sotilaallista painetta saavuttaen suhteellista etua yhdessä liittolaisensa al-Assadin kanssa. Kaiken kaikkiaan lännen sekaantuminen Irakin, Syyrian ja muiden lähialueen valtioiden asioihin on osoittautunut erittäin ongelmalliseksi. Sodat ovat johtaneet vanhojen rakenteiden sortumiseen ilman että uusia on saatu tilalle. Demokratiaa alueen valtiot eivät kelpuuta, jotenka Yhdysvallat on neuvoton. ”Pahojen diktaattoreiden” syrjäyttämisestä saatava/saatu etu on pienempi kuin seurauksena saatu alueen epävakauden kasvu, joka on heijastunut muun muassa valtavana pakolaisongelmana Länsi-Euroopassa. On saatu aikaan enemmän pahaa kuin hyvää.

Lännen ja idän välinen molemminpuolinen pakotepolitiikka on vaikeuttanut entisestään sopuun pääsyä. Ohjuskilpi, josta on Romanian ja Puolan osalta juuri tehty päätös, mutkistaa entisestään suurvaltojen välejä.

Pakotteilla ei ole saatu toivottuja tuloksia, vaan on muodostunut pattilanne. Lännen ja idän hegemoniataistelu on monimutkainen prosessi, sillä useat lännen liittolaismaat eivät käyttäydy kriisissä Yhdysvaltain tai EU:n mieleisellä tavalla.

Talvitie suhtautuu kriittisesti joihinkin Suomen ottamiin kantoihin, kuten päätökseen estää Venäjän edustajien pääsy kansainväliseen kokoukseen Helsingissä. Myös Suomen ja Venäjän suhteiden hoidossa on jouduttu varjonyrkkeilytilanteeseen. Pakotepolitiikka on häirinnyt suhteiden hoitoa.

Talvitie viittaa historian näyttämöiden sotilaallisiin pyrkimyksiin vallata Venäjä ja niiden epäonnistuneisiin tuloksiin. Nyt länsi ”aloitti demokratian ja markkinatalouden ristiretken Venäjälle”. Se näyttää yhtä epäonniselta kuin aiemmat pyrinnöt. Kansa tukee Venäjän johtoa. Monia kysymyksiä jää avoimeksi: riittääkö Venäjän sisämarkkinoiden veto kumoamaan ulkoisten pakotteiden vaikutukset? Kestääkö Venäjä pakotteet, kuten nyt näyttää? Selvää on, että Suomen kaltainen valtio on eniten kärsimään joutuneiden joukossa, kun pakkotoimenpiteitä on sovellettu käytäntöön.

:::::::::::::::::::::::::::::

Vanha venäläinen ylpeys ja USA-johtoinen rintama ovat vastakkain. USA:ssa on poliitikkoja, jotka kylmän sodan hengessä käyttivät Venäjän alennustilaa hyväkseen laajetakseen Venäjän perinteiseen etupiiriin. Eikö USA:lla ole siihen oikeus, jos valtiot haluavat liittyä Natoon? Kyllä tietenkin, mutta fakta on myös, että Venäjä ei hyväksy itsensä piiritystä. Sillä on pelkotilat ymmärrettäväksi tekevä historia takanaan (Kaarle XII, Napoleon, Saksa ensimmäisessä maailmansodassa, Hitler…..).

Venäjän heikkous ei ole koskaan jäänyt pysyväksi. Kun se on noussut, on tullut laskun maksamisen paikka. USA:n politiikka on hegemonistista, kun taas Länsi-Euroopan johtajat ovat pragmaattisia. Juuri nyt edut käyvät yksiin, mutta jatkuuko tilanne tällaisena? Länsirintama on alkanut rakoilemaan, eikä mikään viittaa siihen, etteikö mureneva suunta jatkuisi.

Oli huonosti harkittua politiikkaa tehdä päätös ohjuskilven sijoittamisesta tässä tilanteessa Itä-Eurooppaan. Jännityksen lisääminen kummallisesti kiihottaa jatkamaan kilpavarustelun tiellä - molemmin puolin.

:::::::::::::::::::::::::::

On tapana ajatella, että historiaa muokataan siitä ajasta käsin, jota kulloinkin eletään. Historian tulkinta muuttuu ajan myötä, kun tieto lisääntyy ja silmät avautuvat, mutta usein myös siksi, että jokin ryhmittymä, kansanosa tai kokonainen valtiokoneisto rupeaa raivaamaan väylää kohti uutta ideologista, nationalistista tms. historiakäsitystä.

Omaltakin osaltani kuusikymmentälukulainen objektiivinen pyrkimys nähdä maailma sellaisena kuin se on, on haalistunut. Sen aikainen historianäkemys on kritiikin kohteena niin kuin mikä tahansa aikaan sidottu historian kaleidoskooppi.

”Historian käyttö ja väärinkäyttö on” -kirja on ansiokas pyrkimys avata historian tulkintoja ja sopii sellaisenaan myös tavallisen kansalaisen historiaikkunan avartamiseen.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Haukuttiin fasistiksi

Kirjoitin jokin aika sitten arvion Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirjasta ”Suomalaiset fasistit”. Fasismi määritetään kirjassa kansallismielisyydeksi, väkivaltaan valmiiksi radikalismiksi (joko suoraan tai epäsuorasti) ja yllyttämiseksi väkivaltaan (vähätellen sitä). Määritelmä on mielestäni hyvä.

Vesa Vares on tuoreessa Kanava-lehdessä 3/2016 artikkelissa ”Fasismi myy taas” puuttunut fasismi-sanan käyttöön kriittisessä mielessä. Hän arvostelee Silvennoisen & kumppanit kirjaa ja julkisuudessa käytyä keskustelua liian väljästä fasismi-käsitteen käytöstä. Siitä on tullut keskusteluntappoväline, koska sillä halutaan saada keskustelukumppani vaikenemaan. Mitä ilmaisua sitten pitäisi käyttää äärioikeistolaisista ilmiöistä, joita ei haluta lukea fasismi-käsitteen piiriin? Hän ehdottaa, että ilmiöt määritellään ”äärikansallismieliseksi ja rasistiseksi väkivallaksi”.

Vares vetää määrittelyssään fasismin ja (fasismin ulkopuolisen) äärioikeiston väkivaltaisuuksien väliin niin hiuksenhienon eron, että ero taitaa kadota kokonaan.

Fasistiksi hän haluaisi nimetä henkilöt, jotka käyttävät itse itsestään tätä nimeä. Jos puhutaan 1930-luvusta pitää tämä paikkansa. Fasisteiksi tunnustautuneet eivät välttämättä kainostelleet käyttää itsensä yhteydessä fasisti-sanaa. Vares myöntää, että sodan jälkeen tilanne on muuttunut: ”Maailmansodan jälkeen…. on perustellumpaa pohtia, onko henkilössä fasistisia piirteitä, vaikka hän ei itse tunnustaudu sellaiseksi”. Totta. Meillä on paljon äärinationalistisia, vakivaltaisia (tai väkivallalla uhkaavia) liikkeitä, jotka eivät halua fasisti-leimaa lyötäväksi itseensä. Kuitenkin ympäristö voi pitää heitä perustelluista syistä fasisteina.

Tänä päivänä on hyvin vaikea säilyttää mitään nimeä tai nimettyä määritelmää ”puhtaana”. Tulkintoja on loputtomiin, samoin tarkoitushakuista leimaamismenettelyä.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa ”mafia”. Melkein mikä tahansa suljettu ryhmä voidaan nimetä mafiaksi hyvässä tai pahassa tarkoituksessa: jopa Elvis Presleyn ympärillä pyörineitä avustajia sanottiin ”Memphis Mafiaksi. Ihan käy sääliksi vanhaa kunnon sisilialaista mafiaa! Ei fasismi ole siis poikkeus näiden väljien ja leimaavien tulkintojen joukossa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tämän päivä keskustelussa on vaikeaa säästyä leimaamiselta. Nimittelyä on sekin, kun Timo Soini haukkuu liberaaleja arvoja kannattavia sivistyneitä ihmisiä kulttuurimarxilaisiksi. Pitäisikö heidän suuttua siitä, että heidät leimataan vasten tahtoaan marxilaisiksi – ilman, että tunnustavat sitä itse? Vai pitäisikö joidenkin suuttua siitä, että monien arvostamaa historian filosofia (Karl Marx) käytetään syyttä suotta leimaamisen välikappaleena? Todennäköisesti haukkumisen tarkoitus on syyttää asianomaisia liberaaleja – itselle vieraan - kulttuurisen hegemonian (mielipideilmaston hallinnan) tavoittelusta. Heillä on lisäksi inhottu (toisten mielestä arvostettu) 1960-luvun radikaali kulttuuriperintö välitettävänään nykysukupolvelle. Syntiä kerrakseen!

Eikä tässä kaikki. Vares viittaa Yhdysvalloissa ilmestyneeseen kirjaan ”Liberal Fascism”. Siinä fasisteiksi leimataan poliittisen ilmaston polarisoituneessa hengessä mm. sellaiset liberaalit kuin Woodrow Wilson, Franklin Roosevelt, John Kennedy, Lyndon Johnson ja Hillary Clinton. Totta on sekin, että esimerkiksi Venäjällä nimitellään fasistiksi melkein ketä tahansa hallituksen vastustajana pidettyä tahoa.

Näiden esimerkkien osalta on helppoa todeta, että fasismi-käsitettä käytetään epäasiallisesti. Mutta Vares asettuu arvostelemaan myös rajatapauksia.

Vares osoittaa herkkyytensä terminologian käytölle, kun hän syyttää Silvennoisen & kumppanit kirjaa siitä, että se sulkee fasismin sisään liian väljästi ei-fasistisia äärioikeistolaisia ilmiöitä. Vareksen mielestä on väärin väittää Silvennoisen ja kumppanien tavoin, että Suomessa fasismi-ilmiöitä on hyssytelty tutkijoiden joukoissa. Pikemminkin meillä tutkijat ovat olleet poikkeuksellisen kriittisiä ilmiötä kohtaan.

Voi olla, että ”Suomalaiset fasistit” -kirjassa luodaan odotusarvo fasismin suuremmasta merkityksestä Suomessa, kuin mitä se onkaan. Kirjan sivuilla väitettä ei pystytä ainakaan täysin todistamaan.

Silvennoisen kirjasta paljastuu mielestäni, että – pois lukien 1930-luku – vakavasti otettavaa fasismia on meillä ollut varsin vaatimattomassa määrin. Kysymys on enemmänkin aatteensa puolesta taistelevista yksilöistä muodostuneista hajanaisista ryhmistä kuin joukkoliikkeestä. Toisaalta 1930-luvulla fasismin tartuntavaara oli suurempi, kuin mitä sitten todella tapahtui. Jos Lapuan liikkeen johto olisi ollut etevämpi olisi fasistisille diktatuuripyrkimyksille löytynyt enemmän kantopintaa.

Vares pitää fasismia erittäin epäinnovatiivisena yhteiskunnallisena liikkeenä. Varmasti niinkin. Kuitenkin natsit omaksuivat 1930-luvulla monia hyvinvointiyhteiskunnan piirteitä ja yhdistivät nämä väkivaltaiseen vastustajien tuhoamiseen ja juutalaisvainoihin. Natsien ”innovaatio ” oli yhdistää toistensa vastakappaleet – ”omiin” kohdistunut systemaattisesti kehitetty hyvinvointivaltio ja vastustajiin kohdistuva väkivalta – keskenään. Tämä oli ratkaiseva tekijä arvioitaessa natsien menestystä saksalaisten keskuudessa. Eri asia on, että kansansuosio ostettiin velkarahalla, josta ei olisi vapauduttu ilman muiden valtioiden ryöstöä 1940-luvulla.

Vares kammoaa leimaamista. Niin minäkin. Nykyisessä keskusteluympäristössä rimanalituksia tapahtuu tuon tuostakin. En kuitenkaan usko, että meillä keskustelukulttuuri olisi poikkeuksellisen huonoa. Fasismi-haukkumasanaa ei viljellä huolimattomasti jokapäiväisessä keskustelussa.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Katumusharjoituksia…..

Petteri Orpo kertoi Uuden Suomen videohaastattelussa katuvansa tehtyjä koulutusleikkauksia: ”Jos kelloa voisi taaksepäin kääntää, ehkä silloin toivoisin, että koulutusleikkauksia olisi harkittu uudelleen, mutta nyt nämä on yhdessä tehty ja silloin pitää katsoa eteenpäin ja silloin kaikissa tulevissa budjettien käsittelyissä tulee katsoa, löytyykö varaa siihen, että voitaisiin kääntää myöskin satsaamisen puolelle”.

Niinpä niin, virhettä on vaikea myöntää. Eikä Orpo nytkään esitä leikkausten perumista, vaan toteaa, että tehty mikä tehty. Puoluetoverinsa ja kilpailijansa Aleksander Stubbin hän kuitenkin asettaa vaikeaan asemaan, sillä valtiovarainministerinä Stubb joutuu puolustamaan tehtyjä leikkauksia. Valtiovarainministerin on vaikeaa katua.

Eri asia on, että nyt leikkauspolitiikkaa ja huonoja päätöksiä ollaan kaatamassa voittopuolisesti ”kokoomuksen johdon” eli Aleksander Stubbin päälle. Vastuu on toki laajempi, mutta herkkä kansalaismielipide syyllistää sen tahon, josta kritiikki saa helpoiten tartuntapintaa. Nyt se sattuu olemaan Stubb. ”Ylimielisyys” syntyy pienistä eleistä ja tunteesta, että mikään kritiikki ei ole päättäjien mielestä aiheellista. Jos siis kansalainen tai oppositiopoliitikko sanoo EI tehdyille päätöksille, niin ei se tarkoita, että kysymys on vastustamisesta vastustamisen vuoksi. Noudatettu politiikka voi olla myös oikeasti väärää.

Yhdysvalloissa loistavasti menestyneen ohjelmistoyritys Reaktorin toimitusjohtaja Joonas Makkonen sanoo asian suoraan Ylelle: koulutusleikkaukset ovat iso munaus. Makkonen pitää Suomessa koulutuksen laatua ohjelmistokehityksessä ihan eri luokkaa olevana kuin New Yorkissa. Makkosen mukaan koulutus näyttäytyy Yhdysvalloista käsin tuntemattoman pikkuvaltion ainoana myyntivalttina: ”Kauhulla odotan, mitä siitä (leikkauspoliikasta) seuraa”.

Monet ihan tavalliset ihmiset olisivat voineet kertoa - ja kertoivathan he – hallitukselle, että pieleen menee. Koulutus on niitä harvoja asioita, joissa Suomi pärjää maailman huipuille. Ihmeellinen ajatus, jonka mukaan kaikilta on tasapuolisesti otettava, löi läpi, ja päätöksiä on puolusteltu hampaat irvessä vanhassa austerity(kurjistamis)-hengessä. Ajattelulla on pitkä historia, joka ulottuu Iiro Viinasen ja Risto Rytin kautta aina Snellmaniin saakka.

Koulutushan on se asia, jolla suosta noustaan.

Eikä kysymys ole siitä, etteikö koulutuksessa olisi kehittämistä. Itsekin olen kannustanut digitalisaatioon. Myös koulutuksen järjestämistavoissa ja koulutuksen sisällöissä on kehittämisen varaa. Mutta se on eri asia kuin koulutusleikkaukset. Myös kovasti rummutetuissa muutoksissa on syytä säilyttää selkeä harkinta.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Opetushallituksen pääjohtaja Aulis Pitkälä on todennut, että ylioppilastutkinto voitaisiin poistaa kokonaan. Syyksi hän esitti, että tutkinto estää lukion kehittämisen. Miten nämä esitykset tuntuvat vierailta? Vaikka eihän tämä ensimmäinen kerta ole, kun kirjoituksia esitetään poistettavaksi. Lievempi muutos, jota on esitetty, sisältää ajatuksen, että ylioppilastutkinto korvaisi yliopistojen pääsykokeet. Lyötäisiin siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Toki ylioppilastutkinnon arvosanoja on käytetty tähänkin asti oppilaitokseen pääsyn testinä. Se toimii siinä tehtävässä hyvin, onhan ylioppilaskirjoitusten arviointi standardoitu. Se on selvästi parempi yhteismitallisuuden testi kuin lukion päästötodistuksen keskiarvo. Mutta sitten tullaan vaikeampaan kysymykseen, kun yo-tutkinnon sisältöä pitäisi kehittää vastaamaan paremmin jatko-opintojen vaatimia taitoja.

Kuulun niihin, joiden mielestä lukio on opetussisällöiltään sen verran hyvä, että muutosten, jos niihin ryhdytään, täytyy olla hyvin perusteltuja. Joskus tulee mieleen, että lukio leimataan liiaksi päähänpänttäämislaitokseksi. Ikään kuin perinteinen oppimismenetelmä ja ongelmanratkaisu sulkisivat toisensa pois. Pitäisikö siis lukion opetussisältöjä muuttaa ongelmanratkaisukeskeisemmiksi?

Sen toki allekirjoitan, että työelämälähtöisyyden pitäisi olla kaikessa oppimisessa korkealla sijalla. On totta, että joskus tuntui omissa opinnoissani, että ollaan kaukana käytännön työstä. Toisaalta esimerkiksi opintojen jälkeinen auskultointi palveli työelämälähtöisyyttä.

Opintojen yksi tavoiteltava päämäärä on mielestäni oppimaan oppimisen tekniikan sisäistäminen. Spesifi osaaminen on saavutettavissa myös pistämällä pötköön yleissivistävä ja ammattioppiminen. Nykyaikana tämä vain koetaan liian hitaaksi etenemistahdiksi. Ilmeisesti on tarkoitus kiihdyttää opinnoissa työelämälähtöisyyttä, mikä on ihan hyvä tavoite.

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Kohti uutta poliittista kulttuuria: voiko likasankoon hukkua?

Lehdet ja muu media ovat täynnä Donald Trumpia. Miksi? Koska hän ylittää helposti uutisnälkäisten lehtien julkaisukynnyksen. Neutraalia viestiä välittävät poliitikot saavat vain ”normaalin” huomion. Tässä uutisvälineiden kamppailussa negatiivinenkin uutinen voi olla hyvä uutinen. Entä jos presidenttiehdokkaalle on siitä haittaa? Kyllä varmaan on, mutta ainahan seuraavana päivänä voi korjata edellisen päivän mokan tai syyttää mediaa tai kilpailijoita väärinymmärtämisestä tai mustamaalaamisesta.

Mukava tapa korjata erheet on pitää yllä tiheää uutistuotantokampanjaa. Ehdokas pitää itsensä esillä jatkuvasti, jolloin median muisti, joka ulottuu edellisestä illasta seuraavaan aamuun pyyhkäisee vahingollisen uutisen pois muistirekistereistä ja korvaa sen uudella.

Uusi ”vanha” (en väitä, että kaikki tässä kirjoituksessa kerrottu poliittinen kulttuuri on uutta) tapa harjoittaa politiikkaa on olla piittaamatta rehellisyydestä. Suurpiirteisyys on avainasia: ”mitäs pienistä, kun ei suuristakaan”. Kun valhe on riittävän suuri, se voi mennä läpi huolellisenkin suodatuksen. Looginen ajattelu on tällaisen vaalipropagandan paha vihollinen, niinpä siitä ei pidä välittää. Supliikkimies kääntää tilapäiset ja toistuvatkin tappiot edukseen.

Yksi tapa selvitä kivikkoisella polulla eteenpäin on röyhkeys, jota esim. Timo Soini on meillä käyttänyt. Jos siis poliittinen vastustaja osuu kritiikillään kipeästi, on syytä kehittää vastustajasta vielä osuvampi herja. Donald Trump on ahtaiden kiipelistä selviämislauseiden erikoisasiantuntija. Maailmahan on sanoja täynnä, ne pitää panna vain oikeaan järjestykseen.

Entä jos ehdokas jää kiinni ilmiselvästä liioittelusta ja kertoo selvittävänsä olemassa olevat ongelmat leikiten. Donald Trump on vienyt tämän ajatteluun aivan uusiin sfääreihin. Melkein mikä asia tahansa ratkeaa äärimmäisen helposti : ”edeltäjillä ei ole vain ollut neuvottelutaitoja”. Samaan sarjaan kuuluu kauppakumppaneille osoitetut uhkaukset: ”Lopetamme kaupan, jos ette lakkaa dumppaamasta hintoja”. Ihaileva kannattaja ei välttämättä huomaa tässä mitään omituista tai jos huomaa, toteaa, että muutkin liioittelevat. Aina voidaan selittää, että tämä ja tämä lausahdus oli vain osa vaalikampanjaa eikä siitä kannata välittää: ”Tekeväthän kaikki muutkin samaa”.

Meillä Suomessa on vielä voimassa vanhan hyvän ajan säännöt. Jos siis lupaa liikoja vaalikampanjassa, seuraa siitä rangaistus vaalien jälkeisissä gallupeissa. Tämän on saanut kokea perussuomalaiset viime aikoina. Mutta onko tämä pysyvää? Entä jos meilläkin vaalikampanja ruvetaan kokemaan erilliseksi projektiksi, ja käytännön politiikka on sitten oma lukunsa?

Kysymys on tietenkin aivan uudesta kampanjakulttuurista. Vastustaja, joka perustaa kampanjansa fakta-argumenteille on hätää kärsimässä. Miksi? Koska äänestäjätkin tai osa heistä on normaalissa kanssakäymisessä huomattavan suurpiirteisiä. Emmekö mekin lipsauttele hätävalheita ja pelaa omia ihmissuhdepelejämme. Kyyninen poliittinen johtaja vain omaksuu ”kadun kielen”. Sisimmässään hän laskelmoi, että ”kyllä ne ymmärtävät, ovathan he loppujen lopuksi samanlaisia”. Tuore asia on, että nyt presidenttiehdokkaatkin voivat käyttää kadun kieltä ja pärjätä. Kaukana takana päin ovat poliittisen korrektiuden päivät, jos niitä koskaan on ollutkaan.

Kun demokratiaa koettelevat monet muutkin vastukset, joita olen yrittänyt valaista näissä blogikirjoituksissa, on selvää, että edellä esitetty murentaa kykyä ”hoitaa yhteisiä asioita”, ja ainakin tekee siitä entistä haasteellisempaa. Osa äänestäjistä toivoo autoritäärisempiä vaihtoehtoja. Halutaan kova johtaja, joka panee niskuroijat kuriin. Ollaan oikeasti kansanvallan riskien äärellä. Niinpä monissa viime vaaleissa erityisesti oikeistolainen kuri ja järjestys -ajattelu on saanut kantopintaa.

Donald Trumpin itserakkaus on aivan omaa luokkaansa. Aleksander Stubbin narsismi on pelkkää haaleaa voikukkateetä sen eliksiirin rinnalla, mitä Trump tarjoaa. Asiaan kuuluu takavuosina tapahtuneet lehtiin soittelut, joissa Trump itse - toiseksi ihmiseksi tekeytyen - teki paljastuksia Trumpin naisseikkailuista tai paremminkin ihailevien naisten Trump-seikkailuista. Eihän tosi miehen tarvitse olla aloitteellinen. Jää nähtäväksi aiheutuuko tästä vahinkoa presidenttiehdokkaalle vai kasvaako maine. Ihan mikä tahansa voi olla mahdollista.

Uuden poliittisen kulttuurin ehdokkaalle käynee lopulta niin, että tosi toimissa – jos valinta kohdistuisi – taustalla toimiva virkamies- ja puoluekoneisto palauttaa presidentin puheet ruotuun. Sitten jää jäljelle kansan tuomio: kuinka uskottava on ehdokas, joka kampanjan aikana puhuu yhtä ja virassa ollessaan tekee toista. Trumpin kaltainen presidentti varmaan rukoilee, että hänen säästetään jälkeen päin hukkumasta kampanjan aikaiseen valheen mereen.

Kaikki tuo edellä oleva voidaan kuitata populismiksi. Lähtisin kuitenkin siitä, että kysymys on laajemmasta, koko poliittista kulttuuria koskevasta dilemmasta. Jos yksi ehdokas avaa portit, on muiden mahdollista tuottaa lievempi versio törkykampanjasta. Entiset likasankokampanjat jäävät uusien varjoon. Osa mediasta on lähtenyt mukaan tähän propagandamyllyyn kyynistämällä kirjoitustyylinsä. Se tapahtuu yksinkertaisesti siten, että hyväksytään moraalitason alentaminen tapahtuneena tosiasiana. Kyynikkotoimittajat tekevät moraalinvartijoista tosikkoja, jotka eivät ymmärrä pelin luonnetta. Nyt ollaan uudessa kulttuurissa ja vanhassa kulttuurissa elävät vastustajat voidaan tuomita häviäjiksi, jotka katkeruuttaan yrittävät hulmutella sananvapauden, rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden ym. lippua.

Jos ajatellaan amerikkalaista äänestäjää, niin hänet on petetty niin monta kertaa, että nyt haetaan apua epätodennäköisistä valinnoista, kuten Trumpista ja Bernie Sandersista. Monien epätoivon määrä on todella suunnaton. Amerikkalainen unelma ei ole toteutunut, vaan se on kerta toisensa jälkeen vedetty viemäristä alas. Äänestäjä on valmis uskomaan mihin tahansa messiaaseen, joka ilmoittaa pelastavansa Amerikan. Eikä ole kysymys pelkästään pelastamisesta, vaan ”suuruuuden palauttamisesta”. On täysin epäselvää, mihin tällä suuruudella viitataan. Käsittääkseni puhuja itsekään ei tiedä. On selvää, että tällaisessa poliittisessa kulttuurissa liikkuva ehdokas ottaa suuren riskin henkilökohtaisesta epäonnistumisesta. Poliittiset vastustajat voivat milloin tahansa muistuttaa ehdokkaan halveeraavasta käytöksestä milloin mitäkin ihmisryhmää kohtaan.

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun poliitikko ensin nostetaan korkeuksiin ja sitten hänet syöstään alimpaan hornaan. Verrata voi vaikka Joseph McCarthyyn, joka Trumpia vastaavalla tavalla ”löysi” syylliset amerikkalaisen unelman rakoiluun. Ihmiset voivat yksinkertaisesti kyllästyä epätodelliseen ehdokkaaseen ja hänen epätodelliseen ”ohjelmaansa”.

Onko uuden populistisen kulttuurin takana tottumisen tai totuttamisen rautainen laki? Kaikki puheet muuttuvat rutiiniksi, mikään ei enää yllätä. Voi ainoastaan pohdiskella, mitä enää voi seurata tämän jälkeen.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Suomi ja Viro - kuin kaksi marjaa...

Presidentti Niinistön Viron vierailun aikana ja yhteydessä kävi ilmi, miten erilainen ulkopoliittinen näkemys kahden maan presidentillä on. Tosin rajaan näkemykseni tässä yhteydessä vain Venäjä-suhteisiin. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta olihan vierailu esimerkki siitä, miten syvällä näkemyserot lopulta ovat. Yhtenäinen näkemys löytyy ilmeisesti Ruotsin kautta, koska kumpikaan maa, sen enempää Viro kuin Suomikaan ei näe Ruotsin ja Suomen sotilaallista yhteistyötä ongelmana.

Mutta nyt puhutaan Virosta ja Suomesta. Näkemykseni heijastaa varmaan suomalaista ajattelua ainakin jossain määrin, enkä yritäkään luoda ”tasapuolista” kuvaa suhtautumisesta Venäjään.

Monet ovat todenneet sen itsestään selvän asian, että maiden historia luo käsityksillemme erilaisen pohjan. Suora linja Venäjän ydinalueilta Saksaan kulkee Baltian maiden kautta. Niinpä ne ja vielä suuremmassa määrin Puola ovat joutuneet tahtomattaan taistelukentiksi Keski-Euroopan suurvaltojen ja Venäjän välillä.

Suomen ja Viron erilaisella kohtalolla viitataan tietenkin lähihistoriaan eli toiseen maailmansotaan, jonka alla molemmat joutuivat ns. Ribbentrop-sopimuksen kautta sotilaallisen miehitysuhan kohteiksi. Baltian maat alistuivat Neuvostoliiton painostuksen edessä, ja rehellisiä jos ollaan, niillä ei tuossa tilanteessa ollut muuta mahdollisuutta. Pieni ja sitkeä Suomi taisteli Stalinin luullessa, että sota on vain paikallinen taistelu. Suomen pistäessä kaiken peliin Stalininkin oli myönnettävä suomalaisten uhrimieli ja taistelutahto.

Oleellista on tietenkin, mitä tapahtui suuren sodan seurauksena: Länsivallat ja Neuvostoliitto jakoivat Euroopan etupiireihin, eikä esimerkiksi Yhdysvaloilla ollut mahdollisuutta - ilman suursotaa – puuttua Unkarin ja Tsekkoslovakian tapahtumiin. Viro joutui tässä asetelmassa väärälle puolelle ja joutui vastaanottamaan sosialistisen yhteiskuntajärjestelmän. Elintasoero kasvoi dramaattiseksi samoin kansalaisvapauksien aste Suomenlahden vastakkaisilla rannoilla.

Nyky-Venäjä (1990-luvun alusta lähtien) ei luultavasti koskaan ole luopunut holhoavasta asenteestaan Viroa kohtaan, vaikka ei ole sitä viimeisten parin kymmen vuoden aikana pyrkinytkään alistamaan valtansa alle. Tämä on jättänyt jälkensä virolaisiin. Luottamusta ei ole pystytty rakentamaan itäiseen naapuriin. Kuitenkin minulle on jäänyt käsitys, että kysymys on tahdon asiasta. Nykyinen tilanne on syntynyt siitä, että kumpikaan osapuoli, ei Viro, eikä Venäjä, ole halunnut luopua epäluuloisuudesta toista kohtaan.

Suuressa kuvassa Viro näyttäytyy Venäjälle päin piiritysrenkaan osalta, seikka, jota virolaisten on itsepuolustushengessään vaikea myöntää. Nato on tuonut rautaa rajalle ja Venäjä vastaa samalla mitalla. Se on käyttäytynyt hyvin piittaamattomasti ja röyhkeästi yrittäessään pitää Itämerta ”meidän merenämme”. On aiheutunut tilanne, johon olen usein kiinnittänyt huomiota: huolimatta viidennen artiklan suojasta virolaisilla on epäilevä käsitys Yhdysvaltain todellisesta halusta puolustaa Viroa. Näin Viro on pudonnut syvään epäluottamuksen kuiluun, jossa Venäjään ei haluta luoda luottamuksellisia suhteita eikä toisaalta uskota amerikkalaisten aseiden pelastavaan tehtävään.

Oma lukunsa sodan lietsonnassa on sen pohtiminen, kuka tai mikä tipahtaa ensimmäisenä aggressiivisen Venäjän syliin. HS:n Kari Huhta tarjoaa malliesimerkin tästä logiikasta kolumnissaan ”Narva ei ole Venäjän seuraava iskukohde” (22.5.2016). Hän kertoo kuinka Viron Narvassa käyvät lehtimiehet kyselevät narvalaisilta, että milloin tulee teidän vuoronne. Onpa alastoman kyynistä! Spekuloituaan aikansa aiheella hän toteaa lopuksi, ettei Narvaa uhkaa mikään! Silti hän jatkaa : ”Missä Putin järjestää seuraavan yllätyksensä, kun ei täällä?” Että siis on päivän selvää, että "venäläiset tulevat, venäläiset tulevat", mutta ei tahdo löytyä kohteita? Kerta kaikkiaan HS on päättänyt, että suuri revohka tästä syntyy ja yrittää nyt arvailla, missä järisee seuraavaksi.

Viro on tietoisesti ja tiedostamattaan paniikissaan projisoinut omat pelkonsa Suomeen. Myös Suomen pitäisi tuntea kauhua Venäjää kohtaan yhteiseltä pohjalta. Tässä tulee vastaan historian kulku. Vaikka Suomi joutuikin painostuksen kohteeksi sodan jälkeen ja Suomi Kekkosen johdolla suomettui, säilytti se länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän ja demokratian, jotka olivat melkoinen rokote dogmaattista sosialismia ja kylmän sodan osapuolijakoa vastaan. Vaikka Breznev sanoikin , että ”Suomi on jo meidän taskussa” (viesti oli ensi sijassa suunnattu hänen itäeurooppalaisille kollegoilleen) tarkoittaen, että Suomi oli liukumassa sosialististen maiden rintamaan ja länttä vastaan, ei tosiasiallista vallankumouksellista tilaa ollut olemassa, vaikka 1970-luvun alussa painostus olikin tiukkaa.

Tullaan kysymykseen, jota kukaan ei oikeastaan halua esittää: kumpi pelaa osuutensa taitavammin? Suomalaisilla on oma käsityksensä tästä.

Olen vieläkin sitä mieltä, että KGB:n tosiasioiden taju voitti NKP:n puoluelinjan miesten ideologisen väännön ja Suomi ei elänyt todellisia vaaran vuosia (jos ei elänyt niitä 1940-luvun lopullakaan) 1970-luvulla. Harvat ovat ymmärtäneet läpikotaisin toisen maailmansodan jälkeen piirrettyjen rajaviivojen kiveen hakatun luonteen. Taistelu suurvaltojen välillä käytiin Euroopan etupiirijaon ulkopuolella Afrikassa, Lähi-Idässä ja Kauko-Idässä.

On käynyt ilmeiseksi, että Venäjällä on tahoja, jotka haikailevat Stalinin suurvaltahegemonian perään. Pietari Suuri, Katariina Suuri ja Josef Stalin ovat myyttisenä sankaruuden symboleina Venäjän nykyjohdon mielessä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin suora ryntäys seikkailupolitiikkaan. Niinpä Ukrainan ja Krim ovat edelleenkin erillistapahtumia nykyisen jännittyneen tilanteen keskellä, vaikka monet kaivelevat München 1938 -syndroomaa esille syystä, joka ei ole auennut minulle.

Suomi on yrittänyt tyynnytellä laineita Itämerellä ja monet muut tahot ovat yrittäneet mystisen pelon keskellä synnyttää laineita. Tämä on palvellut suurvaltojen vastakkainasettelua ja jännittyneen tilanteen syntymistä Itämerellä. Mielestäni kuitenkin – edelleen – ruotsalaisten ja virolaisten paniikin ja hysterian määrä ylittää reaalisen tilanteen luoman uhkakuvan suuruuden.

Se, että Suomi on lähentynyt Natoa kaiken aikaa ei ole mielestäni Suomen etujen mukaista, sillä näillä toimenpiteillä se on osallistunut jännityksen lisäämiseen alueella. Sotilaiden ja poliitikkojen puurot ja vellit ovat ajoittain menneet sekaisin. Ovatko sotilaat vieneet poliitikkoja? Kaikesta huolimatta luotan presidentti Niinistön realismin tajuun. Juuri hänen Viron vierailunsa aikana arvostin Niinistön selkeää, miltei epäkohteliasta tapaa sanoa virolaisille, että Viron malli ei sovi Suomelle. Viron itsekäs ajattelu, jolla se pyrkii kytkemään Suomen Viron puolustusjärjestelmän avuksi tai osaksi Naton kautta ei ole Suomen kannalta järkevää.

Huvittavinta tässä on suomettumisen sotkeminen tähän mukaan sellaisten ihmisten taholta, joilla ei ole mitään käsitystä todellisesta suomettuneisuudesta. Niinistö vähän turhautuneena totesi, että suo siellä vetelä täällä: kun kumartaa niin pyllistää ja päinvastoin. Itää ja länttä ei voi tyydyttää yhtäaikaisesti.

Merkittävä Viron vierailun yhteydessä esille tullut asia oli, kun presidentti Ilves turhautuneena totesi, ettei Venäjä salli Virolta sitä, minkä se sallii Suomelle. Tämä paljasti toisenkin seikan: Viron johto – puheistaan huolimatta - pyrkii läheisempään kanssakäymisen Venäjän kanssa, mutta ongelmana on, että tässä välillä on tapahtunut liian paljon sellaista, joka on tuhonnut pohjaa lähentymiseltä. Kuinka vilpitön Viro on pyrkimyksissään? Jos vastakkainasettelu on juurtunut syvälle, ei sitä voida pyyhkäistä sivuun teeskentelemällä sovittelevaa.

Niinistö oli valmistautunut vierailuun torjuakseen suorasukaisesti lähestymispyrkimykset, joiden tarkoituksena oli saada Suomi istumaan samaan veneeseen Viron kanssa ja soutamaan samaan suuntaan. Niinistö lievästi ärtyi tästä, koska median edustajat olivat päällekäyviä ja vaativat vastauksia kysymyksiin, joihin vastaamista viisas välttää. Ilves ei vierailun aikana edes ottanut Nato-kysymystä esille, koska ei halunnut saada epätoivottua vastausta.

Sitä paitsi Suomi näyttää oikaisevan Naton ohi suoriin suhteisiin Yhdysvaltain kanssa. Kun on puhuttu (Risto Volanen, Esko Seppänen, Heikki Talvitie) Yhdysvaltain etupiirin laajenemisesta Suomen itärajalle, on tässä vinha perä. Valtiojohtomme näyttää aktiivisesti pohtivan, miten kansalaisten Nato-vastainen mielipide voidaan kiertää. Samaan päämäärään tähtää Nato-suhteiden rakentaminen EU:n kautta. EU - vaikkei herätäkään lämpimiä tunteita kansalaisissa - on siltana Natoon vähemmän torjuttava vaihtoehto kuin Natoon liittyminen.

Mikä siis erottaa Suomea ja Viroa? Pelkistetty vastaus: Viron menneisyys neuvostotasavaltana ja sen nykyisyys ja tulevaisuus Nato-maana. En usko Nato-Suomeen näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Toisaalta jatkuva aidalla istuminen, jota Niinistö käytti jossain vaiheessa vertauskuvallisena ilmaisuna Suomen asemasta ei sekään ole oikein. Kanervalainen (Venäjään kohdistuva) Natoon liittymisellä ”uhkailu”, ei sekään pidemmän päälle ole järkevää. Suomelle sopii parhaiten sen – omasta halusta - itselleen räätälöimä ja Venäjä-suhteen mahdollisuuksia (ei uhkia) painottava linja. ”Suhteet” on vaikeasti ymmärrettävä monitahoinen käsite. Ei Suomen pidä heittäytyä Venäjän vihollisten leiriin sillä perusteella, että se vastustaa Venäjän toimia Ukrainassa.

Meneillään on kova pyrkimys saada kukin osapuoli valitsemaan puolensa. John Foster Dulles sanoi aikoinaan kylmän sodan kuumimpina päivinä, että puolueettomuus on moraalitonta. Niinhän se onkin, jos oikeassa oleminen tarkoittaa sitä, että olet joko puolellamme tahi meitä vastaan, mutta jospa rauhan ratkaisu edellyttääkin molempien osapuolien intressien huomioimista? Tämä leimataan usein vastenmieliseksi ”harmaalla vyöhykkeellä” oleiluksi, jota se ei tietenkään ole. Piiloviesti on, että olet harmaalla vyöhykkeellä ymmärtämättömyyttäsi. Kysymys on kuitenkin valinnasta: jätetään leimaavat värifantasiat pois ja puhutaan tietoisesta toisen asemaan asettumisesta, joka on kaiken rauhantyön onnistumisen edellytys.

Suomen hyvin voimakas ja yksipuolinen kytkeytyminen länteen ei ole Suomen kannalta hyvä vaihtoehto, ei ainakaan silloin, jos strategia suuntautuu Venäjää vastaan. Tuntuu siltä, että dullesilainen vaihtoehdottomuus saa yhä suuremman jalansijan Suomen ulkosuhteissa. Keväällä esillä ollut Putinin Suomen vierailu olisi juuri nyt perusteltua.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Kun uusliberalismi ja oikeistopopulismi kohtasivat

Normaalia uutisvirtaa seuratessa tyypilliset oikeistopopulistiset liikkeet ja toisaalta taloudellisen liberalismin eri muodot jäävät helposti erittelemättä. Niiden keskinäinen yhteys on olemassa, mutta pysytyttäänkö niiden yhteys määrittelemään?

Kirjassaan ”Euroopan radikaali oikeisto” (Into, 2016) Euroopan historian dosentti Jouko Jokisalo erittelee sekavaa käsiteviidakkoa kaihtamatta yksinkertaistuksia. Tässä tarkastelutavassa on se hyvä puoli, että talouden käsitteet ja niiden väliset suhteet avautuvat, vaikka itse johtopäätöksistä voikin olla eri mieltä.

Kirjaa lukiessani huomio kiinnittyi erityisesti populististen liikkeiden ja uusliberalismin väliseen yhteyteen, joten keskityn kirjan laajan aihekirjon tähän osaan. Kirjan faktapohjasta olen sitten johtanut omat näkemykseni.

Jotkut ovat luopuneet uusliberalismi-käsitteen käytöstä, koska sitä voidaan käyttää melkein missä merkityksessä ja missä talouspoliittisessa yhteydessä tahansa. Usein sitä käytetään haukkumasanana. Työvälineenä uusliberalismi on kuitenkin aivan relevantti käsite, kunhan se määritellään kunnolla. Jokisalo rajaa uusliberalismin seuraavasti: ”…..poliittisen taloustieteen teoria, jonka mukaan ihmisten hyvinvointia voidaan parhaiten edistää vapauttamalla yksilön yritteliäisyys ja osaaminen sellaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä, jota määrittävät vahva yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa. Käytännössä tämä on merkinnyt talouden sääntelyn purkamista, yksityistämistä ja valtion vetäytymistä sille aikaisemmin kuuluneista tehtävistä.

Uusliberalismi yhdistetään lähes aina poliittiseen oikeistoon. Siksi on syytä käsitellä oikeistoradikaaleja populistisia liikkeitä osana suurempaa kokonaisuutta. Olen itse joissakin yhteyksissä pohtinut uusliberalismin ja konservatismin keskinäistä suhdetta. Olen ollut näkevinäni, että Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vallassaoloaikana varovainen konservatismi sai väistyä ja sijalle tuli aggressiivinen uusliberaali suuntaus. Portteja uusliberalismin suuntaan avasivat nimenomaan Thatcher ja Reagan.

Tarkasteltaessa populismin ja äärioikeiston menestymisreseptiä, niin edellinen on jälkimmäisen merkittävä edellytys. Mutta miten radikaali oikeistopopulismi kytkeytyy uusliberalismiin? Jokisalo näkee uusliberalismin ja oikeistopopulismin toisiaan täydentävinä strategioina nimenomaan niin, että oikeistoradikalismin menestys on ymmärrettävissä uusliberalismin nousun seurauksena - ainakin kehityksen alkuvaiheessa.

Uusliberalismi ja radikaalioikeisto olivat esim. Yhdysvalloissa vähäisiä tekijöitä 1950- ja 1960-luvulla: 1950-luvulla ne olivat kummajaisia ja 1960-luvulla haastajia, mutta esimerkiksi vuoden 1964 presidentinvaaleissa jyrkkä oikeisto kärsi rökäletappion. Vasta 1970-luvun lopulla oikeistopuhuri vaikutti laajemmin. Uusliberalismin koekenttinä 1970-luvulla olivat Chile ja Argentiina. Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin menestys nostivat oikeiston opit uudelle tasolle myös kehittyneissä länsimaissa 1980-luvulla.

Thatcherin ja Reaganin politiikka painottui taloudelliseen liberalismiin veronkevennyksineen ja hyvinvointivaltiokritiikkeineen. Yhdeksänkymmentäluku oli uusliberalismin voittokulun aikaa. Oikeistopopulismi oli eräällä tavalla uusliberalismin rinnakkaisilmiö viime vuosituhannen lopulla. Uusliberalismin kautta se sai tilaa hengittää ja levitä.

Vähitellen 1990-luvun kuluessa kulttuurinen oikeistopopulismi ohitti taloudellisen oikeistopopulismin. Vaikka oikeistopopulistiset puolueet olivat tuohon aikaan pienehköjä, vaikuttivat ne taustalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Etniset kysymykset ja rasismi nousivat vähitellen oikeiston menestysresepteiksi. Samaan aikaan tapahtui sosiaalidemokraattisten puolueiden oikeistolaistuminen. Ne hyväksyivät uusliberalistisia piirteitä ohjelmiinsa 1990-luvun puolesta välistä lähtien Tony Blairin johdatuksella. Kun uusliberalismi menestyi saaden otteeseensa jopa liberaaleja vasemmistovoimia, kavensi se radikaalin oikeistolaisen populismin liikkumavaraa politiikan markkinoilla. Radikaalit oikeistolaiset arvostelivat sosiaalidemokraattien siirtymistä liberaalin markkinatalouden kannattajiksi (asia, jota demarit ovat meillä nyttemmin katuneet) ja siirtyivät globalisaation ja uusliberalismin vastustajiksi. Samoihin aikoihin myös rasistiset ja kansallismieliset painotukset vahvistuivat, koska etniset ryhmät koettiin uhkana.

Populistit ovat pyrkineet sittemmin ”uusiksi työväenpuolueiksi”, jota tavoitetilaa globalisaation siivittämä työpaikkakato on edistänyti. Selitys vaikuttaa pätevältä: sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit eivät varsinaisesti ole vaihtaneet paikkaa, mutta siirtymiä on tapahtunut. Jokisalo panee uusliberalismin piikkiin keskiluokan köyhtymisen ja sitä kautta äänestäjien kääntymisen populististen puolueiden suuntaan. Toki moni muukin seikka, kuten kehittyvien maiden luoma paine, ovat vaikuttaneet länsimaiden työpaikkoihin ja sitä kautta populististen liikkeiden menestykseen. Timo Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” -lausahdus on tapahtuneen kehityksen seuraus ja noudattelee länsieurooppalaisia poliittisia virtauksia: myös muualla oikeistopopulismi on tukeutunut porvarillistuneeseen työväkeen.

Entä finanssikriisin jälkeen, mikä on uusliberalismin tila? Vaikka näytti siltä, että uusliberaali fundamentaalikapitalismi oli ajautunut umpikujaan, ei näin ole käytännössä tapahtunut. Tieto siitä, että ylivoimainen enemmistö Kreikan tukirahoista on valunut pankeille, osoittaa, että rahamarkkinat ovat selvinneet melko kuivin jaloin kohtalokkaan tuntuisesta kriisistä. Suurelta tuntuneet korvaukset, joita amerikkalaiset pankit joutuivat finanssikriisin aikaisista rikkomuksistaan maksamaan ovat loppujen lopuksi olleet hyvin kohtuullisia vaikkapa samaisten pankkien vuosittaiseen tuloksentekokykyyn nähden.

Uusliberalismi porskuttaa siis edelleen, ja tarjoaa populistiselle oikeistolle (uusliberalismin vastaisen) erottautumisvaihtoehdon. Entisestä uusliberaalien liittolaisesta (tai ainakin rinnakkaisilmiöstä) eli oikeistolaisesta populismista on tullut rahan vallan vimmainen vastustaja. Tältä osin se taistelee kannattajista demareiden kanssa, jotka ovat käymässä läpi omaa katumusharjoitustaan uusliberalismia myötäillen politiikkahairahduksen jälkeen. Ei siis ihme, että populistiset ja oikeistolaiset ryhmät ovat edenneet monissa maissa. Mitenkään lineaarisesti etenevää oikeiston menestys ei ole ollut: on tapahtunut - kuten meillä - paluuta perussuomalaisten kannatuksesta demareihin persujen kannattajien pettyessä katteettomiin lupauksiin. Näyttää siltä, että niissä maissa, missä populistinen oikeisto on päässyt hallitusvastuuseen on tullut takaiskuja, kun taas niissä maissa, missä populistit on pidetty väkisin hallitusvastuun ulkopuolella (esim. Ruotsi, Ranska) menestys jatkuu.

Toisaalta osa populisteista on radikalisoitunut ja lähtenyt suoran toiminnan katumielenosoituksiin. Oikeistopopulismille on myös tyypillistä asettuminen kansan puolelle eliittiä vastaan.

On syytä korostaa, että perussuomalaiset Suomessa eivät ole tyypillinen oikeistoradikaali puolue. Se oli sen sijaan hyvin populistinen puolue ennen kuin joutui hallitusvastuussa törmäämään realiteetteihin. Vain jotkut yksilöt persuista ovat tempautuneet mukaan epäparlamentaariseen toimintaan. Persuissa on voimakkaana periaatteena asettuminen kaikkea vasemmistolaisuutta vastaan ainakin retorisessa mielessä.

Jokisalo vertaa lähteidensä kautta kaiken läpäisevää uusliberalistista – nyt vallalla olevaa - ”kilpailukykyimperatiivia” jopa fasismiin, viitaten tässä yhteydessä Heikki Patomäkeen. Jokisalon arvio läpilyöneestä kilpailukykypakkomielteestä on kauttaaltaan mustanpuhuva.

Maahanmuuttokysymys jakaa myös uusliberaaleja ja oikeistopopulisteja. Rotu sinällään ei ole ratkaiseva tekijä uusliberaaleille. Työvoimapotentiaalina se on positiivinen asia. Maahanmuuttajien hyödyllisyys (lue hyödyttömyys ) on taas radikaalioikeistolle kynnyskysymys. Maahanmuuttajat eivät täytä oikeiston kriteerejä hyödyllisistä kansalaisista. Radikaalille, nationalistiselle oikeistolle etninen vähemmistö on usein vihollisen asemassa.

Onko radikaalilla oikeistolla ja uusliberalismilla sitten enää mitään yhteistä. Kyllä on, molemmat kohdistavat kritiikin demokratian rakenteisiin - eri maissa eriasteisesti. Vertailun mittapuuna voi käyttää esim. Unkaria tai Venäjää. Myös oikeistoliikkeet länsimaisten demokratioiden sisällä (esim. Ranska, Italia. Itävalta) tarjoavat omat ratkaisunsa oikeistoradikalismin toteuttamiseksi.

Populistinen oikeistoradikalismi ja uusliberalismi ovat molemmat eliittikeskeisiä. Demokratia edustaa niille keskinkertaisuutta. Hyvinvointiyhteiskunta edustaa väheksyttävää ”sosiaalivaltiota”.

Yhdysvalloissa on syntynyt uusi poliittinen tilanne, joka sotkee edellä luotua kuvaa poliittisesta kentästä. Donald Trump, joka periaatteessa on oikeiston asialla, hakee kannatusta ”rajat kiinni” -iskulauseella, ja on onnistunut saamaan kannatusta perinteisistä työväen linnakkeista. Muutos on merkittävä, sillä tuloerojen kasvattaminen on ollut Yhdysvaltain republikaanien perinteisenä tavoitteena jo pitkään. Se taas on osa uusliberalismin perinnettä. Vasta aivan viime aikoina on tämä tuloerotrendi asetettu kyseenalaiseksi myös republikaanien kannattajien joukossa. Keskiluokka on hätää kärsimässä globaalissa kilpailussa. On syntynyt vastakkainasettelu, jossa puolue-eliitti ja tavallinen äänestäjä ovat toisiaan vastaan. Tätä erilinjaisuutta Donald Trump on käyttänyt tehokkaasti hyväkseen kannatusta haaliessaan. Hän ei ole establishmenttien asialla, vaikka pyrkiikin varmaankin jonkinlaiseen kompromissiin puolue-eliitin kanssa ennen vaaleja.

Voitaneen sanoa, että vaikka uusliberalismi on näennäisesti vahvoilla, on se kriisiytymässä monellakin tavalla.

Uusliberalismin kriisin ytimessä on juuri tavallisten keskiluokkaisten, työtätekevien kansalaisten suhteellinen ”kurjistuminen”. Sekä populistinen oikeisto että Trumpin kaltaiset populistit ovat iskeneet tähän saumaan kuitenkaan esittämättä hyvin argumentoituja perusteita kriisistä poispääsemiseksi. Kuulostaa melko vulgääriltä toitottaa ”ilmoitusasiana”, että ”tuodaan työpaikat takaisin Kiinasta” ja estetään meksikolaisten (ja Länsi- Euroopassa pakolaisten) tulo valkoisen miehen ja naisen palkkoja polkemaan.

Juuri argumentoinnin heikkous saa minut uskomaan, että radikaalilla oikeistolla ei ole lopullisen läpimurron mahdollisuutta. Viimeinen keino näyttäisi olevan autoritäärisen hegemonian pystyttäminen kansalaisten tuella ja vaalien avulla, joka jossain määrin on saavuttanut menestystä (Venäjä, Unkari, Turkki ja viimeksi Filippiinit). Vastakkain jäävät kansanvaltainen liberaali demokratia ja uusliberalistinen talouspolitiikka, joiden keskinäistä taistelua autoritääriseen hallintoon pyrkivät radikaalioikeistolaiset tahot häiritsevät, mutta eivät horjuta laaja-alaisesti.

Liberaalin demokratian sisällä vasemmisto ei ole pystynyt torjumaan maltillisen oikeiston (markkinaliberalistien) uusliberalistisia tavoitteita julkisen vallan heikentämisestä, mutta hillitsee pahimpien ylilyöntien ilmenemistä. Vasemmisto on omaksunut liberaalin markkinatalouden ja sitä kautta uusliberalismin miedonnettuna. Bernie Sandersin ja Jeremy Corbynin kaltaiset toisinajattelijat ovat keräämässä kannatusta kansalaisten keskuudessa. Läpimurto valtaan on epätodennäköinen, mutta he toimivat eräänlaisina kansalaisten rahamaailmaan kohdistuvan kurinpidon välineinä muistuttaen, että taistelusta ei ole luovuttu.

Jokisalo lainaa lähteitään ja väittää vasemmiston tuhlaavan voimavarojaan korvattuaan taistelun kapitalismia vastaan antirasistisella kamppailulla. Vasemmisto on universalismissaan sallinut kahlehtimattoman maahanmuuton ja hylännyt työväenluokan puolesta taistelun. Ovatko siis ylevät tavoitteet johtaneet vasemmiston ansaan (uusliberalismi kannattaa myös vapaata maahanmuuttoa ”pääoman reserviarmeijana”) ja johtaneet oikeistoradikalismin vahvistumiseen, se kun on ymmärtänyt työväenluokan paineen alaisen aseman paljon paremmin kuin perinteinen vasemmisto?

On vaikeaa arvioida, miten kehitys kehittyy. Ajoittain tuntuu, että meneillään on vanha tuolileikki, jossa tuolia ei ole varattu kaikille, ja jossa periaatteet myydään oman paikan varmistamiseksi. Onko demokratia tuomittu menestymään ensi sijassa talouden kasvun olosuhteissa, siis kun siihen on varaa? Onko autoritäärisyys käen poika, joka on munittu demokratian pesään, aivan kuten uusliberalismi tunkeutui konservatismin sisälle?

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Onko paluu poliittiseen aseveljeyteen mahdollinen?

Kun talvisota päättyi jatkui rintamamiesten aseveljeys monin eri muodoin. Enemmän tai vähemmän spontaanisti syntyi aseveliyhdistyksiä. Tavoitteena oli säilyttää hedelmällinen muisto, joka oli syntynyt sodan aikana rintamamiesten yhteisten kokemusten perusteella. Mutta oli aseveljillä konkreettisiakin tavoitteita: järjestettiin tukitoimia sotainvalideille, sotaorvoille jne.

Aseveljien liiton perustava kokous pidettiin vuonna 1940. Itse toiminta otti ensiaskeleita jo vuoden 1940 puolella, mutta täysimääräisesti toiminta käynnistyi vuonna 1941. Aseveljet toimivat yli puoluerajojen, josta tuli koko toiminnan symboli.

Aseveliliitossa oli huomattava määrä sosiaalidemokraattisia toimihenkilöitä. Nämä liittoutuivat porvarien kanssa yhteistä vihollista, kansandemokraatteja vastaan. Aseveljien historia painottuu sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen yhteistyöakseliksi.

Johtavan asevelisosialistin Unto Varjosen analyysi sodan vielä kestäessä naulasi asevelisosialistien strategian osuvasti:

1) Liittoutuneiden sopu ei kestä sodan päättymisen jälkeen.

2) Muodostuu suurvaltojen valtapiirejä.

3) Suomi on Neuvostoliiton valtapiirissä.

4) Suomen Neuvostoliitto-politiikan on muututtava.

5) Suurvaltojen politiikka perustuu realismille, ei myötätuntotekijöille.

6) Suomea ei voi verrata sodan näkyvissä olevan lopputuloksen näkökulmasta Itä-Euroopan valtioihin.

7) Neuvostoliiton politiikka on pragmaattista, ei ideologisiin päämääriin tähtäävää: kaupankäynti etusijalla.

8) Sdp johtaa uutta kehitystä.

Aseveliliiton toiminta jouduttiin lopettamaan kuitenkin jo vuoden 1945 alussa, kun valvontakomissio liitti aseveljet kiellettävien toimintojen listalle. Luotu pohja oli kuitenkin vahva ja yhteistoimintaa jatkettiin epävirallisesti rauhan aikana.

Sodanjälkeisen linjan muotoili oikeastaan Väinö Tanner, joka puki sanoiksi kaksoisstrategian, joka ei tänä päivänäkään ole mielestäni vanhentunut: rauhanehdot tuli täyttää, mutta Neuvostoliiton mielistely oli paheksuttavaa.

Tarkastelen aseveljeyttä seuraavassa kokoomuksen ja sdp:n näkökulmasta.

Puoluekenttä jakautui sotien jälkeen liberaalin demokratian kannattajiin (pl. äärikonservatiivit) ja kommunisteihin. Asevelisosialistit kävivät raivokkaan taistelun työväen sieluista 1940-luvun lopulla. Tunnetuimpia asevelisosialisteja olivat Väinö Leskinen, Penna Tervo, Yrjö Kilpeläinen ja Unto Varjonen. Viime mainitulla oli nähdäkseni johtava rooli itse konkreettisessa taistelussa kommunisteja vastaan. Vastaavasti kokoomuksessa oli joukko yhteistyöpoliitikkoja, jotka varsinkin kunnallispolitiikassa pelasivat yhteen sdp:n kanssa.

Mikä yhdisti puolueita? Varmasti länsimaisen demokratian puolustaminen, jossa keskeistä oli elintason nostaminen hyvälle läntiselle tasolle. Puolueiden sijoittuminen työntekijä-työnantaja -asetelmassa eri puolille ei ollut ratkaisevaa. Aseveljeys toimi katalysaattorina kompromissien tekemiselle.

Aseveljien yhteinen vihollinen oli aluksi äärivasemmisto, mutta myöhemmin maalaisliitto-keskustapuolue oli kovin kilpailija.

Tilanne ei ollut mitenkään yksiselitteinen valtakunnanpolitiikassa, sillä ulkopoliittiset paineet heijastuivat mm. hallituskokoonpanoihin, joissa 1960-luvulta 1980-luvulle vahvistui kansanrintamahallitusten asema. Vasta 1987 vaaleissa palattiin kokoomuksen ja sdp:n yhteistyöakseliin. Sitä ennen kokoomus suuntautui oikeistokonservatismiin varsinkin 1960-luvulla ja sdp:llä oli vahva vasemmistolainen kausi erityisesti 1970-luvulla. Kekkonen ja Neuvostoliito näkivät kansanrintaman ainoana oikeana ryhmittymänä naapurien yhteistyön vahvistamisessa. Ei auttanut vaikka kokoomus yritti lähestyä ulkopoliittisesti Kekkosta.

Kahdeksankymmentäluvulta lähtien hallituspuolueet ovat vaihdelleet vapaasti ja Suomi siirtyi länsimaisen kansanvaltaisen järjestelmän osaksi myös hallituksia muodostettaessa. Kokoomuksen ja sdp:n yhteistyön tiivistyessä on merkille pantavaa, kuinka keskustapuolue on asettunut ankaraan oppositioon itselleen vaaralliseksi kokemaansa akselia vastaan. Erityisesti tämä näkyi suhtautumisessa vuoden 1987 hallitukseen.

Kun käytännössä kaikki puolueet ovat omaksuneet hyvinvointiyhteiskunnan periaatteet, ei kokoomuksen ja sdp:n liitolle ole enää löytynyt sellaisia perusteita kuin aiemmin, jolloin yhteinen vastustaja voitiin selkeästi määrittää.

Pasmat sekoittuivat viimeistään, kun kokoomus ilmoitti monien vaalien yhteydessä olevansa työväenpuolue (jonka he nyt näyttävät unohtaneen epärelevanttina). Kannatusta oli oivallista repiä porvarillistuneiden työväen edustajien joukoista. Oman vivahteensa tähän kehitykseen toivat perussuomalaiset, jotka löivät läpi teemallaan ”työväenpuolue ilman sosialismia”.

Samaan aikaan arvokonservatismi ja arvoliberalismi ovat tehneet pesäeroa toisiinsa. Myös oikeistosuunta on vahvistunut. Suhtautuminen hyvinvointiyhteiskuntaan on muuttunut. Siitä on muodostunut hokema, jonka takana puolueilla on siitä ikioma näkemyksensä.

Kun edellä esitetty tendenssi on vahvistunut, on sdp:n ja kokoomuksen väliin tullut enemmän kuin hajurako. Puoluekenttä on osin polarisoitunut vasemmistoon ja oikeistoon. Selkeästi vasemmistoon kuuluvat sdp, vasemmistoliitto ja vihreät. Tämän asetelman poikki menee arvokentän uusi jako, joka on monimutkaistanut puoluekentän arviointia. Sekä vasemmalla että oikealla on konservatiiveja ja liberaaleja.

Työväestön jakautuminen poliittisesti uudella tavalla on poistanut ainakin toistaiseksi aseveliakselin tarpeen.

Puoluekentän radikalisoituminen on polarisoinut politiikan, ja jos jakautuminen kärjistyy entisestään voi olla, että ihmiset kyllästyvät aggressiiviseen vastakkainasetteluun ja kaipaavat yhteisymmärryksen välineeksi asevelityyppistä politiikkaa. Edellytyksenä on, että sdp ja kokoomus ideologisesti lähentyvät toisiaan. Lähiaikoina lähentymistä ei kuitenkaan tapahdu, sen verran kauas puolueet ovat erkaantuneet toisistaan. Silti monet ovat olleet pettyneitä, että liberaali demokratia ja hyvinvointiyhteiskunnan parhaat piirteet eivät juuri nyt löydä toisiaan kokoomuksen ja sdp:n yhteistyön välityksellä. Pikemminkin punamultayhteistyö on lähempänä toteutumista.

Aseveljeyden esteenä on myös yhteisen vihollisen puute: molemmat suhtautuvat kyllä kriittisesti Venäjän autoritääriseen järjestelmään, mutta siinä, kun kokoomus hakee apuja Natosta demarit luottavat omaan itsenäisen puolustukseen ja Ruotsi-yhteistyöhön.

Uskoisin myös, että yksi kannustin puolueiden yhteistyölle on kannatuksen nousu molempien osalta 20 prosenttiin ja sen yli. Se olisi sinänsä jo merkki radikalisoitumisen väistymisestä. Moni epäilee tätä, mutta puoluekentän muutokset tapahtuvat nykyisin nopeasti.

Taistelu hupenevan keskiluokan äänistä tulee kiristymään. Aivan liian moni on putoamassa alempaan keskiluokkaan tai pienituloisiin, kehitys, joka esim. Saksassa ja USA:ssa on jo pitkällä. Tälle apajalle ovat pyrkimässä kaikki puolueet, samalla kun niillä on vain vähän konkreettista tarjottavaa ihmisille uskon vahvistamiseksi. Nykyisen trendin mukaan pikemminkin leikataan jo saavutetusta.

Perimmäisenä syynä kehitykseen on syvän taantuman yhteistyötä sorruttava taakka: ei ole jaettavaa ja tässä asetelmassa sekä aseveljien vasen että oikea reuna loitontuvat perinteisiin ideologisiin asetelmiin.

Onko siis aseveliyhteistyö tuomittu tietyn - nyt ohitetun - sodan jälkeisen aikakauden sapluunaksi? Suuri houkutus on sanoa, että juuri näin on tapahtunut. En kuitenkaan ihan jaksa uskoa tähän. Edellä mainittu yhteiskunnan oikean ja vasemman reunan loitontuminen voi synnyttää jollakin aikavälillä vastavoiman, joka on sukua sodan aikaiselle ja jälkeiselle yhteistyöpyrinnölle.

PS

Edellä oleva on kirjoitettu jo elokuussa 2015, joten gallup-kannatusten isot muutokset eivät olleet tiedossa.

Politiikan kiemurat (mm. sote ja aluehallintoratkaisu) voisivat lähentää sdp:tä ja kokoomusta, mutta kokoomuksen oikeistolaistuminen estää lähentymisen. Nyt myös sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne on kieltäytynyt hallitusyhteistyöstä Aleksander Stubbin johtaman kokoomuksen kanssa. Politiikka on harvinaisen fragmentoitunutta eli suuret puolueet ovat juuri nyt harvinaisen irrallaan toisistaan.

maanantai 16. toukokuuta 2016

Yleisradio ja median murrokset

Jaakko Tapaninen ja Marko Ahtisaari ovat koostaneet asiantuntijamielipiteistä (13) mediamurrosta kuvaavan kavalkaadin. Kompaktin kokoisen kirjan nimi on ”10X Finland” (Teos, 2015). Kirjoittajina käytetyt ekspertit ovat kansainvälisiä guruja, jotka lähestyvät aihemaailmaa globaalista näkökulmasta, mutta heidän mielipiteensä ovat sovitettavissa yhtä lailla Suomeen. Käytän kirjaa taustalähteenä omille puntaroinneilleni.

Yleisradion uutistenlukija (ei siis "uutisankkuri") Heikki Kahila oli yhdessä TV-kuuluttaja Teija Sopasen kanssa yhtenäiskulttuurin symboli 1960-luvulla. Paitsi yhtenäisiä, TV-katsomot olivat suuria, koska kilpailua ei ollut. Kaikille kelpasi samat uutiset. Kahila oli luotettavuuden perikuva sen aikaisessa yhteiskunnassa.

Yhtenäiskulttuuri sai särön, kun ns. Reporadio 1960-luvun jälkipuoliskolla rikkoi yhtenäisyyden ja sen ajan vihareaktio kohdistui yleisradion johtajaan Eino S. Repoon. Silloinkaan ei voinut puhua kuin korkeintaan kahtiajakautumisesta. Toista on nyt. Media on pirstoutunut lukemattomiin osiin, pieniin ja suuriin. Myös katsomot, median kuluttajat ovat ”heimoutuneet” moniin alaryhmiin, joista jokaisella on oma suosikkikanavansa tai ohjelmatyyppinsä. Myös liiketoimintamallit ovat muuttuneet dramaattisesti.

Moderneilla markkinapaikoilla saatetaan yhteen palvelun tarjoajia ja asiakkaita (Uber, Airbnb). Mitään tiedonjakamisen sankareita tai monipuolistajia kyseiset markkinapaikat eivät ole, sillä tarpeeksi massaa kerättyään ne muuttuvat monopoleiksi, koska kasvattavat etumatkan niin suureksi kilpailijoihin nähden, että nämä eivät enää pääse markkinoille.

Lyhytviestipalvelut, kuten WhatsApp, Snapchat, Facebook Messenger tai Kiinassa WeChat (yhteiseltä nimeltään meset) ovat mobiilin tiedonvälityksen uusia sankaritarinoita. Ne ovat ”tietotoimistoja”, jotka ovat paitsi keskustelukanavia , niin myös tiedon jakamisen välineitä. Meset pyrkivät alustoiksi ja kanaviksi muulle medialle. Tämän päivän voittajia ovat viestintäteknologiat. Uberin kaltaiset markkinapaikat ja meset ovat lupaavia ehdokkaita tulevaisuuden monopoleiksi.

Tässä on Ylelle mietittävää.

Mikä vaikutus on ollut nousevilla yhteiskunnallisilla liikkeillä median murrokseen? Hämmästyttävän vähäinen. Pikemminkin vastavoimat ovat vahvistaneet autoritäärisiä voimia. Ukrainan Maidanin ja arabikevään tai Occupy Wall Streetin tapahtumat eivät ole johtaneet organisoituun pysyvään toimintaan. Liikkeet ovat olleet ”johtamattomia sosiaalisisia liikkeitä”. Merkillistä tässä on, että median välityskeinojen runsaus ei ole johtanut yhteisen keskustelun pirstoutumiseen kehittyvissä maissa, vaan pikemminkin järkyttävään vallan keskittämiseen ja autoritäärisiin hallintoihin.

Kehittyneissä länsimaissa taas keskustelun sirpaloituminen on jättänyt erilaista yhteiskunnallisista liikkeistä voimattoman kuvan. Liikkeet ovat olleet liian hajanaisia synnyttääkseen yhteistä kannatuspohjaa.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Yhden väitteen mukaan mikään merkittävän kokoinen kansanosa ei enää kykene käymään yhteistä keskustelua. Julkista keskustelua dominoivat erityisryhmät. Normaalidemokratia on yhdistelmä enemmistön valtaa ja vähemmistön oikeuksia, mutta internetiin perustuvassa demokratiassa vähemmistöt (usein pienet kiinteät ääriryhmät) saavat helposti tilaa. Aluksi saattaa käydä niin että vähemmistöjen äänen kuuluminen luo demokratiaa syventävän vaikutuksen, mutta sitten puhti loppuu kesken.

Kuitenkin voidaan sanoa, että monissa länsimaissa 1) demokraattinen päätöksenteko ja 2) riippumaton joukkotiedotus ovat säilyttäneet asemansa kohtuullisesti. Nämä kaksi käsitettä muodostavat kiinteän parin, josta muodostuu tärkeä osa kansakunnan identiteettiä. Meillä Suomessa tätä kansakunnan identiteettiin oleellisesti liittyvää tahoa, riippumatonta joukkotiedotusta, edustaa Yle.

Vastaväitteitä Ylen riippumattomuudesta toki esitetään , mutta kun arvostelua tulee läpi puoluekentän eikä sen perusteet näytä uskottavilta, ei ole mielestäni syytä huoleen. Sitten olisi, jos Yleä ei olisi olemassa.

Arvostelu heijastaa nykyistä yhteiskunnallista kuvaa, jossa jokaisella kansalaisryhmällä on oma agendansa. Tämä on johtanut siihen, että yhteisiä keskustelunaiheita on entistä vähemmän tai jos on ne muodostuvat joistakin järkyttävistä tapahtumaketjuista kuten pakolaisongelmasta. Tämä yleisen mielipiteen pirstoutuneisuus on johtanut vieraantumiseen yhteisetä faktapohjasta. Heikki Kahilan yhden kanavan uutisauktoriteetista on edetty kauas. Meillä Suomessa, jossa on vielä varsin korkea yleissivistyksen taso uutisaiheille annetaan yhä – ehkäpä vanhasta tottumuksesta – kohtalainen arvo , mutta ”10X:n” asiantuntijatahot väittävät, että suurin osa nykyisistä ja varsinkin tulevista kuluttajista hyppää yli uutisaineiston ja keskittyy autoihin, asuntoihin, uutuustuotteisiin ym. Sanomalehti esimerkiksi on mainosalusta!

Kirjassa korostetaan, että median tuottajaksi voi ryhtyä pienilläkin resursseilla. Tällä tavoin ajateltuna media voi toimia hyvinkin demokraattisin perustein: jokainen kynnelle kykenevä voi perustaa oman ”tietotoimiston”. Minulla on kuitenkin käsitys, että ennen pitkää jalansijaa saaneet yhden miehen tai naisen mediatoimistot fuusioituvat suurempaansa. Skaalaetu jättää pystyyn lopulta vain suurimmat ”tietoimistot”. Miten Yle sopeutuu tähän maailmaan?

Yle on ihailtu ja vihattu tiedonvälityksen lähde. On selvää, että Ylen on löydettävä hengissä säilyäkseen uusia rooleja. Toisaalta mahdollisuuksien rakentajana, sillä voi olla rahoituksensa takia etulyöntiasema.

Kirjassa tarjotaan vaihtoehdoksi, että Ylen ei pidä tyytyä pelkkään asioiden kritisointiin, vaan sen tulee löytää myös ratkaisuja esiin tuleviin ongelmiin. Yksi suurimmista haasteista on, pitäisikö Ylen pyrkiä massayleisöihin vai erikoisryhmien palveluihin. Olen itse päätynyt sellaiseen ratkaisuun, että Yle tarvitsee suosittuja, mutta hyvälaatuisia ohjelmia. Vastaavasti se voi luopua kaikkein kevyimmistä yleisön kosiskeluista. Jos Yle ei tavoita suurta yleisöä millään keinoin, se ei tule pärjäämään virallisia tiedotteita, esim. ”merisäätä” tarjoamalla. Toisaalta Ylen pitää palvella myös pienryhmiä, jotka saattavat olla hyvin pitkälle Ylen tarjoaman palvelun varassa.

Yksi Ylen palvelun painopiste voisi olla kansainvälinen toiminta, yksi voisi olla kokeilu- ja tutkimustoiminta, jota muut mediat voivat hyödyntää. Yle voisi myös tarjota nykyistä enemmän palvelua muulle medialle, esimerkiksi sanomalehdistölle. Se toimisi silloin eräänlaisena ”lehdistötuen” antajana. Tämän uskon vähentävän lehtien tuntemaa kateutta Ylen tuntuvista resursseista.

Ylen yksi painopistealueista tulisi olla kansalaisyhteiskuntaa vahvistavat palvelut.

Tekipä Yle mitä tahansa sen yksi tärkeä tavoite pitäisi olla soveliaan mittariston kehittäminen toiminnan mittaamiseen. Se ei ole mikään helppo tehtävä, sillä mittari ei voi olla pelkästään katsojamäärään perustuva.

Edellä esitetyistä yhteensä ei tule muodostumaan mitään halpa-Yleä. Yle maksaa ja sen tulee olla hintansa väärti.

Ylen kilpailijoita tulevaisuudessa eivät välttämättä ole tutut nyt nähtävissä olevat eri kanavien omistajatahot, vaan erityisesti julkista palvelua haastavat kansainväliset kaupalliset kanavat, jotka työntyvät Suomeen joskus tulevaisuudessa. Osa niistä on meille vieraita ideologioita syöttäviä tahoja. Niitä varten meillä täytyy olla kilpailukykyinen, kansalaisyhteiskuntaa palveleva oma yleisradio. Se tarjotkoon meille ”kansallista ideologiaa”.

Kirjassa 10X Finland esitellään lyhyesti muutamia digitalisen ympäristön massamedioita, kuten BuzzFeed ja Vice, jotka julkaisevat vaativia yhteiskunnallisia sisältöjä. Teoriassa tämäntyyppiset mediat voisivat olla Ylen kilpailijoita, mutta epäselvää on, mikä on niiden perimmäinen bisnesidea. Yksioikoisesti ajattelevat ihmiset tarttuvat pinnallisiin verukkeisiin Ylen toiminnan alas ajamiseksi. Näistä kotimaisen infran ulosliputtamisista meillä on riittävästi huonoja esimerkkejä.

Yleisradiota pitää voida samaistaa koulujen tarjoamaan yleissivistykseen, kansalaisten identiteetin vahvistamiseen sekä muihin koko kansaa palveleviin instituutioihin ja miksei infrastruktuuriin.

PS

Oxfordin yliopiston Reuters Instituten tutkimuksessa vertailtiin vastikään kuuden eurooppalaisen yleisradioyhtiön sopeutumista muuttuvaan digitaaliseen mediaympäristöön. Raportista ilmenee, että BBC ja Yle ovat ottaneet käyttöönsä parhaiten uudet digitaaliset innovaatiot. Yhtiöt ovat sopeutuneet hyvin muuttuneeseen mediakäyttöön. Menestyksen salaisuus on se, että yhtiöt ovat nähneet uuden teknologian mahdollisuutena eivätkä uhkana, ja panostaneet voimakkaasti yleisölle suunnattuihin mobiilipalveluihin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Kuinka hyvä Suomi on?

Puhutaan tietysti jääkiekosta. Olen nyt seurannut jääkiekkoa sohvalta yli 50 vuotta, mutta eihän se tietenkään tee minusta alan asiantuntijaa. Sen sijaan Urheilulehden aina johonkin teemaan keskittyvät 10 minuutin videopätkät ovat mielestäni todella asiantuntevia. Niitä on ilo katsoa, olivat ne sitten NHL-, MM- tai Suomen liigakatsauksia.

Mutta entä pystyykö esimerkiksi Ismo Lehkonen (jonka poika Artturi Lehkonen on yksi tulevaisuuden valopilkuista suomalaisessa jääkiekossa) arviomaan oikein joukkueiden voimasuhteita analyyseissaan. Esimerkki: Dallas ja Saint Louis kohtasivat juuri NHL:n playoffseissa. Vuorossa oli ratkaiseva peli numero 7. Lehkonen ennusti jopa selvää voittoa Dallasille, ja perusteli sitä sillä, että Saint Louisin pelaajat ovat ”tankki tyhjänä”. Tulos: voitto Saint Louisille murskaluvuin 6 – 1. Arviointivirhe ei ole mitenkään ihmeellinen, tällaista sattuu jääkiekossa.

Suomen lähtökohdat valmistauduttaessa Pietarin ja Moskovan MM-kisoihin ovat olleet poikkeuksellisen suosiolliset. Hyökkääjät ovat huipputasoa ja osoittaneet venyvyytensä myös maajoukkuetasolla. Etukäteisrummutus on ollut valtavaa, samoin TV:n katsojaluvut. Ylilyönneiltä ei ole vältytty, Suomesta on tehty jo etukäteen maailmanmestaria.

Käytännössä asiat ovat mutkikkaampia. Suomen joukkueen heikko osa on tällä kertaa puolustus, joka meillä usein on ollut vahvin osa yhdessä maalivahtien kanssa. Nyt taito, kovuus ja koko jäävät vähän vajaaksi. Tarvittaisiin kokeneempia veljiä, niin kuin Tami Tamminen sen sanoisi. Mutta mistä? Tähän turnaukseen ei ole apuja puolustukseen luvassa. Tiedän vain kolme pelaajaa, jotka varmasti vahvistaisivat joukkuetta nimittäin nuoret Rasmus Ristolainen, Sami Vatanen (24 v.) ja Olli Määttä, mutta he ovat joko kiinni tai muista syistä eivät ole käytettävissä. Jos jo nyt ajatellaan ensi syksyn World Cupia, niin puolustus on edelleen lievä akilleen kantapää. Meiltä on poistunut kokeneita puolustajia eläkkeelle ja yhtäkkiä uusia ei ole kasvanut tilalle. Junioreissa on paljon lupaavia nuorukaisia, mutta kokemuksesta puuttuu pari kolme vuotta. Ei tilanne missään tapauksessa huono ole, mutta jos ajatellaan esimerkiksi Ruotsin upeaa tilannetta niin hirvittää jo valmiiksi. Onneksi voimasuhteet ratkaistaan vasta kaukalossa eikä teoriassa. Suomi on ollut merkittävissä turnauksissa ennenkin iskuvalmis.

Suomen joukkueen pelillinen heikkous on sekin käynyt jo ilmi Pietarissa, kun tätä kirjoitettaessa neljä peliä on pelattu (ja voitettu!). Ei tietysti pitäisi valittaa, mutta niin kauan kuin muistan Suomen ongelmana on ollut vaikeus lähteä omasta päästä liikkeelle riittävän ripeästi. Väitän, että tämä ongelma oli nähtävissä ja 1960-luvulla. Suomi on ollut erityisissä vaikeuksissa aggressiivisesti karvaavia vastustajia vastaan. Myös Suomea heikommat maat ovat monesti tehneet meikäläisten elämän vaikeaksi.

Pietarissa vastustajamme näyttävät olevan erityisen hyvin perillä tästä ongelmastamme. Valmentajien luulisi tiedostaneen tämän haasteen, mutta riittääkö puolustajilla kapasiteettia pelata paremmin? On selvää, että meillä on ollut puolustuksessa aikaisemmin pelaajia, jotka rauhallisuudellaan ja kovuudellaan ovat pystyneet muuttamaan edellä esitettyä kaavaa, mutta aina vähän päästä ongelmat vyöryvät päälle.

Kun päästään hyökkäyksen rakenteluun ja henkilökohtaisten taitojen osoittamiseen ei meikäläisissä ole moittimista, päinvastoin taitotasomme riittää parhaita maitakin vastaan.

Tuskin koskaan meillä on puhuttu nuorista pelaajista niin paljon kuin nyt. Syystäkin. Hypetys on kuitenkin karannut osin käsistä. Patrik Laine ja Sebastian Aho ovat loistavia lahjakkuuksia, mutta selvästi vasta aivan maajoukkueessa pelaamisen reunalla. Turnauskestävyys on yksi tekijä, joka pikku hiljaa paljastuu ja on todellinen koetinkivi nuorille pelaajille. Samasta syystä pienten jääkiekkomaiden yllätykset usein ajoittuvat turnausten alkupeleihin. Lopussa kovan rutiinin joukkueet menestyvät.

Jos ajatellaan, että pelaajien ura huipulla kestää helpostikin 15-20 vuotta, niin Suomen tilanne on loistava. Nuoria pelaajia tuppaa huipulle jatkuvasti. Osa heistä ei täytä vaatimustasoa, jota vaaditaan aivan huipulla, mutta nuoria on tulossa riittävä määrä, niin että maajoukkuetta voidaan ruokkia huippulahjakkuuksilla.

Epäilen, että kaikesta hyökkääjiin kohdistuneesta hypetyksestä huolimatta Suomen kannattaisi pelata meneillään olevassa turnauksessa loppupelit puolustuksen kautta (hyökkääjät puolustajia avustaen) ikään kuin ennakkoon altavastaajan asemasta käsin, koska silloin Suomi on ollut parhaimmillaan. On tapahtunut häkellyttäviä yllätyksiä, jossa Venäjän tähtisikermät ovat poistuneet kaukalosta tekemättä maaliakaan Suomen maalivahtien taakse. Toivottavasti suuret luulot eivät ole sokaisseet joukkueemme valmentajia. Meidän joukkueemme leveys on vain riittävän minimitason alareunalla ajateltaessa mitalitaisteluja.

On vaara, että aiempien MM-kisojen tapaan NHL-vahvistukset sotkevat pakkaa loppusarjan aikana. Suomen joukkue ei juurikaan pysty vahvistumaan. Jotkut joukkueet aidosti vahvistuvat, mutta usein käy niin, että viime hetken avut eivät täytä odotuksia. Siksi on hyvin vaikeaa arvioida MM-turnauksen loppusijoituksia. Ainakin viisi-kuusi maata taistelee kullasta ja kunniasta.

:::::::::::::::::::::::::::::

Jääkiekossa taso on viime vuosina laajentunut. Kyllä esimerkiksi Tanska, Norja, Kazakstan, Valko-Venäjä ja Latvia puhumattakaan Sveitsistä ovat valmiita voittamaan suuria maita ainakin silloin tällöin. Huipulle on pitkä tie, kuten Suomen mitalinmetsästyksestä tiedetään. Saksan ja Ranskan tason kohoaminen ei ole ollut niin silmiinpistävää. Jääkiekon asema urheilulajien joukossa tarvitsee pitkällä aikavälillä statuksen nousua. Siksi olisi tärkeää, että asukasluvultaan suuret maat tuottaisivat huippukiekkoilijoita.

Itse asiassa NHL (ja alemmat sarjat) on ollut hyvin monien maiden jääkiekkoilijoiden korkeakoulu. Sieltä Tanska ja Norjakin saavat vahvistukset, joiden avulla voidaan pyrkiä maailman huipulle. KHL-liiga on edelleen laajentanut huippukiekkoilupohjaa.

Meillä Suomessa ikäluokat ovat pienentyneet, mutta jääkiekon suosio on niin suuri, että se vetää urheilullisia lahjakkuuksia enemmän puoleensa kuin muut lajit. Juuri nyt suomalaisen jääkiekon tulevaisuus näyttää hyvältä.

torstai 12. toukokuuta 2016

Kokoomus haluaa olla suurin puolue

Entä jos puolue ei tiedä itsekkään, mitä se haluaa? Oikeammin voitaneen todeta, että puolueessa on eri suuntauksia, joista kukin tietää tai on tietävinään, mitä haluaa, mutta toisaalta yhteistä tavoitetta ei löydy.

Mutta kasvaa pitäisi nykyisistä luvuista.

Joudutaan kulkemaan melkoisen epämukavuusalueen läpi, johon kuuluu yritys syrjäyttää istuva puheenjohtaja ja toive, että kenttä rauhoittuisi laskevien gallup-lukujen paineessa.

Vastaava tilanne on vallinnut aikaisemminkin kokoomuksessa esimerkiksi Pertti Salolaisen ja Ville Itälän aikaan. Mitään dramaattisen poikkeavaa tässä ei toki ole.

Mitä linjoja myöten kokoomuksen kenttäväki haluaisi edetä?

Yksi yhteinen tavoite voisi olla hyvinvointiyhteiskunnan rakenteellinen korjaus, mutta siitä on tullut pelkkä kuori, jonka alla voidaan harrastaa vaikka minkälaista markkinaliberalismia. Matti Apunen on oikeassa (HS 10.5.2016), kun hän epäilee, että puolue ei ole pystynyt hahmottamaan yhteistä tavoitetta. Ei Apunenkaan lähde sitä määrittämään.

Hän vilauttaa Elina Lepomäki-korttia ikään kuin uutena avauksena selkeiden tavoitteiden suuntaan – ilmaisten ilmeisesti oman toiveensa, mihin suuntaan kokoomuksen pitäisi edetä – mutta siirtää sitten kiireesti ajatukset muualle. Apunen varoo visusti ”neuvomasta” puoluetta, mutta samalla paljastaa, ettei hänelläkään ole mitään patenttiratkaisua.

Jan Vapaavuori ilmaisee saman ajatuksen siten, että valittakoon Petteri Orpo, mutta Elina Lepomäen linjauksilla! Pitääkö tämä tehdä näin vaikeaksi?

Apunen tietää, että kovin markkinaliberaaleilla linjauksilla kokoomuksen kannatus putoaa alle 15 prosentin. Meillä ei ole sosiaalista tilausta tällaiselle oikeistopuolueelle. Tilanne on erikoinen: puolue haluaisi olla jotain muuta, kuin mitä se tällä hetkellä on, mutta vaihtoehdoista mikään ei tunnu hyvältä.

Yksi avainasia on keskiluokan tarpeet. Petteri Orpo sanoi, että kokoomuksesta on kadonnut yhteys keskiluokkaan jättäen tarkemman määrittelyn toiseen kertaan. Matti Apunen yrittää määrittää keskiluokan, mutta määritelmä ei kestä kriittistä tarkastelua. Hän nimittäin toteaa, että ”keskiluokka kattaa Suomessa lähes kaikki”. Jos on tällainen näkemys, niin tullaan varmaan lähelle kokoomuksen ydinongelmaa. Köyhyys ei nimittäin ole nykypäivänä keppikerjäläisyyttä, jossa kerätään euroja kadulla. Tämä saattaa olla monen muunkin käsitys köyhyydestä. Moderni köyhyys on sitä, että asutaan pienessä asunnossa, joka on kalustettu, mutta jonka asukilla ei ole varaa muuhun kuin isoon telkkariin. Se on hänen ylellisyytensä ja samalla oljenkorsi, joka pitää hänet elämässä kiinni. Ulkokuori on ”keskiluokkainen” (hänen on yritettävä pitää yllä ainakin näennäisesti keskiluokkaista statusta), mutta nykypäivän itsensä toteuttamismahdollisuuksiin niukka elintaso ei riitä. Nälkäkin hänellä voi olla ainakin tilapäisesti.

Jos tarkastellaan yhteyttä todelliseen keskiluokkaan, niin kyllä se on olemassa esimerkiksi kolmen kokoomuslaisen kansanedustajan ajatuksissa heidän ottaessa esille hallituksen perhepolitiikan kriittisessä mielessä. Sanna Lauslahti, Sari Raassina ja Sari Sarkomaa vaativat muutoksia hallituksen perhepolitiikkaan. Muutosvaatimus törmää puoluejohdon säästövaatimuksiin, vaikka esityksen perustelut ovat ihan järkeviä. Ollaan yhtälössä, jossa leikkaukset pitäisi pystyä yhdistämään ”kokoomuksen yhteyteen keskiluokkaan” ja järkevään perhepolitiikkaan.

Olen ymmärtävinäni niin, että hallituksen politiikka tähtää keskiluokan omillaan toimeentulemisen painottamiseen ja varoja irrotetaan tosiköyhien tukemiseen, jos sinnekään. Tässä lähestytään vanhaa köyhäinhoitoajatusta, sillä erotuksella, että köyhimpiä patistetaan mihin tahansa työhön vaikkapa oman tahdon vastaisesti. Milloinkahan opimme, että meillä on myös huonoja työpaikkoja? Mutta mikä yhteys tällä on Petteri Orpon pyrkimykseen palauttaa keskiluokkaisten ihmisten usko kokoomukseen? Jos ja kun keskiluokka havaitsee itseensä kohdistuvien julkisten palvelujen olevan leikkauskohteena, se ei tunne kiitollisuutta hallitusta kohtaan. Hyvä ja halpa ovat kaksi eri asiaa.

Aloitetaanko siis jo tehtyjen leikkauspäätösten purkaminen?

Toisessa päässä on sitten Elina Lepomäen markkinaliberalistiset avaukset, joille kokoomuksen sisälläkään ei luvata menestystä. On kuitenkin hyvä, että Lepomäen ajatusten kannatuspohja selviää. Tosin tarkkaan rajalinjojen vetämiseen olisi tarvittu Stubbin ja Lepomäen tavoitteiden kaksintaistelu, mutta sitä ei nyt nähdä.

Apunen valaisee Stubbin valintaa puheenjohtajaksi oivallisella tavalla: valittiin puheenjohtaja, joka on vauhdikas ja moderni poliitikko. Nyt kannattajat ovat pelästyneet ja haluavat tilalle jotain rauhallisempaa!

Tapahtunutta kuvaa hyvin se, että Stubb lähti puheenjohtajaksi valintansa jälkeen rohkeasti puhumaan konsensusta kohtaan tuntemastaan vastenmielisyydestä havaiten kuitenkin pian, ettei tällä agendalla päästä eteenpäin. Ongelmana on tietenkin muun muassa se, että hallituksessa on kaksi muuta puoluetta, joiden ohi ei voida ajaa kokoomuslaisella politiikalla, vaikka muut ovatkin suopeita oikeistolaiselle agendalle, jopa perussuomalaiset. Lisäksi vahva ammattiyhdistysliike pystyy joukkovoimallaan pysäyttämään kunnianhimoisenkin hallituksen.

Suomalaisten tyytyväisyys hieman riisuttuunkin hyvinvointiyhteiskuntaan on niin suuri, etten usko suuriin markkinaliberalistisiin kokeiluihin. Kokoomuksesta osin riippumatta hallitus on kuitenkin lähtenyt kokeilemaan voimavarojaan muutamilla mullistavilla esityksillä. Niiden menestys jää nähtäväksi. Kenelläkään ei ole varmaa kuvaa uudistusten onnistumisesta, jos ollaan rehellisiä. Kansalaiset vieroksuvat hyppyä tuntemattomaan.

Kokoomus ei siis tiedä, mitä se haluaa olla, ollaanko hyvinvointiyhteiskunnan kannalla, joka - vaikka kallis onkin – on taannut yhteiskuntarauhan vai halutaanko ”valinnanvapausyhteiskunta, jossa kilpailulla ratkaistaan toimivien järjestelmien olemassaolo. Vai halutaanko sekajärjestelmä, joka on kallellaan markkinoihin päin? Väitetystä holhouksesta halutaan joka tapauksessa päästä eroon, mutta sekin on hyvin vaikeasti konkretisoitavissa, eikä kaikkia etuja tai haittavaikutuksia sääntöjen purusta pystytä määrittämään kuin ajan kuluessa.

Sitten on vielä persoonallisuuskysymykset ja gallup-prosentit. Lopulta kaikki kiertyy kannatuslukujen ympärille. Olisi saatava oma agenda läpi, mutta siten, että muut eivät asetu avoimeen vastahankaan. Puoluejohtajan yhteistyökyvyt ja persoona ovat ratkaisevassa asemassa. Mutta ei tämäkään ole yksiselitteistä. Puolueessa halutiin hyötyä Stubbin aluksi ryöpsähdyksenomaisesti kasvaneesta poliittisesta suosiosta, mutta sitten tuli puolueelle gallup-tappioita. On siis pystyttävä erottamaan oma suosio yhteiskunnallisen liikkeen suosiosta. Ne eivät ole sama asia ainakaan tällä kertaa, vaikka niin kuviteltiin.

Suomalaiset ärsyyntyvät itserakkaan oloisista ihmisistä. Ilmeisesti aina pitäisi muistaa lause ”vaatimattomuus kaunistaa”. Stubbin olemuksella on ollut osavaikutus siihen, että hänet on haastettu. Niinpä Jan Vapaavuori on yrittänyt korostaa henkilövaalin, ei linjavaalin merkitystä nyt käytävässä puheenjohtajakamppailussa. Edellä olen painottanut erilinjaisuuden merkitystä ja näen selkeitä painotuseroja eri ryhmittymien välillä. Linjaerojen kiistäminen on pikemminkin osa puolueen itsesuojelua kuin realiteetti.

Solidaarisuus vai polarisaatio? Aikanaan luotiin Sauli Niinistön kampanjan yhteyteen iskulause ”vastakkainasettelun aika on ohi” (eri asia on, oliko se koskaan poistunutkaan). Nyt vastakkainasettelu on tullut takaisin. Erilleen repivät voimat vahvistuvat, kun kansalaiset havaitsevat, että tasan ei käy ”onnen” lahjat. Solidaarisuus kuulostaa vanhanaikaiselta. Toisiin ihmisiin sitovan yhteiskunnallisen liiman annetaan höltyä, osaavathan ihmiset itse päättää, mitä haluavat. Vai osaavatko?

tiistai 10. toukokuuta 2016

Pitäisikö ruveta harjoittelemaan uutta ja uljasta autoritääristä maailmaa varten?

Maailma on aivan liian monimutkainen käsitettäväksi, näin väitetään. Sen hallitseminen vaatii populistista, autoritääristä asennoitumista, näin väitetään. Asiat eivät toki yksinkertaistu autoritäärisellä eikä populistisella otteella, mutta ainakin ne voidaan saada näyttämään yksinkertaisemmilta!

Liberaalin demokratian olen tottunut näkemään ei ainoastaan maailman monimutkaisuutta ymmärtävänä vaan myös sitä myötäilevänä politiikkaohjelmana. Mutta miten autoritäärisyys (tai illiberaali, tai epäliberaali) hiljalleen hivuttautuu keskuuteemme?

Saska Saarikoski kuvaa (HS 9.5.2016) eräiden valtionpäämiesten suhtautumista autoritäärisyyden ilmenemismuotoihin seuraavasti:

George Bush nuorempi naiiviudessaan ihastui Vladimir Putiniin ja amerikkalaisella itsevarmuudella oli näkevinään Putinin silmistä, että ”hän oli hyvin suora ja rehellinen”, ja vielä: ”tunsin, että sain kosketuksen hänen sieluunsa”. Mistä oikein oli kysymys? Ensinnäkin Bush uuskonservatiivisen hyväuskoisen maailmankuvan mukaan ”näki”, että vastapuoli oli taivutettavissa amerikkalaisten kannalle, kunhan vain Putinille puhutaan oikein asetetuin sanoin.

En silti väitä, etteikö Putin olisi vaikuttanut vilpittömältä, sillä hän tuntuu uskovan asiaansa. Bushin yksioikoiseen kuviteltuun Putinin ”ymmärtämiseen” suhtaudun kyllä samalla ironialla kuin Saarikoskikin: Bushin cowboy-diplomatia, jossa sheriffi ratsastaa paikalle ja ratkaisee maailman ongelmat tuosta noin vaan, osoittautui katastrofaaliseksi esimerkiksi Irakissa.

Saarikoski näkee Bushin kanssa symmetrisen naiivina Obaman loihtiman yrityksen painaa - Hillary Clintonin välityksellä – ”resetiä”, kun hän halusi palauttaa suhteet Bushin jäljiltä tasapainoisemmalle pohjalle. Älyllisemmän suhtautumisen takia Obama – Saarikosken mukaan – kuvitteli voivansa puhua järkeä Putinille ja selittää, ”miten nykymaailma toimii”. Järkiliitto sitten mureni jäätyneisiin konflikteihin. Reset-nappi osoittautui ulkopoliittiseksi flopiksi. En kuitenkaan suostu pitämään sitä naiivina ja turhana yrityksenä löytää sopu. Se ei vain sopinut kiristyviin suhteisiin ja molemmin puolin heikkeneviin toiveisiin jatkaa rauhanomaoista politiikkaa. Omien muistikuvieni mukaan suhtauduin amerikkalaisten lähentymispyrkimyksiin myönteisesti, mutta jälkiviisaus mahdollistaa tietysti hyväuskoisuuteeni kohdistuvan kovan kritiikin.

Miksi sekä Bush että Obama epäonnistuivat? Siksi että sen enempää Bush kuin Obamakaan eivät Saarikosken mukaan ymmärtäneet, että Putin halusi tehdä Venäjästä suurvallan. Olisin sitä mieltä, että Bushin ideologinen lähestymistapa oli paljon suurempi virhearvio kuin Obaman suhteiden tasoittamispyrkimykset.

Sitten Saarikoski tulee Trumpiin ja paljastaa ajattelunsa kyynisyyden. Saarikoski antaa ymmärtää, että Putinista Trump saa tasavertaisen kumppanin sapelin kalisteluun tai suurisuuntaiseen keskinäiseen rauhansuunnitelmaan. Syntyy vaikutelma, että isot pojat sopivat asian kahdestaan. Molemmat retoriikassaan ainakin näennäisesti ihailevat toisiaan: Yhdysvaltain seuraava presidentti ”saattaa suorastaan jumaloida Putinia”. No, käydään ensin presidentinvaalit ja katsotaan onko Trump Putinin vastinpari.

Trump esiintyy ikään kuin ovelampana kuin Obama (tai Bush), jotka eivät osanneet arvioida Putinia oikein. Ja oikeastaan Clintonhan on jo ulkoministeriaikanaan reset-nappeineen missannut Venäjä tarkoitusperien oikein ymmärtämisen, ei häntä kannata päästää kokeilemaan enää onneaan uudelleen! Ajatus näyttää kulkevan niin, että vihdoinkin – Trumpissa – Putin saa vertaisensa vastustajan tai kaverin. Nyt joidenkin autoritäärisyyden ihailu tai ainakin hiljainen hyväksyminen on mennyt niin pitkälle, että Trumpin ja Putinin hevosenleikkiä seurataan suopeasti myhäillen sivusta: nyt ovat oikean kaliiberin miehet vastakkain! Hmm.

Mitään dramaattista trumpilaista ihmeparantumista suhteissa tuskin on tapahtumassa. ”Aikaansa seuraavat” median edustajat ajattelevat toimittajan logiikalla asioita tässä ja nyt ilman sen kummempia syväluotauksia, mitä tapahtuu jatkossa. Arvuuttelu tulevista tapahtumista on melkoista sattumapeliä.

Jos politiikkaa on syytetty aiemmin viihteellistymisestä, niin unohtakaa menneet, vasta nyt viihteen eliksiiri on päässyt täyteen kukoistukseen. Trumpin viihdeimperiumi suorastaan tekee politiikasta viihdettä Silvio Berlusconin tapaan.

Autoritäärisyys yritetään arkipäiväistää, siitä yritetään tehdä salonkikelpoinen. Vastikään Filippiinien vaaleissa ehdolla ollut Imelda Marcosin poika kertoi kaihoisasti äitinsä nostalgisen ”rauhallista” ajoista. Demokratia on ilon pilaaja, turhantärkeiden ihmisten pikkutarkkaa toisten vahtimista tai humaaniin kaapuun puettua itsetarkoituksellista kaikkien osapuolien huomioon ottamista. Vastareaktiona ”liialliseen” demokratiaan Trump ja Putin osallistuvat aktiivisesti ylpeän ja esimerkillisen autoritäärisyyden rakenteluun kaikessa sovussa.

Trumpin esillä pitämä eristäytymispolitiikka sopii varmaankin Putinille. Euroopan maat varustakoot sotilaallisesti itsensä, selvittäkööt keskenään suhteensa Venäjään. Huoli muista on rasite, itsekkyys voittakoon!

:::::::::::::::::::::::::::::::

Mikä olisi mielestäni paras selitys trumpilais-putinilaiseen ajatteluun? Autoritäärisyyden uusi tuleminen ei yksinään riitä. Otan esille erään suurvaltojen käyttäytymisen selitysopin eli ekseptionalismin (oppi kansakunnan ainutlaatuisuudesta).

Ketkä tänä päivänä pitävät Yhdysvaltoja ainulaatuisena tai ainakin taistelevat sen puolesta, että se pysyisi ainutlaatuisena? Kyllä näiden ajatusten kannattajat löytyvät Yhdysvaltain konservatiivisista piireistä. Mitä enemmän oikealla ollaan sitä kiivaammaksi käy ekseptionalismin puolustus. Käsitteet, joita käytetään tuntuvat liberaalista eurooppalaisesta vastenmielisen omahyväisiltä: ”kaikkien aikojen suurenmoisin kansakunta”, ”maailman valo”. Nimitykset kuulostavat lähinnä parodialta, niin yliampuvia ne ovat. Mieleen tulevat myös jotkut diktatuurit….. Mutta monelle oikean reunan amerikkalaiselle, joka sana on totta. Mutta hetkinen! Emmekö me Euroopassa ole seuraamassa perässä (Unkari, Puola, Slovakia, Tsekki, Ranskan oppositio, osa Italian poliittista kenttää, oikeistopopulistiset liikkeet melkeinpä kaikkialla….)?

Trump ja Putin ovat malliesimerkkejä siitä, miten omaa kansakuntaa pidetään ainutlaatuisena. Asetelma on vanha. Jo Stalin hermostui 1920-luvulla, kun amerikkalaiset Stalinin mielestä meuhkasivat omasta ekseptionalismistaan. Stalinin mielestä kun oli vain yksi ainutlaatuinen kansakunta, jossa toteutettiin ennenkuulumatonta sosialistista yhteiskuntamallia, ja se oli Neuvostoliitto.

Obamaa on syytetty sekularismin tukemisesta. Hänen puheitaan on seurattu pilkuntarkasti. Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: teekutsuliike olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.

Autoritääris-ekseptionalistinen jyrkkä nationalismi ei tiedä hyvää kansainvälisen politiikan vakaudelle. Siksi en tunne mitään kaipuuta itsevaltaisia järjestelmiä kohtaan. Nyt kaipaillaan sitä, kenen ekseptionalismi on parasta. Pakolaisongelma terävöittää asenteita suuren veden molemmin puolin: meidän kansakunta on puhdas ja ainutlaatuisin.

Pitäisikö antaa periksi liberaalin demokratian mallista ja antaa (viihteelliselle, populistiselle) autoritäärisyydelle tilaa? Ei kiitos, en tunne sympatiaa Trumpia tai Putinia kohtaan, ovat he keskenään veljeillessään ja toisiaan kehuessaan miten menestyviä tahansa.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Mökkipäiväkirjan kertomaa

Olen harrastanut 35 vuotta mökkeilyä, joten pieni yhteenveto kokemuksista on paikallaan. Mielestäni kevät on mökkeilyn kannalta paras vuodenaika. Miksi? Vastaus on klisee, mutta olkoon: luonto herää. Vuodenaikojen selkeä vaihtelu (toistaiseksi!) saattaa rasittaa joitakin, mutta minä annan sille suuren arvon.

Vastustamaton viehätys johtaa puuhailuun, josta yksitoikkoisinta touhua on haravoiminen ja puutarhajätteen kärräys tai pikemminkin kevytpeitteen avulla heivaus metsään. En aio kuitenkaan puhua raatamishengessä mökkeilystä, vaikka se sitäkin on joiltakin osin. Kukaan ei menisi mökille hyvillä mielin, jos siellä olo muistuttaisi työleiriä. Puhun tässä omista tunnoistani, vaikka paikalla on useimmiten muitakin perheenjäseniä, joiden yksityisyyttä haluan kunnioittaa.

Olen itse todennut parhaaksi kesän rytmiksi kiertokulun koti – mökki – Helsingin kulttuurielämä. Toki paljon muutakin elämään kuuluu, mutta pelkistetään nyt näin. Vaihtelu tietenkin virkistää, mutta keskeinen syy kaipuulle sivistyksen pariin on varmaan uuden oppimisen nälkä, joka näin eläkeläisenäkin kiehtoo. Hyvän kontrastin kulttuuriharrastuksille tarjoaa villi ja vapaa mökkielämä. No, nyt taisi tulla mukaan jo kuviteltua kontrastia…..

Aina kun tulen keväällä mökille on pieni jännitys päällä. Viimeinen pätkä mökkitietä on useimmiten huhtikuun puolen välin paikkeilla lumipälvien peitossa. Aina ei ole selvitty kommelluksitta. Sama odotuksen ja jännityksen tunne seuraa mökille saakka. Onko laituri (josta osan säilytän kaiken uhallakin talven yli järvessä) vielä paikallaan ja kuinka korkealla vesi on? Entä onko veneiden ja kajakkien lukitukset ja peitot paikallaan ja niin edelleen. Ovatko myyrät tehneet tuhojaan pihalla, entä hiiret sisällä? Helpotuksen huokaus on suuri, kun useimmiten syksyn huolellinen työ palkitaan: ei ongelmia.

Järven jäätilanne on muutamina viime talvina aiheuttanut ongelmia laiturille, mutta ei tänä talvena. Asiaa edesauttoi tänä keväänä se, että rantojen sulettua keskellä oleva valtava jäälautta ei ollut lähtenyt liikkeelle. Se oli siis tuulettomissa olosuhteissa sulanut paikalleen.

Tekniikan käyttöönotto on oma seremoniansa. Vesijohtoputkien liitoskohdat kiinni ja paineveden ja lämminvesivaraajan töpselit kiinni, sähkökaapin napin painallus ja sitten ihmetellään, mitä tapahtuu. Ei onneksi mitään odottamatonta. Olisihan se melkoinen järkytys, jos paineveden kytkennän jälkeen liitoskohdan pettäessä vettä roiskuisi kaikkialle.

Vanhemmiten kevätsiivous tuntuu jotenkin uuvuttavalta etukäteen ajateltuna, mutta yllättävän nopeasti vanha rutiini palaa ja työt alkavat sujua. Puuceen tyhjennys, talven tai kevään aikana pilkottujen halkojen pinoaminen, raivaussahatyöt, linnunpönttöjen tarkistukset, vähäisten koristekasvien ylläpito ja uusien istutus, nurmikon kalkitseminen, laiturin jatkaminen täyteen pituuteen, mökin siivous, pienten vikojen korjaus ja monet muut askareet pitävät mielen virkeänä!

Peukalo ei ole keskellä kämmentä, mutta mikään tekniikan ihmelapsi en myöskään ole. Mökkielämä on nostalginen tapa elvyttää tee se itse -kulttuuria vaikkapa vain pienimuotoisena puuhasteluna. Mökkitalkkari on perälautana kaikelle vaativammalle tekemiselle.

Luonnon seuraamisen olen hankkinut melkoisen kamerakaluston. Viime aikoina olen keskittynyt kuvaamaan 50-kertaisella zoomilla lintuja. Kevät eli pesimisaika on hienoa valokuvausaikaa. Harmittelin juuri, että kamera ei ollut käsillä, kun isokoskelopariskunta tepasteli hetken laiturilla. Näyttävän näköistä koirasta ei juuri omien havaintojeni mukaan kesällä näe. Naaras saa yksin vetää perässään seitsemän poikasen laivuetta.

PS. Toisella kertaa kuvan ottaminen onnistui

Kolmenkymmenenviiden vuoden aikana moni asia on muuttunut – paitsi hyttysten esiintyminen. Niitä on joko paljon tai hyvin paljon. Eri ihmisiin niillä on erilainen vaikutus: minä kärsin niiden pistosta onneksi vain vähäsen. Nykyiset ötököiden torjunta-aineet tehoavat varsin hyvin hentoisiin hyttysiin. Toista ovat keskikesän paarmat, jotka lähestyvät kuin hävittäjät. Sitten ovat nämä uudet tuttavuudet kuten sinänsä melko vaarattomina pidetyt hirvikärpäset, joita ei juurikaan tunnettu 30 vuotta sitten. Punkit ovat sitten oma lukunsa: nyt saa tehdä punkkitarkastuksia lähes päivittäin. Borrelioosi on ikävä tauti. Oma havaintoni on, että peittävät vaatteetkaan eivät aina estä niiden kulkeutumista esimerkiksi sänkyyn. Siispä punkkitarkastus on paikallaan.

Mökin juhlahetki on aamun sarastus. Olen tottunut heräämään kello viiden ja kuuden välillä, joten rauhallinen aamuhetki kahvikupposen parissa on mökkioleskelun tähtihetkiä. Radio Puheen hiljainen puheensorina ja mielenkiintoiset aiheet ovat sopivaa taustaviihdykettä.

Järvi on mukava tutustumiskohde kajakin avulla. Hiljalleen lipuminen rantapenkan tuntumassa avaa uuden maailman luonnosta pitävälle. Mökeillä ei käydä niin usein kuin kuvittelisi. Ihmisillä on myös muita harrastuksia ja mökillä vietetyt päivät saattavat monilla jäädä satunnaisiksi piipahduksiksi. Siispä järvellä on mukava nauttia hiljaisuudesta kajakin lipuessa kohteesta toiseen. Vain muutama sana silloin tällöin kaverin kanssa katkaisee äänettömyyden.

Mökin vakiohommiin kuuluu blogin kirjoittaminen ja maailmanmenon seuraaminen netistä. Se on hyvää vastapainoa kiven pyöritykselle. Tietoliikenneyhteyksien kanssa taistelu näyttää voitetulta kannalta. Nyt liikkuva kuvakin toimii. Illan viipyilyn kruunaa hyvä kirja (ei siis tabletti), joskin uni tulee silmään päivän rasitusten seurauksena varsin pian.

Käytettävät tekniikat ovat vaihtuneet vuosikymmenien varrella. Katselen silloin tällöin puhelinpistorasiaa seinässä ja mietin, mihin tarvitsisin sitä. Kaapeli lähtee seinästä maan alle kaivettuna ja sen jälkeen järven alaisena kaapelina ”johonkin”. Siihen voisi milloin tahansa pistää puhelimen kiinni, jos liittymä olisi voimassa. Muistin sen olemassa olon ainakin silloin, kun yritin pistolapiolla katkaista sitkeää kaapelia luullessani, että se on puun juuri.

Mökillä viihtymisen yksi salaisuus on erityyppisten askareiden tasapainoinen rytmitys. Pitää ymmärtää pitää kahvi-, lukuhetki- ym. taukoja, jotka katkaisevat sopivasti usein junnaavan työn. Tai kuuman kesäpäivän hikisen puurtamisen voi poikkasta pulahduksella tosi puhtaaseen ja kirkkaaseen järviveteen. Siinäpä yksi syy olla ylpeä Suomen luonnosta: sekä ilma että vesi ovat puhtaita. Joku Saksassa asuva sanoi kerran, että Suomessa - päinvastoin kuin Saksassa - pilvet erottuvat sinistä taivasta vasten pumpulimaisina palleroina. Laiturin pään levennyksellä selällään maaten on joskus mukava vain katsella pilvien vaellusta.

Historian miehelle on tärkeää täyttää mökkipäiväkirjaa. Sillä on aivan erityinen funktio mökkielämässä kirjoittamisen jatkuttua yli 30 vuoden ajan. Paitsi että voi kaivella vanhoista päiväkirjoista hankintojen ajankohdat, soveliaat mökkitöissä noudatettavat käytännöt ja erilaiset sattumukset, on siellä koko mökkielämän historia kerrottuna jälkipolville. Mökkikertomus ja valokuvat ovat ehkä paras aarrekätkö menneiden aikojen mökkiviehätyksen avaamiseksi.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Ja kilpailukykykilpailun voittaa…..

Talouselämä-lehdessä (4.5.2016) lainataan Deloitten tutkimusta, jossa ennakoidaan Yhdysvaltojen syrjäyttävän Kiinan kilpailukyvyn kärkipaikalta. Tutkimus perustuu 500 toimitusjohtajan haastatteluun. Tutkimus siis perustuu mielipiteisiin, ei kovan datan käyttöön. Tutkimus on erittelyn arvoinen, merkitsisihän tulosten toteutuminen melkoista mullistusta muutamia vuosikymmeniä jatkuneeseen tilanteeseen, jossa kehittyvät maat ovat heikentäneet lähes lineaarisesti läntisten kehittyneiden maiden kilpailukykyä.

Voi olla, että toimitusjohtajien arvioinnissa on mukana toiveajattelua. Tutkimustulosta ei kuitenkaan kannata tyrmätä, sillä yllätyksiä on tapahtunut ennenkin. Onko Kiina syrjäytettävissä johtopaikalta? Vastaus: jos muistellaan miten ylivoimaisena Japania pidettiin 1980-luvulla ja mitä sitten tapahtui, niin muutokseen voisi uskoa. Japani on ollut lähes sukupolven ajan ennenkuulumattomissa vaikeuksissa. Toki kannattaa muistaa, että Japani ei ole heikentynyt dramaattisesti vieläkään. Se on edelleen huippumaiden joukossa. Kiina pysyy myös huipulla, vaikka ykköspaikkansa joskus menettäisikin.

Tutkimuksen oleellisin anti on se, mitkä tekijät arvioidaan kilpailukyvyn kannalta oleellisiksi. Onko ykkösenä hintakilpailukyky? Ei ole, vaan Deloitten johtajien arvioissa nostetaan ykköseksi ”lahjakkaat työntekijät”. Heti perään tulevat sitten kustannustehokkuus, työvoiman tuottavuus ja toimittajaverkosto.

Lahjakkaat työntekijät eivät synny geeniperimän seurauksena, vaan isona panostuksena koulutukseen. Tällöinkin on muistettava, että pelkkä käsite ”koulutus” ei riitä alkuunkaan. Pitää pohtia, mikä on koulutuksen sisältö, toteutustapa ja arvio koulutuksen kehittämisestä tulevaisuudessa. Kiinan ja Intian valtteja eivät niinkään ole koulutuksen laatu ja kesto (Intiassa keskimääräinen koulutusaika on 4,4 vuotta, kun se Saksassa ja Yhdysvalloissa on 13 vuotta), vaan molemmat pärjäävät mahtavilla massoilla, joista sitten siivilöidään huiput.

Kustannukset eivät myöskään ole sinänsä ratkaisevia, vaan se, mitä saadaan aikaan aikayksikköä kohden. Tullaan käsitteisiin työn tuottavuus ja kustannustehokkuus. Jatkuva halpuuttaminen on siis välivaihe? Kyllä niinkin, kunhan länsimaat ensin selviävät kuiville pitkään jatkuneesta sopeuttamisongelmasta kilpailutilanteeseen. Vielä on muistettava, että Kiinan aiheuttaman kilpailun mahdollisesti hellittäessä, tulevat vastaan Malesia, Intia, Thaimaa, Indonesia ja Vietnam.

Karrikoiden meillä Suomessa taistellaan kahden suuntauksen välillä, jotka ovat 1) ”palkat alas” ja 2) kilpailukykyisen taidon ja osaamisen nostaminen jo saavutettujen palkkojen tasolle.

Meillä on valittu koulutuksen leikkausten tie samaan aikaan, kun väheneviä resursseja suunnataan muutamiin keskeisiin osaamisalueisiin eli kärkihankkeisiin. Mielestäni parempi ratkaisu olisi ollut kattavampi panostus koulutukseen ja kriittinen suhtautuminen projektikohtaisiin kehittämishankkeisiin. En silti väitä, etteikö olisi ollut tarpeellista kiinnittää valikoivaa huomiota koulutuksessa olevaan tyhjäkäyntiin ja laaduttomuuksiin.

Perusongelmana säilyy voimassa olevien rakenteiden perustuminen nykyistä korkeampaan elintasoon. Nykyisen taso säilyttämin (tai pikemminkin kehittäminen) taas edellyttää joko rakenteiden purkamista tai sitten kansakunnan onnistuneita panostuksia uuteen teknologiaan.

Koulutuksen osalta Deloitin tutkimuksessa nostetaan esille näkökulma, jota haluan myös itse korostaa. Kysymys on kyvystä yhdistää (akateeminen) osaaminen ja ammatillinen osaaminen, jonka esimerkkimaaksi nostetaan Saksa – syystäkin. Tämä on myös Suomen koulutuksen suuri haaste. Meillä on taipumusta hallita asiat teoriassa, mutta osaaminen ei taivu globaalin kilpailun näkökulmasta konkreettiseksi tekemiseksi kuin paikoin. Hallituksen ohjelmassa on selvästi pyrkimystä nivoa teoria ja käytäntö paremmin yhteen, mutta onko panostus riittävä?

Olen monesti tuonut esille Yhdysvalloissa pitkään vallinneen tyytymättömyyden aleneviin palkkoihin. On valtava haaste saada aikaan palkkatason nousu uuden osaamisen kautta. Ajatuksena on, että valmistava teollisuus perustuu tulevaisuudessa tuotteiden kestävyyteen, älykkyyteen ja turvallisuuteen, ja niissä oletetaan lännen olevan edellä lähitulevaisuudessa. Kuinka realistinen odotus on, ratkeaa tulevina vuosina. Olisin kuitenkin melko varma, että Donald Trumpin mainostama keino eli Kiinaan paenneiden työpaikkojen palauttaminen, ei tule onnistumaan. Miten palauttaminen käytännössä onnistuisi? Tarvitaan muita keinoja eli panostusta korkeatasoisiin, osaamisintensiivisiin tuotteisiin.

Mutta Kiina ei anna hevillä periksi. Se saattaa olla esimerkiksi johtava itseohjaavien ja itseajavien autojen valmistaja. Aikaa menee korkeintaan 10 vuotta.

Vaikein haaste taitaa olla uusien innovaatioiden kehittämien. Länsimainen itsetyytyväisyys on sudenkuoppa, johon on helppo vajota, ja johon on vajottu. Itä-Aasian (Kiinan lisäksi Japani, Taiwan ja Korea) kilpailukykyiset taloudet perustuvat opiskelijoiden uuden oppimisen ahneuteen ja pitkiin päiviin opintojen parissa. Taikasanat ovat innovaatiot, osaaminen ja ekosysteemi. Tässä vaadittavat panostuksen kohteet.

En olisi Suomen suhteen kovin pessimistinen. Meillä on perusasiat kunnossa (kuinka kliseisesti sanottu!). Tarvitaan kuitenkin nykyistä suurempia panostuksia osaamiseen ja suotuisan ympäristön luomiseen uusille tuotteille. Työn halventaminen on vain vain yksi mahdollisuus, joka kuitenkin kääntynee itseään vastaan, kun otetaan huomioon sen negatiiviset vaikutukset (elintason aleneminen, kulutuskysynnän heikkeneminen, tyytymättömyys työn laatua vastaamattomaan palkkaan).