perjantai 30. marraskuuta 2012

Teekutsuilta kahvikutsuille

Voisiko Suomeen perustaa kahvikutsuliikkeen ? Tämä ajatus tuli mieleen, kun katsoin loistavaa dokumenttia ”Köyhyys miksi ?: unelmien umpikuja”, joka tuli TV:stä myöhäisillan tunteina 29.11.2012.

Dokumentin lähtökohta on New Yorkin Manhattanin osoite Park Avenue 740, jossa asuvat maailman rikkaimmat ihmiset, sellaiset kuin John Thain (taustalla Merrill Lynchin toimitusjohtajuus), David Koch (useiden suuryritysten omistaja), Steve Schwarzman (taustalla Lehman Brothersin toimitusjohtajuus).

Dokumentissa pohditaan rikastumisen salaisuutta kriittisessä sävyssä. Miten päästä käsiksi 5 miljardin tai 25 miljardin varallisuuteen ? Yhdysvalloissa ei ole ollut aina näin; vasta 1970-luvun lopulta alkanut kehitys on vienyt tähän pisteeseen. Ollaan päädytty tilanteeseen, jossa 400 rikkainta omistaa 50 prosenttia koko kansan varallisuudesta.

Tarkoitukseni ei ole referoida dokumenttia, vaan kertoa niistä tuntemuksista, joita ohjelma minussa herätti.

Tällaisia dokumentteja uhkaa populismin vaara: ne käyvät rikkaiden kimppuun kateushengessä ilman riittävän erittelevää argumentointia. ”Köyhyys miksi ?” onnistuu välttämään tämän vaaran. Osittain se johtuu siitä, että ohjelmassa kuvatut rikkaat käyttäytyvät niin vastenmielisellä tavalla, että heille ei heru mitään sympatiaa.

Dokumentti on tarina lobbauksen (Robert Reich: congressional complex !) valtavasta merkityksestä. Kun lobbaus laajamittaisesti alkoi 1980-luvun vaihteessa liikuteltiin vielä ”maltillisia” summia, puhuttiin 400 miljoonasta dollarista, nyt puhutaan 4 000 miljoonasta dollarista. Edunvalvojat vastustavat isoa hallitusta, sääntelyn uudelleen kiristämistä ja ympäristölakeja kaikin mahdollisin keinoin. Miljardöörit perustivat Cato-instituutin ikiomaksi thinktankikseen antamaan ”tieteellistä” pohjaa väitteilleen. Yhdysvaltain kongressiin kohdistuva lobbaus on karmea esimerkki kaikille muille kansakunnille, miten normaalidemokratia syrjäytetään. Dokumentti todistaa vastaansanomattomasti, että molemmat johtavat puolueet ovat lobbareiden talutusnuorassa. Päätöksiä ostetaan rahalla.

Lobbareiden ei tarvitse tyrkyttää rahaa, sillä Yhdysvalloissa ei pääse kongressiin kuin suurella rahalla. On pakko kerjätä rahaa rahamarkkinoiden tai puolustusteollisuuden edunvalvojilta, muutoin ei voi rahoittaa kallista vaalikampanjaa. Samalla syntyy vuorovaikutteinen riippuvuus. Edustajien yhteys amerikkalaiseen arkeen heikentyy samassa suhteessa.

Tähän kannattaa ottaa muutama luku, joka todistaa nurinkurisesta kehityksestä: vuonna 2000 liittovaltion menot olivat 2325 mrd US $, vuonna 2010 ne olivat 3590 mrd. Tulot olivat vastaavasti 2632 mrd (v. 2000) ja 2247 mrd (vuonna 2010). Menopuolen lisäystä ei oikeastaan kannata ihmetellä. Afganistanin ja Irakin sotineen se on ymmärrettävää. Tulopuolen kehitystä on sen sijaan liki mahdotonta tajuta. Vaikuttaa siltä, että lobbareiden, teekutsuliikkeen ja yleisen oikeistolaistuneen poliittisen ilmapiirin vallitessa realismi on kokonaan kadonnut verotuksesta. Yleisesti kauhisteltu velkataso (yli 100 prosenttia BKT:stä) saa näin ymmärrettävän selityksen.

Kovimpia lobbareita ovat rikkaat. He käynnistävät välittömästi vastakampanjan, jos kongressissa herää ajatus lisätä liittovaltion tuloja. Kun verotulokehitys on ollut aneemista jo taantumasta johtuen, on se vielä heikompaa lobbauksesta johtuen. Veroja lisäävät lakialoitteet kerta kaikkiaan estetään.

Dokumentissa selitetään hiukan onnahdellen rikkaiden lobbausliittouman käynnistyneen aktivisti Ralph Naderin toimenpiteiden johdosta. Nader paljasti rahalla vaikuttamisen keinoja laajamittaisesti. Epäilen, että samaan aikaan koko politiikan kulttuuri muuttui. Verojen vastustus leimahti verokapinoina. Samaan aikaan astui valtaan Ronald Reagan, joka vauhditti Big Governmentin vastaisuutta retoriikallaan.

Itse asiassa Yhdysvalloissa on päästy siihen, mihin Friedrich Hayek ja Milton Friedman halusivatkin sen menevän: kohti pidäkkeetöntä kapitalismia. Vai onko näin ? Verrattuna tämän päivän oikeistokoheltajiin Hayek ja Friedman vaikuttavat pyhäkoululaisilta. Reaganin aikana pääomavero oli sentään noin 30 prosenttia, kun se Bush nuoremman aikana pudotettiin 15 prosenttiin. Epäilenpä, että Hayekin ja Friedmanin sosiaalinen omatunto heräisi nyt, jos he eläisivät. Liika on liikaa. Otaksun, että Hayek ja kumppanit olisivat puuttuneet nykyisen kehityksen vinoumiin järkisyistä: tällä tulonjaolla ei päästä kansakunnan tehokkuuden kannalta läheskään optimaaliseen tulokseen.

Kun Romney ylväästi vaalikampanjassaan totesi, ettei hän tarvitse niiden 47 prosentin kannatusta, jotka eivät pysty pitämään huolta itsestään, vaan ovat liittovaltion tuen varassa, hän poltti siltoja takanaan. On totta, että lähes puolet amerikkalaisista ei maksa liittovaltion tuloveroa, mutta kyllä he muita veroja (esimerkiksi välillisiä veroja) maksavat. Tässä tullaan amerikkalaisen yhteiskunnan isoon dilemmaan. Viimeisen 30 vuoden aikana nimittäin tulokehitys on ollut keski- ja pienituloisilla dramaattisen heikkoa. Ruokajonoissa on keskituloisia yliopistotutkinnon suorittaneita. On selvää, että veroja ei pienituloisten palkoista paljoa (jos yhtään) makseta. Tässä on koko tuloerokysymyksen keskeinen pointti. Liittovaltion toiminnan rahoitus on vaarantunut. Paradoksaalista on, että verokäyrä nousee dramaattisen jyrkästi siirryttäessä isoihin tuloihin. Syntyy näennäisesti kuva jyrkästä progressiosta (jonka takia rikkaiden lobbaus tulee ikään kuin hyväksyttävämmäksi), mutta kuva on vain näennäinen. Koko veronmaksukäyrä kulkee liian alhaalla. Mistä se johtuu ? Avain on juuri tuossa lobbaustoiminnassa, joka estää veronkorotukset rikkailta. Toisaalta monet hyvät teollisuustyöpaikat ovat muuttuneet heikosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi, joilla monasti ei pysty elättämään itseään saati, että siitä pitäisi vielä maksaa veroja. Tästä yhteiskunnallisesta kehityksestä dokumentti ei puhu sanaakaan.

Edellä kuvattu on vaarallinen esimerkki siitä, mihin isot tuloerot johtavat. Tästä syystä kavahdan Suomessakin kaikkia ehdotuksia, joilla tulojen pitäisi muodostua vapaasti markkinoilla, osa-aikaisuudesta pitäisi tehdä hyve jne. On pakko pitää yhteiskunta iskussa (innovaatioiden korkea taso, hyvä teknologinen kilpailukyky ja suhteellisen korkeaa ammattitaitoa vaativat työt), siis pystyä maksamaan kohtuullisia tai hyviä palkkoja, muutoin hyvinvointiyhteiskunnalle voidaan sanoa hyvästi.

Mitt Romneyn varapresidenttiehdokas Paul Ryan kynäili vaalikampanjan alla henkisen olemuksensa mukaisen menestysreseptin ”The Path to Prosperity”, jossa hän esittää mahdottoman yhtälön tulevaksi talouden suunnaksi. Ekstremistiset ehdotukset matemaattisine mahdottomuuksineen, joissa on valtavia veroleikkauksia, julkisen sektorin alasajoa jne., eivät ole toteuttamiskelpoisia muutoin kuin retoriikassa.

Dokumentissa viitataan äärikonservatiivien epäpyhään ylipapittareen, edesmenneeseen Ayn Randiin, jonka opit uppoavat rikkaisiin kuin veitsi sulaan voihin. Dokumentissa vedetään johtopäätös, johon itsekin olen päätynyt: Rand tarjoaa ulospääsyn rikkaiden tuntemasta syyllisyydestä. Rand ikään kuin hoitaa likaisen työn: Atlas Shruggedin lukemisen jälkeen ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa omasta ahneudesta.

Omalla – ehkä naivilla - tavallani olen ihmetellyt, miksi rikas ihminen, miljardööri haluaa edelleen rikastua. Paitsi että hän on lukenut Randinsa: ”välittäminen (toisesta ihmisestä) on paha asia”, hän ei voi antaa periksi, koska naapuri Park Avenue 740:ssä voi ruveta katsomaan pitkin nenänvartta. Olisiko vedettävä johtopäätös, että kukaan ei ole niin kateellinen kuin rikas ihminen toiselle rikkaalle ! On siis rikastumisen pakko.

Dokumentin yksi oivalluksista liittyy teekutsuliikkeen syntyyn. Rikkaat lobbarit onnistuivat luomaan kuvan, että ”teekutsuliike on ruohonjuuritason liike” ja että se syntyi spontaanisti. Tosiasiassa katalysaattorina toimivat libertaarit miljardöörit. Huijaus onnistuu varmaankin niin kauan, kunnes ihmiset havaitsevat, että valtio ei ole vain ongelma, vaan se saattaa olla myös ratkaisu (Obaman versio Reaganin kuuluisasta heitosta).

Kun modernissa yhteiskunnassa on päästetty köyhyys irti, on sitä erittäin vaikea torjua. Sosiaalisesta koheesiosta on ilmat pois. Työpaikkakaan ei välttämättä vapauta köyhyydestä. Sosiaalisen koheesion toimivuus edellyttää hyvässä kunnossa olevaa koulutusjärjestelmää, jota maksullisuus heikentää jopa dramaattisesti. Työpaikoista ei voi kilpailla, jos ei ole millä kilpailla ! Rags to riches on vain unelma.

Dokumentissa kuvataan oivasti siltaa, joka vie Manhattanin Park Avenuelta Bronxin Park Avenuelle. Matka on fyysisesti lyhyt, mutta henkisesti toivottoman pitkä. The winner takes it all -politiikka viettää riemujuhliaan. Jottei totuus unohtuisi niin Bronxin ruokajonot tulevat mielessäni kiusallisen lähelle Helsingin ruokajonoja.

Niin, tarvitseeko suomalainen ideologinen eliitti oman kahvikutsuliikkeensä ? Meillä siihen kuuluisi raharikkaiden lisäksi myös hyvinvointiyhteiskunnan rapauttajat ja demokratiaa tyranniana pitävät tahot. Taitaa olla niin, että demokraattista establismenttia tuuppivat eivät vielä vähään aikaan saa järjestelmää epätasapainoon.

torstai 29. marraskuuta 2012

Vaurauteen korkealla verotuksen tasolla ?

Tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä on monasti verrattu vuoteen 1929. Yhdysvalloissa tuloerot kasvoivat jyrkästi, pörssikurssit nousivat taivaisiin, kulutusluotot räjähtivät käsiin, luotiin käsite ”pysyvä kasvu” ja jouduttiin lopulta ylituotannon ja alikulutuksen kierteeseen.

Paul Krugman vertaa New York Timesin tuoreessa kolumnissa 1950-lukua tähän päivään. Hän toteaa sen hämmentävän tosiasian, että huippuveroprosentit ylsivät kaikkein rikkaimmilla 91 prosenttiin. Itse asiassa tämän tasoisia veroja perittiin noin vuodesta 1950 vuoteen 1963 saakka, kuten olen useissa blogikirjoituksissani todennut. Käytin ihan ensimmäisessä blogikirjoituksessani esimerkkinä Cassius Clayta (kirjoituksen nimi: ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”) kuvatakseni minkälaiseksi verotus käytännössä muodostui.

Tietenkään todelliset verot eivät nousseet yli 90 prosenttiin johtuen verovähennyksistä. Krugman arvioi että 0,01 prosenttia amerikkalaisista maksoi oikeastikin veroja 70 prosentin verokannan mukaan vuonna 1960. Se on täsmälleen puolet enemmän kuin korkein marginaaliveroprosentti on tänään (Bushin hallinnon väkisin väliaikaisena läpi runnoma korkein marginaalivero on 35 prosenttia).

Väliaikaisuus päättyy juuri tähän vuoteen, joten taistelu verosta riehuu parhaillaan Yhdysvalloissa. Jotta syntyisi jonkinlainen suhteellisuus menneiden aikojen ja nykyisyyden väliin muistutettakoon, että Barack Obama tavoittelee 39,6 prosenttia korkeimmaksi marginaaliveroksi, jolla päädyttäisiin samaan, jossa oltiin Clintonin aikaan, mutta selvästi korkeampaan, mihin Reaganin voodoo-taloudessa päädyttiin (28 prosenttia).

Ei tarvitse olla mikään veroekspertti todetakseen, että 70 prosenttia on tämän päivän katsannossa liikaa. Vielä Eisenhowerin ja Kennedyn aikaan protestit korkeista veroista eivät olleet räikeitä. Yhdysvallat oli ikään kuin tottunut verotuksen tiettyyn tasoon. Valitusta toki oli, mutta ei verokapinoita.

Ajat olivat toiset tietenkin monessa muussakin suhteessa. Ammattiyhdistyksiin kuului reilu kolmannes työntekijöistä (nykyisin niukasti yli 10 prosenttia). Tämä siedettiin samoin kuin korkeat yhtiöverot. Yhtiöverojen osuus oli kaksinkertainen BKT:hen suhteutettuna kuin mikä tilanne on tänään.

Yritysjohtajat olivat köyhtyneet 1920-luvun lopun tasoon verrattuna huomattavasti. Johtajat elivät suorastaan vaatimattomasti. Kolmekymmentäluvulta seitsemänkymmentäluvulle ulottuvaa aikaa on joskus kutsuttu suuren kokoonpuristumisen ajaksi (The Great Compression). Tuloerot pienenivät, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin.

Juuri tähän kauteen (1930/1940 – 1970/1980) ajoittuu taloustieteilijöiden räikeä erimielisyys, mitä oikeasti tapahtui: uusliberaalit ovat sitä mieltä, että 40 vuoden väliajanjakso oli ”pimeyden aikaa” (jota minun on vaikea ymmärtää) ja liberaalit demokraatit sitä mieltä, että amerikkalaiset olivat onnellisimmillaan ja laajasti ottaen vauraimmillaan tuohon aikaan. Olen joskus itse – edellä olevaan viitaten - jakanut laissez faire -kauden kahtia: ennen 1930-lukua vallinneeseen laissez faire -ykköseen ja 1980-luvulta alkaneeseen laissez faire -kakkoseen. Ennen vuotta 2008 oli palattu 1920-luvun tuntuiseen olotilaan.

Entä mikä suunta otetaan nyt ? Mitt Romneyn vaalikampanjassa peloteltiin paluusta sosialismiin, jonka osana rikkaiden tuloihin käydään käsiksi (jokainen voi todeta edellä esitetyistä luvuista, että väitteet menivät vainoharhaisuuden puolelle).

Krugman valaisee mainiosti tosiasiaa, että Eisenhowerin ajan toimitusjohtajat eivät suunnitelleet pakoa demokratiasta Ayn Randin Atlas Shruggedissa (julk. 1957) esitetyn mallin mukaisesti. He tyytyivät suhteelliseen vaurauteen. Köyhiä lukuun ottamatta suurin osa amerikkalaisista voi hyvin. ”Pimeänä aikana” (vuodesta 1947 vuoteen 1973) keskituloisen perheen tulot kaksinkertaistuivat, kun vuodesta 1980 vuoteen 2010 tulot nousivat minimaalisesti, osalla jopa reaalisesti taantuen.

Tietenkin on rehellistä myöntää, että monet asiat ovat nyt paremmin: naisten asema, rotujen välinen tasa-arvo, vähemmistöjen poliittiset oikeudet….

Voisiko kansakunnan suuri enemmistö vaurastua uudelleen kokonaisuudessaan ? Juuri sitä on syytä tällä hetkellä pohtia. Sitä ennen on kuitenkin päästävä eroon kansakuntaa jäytävästä polarisoitumisesta.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Korkmanin balanssi

Sixten Korkman on osallistunut aktiivisesti talouspoliittiseen keskusteluun ainakin kolmen vuosikymmenen ajan. Ollessaan ETLAN ja EVAn toimitusjohtajana hän vielä kiihdytti puheenvuorojensa määrää. Eläkkeelle siirryttyään hän on toiminut Aalto-yliopiston professorina. Nyt hän on tarjonnut uuden keskustelupuheenvuoron Talous ja utopia -kirjan muodossa.

Korkman ei ole perinteinen elinkeinoelämän edunvalvoja, vaan hänellä on ollut silmää myös julkisen sektorin vahvalle merkitykselle. Katsoisin, että hän on aktiivisesti etsinyt tasapainoa julkisen ja yksityisen välille. Korkman aloittaa tarkastelemalla erilaisia utopioita, jotka ihminen on maan päälle rakentanut. Niille kaikille on käynyt huonosti. Ehkä juuri tästä syystä hän on jalat maassa -ajattelun apostoli.

Korkman ilmaisee selkeästi kantansa markkinoiden kaikkivoipaisuudesta. Markkinat eivät ratkaise talouden ongelmia, tarvitaan julkisen sektorin selkeä tasapainottava rooli. Tässä mielessä hän on melko puhdaslinjainen keynesiläinen. Kirjaa tehdessään Korkman on ottanut ajoittain opettajan roolin. Lähestymistapa muistuttaa – varsinkin alkuosaltaan - kansantaloustieteen peruskurssia sovellettuna käytäntöön.

Korkman on yllätyksetön. Hän ei pyri hätkähdyttämään. Realistinen ote luo luotettavan vaikutelman, samoin kuin se, että hän ei lähde esittämään yksinkertaisia parannusehdotuksia talouspolitiikkaan. Niitähän olemme saaneet kuulla liiaksikin. Jostakin syystä Korkman sivuuttaa lyhyillä maininnoilla kansanvaltaisen järjestelmän tarkastelun ilmeisesti itsestäänselvyytenä ? Demokratia kuitenkin luo pohjan noudatetulle talouspolitiikalle ja sosiaaliturvalle ja niiden kansanvaltaiselle kehittämiselle.

Luvussa ”Hyvinvointivaltiontavoitteet ja ongelmat” Korkman paljastuu odotetusti hyvinvointivaltion (hän ei käytä nimeä hyvinvointiyhteiskunta) syvälliseksi pohtijaksi. Ydinsanoma on, että oikeistokin meillä hyväksyy hyvinvointiyhteiskunnan perusteet ja vasemmisto markkinatalouden.

Korkman allekirjoittaa ranskalaisperäisen ajatuksen ”kultaisista vuosikymmenistä” 1945-1975. Itse lähtisin muodostamaan perusteita sodanjälkeiselle kehitykselle 1930-luvun kokemuksista. Jo kolmekymmentäluvun lopulla edettiin nykyisentyyppistä hyvinvointivaltiota kohden. Sota vain katkaisi etenemisen väliaikaisesti.

Korkman tuo oikeutetusti esille, että panostus hyvinvointivaltioon kasvoi varsin myöhäsyntyisesti. Kustannusten osalta loppujen lopuksi 1980- ja 1990-luku olivat nopean kasvun vaihe, vaikka 1960-1970-lukuja pidetään ideologisesti hyvinvointivaltion keskeisinä vuosikymmeninä.

Korkman liittää aivan oikein hyvinvointivaltion kehittymisen teollistumiseen. Isien ja äitien kädet sidottiin teolliseen työhön ja tarvittiin yhteiskunnan osallistumista huolenpitotyöhön.

Korkman myös kumoaa ”yksioikoisena” ajatuksen, että hyvinvointivaltio perustuisi vain altruismiin. Hän siis myöntää, että hyvinvointivaltiolla on vahvasti taloudellista menestystä luova vaikutus. Korkman tekee selvän pesäeron esimerkiksi Björn Wahlroosiin todetessaan, että ”ei ole syytä olettaa, että markkinatalous johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon”.

Hyvinvointivaltion ongelmiksi Korkman on kiteyttänyt aika yleisesti tiedostetut haasteet: teknologia ja globalisaatio (esim. verokilpailu: ”race to the bottom”), työnteon ja yrittäjyyden kannusteongelmat (verorasitus), lähimmäisvastuun ulkoistaminen kunnalle (”paras omainen on viranomainen”) ja byrokratia (virkavaltaisuudella on taipumus kasvaa).

Toisaalta Korkman listaa vaikuttavan luettelon hyvinvointivaltion saavutuksia: yksilönvapaus, talouden tehokkuus (Pohjoismaat ovat menestyneet hyvin kansainvälissä vertailuissa) ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus (sosiaalinen liikkuvuus on korkealla tasolla).

Korkmanin mielestä hyvinvointivaltion plussat ylittävät esim. korkeahkon verotuksen tuomat miinukset. Tähän on helppo yhtyä. Erikseen kannattaa korostaa pohjoismaisen luottamusyhteiskunnan merkitystä menestyksessä.

Luvussa ”Julkisen talouden kestävyys” tulevat sitten tutut madonluvun monista eri yhteyksistä. Korkman ei tuo niinkään uusia piirteitä keskusteluun, vaan kiteyttää jo olemassa olevat haasteet: tulevien sukupolvien huomioonottamattomuus taloudellisissa ratkaisuissa, päätösten lyhytjänteisyys, suhdannepolitiikan vajavuudet (taipumus korostaa elvytystä kiristämisten sijaan), taipumus velkaantumiseen ja etujärjestöjen lobbaus. Korkman aivan oikein toteaa, että näissäkin asioissa Suomessa on käyttäydytty enimmäkseen vastuullisesti.

Ikärakenteen muutokset ovat tietenkin esillä. Huoltosuhde (sekä vanhuushuoltosuhde että vähemmässä määrin lapsihuoltosuhde) tuottavat suuria ongelmia. Vaikkei Korkman tätä tuo esille, niin työttömyyden hidas kasvu juuri nyt - taantumasta huolimatta -johtunee osittain eläkkeellesiirtymisistä. Työmarkkinoille ei yksinkertaisesti tule väkeä entiseen malliin. Pidemmällä aikavälillä tämä on tietenkin huolestuttavaa, koska Suomen saavutukset viime vuosikymmeninä ovat osin johtuneet sodanjälkeisten babyboomereiden työpanoksesta. Nyt ei ole käytössä reserviä, joka otetaan töihin tulevissa noususuhdanteissa.

Korkman näkee aivan oikein perusongelman sukupolvien välisenä vastuukysymyksenä. Nykyinen sukupolvi ei voi syödä tulevien eväitä. Hän hakee ratkaisuja rahoituksellisesti kestävään hyvinvointivaltioon kolmesta aihekokonaisuudesta: 1) Palvelutuotannon tuottavuuden lisääminen, 2) Osallistumisasteen nostaminen (työurien pidentäminen), 3) Universaalisuusperiaatteen tarkistaminen. Kaikki ovat kovia haasteita ja herättävät keskustelua puolesta ja vastaan.

Korkman on EU-politiikan ykkösasiantuntijoita. Analyysi EU:sta on vahvalla pohjalla. Korkman jatkaa eri TV-kanaville antamiaan lausuntoja nyt kirjan muodossa. Taso säilyy korkeana. Hän tarjoaa meneillään olevan kriisin ratkaisuksi pankkiunionia (ei poliittista unionia). Helppoa ei ole tämäkään ajatellen vaikkapa yhteistä talletustakuujärjestelmää. Korkmanin loppupäätelmä koskien EU-kriisin ratkaisumahdollisuuksia on pessimistinen. Mutta niin on monen muunkin.

Kirjansa loppupuolella Korkman tarkastelee taloustieteen kilpailevia näkemyksiä todeten kaksi pääsuuntaa, klassisen taloustieteen ja keynesiläisyyden. Koulukunnat eroavat toisistaan varsinkin suhtautumisessa rationaaliseen/epärationaaliseen käyttäytymiseen, talouden sopeutumiskykyyn ja tasapaino/epätasapaino-hakuisuuteen. Keynesiläisyys korostaa rationaalisuuden puutteita, talouden jäykkyyksiä ja epätasapainoherkkyyttä. Korkman ei jostain syystä – varovainen kun on – halua ottaa selkeää kantaa koulukuntien käsityksiin, joskin arvelen hänen olevan kallellaan keynesiläisyyteen.

Ydinkohtia Korkmanin kirjassa on kuvaus klassisen (uusklassisen) ja keynesiläisen (uuskeynesiläisen) taloustieteellisen koulukunnan välisestä kilpailusta. Eroavuudet kulminoituvat väittelyyn rahapolitiikan ja finanssipolitiikan ensisijaisuudesta. Itse asiassa klassinen koulukunta hylkää finanssipolitiikan talouspoliittisesta keinovalikoimasta ja korostaa rahapolitiikan merkitystä. Keynesiläiset eivät myöskään aliarvioi rahapolitiikan merkitystä, mutta syvän laman oloissa se ei näytä riittävän. Tarvitaan siis myös finanssipoliittisia toimia. Klassinen koulukunta ylikorostaa järjen (ihmisten järkiperäisten päätösten) merkitystä talousajattelun ohjenuorana. Tämä ajattelu on kokenut dramaattisen haaksirikon nykykriisissä. Nykyinen finanssikriisi on tuonut keynesiläisyyden uudelleen esille. Olen blogikirjoituksissa useita kertoja tuonut esille, miten ”uusklassikot” yllätettiin housut kintuissa finanssikriisin iskiessä. Itse asiassa finanssikriisin ei klassisen koulukunnan mukaan pitänyt olla mahdollinen (kts. blogikirjoitukseni ”Taloustieteilijät ovat osa ongelmaa, eivät sen ratkaisu”). Korkman onnistuu ärsyttämään ainakin minut pitämällä etäisyyttä koulukuntiin. Onko tällainen varovaisuus enää perusteltavissa ?

Talous ja utopia on hyvä kansantalouden kertauskirja. Kirjan alkupuolen havainnolliset piirrokset ohjaavat taloustieteen saloihin niitä, jotka vasta perehtyvät asioihin. Kirjan loppuosa on kriisitaloustieteen syventävä kurssi. Sellaisenaan erittäin analyyttinen katsaus nykyiseen kriisiin ja tulevaisuuden näkymiin.

Korkman edustaa aitoa tasapainon hakua julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Analyysin syvyys tekee vaikutuksen. Korkmanille ominainen herrasmiesmäinen tasapuolisuuden haku finanssikriisin karkeisiin epäonnistumisiin taas tuottaa ainakin minulle lievän pettymyksen.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Muistikuvissa taistolaisuus

Opiskelin aikanaan 1970-luvun alussa. Elettiin voimakasta opiskelijaliikehdinnän aikaa. Opiskelijat olivat rynnänneet yliopistoihin suurten ikäluokkien tuomalla voimalla. En osaa sanoa, kuinka suunniteltua se oli, mutta lopputulos oli kuitenkin mainio. Kansanvaltainen sivistysyhteiskunta näytti voimansa. Sosiaalinen kierto oli vaikuttavaa.

Oli selvää, että kun vanhakantainen professorimaailma ja intoa täynnä olevat opiskelijat kohtasivat syntyi yhteentörmäys. Kaikkein vahvimmin opiskelijoiden etujen ajamiseen ottivat kantaa ns. taistolaiset. He halusivat olla uuden ajan airueena.

Kohtasin itse taistolaisuuden opiskelijatoverieni kautta: minulla oli opiskeluaikana kolme taistolaista kämppäkaveria (kaksi matemaatikkoa ja yksi kemisti). Ns. opiskelijaelämä vapaamuotoisessa opiskelussa (ei nykyistä opintopistejärjestelmää) sopi monille mm. minulle hyvin. Toisille se ei taas sopinut. Politiikka vei mennessään - tai sitten ”opiskelijaelämä”, miten vaan. Vapaus ja vastuu, siinäpä tämänkin blogin teema!

Vapaa opintotahti vapautti ryppyotsaisesta etenemisestä opiskelussa. Sen sijaan ryppyotsaisuus tuli politiikan myötä. Keskustelu oli hyvin politisoitunutta. Nuoren mielen ehdottomuudella parannettiin maailmaa. Asiassa oli kiehtova puoli: oli tunne, että mikä tahansa oli mahdollista. Uskon, että monelle nuorelle aikakausi oli suden hetki, vihdoinkin maailma pannaan raiteilleen. Niin, kenen raiteille? Into käännyttää ylitti joskus kohtuuden rajat. Kämppäkaverini antoi 8 neliömetrin kämpässä (jossa oli vuoteet molemmin puolin huonetta) ymmärtää, että oli oikeita mielipiteitä ja vääriä mielipiteitä. Vähän siinä huojutimme toisiamme. Eihän siitä nujuamisesta tullut mitään. Tilaakin oli liian vähän ! Omalla hiljaisuudellani olin viestinyt, että taistolaisuus ei ollut minun linjani.

Olinko jotenkin vihainen kämppäkaverilleni tästä ? Enpä usko. Illalla saatettiin ottaa mukit samassa pöydässä. Taistolaiset taisivat järjestää parhaat bileet.

Mitä ajattelen tänään taistolaisuudesta ? Minulle se on yksi historian vaihe, joka tuli ja meni. En silti suhtaudu siihen yliolkaisesti. Oli tärkeää, että opiskelua pyrittiin uudistamaan. Eri asia on, miten paljon saatiin aikaan. Ehkä pitäisi sanoa bernsteinilaisittain, että tärkeää ei ollut päämäärä, vaan liike.

Koko maailma oli silloin astetta vasemmalla. Yhteiskunnallinen osallistuminen tuotti paljon mielenilmaisuja. Joskus on väitetty, että taistolaisuus oli muutaman kymmenen opiskelijafanaatikon käsissä. Se ei pidä paikkaansa. Kaikissa liikkeissä tarvitaan massoja, myötäeläjiä. Myötäeläjissä oli kuitenkin se piirre, että he saattoivat myös irtaantua nopeasti antamastaan tuesta.

On muistettava, että kiihkein vaihe - ei ainoastaan taistolaisuudessa, vaan ylipäänsä poliittisessa radikalismissa - oli varsin lyhyt. Ehkä pari kolme vuotta. Hiljeneminen tapahtui yhtäkkiä. Ylioppilasvaalien alla juhlasali oli ääriään myöten täynnä innokkaita opiskelijoita vuosina 1971-72. Muistan, kuinka kämppäkaverini tuli ylioppilastalon portaita alas ja julisti vaalien tuloksen: ”saatiin viisi, demarit sai kolme, revarit kaksi ja täysin pimeet sai neljä !” Ja sitten pari vuotta myöhemmin sali vaalien alla oli enää puolillaan.

Partaradikaalien ja nykyisten oikeistosuuntautuneiden välillä saattaa nähdä karkean kuilun. Vai onko siinä ? Akateeminen Karjala-Seura vei mukanaan nuoria oikeistoaallossa. Nimenomaan ylioppilaat olivat aktiivisia. Nyt vain kävi niin, että – monista olosuhdemuutoksista johtuen – virta kävi vasemmalle. Olisivatko 1970-luvun alun opiskelijat nyt Occupy Wall Streetissä vai olisivatko he tänään rahoitusmarkkinoiden nuoria leijonia ? Kysymys tuntuu aluksi absurdilta, mutta ei ehkä kuitenkaan sitä ole. Björn Wahlroosin loikka taistolaisista uusliberaaliksi kävi suhteellisen nopeasti. Taistolaisissa oli paljon silloisen opiskelijamaailman lahjakkainta ainesta.

Vaikka opiskelijaliikehdintä saavutti laajat opiskelijamassat, on syytä muistaa, että taistolaisuuden kova ydin oli varsin pieni, muutamia prosentteja koko opiskelijamäärästä. Tässä mielessä heihin nyt jälkikäteen kohdistunut viha on täysin yliampuvaa. Moni taistolaisista on saanut katua nuoruuden hurjuudessa esitettyjä mielipiteitä.

En tekisi kovin suurta numeroa paljon puhutuista takinkääntämisistä. Monet ovat kääntäneet takkia ja toiset taas eivät. Taistolaisten toimintaa voidaan paheksua, mutta onko se sen kummempaa kuin nykyisten oikeistotahojen äärimielipiteet?

Opiskelijoiden ja työläisten piti yhdessä muuttaa maan suunta. Tässä tullaan astetta vakavammalle pohjalle mietittäessä, mitä siitä toteutuessaan olisi tullut. En koskaan päässyt jyvälle, mitä konkreettisia tuloksia yhteistoiminnasta saatiin – retoriikkaa lukuunottamatta. Opiskelijoiden haihattelu ei kuitenkaan saanut tehtaiden työntekijöiden massoja liikkeelle. Sen esti jo työväenliikkeen jakautuneisuus.

Sitä olen monesti miettinyt, mistä taistolaiset saivat rahoituksen toiminnalleen. Mistään suurista summista ei ollut nähdäkseni kysymys, mutta akateemisesti asia voi kiinnostaa. Idän suunta on todennäköinen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Neuvostoliitto suhtautui varsin pidättyvästi eurooppalaisiin opiskelijaliikeisiin. Niitä pidettiin lähinnä kapitalistisen maailman mahanpuruina. Dogmaattinen sosialismi oli liian tosikkomaista tarttuakseen tilaisuuteen. Tietenkään itäsaksalaisten solutusta ei kannata unohtaa ja se ulottui opiskelijaliikkeeseenkin.

Entä sitten yhteys valtakunnanpolitiikkaan ? Seitsemäkymmentäluvun alku oli kiivaan poliittisen taistelun aikaa. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Aleksei Beljakov kuvitteli, että Suomi on vallankumouksellisessa tilassa. Hän oli NKP-linjan miehiä. Kyllä hänellä lupa toiminnalleen oli korkealta taholta, mutta realiteetit lopettivat hänen pyrintönsä lyhyeen.

En oikeastaan usko, että elettiin uusia vaaran vuosia. Retoriikassa niin saatettiin kuvitella, mutta että oikeasti ? En usko ! Todellinen tilanne selittyy sillä, että KGB, jolla oli tuntosarvet syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa, ei lähtenyt Beljakovin sekoiluihin mukaan. Näytti siltä, että suurlähetystön KGBläiset, tiedustelupalvelukenraali Viktor Vladimirov etunenässä, vetivät johtopäätökset vallankumouksellisen tilan todellisista mahdollisuuksista. Kyllä tiedustelupalvelu tietää ! Mutta tietenkin voi aina kokeilla kepillä jäätä, sitähän Neuvostoliitto harjoitti.Mikä oli opiskelijoiden yhteys isoon politiikkaan. Minulle se ei ole koskaan selvinnyt. Varmaan osa taistolaisista oli kaadereissa mukana, jotkut ovat saaneet varmaan rahaakin, mutta mihinkään laaja-alaiseen solutukseen en usko. En siis vetäisi kovin suoria johtopäätöksiä opiskelijaradikalismista isojen poikien taistelevaan sosialismiin.

Moni sanoo ehkä, että taistolaiset ovat tässä blogikirjoituksessa saaneet pehmokäsittelyn. Ja että jälkiviisaus on paras viisaus. Kun ei käynyt mitenkään, on helppo vähätellä opiskelijaradikalismin merkitystä. Pysyn väitteessäni: todelliset muskelit yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen (tai edes yritykseen) puuttuivat.

Se käsittelykategoria, johon haluaisin alistaa 1970-luvun dogmaattisen taistolaisuuden on oikeistobolsevismi - vasemmistobolsevismi -akseli (1920-luvun ilmaisua käyttääkseni). Pitkässä historian saatossa molemmille on ilmestynyt kannatusta, jonka kuitenkin ståhlbergilainen kansanvaltainen yhteiskunta on pystynyt sulauttamaan itseensä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Historian oikeista ja vääristä opetuksista

Historia voi parhaimmillaan opettaa ja huonoimmillaan se voi opettaa väärin. Olen tavannut sanoa, että historia muodostaa osan kokemuksesta ja kokemus voi opettaa. Historian tarkastelua on syytä laajentaa nykypäivään ja osin tulevaisuuteen, jotta saadaan kokonaiskuva.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun mietin erityisesti oikeistonuorten esilletuloa erilaisissa sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. Olen entistä vakuuttuneempi Suomen 1900-luvun historian kertauksen tarpeesta. Hakisin sieltä nimenomaan meidän omaa elämisen mallia. Soveltaisin sitä tulevaisuuteen – unohtamatta toki parhaita käytäntöjä muualla - ja jättäisin maailman harhavirtausten matkimisen omaan arvoonsa.

Lehtori Matti Rautianen kirjoittaa HS:n Vieraskynässä 18.11.2012 (”Kahtiajako on palaamassa politiikkaan”) sosiaalidarwinismin paluusta. Olen itsekin kajonnut vastakkainasettelun paluuseen blogikirjoituksessa ”Onko Suomeen syntymässä uusoikeisto?”.

On eri asia puhua 1800-luvun sosiaalidarwinismista Herbert Spencerin suulla ja puhua tästä päivästä samoilla perusteilla. Spencerin luonnonvalinnan kautta päädytään vahvojen eloonjäämisoppiin. Spencer ratsasti Darwin menestyksellä soveltaen oppeja ihmisyhteisöön. Valtion vastaisuuden nimissä ei edes infrastruktuurin rakentamista olisi jätetty valtiolle.

On vaikea kuvitella, miten tänään voitaisiin hakea vauhtia kehitykseen Spenceristä. Tietenkin jonkinlainen pehmospenceriys voi löytää jalansijaa. Otaksuisin, että se voisi pitää sisällään sosiaaliturvan asteittaisen alasajon ja nyt ja julkisesti hoidettujen palvelujen maksullistamista. Samalla verotusta alennettaisiin.

Todennäköisesti realiteetit palauttaisivat tällaisten aatosten ajajat maan pinnalle varsin nopeasti. Suuresta osasta sosiaaliturvaa ei käytännössä voitaisi luopua ja verotus jäisi edelleen korkealle tasolle. Puhuisin tässä Ronald Reaganin syndroomasta. Reaganhan yritti sekä sosiaaliturvan heikentämistä että verotuksen alasajoa. Käteen jäi suurituloisten veroalennukset, jotka johtivat pysyviin budjettialijäämiin, kun sosiaaliturvaa ei pystytty purkamaan. Jäljelle jäi lähinnä suurieleinen retoriikka. Suurin osa ihmisistä ei edes muista, miten Reaganin toimissa oikeasti kävi. Vain retoriikka on jäänyt elämään.

Yksilöllisyyden ajaminen on toinen merkittävä lähestymistapa uusoikeistolla. On totta, että pirstova globaalisuus toimii yhteisöllisyyden vastustajien puolella. Maailma on menossa suuntaan, jossa yksilön omat valinnat nousevat keskiöön ja yhteisön tarpeet joutuvat paineen alle.

Tässä lähtisin ajatuksesta, että kun yksilöllistymistrendi kerran on päällä ei sitä tulisi ehdoin tahdoin omalla vaikuttamisella edistää. Tulee tuplavahinko. Onhan se tietenkin muodikasta ratsastaa aallonharjalla, mutta itse valaisin öljyä laineille.

Uusliberaalit ovat levittäneet yksilöllistymissanomaa jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen pannut merkille, että ajatusten tuhoisuus ei ole pysäyttänyt ideologeja. Päinvastoin seinään törmäämisen jälkeen ollaan uudelleen virkoamassa ja syntipukkien – toisten tekemien virheiden - etsiminen finanssisotkuihin on meneillään.

Suuri osa näistä yksilön etuja korostavista ei tajua, että juuri 100 vuoden aikana kehitetty yhteisvastuu on mahdollistanut heidän yksilöllistymisensä. Nyt heillä on varaa siihen.

Hämmästyttävää on havaita kerta toisensa jälkeen, miten Suomessa uudet opit tulevat suosioon viiveellä. Juuri tässä tarvittaisiin perehtymistä muutamien viime vuosikymmenien historiaan. Miksi samat virheet, mitkä maailmalla on tehty, pitää erikseen lähteä toistamaan Suomessa muka muodikkaina.

Suomen menestystä ei voi rakentaa entisen purulle, vaan vanhan uudistamistyölle. Hyvinvointiyhteiskunta on liian hyvä säilytettäväksi, siksi sitä pitää kehittää.

Yksilöllistyminen on teesi. Nyt tarvitaan yhteisöllisyyden vastateesiä.

Työhyvinvointia kaikille – mutta mikä unohtui?

Media on täynnä opastuksia, miten työpaikan menestys voidaan taata. Työhyvinvointi on päivän sana. Kysymys ei ole vain ulkoistettuun työhyvinvointipäivään panostamisesta, vaan yrityksen sisäisen dynamiikan vahvistamisesta. Vuorovaikutteisuuden johtajan ja henkilökunnan kesken tulisi toimia moitteetta. Palautetta pitäisi pystyä antamaan heti, kun ongelmia ilmenee. Työntekijöiden pitää itse saada muokata työnkuvaansa jne.

Tuohon viime mainittuun voin erityisesti yhtyä. Omakin käsitykseni on - tietenkin yksilölliset vaihtelut huomioiden - että itsenäinen päätöksenteko omaan työhön liittyen on selkeä työantajan työntekijälle tarjoama valttikortti.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Työolosuhteita pitää pystyä parantamaan, se on selvä. Suomalaisen työyhteisön työviihtyvyydessä on paljon parantamisen varaa. Kokonainen konsulttiarmeija on suunnittelemassa ja järjestelemässä asiaa.

Monesti ongelmien tultua esille, muutetaan strategiaa kuuntelematta henkilökuntaa. Vielä todennäköisempää on, että kun tehdään organisaatiomuutoksia ei henkilökuntaa kuunnella.

Tässä myllerryksessä kovimmalle joutuu usein lähijohto. Se on alttiina jatkuville syytöksille, jos työ ei suju ja viihtyvyys työssä ei ole kunnossa. Joskus tuntuu kohtuuttomalta, että johdolta vaaditaan sirkustemppumaista osaamista, jotta se selviää liemestä.

Erityisesti suurissa yrityksissä – kipailutilanteen ollessa tiukka - johdon päälle mielestäni kaatuu kohtuuttomasti lokaa. Useissa konsulttipuheenvuoroissa, joissa keskitytään yrityksen sisäisiin henkilö- ym suhteisiin, ei oteta riittävästi kantaa ulkoisiin paineisiin.

Usein johdon stressi tulee yrityksen oman kilpailukyvyn heikkenemisestä. Moni vastaa tähän, että miksi siis ei korjata asiaa johdon ja henkilökunnan sisäistä dynamiikkaa parantaen. Epäilen, että tämä - niin hyvä ratkaisu kuin se onkin – on riittämätön keino ongelmien ratkaisuun.

Globaalisti on tapahtumassa valtava muutos, jossa erityisesti teollinen tuotanto on joutunut puun ja kuoren väliin. On selvää, että kilpailukykyä on menetetty erityisesti kehittyville maille. Näiden maiden kustannustaso on matala ja osaminen kehittyy koko ajan. Paine tästä heijastuu kehittyneissä maissa, vaikkapa Suomessa, toimiviin yrityksiin. Olemme olleet tässä uudessa tilanteessa parikymmentä vuotta. Nyt on aika herätä muutokseen.

Väitän, että suuri osa paineista yrityksissämme kanavoituu kovan kansainvälisen kilpailun kautta. Stressiä voidaan helpottaa työhyvinvointiteemoilla, mutta jos niiden varaan rakennetaan saattaa lopputulos muodostua pahaksi pettymykseksi. Syytetään väärää puuta, jos koetaan, että kysymys on vain johdon osaamattomuudesta.

Kilpailukyvyttömyys johtuu monista seikoista, jotka heikentävät mahdollisuuksia selvitä kansainvälisillä markkinoilla. Olisin siis sitä mieltä, että kilpailun kovuus on suurempi syy työpaikkaviihtyvyyden alenemiseen kuin pottumoiset pomot. Kaikki joutuvat lujille, kaikkien stressitaso nousee.

Mutta kuka pitää kilpailuedellytyksistä huolta ? Valtio vai yritykset itse? Yleensä sanotaan, että verotuksen, työvoiman osaamisen, työvoiman palkkatason ja toiminnan rahoituksen yhdistelmästä löytyvät avainteemat päästä eteenpäin. Innovoinnin nimiin on vannottu ja minäkin olen vannonut. Jos ollaan kilpailijoita hiukan edellä, on se menestyksen yksi merkittävimmistä takeista. Mutta riittääkö tämäkään ? Vai ollaanko peräti harhateillä?

Hesarissa oli (17.11.2012) loistava artikkeli ”Hallitus ei ratkaise yritysten menestystä”. Siinä kansantaloustieteen professorit Pertti Haaparanta ja Matti Pohjola puhuvat asiaa. Joitakin varauksia on kuitenkin pakko esittää.

Haaparanta sanoo EI palkkakustannusten pienentämiselle. Palkkakilpailulla (alaspäin) ei saavuteta tuloksia ainakaan positiivisessa mielessä. Haaparannan mielestä olisi tärkeintä pitää kiinni toimialoista, joissa palkkataso on verraten hyvä. Tutkimusten mukaan palkkataso korreloi vahvasti työn tuottavuuden kanssa. Kansantalouden kilpailukyvyn kannalta tämä on verisen totta.

Makrotalouden kannalta - pidemmällä aikajänteellä - tätä ajattelua on helppo ymmärtää, mutta miten palkkojen kanssa pärjää tavallinen kansainvälisessä kilpailussa juuri nyt kamppaileva yritys? Kilpailukyvyn on todella oltava kunnossa. Yritysten ongelmat ovat tässä ja nyt!

Haaparanta sanoo EI yhteisöveron keventämiselle. Tämä johtaisi pahenevaan velkaantumiseen ja vaaralliseen verokilpailuun. Tässäkin ollaan oikeilla jäljillä, mutta edellytys on jälleen, että olemassa oleva kilpailukyky on kunnossa. Professoreiden kannanotoista tulee ristiriitainen tunne. Niistä ei valitettavasti ole lääkkeiksi akuuttiin kilpailukykyhätään. Olen itse monissa blogikirjoituksissani liputtanut professoreiden esittämien ajatusten puolesta, mutta nyt tarvittaisiin nopeasti vaikuttavia keinoja.

Molemmat professorit suosittavat euroalueen elvytystä. Moni kauhistuu nyt lopullisesti. Tämähän on pahinta krugmanilaisuutta, mitä maa päällään kantaa. Siis entisten velkojen päälle lisää velkaa!

Hallitukselta odotetaan taivaan lahjaa. Se ei ole realistista. Pohjolan mukaan lähes ainoa keino, jolla hallitus voi vaikuttaa, on työn tarjonnan lisääminen (!) Yhteenvetona voi sanoa, että professorien lääkkeet ovat pahanmakuisia ainakin yritystasolla, mutta makrotalouden tasolla erittäin järkeviä.

Todelliseksi keinoksi jää pitkäjänteinen innovaatiotyö, jolla työn tuottavuutta voidaan parantaa. Se taas on riipuvainen meidän koulutus- ja innovaatiojärjestelmämme nopealiikkeisyydestä sekä tietenkin yrityksissä tehtävästä työstä. Ja taas lisääntyvät yrityksen johtoon kohdistuvat paineet.

Työhyvinvoinnin ylläpito on siis monimutkainen asia. Työpaikan akuutteihin haasteisiin vastaaminen on tärkeää, mutta jos syyllisiä haetaan työviihtyvyyden ongelmiin asioista, jotka ovat työviihtyvyyden keinojen ulkopuollella, ollaan hakoteillä. Juuri tämä ponnistelu kilpailukykyisten tavararoiden ja palvelujen tuottamiseksi on paljon ratkaisevampaa kuin työviihtyvyyden lisääminen – sitä lainkaan väheksymättä !

perjantai 16. marraskuuta 2012

Mistä kumpuavat perussuomalaisten arvot ?

Tämä on 100. blogikirjoitukseni tänä vuonna.

Pilvi Torstin tutkimusta "Suomalaiset ja historia" olen jo aiemmin tarkastellut blogikirjoituksessa ”Kyllä kansa tietää” (3.10.2012).

Suomen puoluekentän uusi tulokas Perussuomalaiset (PS) kiinnostaa heidän historianäkemyksensä takia. Miten he sijoittuvat eri mittareilla ? Torstin tutkimus antaa tähän hyvät mahdollisuudet, koska ihmisten käsityksiä on arvioitu myös puolueittain. Tarkastelen perussuomalaisia lähinnä heidän arvojensa näkökulmasta.

Silmiinpistävää on suhtautuminen uskontoon. Perussuomalaisten mielestä uskonto on tärkeydeltään vähäinen, kun esimerkiksi Suomen Keskustalle merkitys on tutkimuksen mukaan varsin tärkeä.

Arvioni: Wikipedian mukaan puolue tukeutuu kristillissosiaaliseen arvopohjaan. Mitenkähän on ? Perussuomalaisissa on paljon työväentaustaisia ihmisiä , joille uskonto ei kuulu keskeisimpiin elämänarvoihin. Ehkä uskonto liitetään osaksi itselle vierasta establishmenttia. Perussuomalaisille kohtalonusko on ehkä vallitsevampaa kuin uskonnollisuus perinteisessä mielessä?

Suhtautuminen vähäosaisista huolehtimiseen omassa maassamme on toki myönteinen, mutta kaikista mitatuista ryhmistä kriittisin. Köyhien auttaminen muualla maailmassa saa odotetun tuomion. Perussuomalaiset olivat ainoa ryhmä, joiden vastaukset menivät tärkeydessä miinusmerkkisiksi.

Arvioni: Maailman köyhiin suhtautuminen saa odotetun vastauksen, mutta että myös oman maan köyhiin suhtaudutaan vähiten empaattisesti on tietyllä tavalla yllättävää. Tulee mieleen ajatus, että tärkeintä on oman hyvinvoinnin takaaminen. Niukkatuloisuusko saa ihmiset ajattelemaan, että myötätunnon on tultava parempituloisilta? Perussuomalaiset itse olisivat siis tästä näkökulmasta - heidän omasta mielestään - myötätunnon kohde. Ehkä tässä suhtautumisessa näkyy myös kova konservativismi: ollaan kaikkea ”hyysäämistä” vastaan.

EU ja eurooppalainen yhteistyö saa odotetusti kaikkein kriittisimmän arvion perussuomalaisilta.

Arvioni: EU (ja etenkin Etelä-Eurooppa) on perussuomalaisten mielestä lähinnä resurssien syöjä. EU:lle menevät rahat ovat pois suomalaisilta itseltään ja ehkä eniten juuri perussuomalaisten kannattajilta.

Suhtautumisessa Suomen itsenäisyyteen perussuomalaisten mielipiteet eivät poikkea muiden suurten puolueiden kannoista.

Arvioni: Odotetusti muukaisviha näkyy kääntäen Suomen itsenäisyyden merkityksen korostamisena, vaikka tässä suhteessa ero muihin ryhmiin on pieni.

Historia ja menneisyys kiinnostivat perussuomalaisia jopa kaikista puolueista eniten.

Arvioni: Kiinnostus kohdistuu nimeomaan oman maan historiaan. Kiinnostus on patrioottista, nationalistista, Suomen omaa kansallista ominaislaatua korostavaa.

Kaikista ryhmistä kaikkein myönteisimmin perussuomalaiset suhtautuvat väitteeseen ”Suomalaiset ovat kautta aikojen olleet ahkeria ja työteliäitä” ja kaikkein negatiivisimmin (yhdessä vasemmistoliiton kanssa) väitteeseen ”Tavalliset ihmiset pystyvät vaikuttamaan Suomen tulevaan kehitykseen”

Arvioni: Jälleen oman suomalaisen heimon ainutlaatuisuuden korostamista. Toisaalta hyvä kansa - pahat johtajat on silmiinpistävä näkymä. Kysymys on ikäänkuin uskonpuutteesta: demokratian toimivuuteen ei luoteta.

Väitteeseen ”Suomalaiset voivat suhtautua luottavaisesti maansa tulevaisuuteen” perussuomalaiset suhtautuvat kaikkein kriittisimmin.

Arvioni: Usko päättäjiin ja päättäjien kyky luotsata Suomi eteenpäin ja ylöspäin on perussuomalaisten mielestä hyvin rajallinen. Vallitsee ikäänkuin pessimistinen kohtalonusko, että omasta hyvyydestä huolimatta maailma heittelee Suomea kuin lastu laineilla ilman, että omat päättäjämme pääsevät vaikuttamaan asioihin.

Yhteenvetona toteaisin seuraavaa:

Perussuomalaisia on mahdotonta sijoittaa oikeisto-vasemmisto akselille. Työväenpuolue ilman sosialismia toimii hyvänä iskulauseena.

Tietääkö puolue itsekään, mikä se on, mikä on sen arvopohja? Jos sanotaan että "tukeudumme kristillissosiaaliseen arvopohjaan" ja sitten tutkimus osoittaa, että perussuomalaiset ovat kaikkein vähiten uskonnollisia, ollaan melkoisessa arvotyhjiössä.

Puolueessa ollaan mukana hyvin eri syistä ja voi olla, että yhteisen arvopohjan löytäminen on mahdotonta.

Puolueelta puuttuu selkeärajainen myönteinen tavoite. Sen ohjelma muodostuu "vastustusprojekteista" (maahanmuuttajat, EU-vastaisuus, vanhojen puolueiden vastaisuus....). Johtolanka puolueen olemukseen on eräänlainen syntipukkiajattelu: yhteiskunnassa on paljon mätää ja kritiikki ohjautuu useaan erilliseen kohteeseen, joille ei löydy hevin yhteistä nimittäjää. Mutta syyllinen on jossakin, ja jos sitä ei ole, se täytyy löytyä.

Perussuomalaiset on hyvin konservatiivinen puolue. Hyvinvointiyhteiskunta on mahdollistanut kannattajille kohtuullisen elintason. Siteet halutaan katkaista sosiaalidemokraattien ideologissävytteiseen suureen kertomukseen. Kiitollisuuden velkaa ei tunneta. Toisaalta "työväenpuolue" kokoomus koetaan liian herraskaisena.

Konservatiivisuuskytkentä vahvistuu, kun ajatellaan suhtautumista patriotismiin. Puolueessa patriotismi ulottuu aina suvaitsemattomaan nationalismiin saakka.

Vertaisin perussuomalaisia Yhdysvaltain republikaanien punaniskasiipeen. Paradoksaalisesti he - köyhimmät amerikkalaiset - ovat eniten sosiaaliturvan laajentamista vastaan. Perussuomalaisten tavoin he pyrkívät pelkistämään maailman äärimmilleen. Tästä ajattelusta syntyy rasismi ja sosialismin vainoharhainen pelko.

On tyypillistä, että tällaisiin "kansanliikkeisiin" liittyy älypäitä (vrt. Lapuan liike), jotka vielä tuovat oman ulottuvuutensa puolueeseen yrittäessään älyllistää puolueen sekavat tavoitteet.

Tietenkin puolue on myös "suuri johtaja" -puolue. Sen yhteensitova lenkki on puheenjohtaja Soini. Hän on saanut puolueen pysymään vaivoin kasassa. Jos Soini irrotettaisiin puolueesta, sen eri fraktiot joutuisivat keskinäiseen, radikalisoituvaan taisteluun.

torstai 15. marraskuuta 2012

Deja´vu

Helsingin Sanomissa oli juttu (”Velkakaupasta miljardien bisnes” 15.11.2012) yritysten saatavien perimisestä ja velkojen myymisestä eteenpäin. Jutussa ei sanallakaan viitata siihen, että tämä asia on koettu finanssikriisin edellä. Subprime -lainoja myytiin edelleen ns. varjopankille, joka arvopaperisti velat eli pisti vahingon kiertämään.

Hesarin jutun avainkohta on perintätoimisto Intrum Justitian Peter Lundin haastattelulausunto, jossa hän sanoo seuraavasti: ”…. trendi on, että (velkovat) yritykset myyvät saataviaan takavuosia enemmän ja myös aikaisemmin. Yritys ei siis välttämättä odota, että saatava muuttuu ongelmaksi, vaan myy sen hyvinkin pian”. Täsmälleen näin meneteltiin subprimevelkojen kanssa: velkaa ei pidetty pankin taseessa niin kauan kun velka oli maksamatta, vaan myytiin - ”hyvinkin pian” - eteenpäin ns. varjopankille, joka arvopaperisti velan. Arvopaperistaminen tehtiin vaikeimman kaavan kautta, joka ei enää avautunut lainaan investoineille sijoittajille. Kauppoja tehtiin tällä perusteella miljoonittain ympäri maailmaa. Lopputuloksena oli finanssikriisi, joka johtui siitä, että alkuperäinen lainanottaja ei pystynyt huolehtimaan vastuistaan. Kun vahinko pistettiin kiertämään ennen alkuperäisen lainan myöntäneen pankin perintää, ei originaalia lainaa pystytty enää tunnistamaan moneen kertaan pilkottujen ja yhdistettyjen CDO-tuotteiden joukosta.

Olen pyrkinyt kuvaaamaan finanssikriisissä tapahtunutta laillista pyramidihuijausta kuvassa ”Rahamarkkinakriisin synty kuvana”.

On mahdollista, että rahamarkkinakriisin kaltainen prosessi on lähtenyt kiertämään ja toistetaan nyt toisissa yhteyksissä. Ihmiset kuvittelevat, että nyt kuvio on erilainen ja samoihin kupruihin ei sorruta.

Hesarin esimerkissä perintätoimiston ostamat yritysten velat päätyvät Sveitsiin, Zugin kantoniin, jossa verotus on Sveitsin muita alueita alhaisempi. Hesarissa viitataan ko. kantoniin ”veroparatiisina veroparatiisien sisällä”. Zugissa sijaitseva suomalaisen Intrum Justitian tytäryritys Intrum Justitia Finance Debt on siis varjopankkia vastaava taho.

Jutun lopussa erään toisen velkoja ostavan yrityksen Aktiv Kapitalin Suomen johtaja Heidi Piispanen toteaa että ”olemme rakentaneet mallin, jonka avulla pystymme ennustamaan hyvin todennäköisyyden, jolla saatavat maksetaan”.

Finanssikriisin ytimessä oli amerikkalaisten pankkien luottotappioiden kymmenien vuosien historiaan perustunut keskiarvo, jonka mukaan luottotappiot olivat 5 % luokkaa myönnetyistä lainoista. Finansskriisin edellä lainojen myöntäminen muodostui leväperäiseksi ja maksukyvyttömien määrä kasvoi huomattavasti ”historiallisesta keskiarvosta”. Tietokoneohjelmien automaattikaavoissa 5 % pysyi faktana, vaikka lainakanta heikkeni laadun osalta olennaisesti.

Jos lainat ovat terveitä ja jos laskuvirheitä ei satu voi prosessi jopa toimia. Taantumassa alkuperäisen lainan takaisinmaksukyky voi kuitenkin heiketä dramaattisestikin. Lainan eteenpäinsiirto varsinkin, jos siihen liittyy arvopaperistaminen on järkevää, jos sillä levennetään rahoitusjärjestelmän hartioita ja luotonottaja on luottokelpoinen. Näin tehtiin 1930-luvulta lähtien, kun haluttiin amerikkalaiselle esikaupunkirakentamiselle laajempi jällenrahoitus (perustettiin mm. Fanny Mae tätä tarkoitusta varten). Velanottajien takaisinmaksukyky oli korkealla tasolla elintason noustessa voimakkaasti. Pankkien luototuskriteerit olivat korkealla tasolla. Vasta oikeastaan 2000-luvulla tilanne muuttui.

Kysymys on kuitenkin – Helsingin Sanomien juttua koskien - monimutkaisen rahoitus-prosessin luotettavuudesta. On varmistettava, että luottokanta ei prosessin kestäessä huonone.

Jälleen kerran tulee mieleen, miten vaarallista tämä velkojen kierrättäminen on . Perimmältään tässä on kysymys velkasyndroomasta, jossa omarahoitus on riitämätön tai sitä ei ole ja alistutaan pikkuhiljaa velkavetoisuuteen. Velka ei enää ole investoinnin terve rahoituskeino pelkästään. Meidät on kaikilla tasoilla totutettu velkavetoisuuteen. Velka on keino selvitä kansainvälisessä kilpailussa, jossa kilpailukykyä on menetetty. Kun järjestelmä ei muutoin innovoi riittävästi uusia ratkaisuja, muodostuu velka perälaudaksi, jonka pettäessä seuraa katastrofeja. Viimeisenä oljenkortena odotetaan inflaation hoitavan velat. Ilmeisesti tämä inflaatio-odotus lopulta rupeaa toteuttamaan itseään.

Subprimekriisissä velan jäljittäminen osoittautui lopulta ylivoimaiseksi tehtäväksi. Velka ikäänkuin päätyi horisontin taakse. Viimeisimpinä ja viheliäisimpinä ryntäsivät paikalle shorttaajat, jotka löivät vetoa maksukyvyttömyyden puolesta.

On erittäin todennäköistä, että luottoluokittajat arvioivat myös näitä Helsingin Sanomien jutussa mainittuja yrityslainoja. Ovatko ne viisastuneet finanssikriisin kokemuksesta, jossa lainojen luokitus oli aivan liian korkea?

Kun pankit ovat edelleen suurissa vaikeuksissa, siirretään luottoja pankkijärjestelmän ulkopuolelle . Ikään kuin ohimennen Hesarissa todetaan, että velkakaupassa ”useimmat saatavat ovat rahoitusalan yrityksistä”.

tiistai 13. marraskuuta 2012

Ayn Rand ja pako arjesta

Naisen silmät liikkuvat koko ajan päässä, kun hän puhuu. Sanat muodostuvat varmasti, lähes konemaisesti. Syntyy kuva älykkäästä ihmisestä, jolle vastaus muodostuu aivoissa haastattelijan kysymyksen ollessa vielä kesken. Onneksi meillä on youtube-videot käytettävissämme ! Nainen on nimeltään Ayn Rand. Kirjoitin Randistä jo aiemmin blogikirjoituksessa ”Ayn Rand, Björn Wahlroos ja enemmistön pakkovalta”.

Venäläis-amerikkalainen kirjailija on myynyt teoksiaan miljooonapainoksina. Miksi hän kiehtoo ihmisiä, ja miksi hän ei kiehdo minua ? Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi - millä maagisella kyvyllä - joku diktaattori viekottelee ihmiset puolelleen.

Ayn Rand oli keuhkosyöpään kuollut ketjupolttaja, joka käsitti tupakanpolton vastaiset kampanjat kommunistien salaliitoksi ja oli muutoinkin vainoharhainen ihminen. Amfetamiinin käyttö lisäsi kiihkoa ja sai hänet luulemaan itsensä johtavaksi filosofiksi.

Pohdin tässä vain Randin merkillistä vaikutusta moniin johtaviin poliitikkoihin ja rahamarkkinoiden edustajiin. Minulle kuten monelle muullekin on ollut yllätys, miten tärkeää eliitille (lue: rikkaat, johtavassa asemassa olevat henkilöt) on ollut saada etujaan puolustamaan Randin kaltainen henkilö. Tulkitsen niin, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Jos rikkaat itse joutuisivat elämöimään etujensa puolesta heidät nutistettaisiin helposti. Valitsemalla filosofi- kirjailija likaisen työn tekijäksi, he säästyvät monilta vastenmielisiltä reaktioilta.

Miksi älykkäänä pidetyt ihmiset lähtevät juoksemaan puolivillaisen filosofin perään? Olen päätynyt sille kannalle, että jos ihminen on ideologisesti suuntautunut, hän jää ikään kuin koukkuun ideologiansa kanssa. En nyt tarkoita ideologialla tavallisen ihmisen itselleen muovaamaa maailmankuvaa (jokaisella ihmisellä on maailmankuva, kehikko, jonka varaan elämä rakennetaan), vaan dogmaattista ideologiaa. Miten syvälle ideologia voi ihmisessä upota ? Yritän vastata.

Moni voi ihmetella, miksi Björn Wahlroos oli aikanaan taistolainen ja sitten kääntymyksen jälkeen uusliberaali chicagolainen. Löysin muistikuvistani vastaavan tapauksen, nimittäin Irving Kristolin, joka paljon enemmän, kuin Milton Friedman oli uusliberalismin guru. Kristoll oli 1950-luvulla uusmarxilainen ja elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä uusliberaali. Kerran ideologi, aina ideologi!

Monet äärikonservatiivit tai libertaarit ovat sitoneet itsensä Randin filosofiaan, esimerkkinä vaikkapa Rand Paul ja Paul Ryan. Ryanille tuli tosin kiire ottaa etäisyyttä Randiin, kun hän pääsi Mitt Romneyn varapresidenttiehdokkaaksi.

Edellä kerrottu voi johtua vain yhdestä syystä: arvot ja ideologiat ovat hyvin syvällä ihmisessä ja esimerkiksi ajattelu on ”vain” pintaa. Siksi ideologi voi työntää syrjään faktat kovin helposti. Ayn Randin kohdalla tämä tarkoittaa, että hänen kannattajansa poimivat Randin filosofiasta omaan ajatteluunsa soveliaat kohdat.

Egoisti Rand ei voinut hyväksyä Jeesuksen kaltaista uhrautumista toisten puolesta. Ajattelu johti ateistiseen maailmankatsomukseen. Minua on aina ihmetyttänyt Randin kaltaiset joko-tahi -ihmiset. Uhrautuminen toisen hyväksi käsitetään totaalisena uhrautumisena. Harva tähän ryhtyy. Mutta, jos ajattelet, että voit olla myötäelämiskykyinen, niin mikä siinä on niin paheksuttavaa ? Tuskinpa ihmiskuntaa nykymuotoisena olisi, jos empatia olisi lakannut olemasta ammoisina aikoina.

Rand nimesi filosofiansa Objektivismiksi. Sen keskeinen teema on rationaalisuus, johon egoismi on kytketty. Jos rationaaliseen suuntaan edetään ympyrän kaarta myöten tullaanko silloin itsetarkoitukselliseen järjen ylikorostamiseen? Jälleen hämmästyttää ääriajattelu: taikauskon sijasta ajaudutaan ylirationaaliseen suvaitsemattomuuteen. Onko Objektivismi pakkomielle?

Randin liikemies-jumala oli kapitalismin kruunu. Maailma saastui tavallisista ihmisistä, jotka keksivät päätöksenteon pohjaksi enemmistöperiaatteen. Enemmistö rupesi tyrannisoimaan vähemmistöä, joka muodostui ihanteellisista kapitalisteista. Lopulta enemmistön tyrannia johti eliitin irtautumiseen (Wahlroos: eliitti äänestää jaloillaan!) omaksi yhteisökseen. Tämä on kuin versio Prinsessa Ruususesta.

Toinenkin vertailu tulee mieleen : sosialismilla oli kommunistinen etujoukko, kommunistinen puolue, jonka piti viedä yhteiskunta kommunismiin. Puolueeseen pääsivät vain uskolliset aatteen miehet ja naiset, siis parhaimmisto, tekisi mieli sanoa kommunistinen eliitti. Vertailua voi tietenkin arvioida haluamallaan tavalla. Minusta dogmaattisten aatteiden miehistä löytyy yhtäläisyyksiä riippumatta aatteen suunnasta.

Mielestäni Randin filosofiassa on kysymys ylemmyydentuntoisesta halusta irtautua tavallisen ihmisen arjesta. Eivät kommunistitkaan halunneet nähdä Potemkinin kulissien taakse. Ihminen voi todellakin kuvitella olevansa 15 tai 30 prosentin verokannalla enemmistön tyrannisoima. Uskokoon ken voi, pelastukoon ken voi!

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Pitäisikö Suomeen perustaa uusi oikeistopuolue?

Amerikan Yhdysvalloissa vallitsee mielenkiintoinen tilanne. G.O.P.:n (Grand Old Party eli republikaanit) oikeaan siipeen on pesiytynyt teekutsuliike ja siihen löyhästi liittyviä muita pienen valtion kannattajia. Presidentin vaaleissa Mitt Romney yritti yhdistää oikean reunan ja keskustan. Ensin hän reivasi playoffseissa oikeiston ehdokkaat ulos ja sitten hän keskittyi finaalissa keskustan valtaukseen. Nokkela taktinen kuvio minunkin mielestäni. Se ei vain toiminut.

Mikä meni pieleen ? Kyllä se oli uskottavuusongelma. Kun ensin joutuu puhumaan oikean reunan äänellä on vaikea pitää ajatukset koossa, kun lähestytään keskustaa. Vastustaja pääsi käsiksi tähän kuiluun.

Suomessa on mielenkiintoinen tilanne, kun kokoomus on julistautunut työväenpuolueeksi ja perussuomalaiset työväenpuolueeksi ilman sosialismia. Oikeaan reunaan muodostuu puolueen mentävä aukko. Vai muodostuuko ?

Näitä asioita mietin, kun tein blogikirjoitusta kokoomusnuorten aatoksista. Teoreettisesti voitaisiin pohtia, että libertaarit, yövartijayhteiskunnan kannattajat, muodostaisivat oman puolueensa. Työnimi voisi olla ”yövartijapuolue”. Sen ongelmana olisi ilman muuta kannatuksen vähäisyys. Todennäköisesti puolue jäisi roikkumaan yhden kansanedustajaan varaan.

Kokoomuksen teekutsuliike on yrittänyt pysytellä amerikkalaisen mallin mukaisesti kiinni kokoomuksen liepeessä. Tilanne on muuttumassa. Ongelma on ollut nähtävissä jo pitkään ja putkahti esille Schubak-kriisin yhteydessä.

Asia muuttuu monimutkaisemmaksi, kun otetaan tarkasteluun kokoomusnuorten maltilliset eli puheenjohtaja Häkkäsen kannattajat. Tämäkin ryhmä on selvästi irti kokoomuspuolueen maltillisista. Uskottavuusongelma on lähellä, jos tämä ryhmä saa lisää kannatusta. Kokoomus joutuu pitämään yleispuolueen statuksesta kiinni ja linjan pitää olla Suomen kaltaisissa olosuhteissa keskustaoikeistolainen.

Toistaiseksi taktiikka, jolla porukka on pidetty yhdessä, on kannattanut . Kokoomuspuolueesta on tullut Suomen suurin puolue. Kokoomus on noudattanut Paasion piirun verran vasemmalle -politiikkaa. Haasteena on, että monet puolueen sisällä ovat asettaneet puolueen päälinjan ajatukset kyseenalaiseksi.

Repeämisvaara on toistaiseksi pieni, mutta ilmiönä mielenkiintoinen. Nuorten ajatus on survoa omaa ajatusmaailmaansa emopuolueen ohjelman sisälle ja emopuolueen – ottaessaan vastaan näitä ajatuksia – täytyy uskoa, että kannattajat seuraavat. Edellytys on, että oikeistolaistumiskehitys jatkuu.

Kysymys on uusliberaalien ajatusten kantavuudesta maailmanlaajuisesti. ”Pieni valtio” on kasvattanut suosiotaan pakon edessä – ei ole varaa enää laajoihin yhteiskunnan palveluihin, jos kilpailukyky ei ole iskussa. Globaali asetelma – kehittyneet maat / kehittyvät maat – suosii vahvasti kehittyviä maita. Haaste on tulevaisuudessa entistä kovempi.

Toisaalta demokraattien voitto USA:ssa näyttäisi osoittavan, että teekutsuliikkeen aallonharja on ainakin toistaiseksi ohi. Suomen teekutsulaiset joutuvat miettimään tulevaisuuttaan , tai jos he eivät mieti, niin ainakin emopuolue joutuu miettimään. Kalifornian vaalitulos – osavaltio on maailman suurimpia talouksia – kertoo ihmisten halusta suurempaan yhteisvastuuseen.

Hallitus natisee liitoksissaan, jos Katainen ei onnistu kompromissihakuisuudessaan. Se olisi melkoinen tappio demokratialle, jossa on viimeiset 30 vuotta lähdetty siitä, että kukin hallitus saa yrittää neljä vuotta ja sitten mitataan kannatus. Järjestelmä on mielestäni lähes ihanteellinen. On päästy eroon itsenäisyyden ajan 60 ensimmäisen vuoden traumasta eli vuosi ja hallitus.

Loppu loikoilulle - mutta kenen loikoilulle ?

Helsingin Sanomissa oli 11.11.2012 juttu kokoomusnuorten poliittista tavoitteista jälkischubakilaisessa hengessä (”Loppu loikoilulle”). Saul Schubak painostettiin eroamaan kokoomusnuorten varapuheenjohtajan paikalta kohulausuntojensa takia. Olen käsitellyt asiaa vastikään blogikirjoituksessani (kts. ”Saul Schubakin teesit – tähän on tultu”).

Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä kauhistella Schubakin ja muiden libertaarien ajatuksia, vaan löytää oikeistonuorten ajattelusta punainen lanka. Kokoomuksessa on herännyt peitelty kapina puheenjohtaja Kataisen maltillista keskustaoikeistolaista ajattelua vastaan. Nuorten näkökulmasta kysymys on johdon ”vasemmistopoikkeamasta”. Rinnastaisin Kataisen ajattelun amerikkalaisten liberaalien ajatteluun ja kokoomusnuorten kannan konservatiivien oikean reunan ajatuksiin. Schubak on myöntänyt TV:n ajankohtaisohjelmassa, että nuoret edustavat hänen mielestään suomalaista vastinetta teekutsuliikkeelle.

Myös Jan Vapaavuori ja monet muut kokoomuslaiset ovat Kataista oikeistolaisemman politiikan kannalla. Kysymys ei siis ole pelkästään nuorten ”hairahtumisesta”.

Kokoomusnuorilla oli kesällä ”Siirrä yrityksesi Viroon -kampanja”, jolla käynnisteltiin verokapinaa. Hesarin toimittajan mukaan tässä ei ole mitään ihmeellistä. On siinä. Kyllä verotuksen kireyttä voidaan arvostella, mutta kritiikin keinovalikoimaa voi miettiä terveemmältä pohjalta.

Schubakin lausunto lapsilisistä on Hesarin toimittajan mielestä parin sanan hairahdus. Ei ole. Alkuperäinen Schubakin ajatus (tai ajattelemattomuus) yhdistettynä hänen myöhempään selittelyynsä vahvistavat vakavan linjauksen, josta on syytä käynnistää keskustelu.

Yritän löytää villakoiran ytimen Schubakin sanoista: ”… jokaisen yksilön pitää itse saada arvioida … pystyykö lapselle takaamaan työllä ja säästöillä hyvän ja turvallisen kasvuympäristön”. Mitä tämä on ? Periaatteessa tässä ei ole mitään erikoista. Ajatus takana on kuitenkin se, että ihmisten pitää ymmärtää, kun eväät eivät riita lasten hankintaan. Ajatus on itsestään selvä ja samalla käsittämätön. Kukaan ei tiedä, miten elämä muuttuu lapsen syntymästä eteenpäin. Hyvin toimeentulevan perheenelättäjän elämä voi muuttua yhtäkkisesti esimerkiksi sairauden seurauksena. Huonosti toimeentulevan perheen tilanne voi muuttua yhtäkkiä perheen toisen puolison saaman työpaikan vuoksi. Miten kukaan voi etukäteen päättää, millaiseksi elämä muuttuu ? Schubakin kaltaiset ihmiset odottavat selvännäkijän lahjoja synnyttäviltä äideiltä tai perheen isiltä.

”Ihmisesta tulee hyvä ihminen, kun hänelle annetaan vapautta ja vastuuta”, toteaa nuorten puheenjohtaja Antti Häkkänen. Tämä kuullostaa melkein sosialistien ajatukselta, että sosialistinen kasvatus johtaa hyvän ihmisen syntymiseen. Mihin tällaisia periaatetason julistuksia tarvitaan ? Uusliberaalien iskulause on samaa tasoa: ”kun jokainen ihminen yrittää parhaansa syntyy kaikkien hyvä”. Yksilö ei valitettavasti läheskään aina tunnista omaa ja ympäristönsä hyvää. Siksi tarvitaan lainsäädäntöä huolehtimaan yhteisistä edusta. Varmaan rahamarkkinakingit pitivät huolta omasta parhaastaan, mutta miten oli yhteisen hyvän laita? ”Yhteiselle hyvälle” lankesi ainakin maksumiehen rooli, kun kaikki meni pieleen. Kysymys on siis vapaudesta ja vastuusta. Valitettavasti ilman ”holhousta” (käytän tahallani tätä asenteellista ilmausta) otetaan käyttöön vain tuo ensimmäinen sana.

”Jos jollakin tuella on negatiivisia vaikutuksia tai jos tuki passivoi, se pitää voida sanoa ”, sanoo Häkkänen. Siinä onkin selvittämistä, milloin tuki muuttuu kannustavasta passivoivaksi ja mitkä ovat välimuodot. Meillä on viranomaiset, jotka koko ajan tekevät tätä työtä. Ilmeisesti kommentti liittyy jotenkin epäluottamukseen heidän työtään kohtaan, kun tarvitaan tällainen yleisklausuuli. Onko asia käsitettävissä niin, että Häkkäsen mielestä on oletus, että tuki passivoi. Siispä kaikkiin tukiin pitää varmuuden vuoksi suhtautua kriittisesti. Mutta, mitkä tuet sitten pitäisi karsia tai mikä osa tuista pitäisi karsia ja millä periaatteilla ? Tähän odottaisin vastausta.

Olen läheltä seurannut tapausta, jossa pohditaan asumistukia ja toimeentulotukia. Voin sanoa, että kriteerit ovat todella kovat. Seula, jolla päätökset tehdään on tiheä. Huijaamista ei juuri kannata yrittää.

Hesarissa todetaan oikein, että tuen tarpeessa olevilta - lapsen syntyessä - lapsilisän määrä karsitaan toimeentulotuesta: ”Lapsilla ei voi tienata”. Yleisellä tasolla palkan ja tukien toisiinsa sovittaminen on todellinen ongelma esimerkiksi korkeiden asumiskustannusten Helsingissä. Häkkänen ja kumppanit voisivat keskittyä tämän ongelman ratkaisuun.

”On totta, että ihmisille voi tulla haasteita päihteiden tai mielenterveyden kanssa. Silloin tukea pitää tietysti maksaa pitempään”, toteaa Häkkänen. Eikö juuri niin tehdä tänäkin päivänä ? Häkkänen ja hänen joukkonsa voisivat keskittyä siihen, miten työkykyiset – mutta vapailla työmarkkinoilla kilpailukyvyttömät – ihmiset voisivat työllistyä. On turha odottaa, että työnantajat ottavat töihin työntekokyvyltään rajoittu- neita, kun täydessä iskussa olevia ihmisiä pistetään parhaillaan kilometritehtaalle.

Alkusyksyn kohukeskustelusta koskien sairaslomakarenssia (ensimmäisestä sairauspäivästä ei palkkaa) Häkkänen toteaa että ”totta kai myös ne kärsivät jotka eivät huijaa”. Tästä voi vetää ironisesti johtopäätöksen, että oletus on, että ihmiset huijaavat. Eiköhän se ole niin päin, että useimmat käyttäytyvät säntillisesti ja hujareiden toiminnasta kärsii suuri enemmistö.

Kokoomusnuorten aivoitukset ovat kovin yksinkertaisia. He toki myöntävät tuen tarpeen joillekin, mutta haluaisivat ilmeisesti kaikki tarveharkinnan piiriin. Siitähän vasta byrokratiasoppa syntyisi. Logiikkani mukaan on pakko toimia laajemmilla, hiukan kaavamaisilla säännöillä, muutoin syntyy kustannusjahdin sijasta tuhlailua.

Meillä on tietty isohko ongelma ja se on nuorten – usein miesten – opiskeluun tai opiskelemattomuuteen liittyvä haaste. En usko, että tätä ryhmää voidaan auttaa muutoin kuin yhteiskunnan tuella ja räätälöiden palvelu heille. Tästä aiheutuu kustannuksia, siitä ei pääse mihinkään. Ennen vanhaan oli lapiotyöt (olin kolme kesää silloisen TVH:n työmailla, joten jotain tiedän asiasta), jotka yksinkertaisuudessaan päästivät pälkähästä. Vastaavia töitä löytyy ehkä joitakin tänäkin päivänä, mutta niillekin pitää löytyä maksaja. Keinovalikoimaa ongelmanuorison auttamiseksi ovat miettineet kaikki presidenttiä myöten.

Häkkänen mainitsee pikavippikiellon esimerkinä liiallisesta holhoamisesta. Olen perehtynyt asiaan. Pikavipit liittyvät laajaan länsimaita taudin tavoin riivaavaan velkaantumisongelmaan. Asialle on pakko tehdä jotain – oli se sitten holhoamisnimikkeellä tai jollakin muulla – jotta ongelmasta selvitään kuiville. Juuri pikavipit tuottavat sosiaalitoimen asiakkaat. Kaikki, jotka toimivat asian parissa tietävät, että yksi ainut pikavippitapaus sitoo itseensä ympäriltä lukuisan määrän ihmisiä.

Pikavippiasiakkaita ei siis saisi holhota, mutta holhoamisen puute aiheuttaa sosiaalitoimen holhoamista!

Kovin yksinkertaiselta kuullostaa näiden nuorten ajattelumaailma. Se täyttyy yksioikoisista ratkaisumalleista. Ihmetellään, kun kukaan ei tee mitään selville asioille. Yksinkertaistusten perusongelma on asioiden polarisoiminen: on hyviä, vastuuntuntoisia ihmisiä ja kelvottomia, tukea narraavia ihmisiä. Suurin osa ihmisistä sijoittuu laajalla haitarilla ääripäiden väliin.

Hesarin marraskuun kuukausiliite esittelee töistä lintsaajia eri muodoissaan. Ei voi välttyä ajatukselta, että suurin osa näistä lintsaajista on sinällään aivan kunnollisia työntekijöitä, mutta tilaisuus tekee varkaan ! Osa ihmisistä on ”työorjaloikoilijoita”, varsinaisia jekylejä ja herra hydeja. Näistä hyväpahaihmisten aatoksista ei keskivertopsykologin tulkinnoilla selvitä.

Olen valmis kurikampanjaan työpaikoilla. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys yhteiskunnan tukien väärikäytöstä, vaan työpaikoilla siitä kuluisasta vastuunkantamisesta. Kun on itse tehnyt vuosi vuoden perään pitkää työpäivää, niin kokemus sanoo, että ylivoimainen enemmisö kantaa työpaikalla vastuunsa.

Ihan lopuksi Hesari kysyy lääkkeitä Suomen nostamiseen tästä arjen alhosta, johon olemme vajonneet. Lääkkeenä ovat Häkkäsen mielestä kasvuyritykset. Asian parissa työskennelleenä voin allekirjoittaa, mutta se ei riitä. Tarvitaan kaikenlaisia työpaikkoja – yksityisiä ja julkisia, jopa taantuvia työpaikkoja, jotta pärjätään. Ja paljon muuta.

Hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito on tiukka laji, tiukin kaikista. Yövartijavaltio on lepsu ja vastuuton tapa hoitaa yhteiskunnan asioita. Vasta kun tajutaan, miten vaikean lajin olemme Suomessa valinneet, voidaan esiintyä kriittisesti. Suosittelen näiden asioiden vakavaa pohtimista biletysten välissä.

lauantai 10. marraskuuta 2012

Kaliforniassa superenemmistö demokraateille

Yhdysvaltain presidentinvaalien varjoon jäivät tulokset senaatin ja edustajainhuoneen vaaleista, vaikka lopputulokset sinänsä pantiin merkille. Kalifornian merkitys liittovaltiotasolla on todella merkittävä, onhan sillä 55 paikkaa kongressissa, jotka demokraatit saattoivat laskea hyväkseen presidentinvaaleissa . Demokraateilla on Kaliforniassa värisuora eli kuvernööri ja molemmat lainsäädäntökamarit. Oleellista on, että demokraatit saavuttivat ns. superenemmistön molemmissa kamareissa. Republikaanit eivät pysty kaatamaan demokraattien lakiesityksiä. Kahden kolmasosan enemmistöllä demokraatit voivat nyt saattaa voimaan esimerkiksi suurituloisia koskevia veronkorotuksia saadaksen Kalifornian talouden kuntoon.

Ja kaikki tämä Ronald Reaganin kotiosavaltiossa! Maailman kirjat ovat sekaisin ?. Ehkei sentään, mutta kalifornialaiset ovat kyllästyneet osavaltion konkurssimaiseen taloudenhoitoon.

Nyt väki ensimmäistä kertaa vuoden 1933 jälkeen on luovuttanut vallan yhdelle puolueelle. Normaalisti tätä pidetään demokratian kannalta haasteellisena tilanteena, mutta sekasortoiseen talouteen on nyt kertakaikkiaan kyllästytty ja avaimet ratkaisuihin ovat demokraateilla.

Periaatteellisella tasolla 2/3 enemmistön vaatiminen kaksipuoluejärjestelmässä merkittävän lainsäädännön läpiviemiseksi on likipitäen absurdi vaatimus. Mutta näköjään ihmeiden aika ei ole ohi.

Tärkeintä on lainsäädäntötyön takalukon avaaminen. Käyttävätkö demokraatit koko mandaattinsa veronkorotusten hyväksi jää nähtäväksi. Mahdollista on sekin, että suuri demokraattienemmistö jakautuu joissakin kysymyksissä.

Onko Kalifornian tilanteella valtakunnallista merkitystä ? Jos demokraatit vakuuttavat äänestäjät onnistuneilla uudistuksilla, heillä on mahdollisuus olla hyvässä iskussa kahden vuoden päästä, kun senaatin ja edustajainhuoneen paikkoja seuraavan kerran jaetaan. Jos talous vielä kääntyisi nousuun….

perjantai 9. marraskuuta 2012

Onko asuntokriisin ytimessä liiallinen sääntely ?

Kauppalehden toimittaja Olli Herrala on tuonut Suomeen ihan uudentyyppisen tyylin kirjoittaa kolumneja. Voisin kuvitella, että se on tyyliltään ”amerikkalainen”. En nyt tarkoita objektiivisuuteen pyrkiviä toimittajia, joita on Yhdysvalloissa paljon, vaan amerikkalaiseen polarisoituneeseen asennemaailmaan liittyvää kirjoittelua. Tämän tyyppisessä kirjoittelussa otetaan vain yksi näkökulma huomioon ja unohdetaan täysin vasta-argumentit. Myönnän kiusaantuvani tällaisesta kirjoittelusta.

Jätän tässä pois sen mahdollisuuden, että Herrala tarkoitushakuisesti haluaa ärsyttää (mikä on täysin mahdollista) tai että hän haluaa markkinoida Kauppalehteä (mikä on täysin mahdollista).

Aloitetaanpa. Herrala kirjoittaa tuoreimmassa Kauppalehti Optiossa 18/2012 Metrossanukkujan palstalla (”Asuntokriisin syy sääntelyssä”) Suomen kalliista asunnoista. Hän kertoo ikään kuin sivumennen floridalaisesta kiinteistövälittäjästä, joka myy omassa osavaltiossaan asuntoja hintaan 50 000 dollaria kappale. Sitten Herrala toteaa, että hänelle syntyy ”vaikutelma, että Floridassa valmis asunto maksaa vähemmän kuin pelkkä rakennusoikeus Helsingissä”. Vai niin. Mistähän moinen johtuu? Herrala ei mainitse Yhdysvaltain kaikkien aikojen asuntokuplasta sanaakaan. Juuri Florida oli asuntokuplan kaikkein pahimpia osavaltioita. Kuplan puhjettua 2006-2008 asuntojen hinnat romahtivat noustuaan sitä ennen vuosien ajan järjettömiin korkeuksiin. Herralan jutussa ei ole sanaakaan siitä, että noiden asuntojen arvo on pienempi kuin niitä varten otetun lainan määrä. Myyjäpuolella on siis kiipelissä oleva kotitalous, joka yrittää päästä asunnostaan eroon räikeässä velkadeflaatio-tilanteessa. Kysymys on kaikialle maailmaan levinneen finanssikriisin alkuperäisestä sylttytehtaasta. Tälläkö tapaa pitäisi saada asuntojen hinnat alas?

Herrala ottaa esille autopaikka-, esteettömyys- ja julkisivuvaateet esimerkkeinä, mitkä kallistuttavat Helsingissä asunnon hintoja. Tietenkin nostavat. Edelleen hän ottaa esille kunnan kaavoitusmonopolin syynä asuntojen hintojen korkeutaan. Hän voisi esittää vaihtoehdon monopolille ja kertoa, miten se käytännössä toimii. Tätä hän ei tee.

Varsinainen vinoilun huippu on viittaus Barack Obamaan, jonka Hope and Change on tuottanut Herralalle hänen suuresti odottamansa ”pettymyksen”. Juttu on kirjoitettu odotuksessa, että valta vaihtuu. Valitettavasti joudutaan edelleen turvautumaan toivoon ja muutokseen. Barack Obama joutui maksamaan hinnan edeltäjänsä järjettömästä ideolgisesta omistajuusyhteiskuntasekoilusta, jonka seurauksena - monen vaiheen jälkeen - syntyi tuo floridalaisen kiinteistövälittäjän markkina.

Yritän seuraavassa koota kerettiläisesti - Herralan aatosten antiteesinä ¬ - täysin toiselta suunnalta asuntomarkkinaa lähestyvän ajatuskuvion.

Asuntomarkkinaa lähestytään normaalisti asuntotarjonnan näkökulmasta. Pidetään itsestään selvänä, että koko asuntotarve on aina perusteltua. Niinpä asuntoja on tuotettava aina jokaisen ihmisen tarve huomioiden. Tällaista ajattelua tukevat monet seikat: korkojen vähennysoikeus, matalat korot ja 100-prosenttisen lainat pankista. Kaiken pitää natsata, jotta omistusasumisen ihanuus – amerikkalaisittain ”unelma” – voisi toteutua. Itse asiassa amerikkalaisen asuntobuumin ja sitä seuranneen romahduksen yksi syy oli kongressissa jouluaatonaattona vuonna 2003 hyväksytty laki ”Amercan Dream Downpayment Act” (amerikkalaisen unelman käsirahalaki) , jolla kannustetiin pienituloisia asunnonhankintaa.

Sivuutan tässä omistajuuden ylikorostamisen merkityksen asuntojen hintojen nousussa. Se on oma messunsa. Puutun siihen, millä keinoin asuntojen hintoja voitaisiin hillitä. Niistä monet ovat tällä hetkellä suunnitteilla, mutta toteutuvat viiveellä.

Ensimmäiseksi tulisi puuttua reippaasti korkovahennysoikeuteen. Sitä tulisi supistaa määrätietoisesti ajoitettuna useammalle vuodelle. Korkean elintason maista esimerkiksi Australiassa ja Kanadassa ei ole korkojen verovähennysoikeutta. Oletteko kuulleet kanadalaisesta asuntokuplasta ? Kanadan eteläisessä naapurissa on korkovähennys voimassa. Korkojen vähennysoikeuden pienenentäminen aloitetaan Suomessakin, mutta kovin hitaasti edetään.

Toiseksi puuttuisin lainojen myöntämisperusteisiin. Nyt on myönnetty 100 prosentin lainoja. Yhdysvaltojen asuntokuplassa myönnettiin 120 prosentin lainoja. Perusteena oli, että asuntojen hintojen nousu on ikuista (”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”), jolloin pankkien luottotappiovaara muka eliminoitui . Tästä syystä myös Suomessa kuvitellaan luottotappioiden estyvän. Olisi terveellistä vilkaista amerikkalaisen de facto-standardin, Case-Shillerin asuntohintaindeksin (kts. youtube !) käyrän kehitystä 1800-luvun lopulta lähtien, niin totuus paljastuisi. Ainoa selkeä reaalihinnan nousu Yhdysvalloissa osuu välittömästi toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin sodasta palanneet miehet perustivat perheen ja kova asuntojen tarve nosti hinnat pysyvästi korkeammalle tasolle.

Mielestäni – kuten monissa aiemmissa kirjoituksisssa olen todennut – pitäisi päästä pidemmällä aikavälillä 70 % lainaosuuteen. Esitys, että omarahoitus olisi ”enintään” 20 % on kovin vaatimaton yritys ratkaista ongelma.

Kolmanneksi tulisi tajuta, että matalat korot eivät ole siunaus, vaan merkki talouden pahasta taudista. Matalat korot ovat yhtä paha asia kuin korkeat korot. Ärtyneisyys nousee pankkien mainonnasta, missä ylistetään matalia korkoja asuntovelallisen tosiystävänä.

Neljänneksi. Kun olemme saaneet itsemme kiipeliin matalilla koroilla ja ottamalla ylisuuria lainoja jää keinoksi selvitä kuiville inflaation käynnistäminen. Inflaatio hoitaa velat. Epätervettä.

Viidenneksi ottaisin esille kohdan kaksi kääntöpuolen eli etukäteissäästämiseen kannustamisen. Lähes kaikkialta länsimaista on kadonnut kultapossuajattelu. Sille jopa naureskeltiin takavuosina. Ainoaa oikeaa ”säästämistä” on osakesäästäminen. Mennään siis riskillä. Kultapossulla en tietenkään tarkoita piirongin laatikkoon säästämistä. Pankit säästävät vimmatusti – vedoten osin tekosyin kuluja nostaviin yhteiskunnan vastatoimiin, joilla kuplia pyritään estämään – ja alentavat määräaikasitilien korot suurillakin summilla jopa yhteen prosenttiin ! Korkokilpailun aikaansaaminen talletuskoroissa olisi välttämätöntä, jotta asunto- ym. säästäjät kokisivat säästämisen mielekkääksi.

Yleensä puhutaan siis vain kaavoituksen kehnoudesta tms., joilla estetään ihmisiä saamasta riittävän tilavia asuntoja. Kysymys on siis pelkästää asuntotarjonnan ongelmasta. Pitäisi järkevöittää kysyntää. Pitäisi pystyä viivästyttämään vaurastumista, kuten aiemmatkin sukupolvet tekivät. Tässä, nyt ja heti -ihmiset ajautuvat ongelmiin hätiköinnillään.

Yhteiskunnalla on ollut heikot eväät puuttua esim. vuokra-asuntojen järkevän hintaiseen tarjontaan. Kritiikki on relevanttia. Se, että puututaan laatutekijöihin – kuten Herrala – asuntojen hinnanousun syynä on vain yksi - ja mielestäni vain kohtuullinen - syy asuntojen hintojen nousuun.

Palme

Piti mennä katsomaan uutta Bondia. Viime hetkessä tuli vaihdettua Palmeen. Onneksi.

”Palme” on elämäkerrallinen dokumenttielokuva Olof Palmesta. Dokumentti nousee luonteeltaan lähelle näytelmäelokuvaa ensinnäkin ”pääosan esittäjän” takia, mutta myös erinomaisen toteutuksen johdosta. Se on kuin hyväjuoninen jännityskertomus. Kyllä ruotsalaiset osaavat!

Palme on lähtöisin porvarillisesta suvusta. Eikä mistä tahansa pikkuporvarihaarasta, vaan suku on täynnä Ruotsin mahtihenkilöitä. Kun Palmelta, nuorelta poliitikolta, kysyttiin eikö häntä häiritse porvarillinen tausta, hän sanavalmiisti napautti, että se ei ole ongelma hänelle, vaan nimenomaan hänen porvarillisille vastustajilleen.

Vuoden pituinen vierailu Yhdysvalloissa opiskelun merkeissä muutti ilmeisesti Palmea perusteellisesti. Hän matkusteli omin päin kymmeniä tuhansia kilometrejä nähden Yhdysvallat joka vinkkelistä. Sosiaalinen omatunto heräsi.

Palme nousi Tage Erlanderin varjosta huipulle, ensin opetusministeriksi ja sitten pääministeriksi. Itse asiassa todellisuus on dokumentin antaman kuvan perusteella hiukan toinen, sillä Palme nimenomaan antoi paljon Erlanderille. Tuli jotenkin mieleen, että hän oli enemmän kuin pelkkä oikea käsi. Hän oli Erlanderin muisti ja aivot lainkaan väheksymättä Erlanderin taitoja.

Alusta lähtien älykäs ja taitava Palme herätti myös vastustusta. Hänellä oli kaikki avut, mitä poliitikko voi omata, mm loistava kielitaito, väittelytaitoa unohtamatta. Palme joutui sanavalmiutensa takia vaikeuksiin, koska hän saattoi olla todella ilkeä omille läheisilleenkin. Yhteistyökumppanit antavat kuitenkin dokumentissa Palmesta kuvan, että vihan puuskat menivät nopeasti ohi.

Palmesta annetaan varsin ruusuinen kuva monilapsisen perheen isänä. On vaikea esittää vastalauseita, vaikka dokumentti antaa työnarkomaanin kuvan hänestä. Ilmeisesti vaimo pystyi pitämään Palmen kaidalla tiellä vaatimalla vuotuiset 4 viikkoa lomaa, muutoin ei naimakauppoja olisi syntynyt.

Palmella oli suuri ansio sosiaalidemokraattien suureen vaalivoittoon vuonna 1968. On vaikea kuvitella, että joku puolue demokraattisissa maissa saavuttaisi sellaisen ylivoiman kuin mitä sosiaalidemokraatit Ruotsissa saivat.

Dokumentissa on hieno kuvaus, kun ruotsalaiset ylioppilaat valtaavat oman ”vanhansa” (lienee toiminut esimerkkinä suomalaisille!). Palmen rohkea murtautuminen vellovan ylioppilasjoukon läpi esiintymislavalle ja hänen mistään periksiantamaton puheensa demokratian puolesta (ja väkivaltaa vastaan) on Palmen ja dokumentin tähtihetkiä.

Ehkä 1970-luvulla Palme oli mahtavimmillaan. Vallan lakipisteessä häneen hiipi vallantäyteys. Palme kertoo dokumentissa, että hänestä on ärsyttävää, kun hän joutuu pidättelemään sanaista arsenaaliaan, koska vastustajaa kohtaan voidaan alkaa tuntea sääliä!

Palme oli pidetty, mutta myös vihattu mies osin omasta syystään – sanallinen haavoittaminen puri ja poliittinen ylivoima teki loput.

Dokumentti on upea kuvaus ruotsalaisen kansankodin täydellistymisestä. Lainsäädännössä se oli muita valtioita edellä, samoin vauraudessa. Välähdykset Ruotsin teollisuuden kultakaudelta tuovat mieleen vanhan kansakoulun maantiedon kirjan kuvaukset maailmankuuluista ruotsalaisista tuotteista, Husqvarnasta alkaen. Kaikessa tässä Palme oli mukana.

Palme kärsi tappion vuoden 1976 vaaleissa ja joutui siirtymään syrjään vallasta moniksi vuosiksi. Hän palasi voittojen tielle vuoden 1982 vaaleissa. Ruotsi ei ollut kuitenkaan enää entinen turvallinen kansankoti. Valtiojohtoisen LKAB:n lakko, panttivankidraama pankissa, jonka selvittämiseen Palme itse joutui, kun panttivangit siirtyivät vangitsijoidensa puolelle (!) ja tietenkin ensimmäiset rotulevottomuudet olivat osa Ruotsin muuttumista tämän päivän moniulotteiseksi yhteiskunnaksi.

Palmessa oli voimakkaana rodullisen tasa-arvon kunnioitus. Kun Margaret Thatcher piti Nelson Mandelaa terroristina, oli Palme Mandelan voimakkaimpia tukijoita. Dokumentissa hänet mainitaan rodullisissa asioissa ”värisokeaksi”, jota voidaan pitää mainesanana.

Tunnettua on Palmen Vietnamin sodan vastaisuus. Kissinger, joka mairitteli muistosanoissaan Palmea tuomitsi hänet Vietnamin sodan aikana vastenmieliseksi ihmiseksi. Tämän päivän näkökulmasta Palmen osallistuminen mielenosoituksiin on vieläkin raflaavaa, mutta on siinä syvempikin puoli. Laajemmassa historiallisessa tarkastelussa Palmen toiminta esim. Vietnamin sodan yhteydessä kestää yllättävän hyvin tätä päivää. Palme tuki dramaattisesti Chilen Allendea antamalla luvan sijoittaa satamäärin chileläisiä Allenden kannattajia Ruotsin Santiagon suurlähetystön tiloihin.

Uusliberaalit virtaukset 1980-luvulla saivat Palmen tuomion. Palme joutui uransa lopulla puolustuskannalle hyvinvointiyhteiskunnan ylilyöntien takia (esim. Astrid Lindgrenillä yli 100 prosentin verot sosiaaliturvamaksuineen…). Palme joutui siilipuolustukseen, koska täysin toisenlainen ideologinen virtaus, tehokkaiden markkinoiden teoria, niitti kyseenalaista mainetta Reaganin ja Thatcherin maailmassa.

Poliittisten vastustajien inho Palmea kohtaan tuodaan näkyvästi esille (Palmea esittävä nukke potkittavana tai Palmen ulkonäköön kajoavat ”pilapiirrokset”, joissa häntä häväistään). Dokumentissa on pätkä TV-ohjelmasta, jossa Palmelle näytetään näitä solvauspiirroksia. Palme toteaa, että piirtäjän täytyy inhota häntä ja ”kai minä olen ihottava”.

On selvää, että pitkä vallassaolon aika löi Palmeen kyllästymisen ja rutinoitumisen merkit. Dokumentissa tuodaan esille, kuinka ruotsalainen yhteiskunta ikään kuin valmistui. Palmen kaltaiselle rakentajalle sen on täytynyt olla turhauttavaa.

Loppu on traaginen kuten hyvin tiedämme. Dokumenttiin on rakennettu vaikuttava kehyskertomus: se alkaa poliisin radioliikenteen kuuntelulla juuri kohtalokkaina hetkinä ja lopussa palataan radioliikennekeskusteluun, kun paikalle osuneet tunnistavat Palmen. Dokumentin parhaita puolia on, ettei siinä mitenkään ylikorosteta Palmen murhaa. Kerrotaan vain koruttomasti, mitä tapahtui. Syyllisillä ei spekuloida lainkaan. Tämä riittää. Katsojan silmäkulma kostuu. Palme siirtyy kuolemattomien valtiomiesten joukkoon.

Mitä sanoisin yhteenvetona dokumentista. Ensinnäkin suosittelen sen katselua. Elokuvateatterissa visuaaliset ulottuvuudet kasvavat ja hyvä niin. Parhaimmillaan Palme oli ylivertainen poliitikko, huonoimillaan pyrkyri (nuorena) ja kypsänä poliitikkona vastustajien kadehtima sietämätön sanailija. Mutta ennenkaikkea se on kuvaus säkenöivästä, kiistellystä poliittisesta hahmosta , joka ei jätä ketään kylmäksi.

Nyt kun kylmän sodan aika on toistaiseksi ohi ja uusliberalismin hyöky on ainakin hetkeksi vaimentunut on Palmen uudelleenarvioinnin aika. En usko, että kuva hänestä on heikentynyt, päinvastoin: demokratian puolustus ja humaani taistelu tasa-arvon puolesta luovat kontrastin tämän päivän viheliäiselle populismille.

Dokumentin paras puoli on se, että se ei ole ”tasapuolinen” (Palmea ei voi kuvata tasapuolisesti), vaan Palmen hyvin monia eri puolia taitavasti valaiseva kuvakertomus. Ehdottomasti katsomieni poliittisten muotokuvien parhaimmistoa.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Presidentin vaalit takana - minne menet USA?

Paul Nitzen komitea totesi vuonna 1950, että USA:lla on varaa pitää yllä maailmanlaajuista sotilastukikohtaverkostoa ja silti taata kansalaisilleen jatkuva, vertaansa vailla oleva elintason nousu. Noista päivistä on edetty kauas.

Yhdysvaltain ylivoima kasvoi pitkälle 1960-luvulle. Vietnamin sota söi uskottavuutta suurvalta-asemalta. Sen jälkeen Yhdysvallat on joutunut taistelemaan asemastaan.

Yhdysvalloissa on taistellut kaksi suuntausta toisiaan vastaan – kova, republikaaninen suurvalta-asemaa pönkittävä linja ja vähän hillitympi demokraattinen linja. Konservatiivit ovat halunneet pitää yllä vahvoja asevoimia. Erityisesti Ronald Reaganin ja George Bush nuoremman ajan näen yrityksenä nostaa rapautuva suurvalta entiseen mahtiasemaan. Suurvalta-aseman puolustaminen on saanut naurettaviakin piirteitä, kuten ideologian läpitunkema Grenadan saarivaltion valtaus Reaganin kaudella. Se ei todellakaan ollut suurvallan uroteko.

Bush nuoremman toimet Irakissa ja Afganistanissa ovat suoraa jatkumoa Reaganin politiikalle. Yhdyvalloilla ei olisi kertakaikkiaan varaa tällaiseen resurssien tuhlailuun. Tämän päivän näkökulmasta Reaganin ja Bushin välissä vaikuttaneen Bush vanhemman CIA-kokemus varmaan näkyi hänen politiikkansa realistisuutena. Häntä on presidenttinä aliarvioitu.

Jotenkin järkyttävältä kuullostivat Mitt Romneyn vaalikampanjassaan esittämät tavoitteet, joiden mukaan verotusta kevennetään ja samaan aikaan puolustumenoja lisätään. Etsimättä tuli mieleen, että nyt yritetään kolmatta kertaa saman ohjelmajulistuksen toteuttamista kuin aiemmin Reaganin ja Bushin aikana. On vaikea uskoa, että tällä politiikalla budjettialijäämät olisivat pienentyneet pysyvästi, vaikka aluksi ehkä olisikin saatu pieni talouden piristyminen aikaan. Riski olisi ollut valtava tilanteessa, jossa Yhdysvaltain resurssiylivoimaa ei enää ole. Presidentinvaalin ratkettua tätä ongelmatilannetta ei tarvinnut kohdata.

Miten ovat menetelleet demokraatit ? Periaatteessa demokraatit ovat toimineet pehmeämmin. Sotilas- ja siiviilihallinnon raja on ollut tasapainoisempi. Jää kuitenkin vaikutelma, että demokraatit ovat joutuneet joskus ajamaan oikealta ohi, kun ovat yrittäneet vastata republikaanien haasteeseen. Heidän on pitänyt noudattaa kovempaa politiikkaa kuin luonnostaan halusivat. Esimerkiksi Vietnamin sotaan juututtiin demokraattipresidenttien aikana. Kahden valtapuolueen välit ovat olleet siis hyvin komplisoituneet.

Tässä katsannossa Obaman toimet rauhan aikaansaamiseksi Irakissa ja Afganistanissa edustavat järjellistä, USA:n resurssit huomioivaa politiikkaa. Tietenkään Obama ei ole purkamassa Yhdysvaltain sotilasmahtia, mutta monesti on tullut mieleen, mihin Yhdysvallat tarvitsee 700 sotilastukikohtaa.

Yhdysvallat on kuluttanut voimavarojaan uupumiseen saakka esiintyessään maailmanpolitiikan valtiaana ja eräänlaisena sotapoliisina. Se olisi tarvinnut osan sotilasmenoihin uhratuista varoista siviilipalvelujen kehittämiseen. Sotilaskoneiston purku ei ole kuitenkaan helppoa, siitä pitävät huolen kymmenet tuhannet sotilasteollisen kompleksin lobbarit. Osavaltiot pitävät kynsin hampain kiinni alueellaan sijaitsevista hyvin työllistävistä tukikohdista. Yhdysvaltojen on kuitenkin uskottava, että Nitzen mainitsema resurssi-yltäkylläisyyden aika on ohi.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun suurvalta maailmanhistoriassa hiipuu. Harva suurvalta on sitä kuitenkaan huomannut ennenkuin on ollut liian myöhäistä.

Yhdysvallat tarvitsee ehkä 10-15 vuoden pituisen sopeutumiskauden selvitäkseen kuiville niistä velvoitteista, joita se on sälyttänyt itselleen. Se ei tietenkään voi katsoa sivusta Kiinan varustautumista ja Venäjän uudelleenvarustautumista, mutta nyt on siviiliresurssien kasvattamisen aika.

Liittovaltion sisäisen järjestelmän rappeutuminen on ollut pitkään nähtävissä (infrastruktuuri, koulutus jne.). Barack Obaman terveydenhuoltouudistus on ensimmäinen askel uudella tiellä. Seuraava on perusopetuksen kuntoonsaattaminen. Samaan aikaan rahamarkkinoilla ei saa tapahtua uusia yllätyksiä, siispä sääntelyä tulee edelleen syventää. Myös muut talouden kuplat on pyrittävä eliminoimaan. Voitaisiinko sääntely viedä niin pitkälle, että päästäisiin 1930-luvulta 1970 luvulle ulottuneen ”pax rahamarkkinat” kauden tasolle ? Tuona aikana - sääntelyn tehokkuudesta johtuen – ei ollut yhtään puhtaasti rahamarkkinoista johtunutta suurta myllerrystä. Se on saavutus, kun ajatellaan ajanjaksoa 1850-luvun puolesta välistä tähän päivään saakka.

Yhdysvaltain nykyiset alijäämät eivät ilmeisesti poistu ennen vuotta 2020. Samaan aikaan olisi välttämättä panostettava koulutukseen, infrastruktuuriin ja väestön vanhenemisesta aiheutuviin seurauksiin. Baby boomersit (1946-1964) ovat tulossa näitä aikoja eläkeikään. Haasteet ovat melkoiset. Ei todellakaan käy kateeksi.

Republikaanien naiivi halu palauttaa julkisen sektorin koko jonnekin 1920-luvun tasolle ei tietenkään onnistu kuin retoriikassa. Erilaiset velvoitteet ovat nyky-yhteiskunnassa kietoutuneet yhdeksi suureksi menoryppääksi sillä tavalla, että purku on mahdotonta. Republikaanien ajamia temppuratkaisuja (alennetaan veroja, jolloin talouden dynamiikka muka kasvaa jne.) on kokeiltu monta kertaa. Ne tuovat hämäävän helpotuksen aluksi, mutta kääntyvät sitten itseään vastaan. Optimistisille amerikkalaisille toiveajattelijoille tällaisen sanoman myynti on helppoa, mutta itsepetoksen määrä on suuri.

Mitä on tehtävä ? Ongelma Yhdysvaltain taloudessa on tulopuolella (tulot olivat vuonna 2000 tasolla 2600 miljardia ja vuonna 2012 tasolla 2400 miljardia dollaria!).Kun populistisesti on haluttu miinusmerkkistä veroreformia (jälleen kerran), unohdetaan tosiasiat. Verotusta on pakko kiristää. Korkein marginaaliveroprosentti ei voi olla 35 % (370 000 dollaria ylittävältä osalta), eikä pääomatulovero 15 %. Myös välillisiä veroja on pakko korottaa.

Verovähennysjärjestelmä on ylitsevuotavan antelias. Sen purkaminen olisi aloitettava välittömästi. Tietenkin verotuksen kiristämiseen liittyvä kokonaisuus on toteutettava asteittain esimerkiksi vuoteen 2020 ulottuen. Työtä jää siis Obaman seuraajallekin.

Puolustusmenojen säästöt ovat välttämättömiä. Valitettavasti uudet asejärjestelmät maksavat valtavasti, joten vähennykset on tehtävä tarkalla harkinnalla. Mikä on Yhdysvaltain sotilasstrategia oikeasti vuoteen 2020 saakka?

Verotusjärjestelmään liittyy oleellinen eriarvoisuutta lisäävä tekijä. Järjestelmä on paitsi epäoikeudenmukainen pieni- ja keskituloisille niin myös kansakunnan tehokkaan toiminnan kannalta epäkelpo. Pieni- ja keskituloisia on pystyttavä motivoimaan tulevaisuudessa paljon paremmin kuin viimeisen 30 vuoden aikana. Asiantilan korjaaminen tulee olemaan erittäin vaikeaa.

Yhdysvaltain hallinto on sekava soppa julkista palvelua ja yksityistä ostopalvelua. Kokonaisuutta ei selvästikään hallita. Toimitaan ristiin resursseja tuhlaavasti. Katriina-myrskyn hoito oli yksityisten ja julkisen pelastus- ja jälleenrakennusorganisaatioiden toiminnan sekasikiö ja sellaisenaan karmea esimerkki täydellisestä epäonnistumisesta. Tarvitaan aivan uutta vastuiden määrittelyä, eikä siihen sovi julkisen ja yksityisen järjetön kilpailu. Isäntiä pitää olla yksi ja sen tulee olla julkinen valta.

Toteutuuko edellä esitetty ”ohjelma” ? Jos poliittinen polarisoituminen jatkuu nykymallisena ei ole toivoakaan, että saataisiin muutos aikaiseksi.

Voisiko talous kääntyä pitkän anemian jälkeen selkeään nousuun 2-4 vuoden kuluessa? Periatteessa kyllä, mutta pitkään piilossa olleen inflaation vaara on ilmeinen. Kasvu voi tuhoutua hintojen nousuun. Kysymys on ennen kaikkea kasvun hallinnasta. Siinä on onnistuttava.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Yhdysvaltain presidentinvaalit ja Movement Conservatismin nousu

On häkellyttävää huomioda, miten yksituumaisia amerikkalaiset ovat olleet politiikan isoista linjoista oikeastaan suuresta lamasta lähtien aina Ronald Reaganin kauteen saakka. Tietenkin on vaikea määrittää ajankohtaa, jolloin nykyinen vastakkainasettelu astui voimaan.

Pieni historiakatsaus on paikallaan. Vielä 1950-luvulla Dwight D. Eisenhower piti uusliberaaleja lähinnä kuriositeettina. Kaikki presidentit Nixoniin (ja Carteriin ) saakka ovat olleet keynesiläisiä. Kansalaisoikeusliikkeen valtava myllerrys saatiin sekin pois päiväjärjestyksestä – ainakin väliaikaisesti – 1980-luvulle tultaessa. Rasismin väheneminen vuosien 1965 ja 1980 välillä on ollut valtava. Vietnamin sota ja Watergate-skandaali olivat tietenkin synkkiä lukuja Yhdysvaltain historiassa, mutta eivät aiheuttaneet pysyvää polarisoitumista valtapuolueiden välillä.

Milloin muutos sitten tapahtui ? Kysymys on asteittaisesta kehittymisesta. Vielä Reaganin ajan – mielestäni kuviteltu – taloudellinen menestys piti amerikkalaiset ruodussa. Se johtui Reaganin herättämästä valtavasta innostuksesta. Yhdysvallat ikään kuin palasi suuruuden päiviin. Jälkikäteen käsitykseni on juuri päinvastainen: Reaganin sapelinkalistelu kansainvälisissä asioissa ja voodoo-talous ovat lähinnä esimerkkejä suuruuden hulluudesta. Mutta näin sitä ei nähty silloin. John Kenneth Galbraithin kaltainen älykkö tosin totesi Reaganin talouspolitiikasta: ”Pelastukoon ken voi!”

Avaus polarisaatioon on haettava toisaalta, joskin Reagan toimi tämän uuden suuntauksen portinvartijana. Hän nimittäin päästi konservatismin sisälle uusliberalismin. Eisenhowerin-Nixonin varovaisuus oli poispyyhittyä aikaa. Sanon näin, vaikka itärannikon demokraatit inhosivat Nixonia. Käytännön politiikka ei taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa mielessä ollut kuitenkaan repivästi kahtiajakavaa.

Uusliberalismin läpimurto osuu 1970-luvun lopulle. Reagan otti Big Governmentin ja keynesiläisen sääntelyn tulilinjalle ja sai viestinsä perille. Uusi uljas Amerikka näytti syntyvän. Samaan aikaan keynesiläiset demokraatit joutuivat ahtaalle. Äänestäjäkunnan keskialue oikeistolaistui eli tuli lähelle konservatiivien ajatusmaailmaa. Pohjat oli toki luotu jo aiemmin: Barry Goldwaterin presidentinvaalikampanjan aikana Reagan piti kuuluisan ”A Time For Choosing” -puheensa. Ajattelun hedelmät kypsyivät vasta 1980-luvulla.

Jotenkin on jäänyt käsitys, että uusi vastakkainasettelu ei juuri edennyt George Bush vanhemman aikana. Siihen on omat syynsä, johon palaan myöhemmin.

Bill Clintonin persoona oli omiaan jakamaan ihmisiä. Nimenomaan moraalis-uskonnolliset tahot saivat Clintonin menettelytavoista lyömäaseen liberaaleja vastaan. Ja kyllähän poliittisella puolella Newt Gingrichin kongressin toiminnan halvaannuttanut aggressio oli suunnattu nimenomaan Clintonia vastaan.

Bush nuoremman aikana vastakkainasettelu sitten revähti avoimeksi. Liberaalit inhosivat Bushia.

Nyt tullaan kuitenkin mielestäni oleellisimpaan kysymykseen. Lähtikö kuilu repeytymään demokraattien vasemmistolaistumisen kautta vai republikaanien oikeistolaistumisen kautta? Minusta vastaus on aivan selvä. Koko amerikkalainen ilmapiiri vanhoillistui. Ihmiset ikään kuin kyllästyivät yhteiskunnan vähän isompaan rooliin. Yhteiskunnan laajempi ote hyväksyttiin niinkauan kuin taloudelliset olot jatkuivat suotuisina. Joidenkin arvioiden mukaan Yhdysvaltain suuruuden huippu saavutettiin 1960-luvun jälkipuoliskolla. Jos lähtökohta on se, että kuusikymmentäluvun jälkeen taannuttiin loiston päivistä, on tavallaan ymmärrettävää, että ihmiset pyrkivät löytämään uusia ratkaisuja.

Kuvaan tapahtunutta muutosta Movement Conservatism -käsitteen avulla. Se ei ole Suomessa kovin tunnettu, mutta amerikkalaisittain se kuvaa mielestäni tapahtunutta oikeistolaistumista varsin syvällisesti.

Mitkä ovat konservatiiviliikkeen tunnusomaiset piirteet ? Olen kuvannut liikettä blogisarjani kuvassa ”Movement Conservatism” (20.9.2011).

Aloitan uskonnollisista arvoista. Kristillinen konservatismi ja uskonnollinen oikeisto ovat tuoneet lisämausteen muutoinkin uskonnolliseen ilmapiiriin. Kysymys on vastaiskusta maallistuneita arvoja vastaan. Kuusikymmenlukulainen liberalismi on konservatiivien mielestä sytyttänyt valkeat ja edustaa vasemmistolaista uskonnottomuuta pahimmillaan. Tarvittiin vastavalkeat.

Perhearvojen nousu liittyy oleellisesti uskonnollisuuden uuteen heräämiseen. Yhteinen perhekirkko on kova sana, vaikka kirkossa käynnin yhteydessä sitten oikeasti keskusteltaisiin busineksesta ja kaksinaismoralismi muutoin rehottaa.

Movement Conservatism ei ollut alun perin mitenkään suuryritysystävällistä ainakaan korostuneessa mielessä. Pienten ja keskisuurten yritysten kannattajista on vähitellen kasvanut myös suurten yritysten kannattajia, joskin Wall Streetin kasinopelurit saavat ankaran tuomion.

Oman ongelmansa Movement Conservatismiin tuo käsitykseni siitä, että Reagan nimenomaan toivotti uusliberaalit ajatukset tervetulleiksi konservatismin sisälle. Varovainen ja vanhoillinen konservatismi omaksui ihan eri dynamiikan, kun supply-side economics, trickle-down theory ja tehokkaiden markkinoiden oppi löivät läpi konservatismissa.

Vanha kansakunnan perustajaisien kiista hallituksen asemasta (suuri hallitus/pieni hallitus) nostetiin myös etualalle. Big Governmentin vastaisuus nousi tärkeäksi keppihevoseksi konservatiiveille reaktiona New Deal-tyyppiselle yhteisvastuulle. Hallitus ei enää ollut ratkaisu ongelmiin, vaan ”se oli ongelma itse”. Founding Fathersien teoista ja puheista on valikoitu konservatiiviliikkeelle sopivat osat kannatuksen tukipilareiksi.

Uuskonservatiivien ja uusliberaalien yhteisliitto täydentyi verokapinoissa: Arthur Lafferin verotusta kuvaava käyrä (ns. Lafferin käyrä) propagoi korkeaksi koettua verotusta vastaan. Verotuksen keventäminen oli ja on yksi ehdottomista päämääristä. Budjetin alijäämät korjautuisivat - näin väite kuului - keventämistä seuraavalla talouden dynamiikan nosteella.

Lyndon B. Johnsonin Great Societyn vastaisuus nousi esille erityisesti uusliberaalien gurun Irving Kristollin puheissa. Mikä tahansa Wellfare stateen viittaavakin koetaan sosialismina.

Intellektuaalisen näkökulman konservatismiin – se ei todellakaan ollut alun perin mikään älykköliike – toi Milton Friedman. Sääntelyn purku tuli Chicagon poikien kautta opinkappaleeksi konservatiiveille.

Konservatiivien tueksi ovat nousseet Heritage Foundationin ja Cato-instituutin kaltaiset thinktankit. Ne ovat luoneet teoreettista pohjaa konservatiivi-ideologialle.

Aivan kärkipäässä konservatiivien tukijoiden joukossa ovat FOX-TV:n ympärille ryhmittyneet propagandistit. Tämä ryhmä ehkä enemmän kuin mikään muu on polarisoinut poliittista keskustelua ja nostanut vastapuolelle liberalismin linnakkkeita. Teekutsu -liike on asenteellisesti lähellä äärikonservatisten tiedotusvälineiden linjaa.

Demokraattien ja liberaalien radikalisoitumisen (New Deal !)vastavoimaksi nousi konservatiivinen radikalismi, joka on Movement Conservatismin ytimessä: ei ole mitään suurempaa kuin Reaganin puhe ”The Speech” vuodelta 1964.

George Bush nuoremman omistajuusyhteiskuntalanseeraus (kts. blogikirjoitus ”Yhdysvaltain presidentinvaalit: unelmat ja todellisuus”) oli avaus vallata demokraattien köyhien puolustamisen linnake. Totaalinen epäonnistuminen nosti demokraatin presidentiksi.

Kansallinen turvallisuus on asia, josta ei haluta tinkiä, vaikka muutoin julkista sektoria halutaan kuristaa. Sekä sisäiset viholliset (liberaalit sosialistit) että ulkoinen vaara, jota aiemmin edustivat kommunistit ja nyt terroristit ovat liipasimella. ”Kommunistit” ovat tavallaan siirtyneet valtakunnan sisäiseksi vaaraksi. Paranoidi kommunismin vastaisuus on konservatismiliikkeen ytimessä.

Eurooppalaisuus edustaa hyvinvointiyhteiskunnan kautta sosialismia. Lyndon B. Johnsonin Great Society edustaa vaarallista eurooppalaisvaikutteista Troijan puuhevosta amerikkalaisen yhteiskunnan sisällä.

Ja viimeisenä, joskaan ei vähäisimpänä, on ”white backlash”. Rotujen välinen eriarvoisuus on jälleen täällä! Sen vastaansanomaton esimerkki on Barack Obama. Etelän valkoisten siirtyminen republikaanien kannattajiksi on tapahtunut tosiasia, minkä jo Lyndon B. Johnson profeetallisesti ennusti. Se on kansalaisoikeusliikkeen voiton hinta.

Ehkä tässä ovat päällimmäiset aggressiivisen konservatismin tavoitteet ja keinot, jotka ovat mielestäni luoneet polarisaation Yhdysvaltojen sisäiseen debattiin. Joku voi ihmetellä eikö liberaalisiivestä löydy myös äärimielipiteitä. Suomalaisittain ei. Yhdysvaltojen kongressissa on käsittääkseni yksi sosialistiksi julistautunut. Demokraattien liberaalisiipi, jos se sijoitettaisiin suomalaiseen puoluekarttaan, olisi varmaan jossain Kokoomuksen vasemman laidan kohdalla.

Republikaaneilla on näissä presidentinvaaleissa selvä taktinen kuvio, jolla he pyrkivät valtaamaan Valkoisen talon: tullaan oikealta keskelle, siellä näyttää olevan tilaa. Aluksi Mitt Romney joutui keräämään joukot oikealta ja kun hänen oikealta puoleltaan hävisivät kilpailijat , hän on voinut vapaasti keskittyä keskustan valloittamiseen. Hänen on oikeastaan vain varmistettava, ettei möläyttele tyhmyyksiä, johon vastustaja pääsee käsiksi.

Demokraattien kannalta olisi vastenmielistä, että kun talous vihdoin hoiperrellen palaa kasvu-uralle, niin republikaanit pääsisivät korjaamaan hedelmät Bushin tekemien - ja Obaman osin korjaamien - virheiden jälkeen.

Yhdysvaltojen taloudessa on valuvikoja. Niiden todellista korjaamista kumpikaan ei esitä vaalikamppailussa, koska silloin olisi mahdotonta menestyä vaalissa. Vaalikamppailu keskittyy pinta-asioihin, poliittisessa keskustassa olevien kalasteluun ja hengen nostattamiseen omien joukoissa.