tiistai 6. marraskuuta 2012

Presidentin vaalit takana - minne menet USA?

Paul Nitzen komitea totesi vuonna 1950, että USA:lla on varaa pitää yllä maailmanlaajuista sotilastukikohtaverkostoa ja silti taata kansalaisilleen jatkuva, vertaansa vailla oleva elintason nousu. Noista päivistä on edetty kauas.

Yhdysvaltain ylivoima kasvoi pitkälle 1960-luvulle. Vietnamin sota söi uskottavuutta suurvalta-asemalta. Sen jälkeen Yhdysvallat on joutunut taistelemaan asemastaan.

Yhdysvalloissa on taistellut kaksi suuntausta toisiaan vastaan – kova, republikaaninen suurvalta-asemaa pönkittävä linja ja vähän hillitympi demokraattinen linja. Konservatiivit ovat halunneet pitää yllä vahvoja asevoimia. Erityisesti Ronald Reaganin ja George Bush nuoremman ajan näen yrityksenä nostaa rapautuva suurvalta entiseen mahtiasemaan. Suurvalta-aseman puolustaminen on saanut naurettaviakin piirteitä, kuten ideologian läpitunkema Grenadan saarivaltion valtaus Reaganin kaudella. Se ei todellakaan ollut suurvallan uroteko.

Bush nuoremman toimet Irakissa ja Afganistanissa ovat suoraa jatkumoa Reaganin politiikalle. Yhdyvalloilla ei olisi kertakaikkiaan varaa tällaiseen resurssien tuhlailuun. Tämän päivän näkökulmasta Reaganin ja Bushin välissä vaikuttaneen Bush vanhemman CIA-kokemus varmaan näkyi hänen politiikkansa realistisuutena. Häntä on presidenttinä aliarvioitu.

Jotenkin järkyttävältä kuullostivat Mitt Romneyn vaalikampanjassaan esittämät tavoitteet, joiden mukaan verotusta kevennetään ja samaan aikaan puolustumenoja lisätään. Etsimättä tuli mieleen, että nyt yritetään kolmatta kertaa saman ohjelmajulistuksen toteuttamista kuin aiemmin Reaganin ja Bushin aikana. On vaikea uskoa, että tällä politiikalla budjettialijäämät olisivat pienentyneet pysyvästi, vaikka aluksi ehkä olisikin saatu pieni talouden piristyminen aikaan. Riski olisi ollut valtava tilanteessa, jossa Yhdysvaltain resurssiylivoimaa ei enää ole. Presidentinvaalin ratkettua tätä ongelmatilannetta ei tarvinnut kohdata.

Miten ovat menetelleet demokraatit ? Periaatteessa demokraatit ovat toimineet pehmeämmin. Sotilas- ja siiviilihallinnon raja on ollut tasapainoisempi. Jää kuitenkin vaikutelma, että demokraatit ovat joutuneet joskus ajamaan oikealta ohi, kun ovat yrittäneet vastata republikaanien haasteeseen. Heidän on pitänyt noudattaa kovempaa politiikkaa kuin luonnostaan halusivat. Esimerkiksi Vietnamin sotaan juututtiin demokraattipresidenttien aikana. Kahden valtapuolueen välit ovat olleet siis hyvin komplisoituneet.

Tässä katsannossa Obaman toimet rauhan aikaansaamiseksi Irakissa ja Afganistanissa edustavat järjellistä, USA:n resurssit huomioivaa politiikkaa. Tietenkään Obama ei ole purkamassa Yhdysvaltain sotilasmahtia, mutta monesti on tullut mieleen, mihin Yhdysvallat tarvitsee 700 sotilastukikohtaa.

Yhdysvallat on kuluttanut voimavarojaan uupumiseen saakka esiintyessään maailmanpolitiikan valtiaana ja eräänlaisena sotapoliisina. Se olisi tarvinnut osan sotilasmenoihin uhratuista varoista siviilipalvelujen kehittämiseen. Sotilaskoneiston purku ei ole kuitenkaan helppoa, siitä pitävät huolen kymmenet tuhannet sotilasteollisen kompleksin lobbarit. Osavaltiot pitävät kynsin hampain kiinni alueellaan sijaitsevista hyvin työllistävistä tukikohdista. Yhdysvaltojen on kuitenkin uskottava, että Nitzen mainitsema resurssi-yltäkylläisyyden aika on ohi.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun suurvalta maailmanhistoriassa hiipuu. Harva suurvalta on sitä kuitenkaan huomannut ennenkuin on ollut liian myöhäistä.

Yhdysvallat tarvitsee ehkä 10-15 vuoden pituisen sopeutumiskauden selvitäkseen kuiville niistä velvoitteista, joita se on sälyttänyt itselleen. Se ei tietenkään voi katsoa sivusta Kiinan varustautumista ja Venäjän uudelleenvarustautumista, mutta nyt on siviiliresurssien kasvattamisen aika.

Liittovaltion sisäisen järjestelmän rappeutuminen on ollut pitkään nähtävissä (infrastruktuuri, koulutus jne.). Barack Obaman terveydenhuoltouudistus on ensimmäinen askel uudella tiellä. Seuraava on perusopetuksen kuntoonsaattaminen. Samaan aikaan rahamarkkinoilla ei saa tapahtua uusia yllätyksiä, siispä sääntelyä tulee edelleen syventää. Myös muut talouden kuplat on pyrittävä eliminoimaan. Voitaisiinko sääntely viedä niin pitkälle, että päästäisiin 1930-luvulta 1970 luvulle ulottuneen ”pax rahamarkkinat” kauden tasolle ? Tuona aikana - sääntelyn tehokkuudesta johtuen – ei ollut yhtään puhtaasti rahamarkkinoista johtunutta suurta myllerrystä. Se on saavutus, kun ajatellaan ajanjaksoa 1850-luvun puolesta välistä tähän päivään saakka.

Yhdysvaltain nykyiset alijäämät eivät ilmeisesti poistu ennen vuotta 2020. Samaan aikaan olisi välttämättä panostettava koulutukseen, infrastruktuuriin ja väestön vanhenemisesta aiheutuviin seurauksiin. Baby boomersit (1946-1964) ovat tulossa näitä aikoja eläkeikään. Haasteet ovat melkoiset. Ei todellakaan käy kateeksi.

Republikaanien naiivi halu palauttaa julkisen sektorin koko jonnekin 1920-luvun tasolle ei tietenkään onnistu kuin retoriikassa. Erilaiset velvoitteet ovat nyky-yhteiskunnassa kietoutuneet yhdeksi suureksi menoryppääksi sillä tavalla, että purku on mahdotonta. Republikaanien ajamia temppuratkaisuja (alennetaan veroja, jolloin talouden dynamiikka muka kasvaa jne.) on kokeiltu monta kertaa. Ne tuovat hämäävän helpotuksen aluksi, mutta kääntyvät sitten itseään vastaan. Optimistisille amerikkalaisille toiveajattelijoille tällaisen sanoman myynti on helppoa, mutta itsepetoksen määrä on suuri.

Mitä on tehtävä ? Ongelma Yhdysvaltain taloudessa on tulopuolella (tulot olivat vuonna 2000 tasolla 2600 miljardia ja vuonna 2012 tasolla 2400 miljardia dollaria!).Kun populistisesti on haluttu miinusmerkkistä veroreformia (jälleen kerran), unohdetaan tosiasiat. Verotusta on pakko kiristää. Korkein marginaaliveroprosentti ei voi olla 35 % (370 000 dollaria ylittävältä osalta), eikä pääomatulovero 15 %. Myös välillisiä veroja on pakko korottaa.

Verovähennysjärjestelmä on ylitsevuotavan antelias. Sen purkaminen olisi aloitettava välittömästi. Tietenkin verotuksen kiristämiseen liittyvä kokonaisuus on toteutettava asteittain esimerkiksi vuoteen 2020 ulottuen. Työtä jää siis Obaman seuraajallekin.

Puolustusmenojen säästöt ovat välttämättömiä. Valitettavasti uudet asejärjestelmät maksavat valtavasti, joten vähennykset on tehtävä tarkalla harkinnalla. Mikä on Yhdysvaltain sotilasstrategia oikeasti vuoteen 2020 saakka?

Verotusjärjestelmään liittyy oleellinen eriarvoisuutta lisäävä tekijä. Järjestelmä on paitsi epäoikeudenmukainen pieni- ja keskituloisille niin myös kansakunnan tehokkaan toiminnan kannalta epäkelpo. Pieni- ja keskituloisia on pystyttavä motivoimaan tulevaisuudessa paljon paremmin kuin viimeisen 30 vuoden aikana. Asiantilan korjaaminen tulee olemaan erittäin vaikeaa.

Yhdysvaltain hallinto on sekava soppa julkista palvelua ja yksityistä ostopalvelua. Kokonaisuutta ei selvästikään hallita. Toimitaan ristiin resursseja tuhlaavasti. Katriina-myrskyn hoito oli yksityisten ja julkisen pelastus- ja jälleenrakennusorganisaatioiden toiminnan sekasikiö ja sellaisenaan karmea esimerkki täydellisestä epäonnistumisesta. Tarvitaan aivan uutta vastuiden määrittelyä, eikä siihen sovi julkisen ja yksityisen järjetön kilpailu. Isäntiä pitää olla yksi ja sen tulee olla julkinen valta.

Toteutuuko edellä esitetty ”ohjelma” ? Jos poliittinen polarisoituminen jatkuu nykymallisena ei ole toivoakaan, että saataisiin muutos aikaiseksi.

Voisiko talous kääntyä pitkän anemian jälkeen selkeään nousuun 2-4 vuoden kuluessa? Periatteessa kyllä, mutta pitkään piilossa olleen inflaation vaara on ilmeinen. Kasvu voi tuhoutua hintojen nousuun. Kysymys on ennen kaikkea kasvun hallinnasta. Siinä on onnistuttava.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti