torstai 29. marraskuuta 2018

Puolueet korvautuvat heimoilla?

Presidentti Trump on kutsunut mediaa ”Amerikan kansakunnan viholliseksi”. Miten tähän on päädytty?

Saadakseni vastauksia perehdyin amerikkalaisessa Atlantic-lehden tuoreessa numerossa (lokakuu 2018) olleeseen artikkeliin ”The Threat of Tribalism” (Heimoutumisen uhka). Sen ovat kirjoittaneet Amy Chua ja Jed Rubenfeld. Artikkelissa todetaan, että jo pidemmän aikaa on näyttänyt siltä, että länsimaisen liberaalin demokratian mukainen puoluejärjestelmä horjuu. Merkit muutoksesta näkyvät selkeästi Yhdysvalloissa, joskin johtavat puolueet vaalitilanteessa näyttävät edelleen olevan voimissaan.

Mistä artikkelin mainitsemassa ”tribalismissa” on kysymys? Olen tästä asiasta kirjoittanut pari kertaa näissä blogikirjoituksissa. On aika palauttaa asia mieleen.

Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

Miksi sitten heimottuminen on saanut niin merkittävän aseman poliittisessa kentässä? Luottamus poliittisia toimijoita kohtaan on kärsinyt kovasti siitä huolimatta, että olemme itse edustajamme valinneet. Yksi osoitus on, että äänestysaktiivisuus laskee.

Heimoutuminen johtaa Shania Määttälän (Määttälän artikkeli: ”Postmodernin kuluttajan mediakäytännöt”) mukaan odottamattomiin seuraamuksiin: ”Postmodernin yhteiskunnan yksilöllistyminen johtaakin.…(ihmisten kokemassa) turvattomuuden tunteessa paradoksaalisesti (heimoutuvaan) yhteisöllistymiseen”.

Määttälä jatkaa:

”Heimon jäseniä yhdistää jaetut tunteet, elämäntyylit, uudet moraaliset uskomukset, kulutustottumukset tai epäoikeudenmukaisuuden tunteet. Jokainen postmoderni yksilö kuuluu useaan heimoon, joista jokaisessa hänellä voi olla erilainen rooli. Heimoihin kuuluminen on postmodernille yksilölle tärkeämpää kuin perinteisiin yhteiskuntaluokkiin kuuluminen. Postmoderni yksilö määritellään.……heimojen kautta.”

Meillä Suomessa liberaalissa demokratiassa tapahtunut kehitys on voitu tähän saakka tulkita siten, että esimerkiksi keskustaan, kokoomukseen tai sdp:hen on voinut kuulua mihin uskontokuntaan, mihin etnisen ryhmään tai mihin kieliryhmää kuuluvia kansalaisia tahansa, mitään ryhmää vieroksumatta. Tämä on liberaalia demokratiaa.

Mutta nyt Chua ja Rubenfeld laajentavat ja ajankohtaistavat heimoutumisen tarjoamaa haastetta. Trumpin Amerikka tarjoaa tähän paljon ainesta.

Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisät (Founding Fathers) suhtautuivat vieroksuen puolueisiin, mutta epäonnistuivat niiden torjunnassa. Niinpä ne muodostuivat demokratian perustaksi.

Puolueet eivät ole kuitenkaan olleet este kansakunnan yhtenäisyydelle. Yhdysvallat toimi kansojen sulatusuunina ja loi kansakunnan, jota nyt ollaan jakamassa ”heimojen ” kesken.

Tämän päivän taistelujen tuoksinassa on tapahtumassa monenlaisia muutoksia. Valkoiset ovat esimerkiksi menettämässä enemmistönsä latinoille ja mikä huomionarvoisinta, nykyisen maailmanmenon pirstovan hyökkäyksen kohteena ovat kaikki, valkoiset, työväenluokka, konservatiivit, liberaalit jne., ei suinkaan pelkkä valkoinen teollisuustyöväki, jota käsitystä on pidetty yllä vuoden 2016 presidentinvaaleista lähtien.

Kirjoittajat toteavat, että vanhoista yhteiskunnallisen toiminnan peruskivistä esimerkiksi uskonto ei ole koossa pitävä voima vaan diskriminaation lähde.

Tutkimusten mukaan vain 30 prosenttia 1980-luvulla syntyneistä uskoo, että demokratiassa eläminen on oleellinen (essential) asia ihmiselle. 1930-luvulla syntyneiden osalta vastaava prosentti oli 72. Jälleen yksi naula demokratian arkkuun? Ja niin kovan prässin, kun demokratian läpilyönti vaati vuosikymmenien varrella! Nyt sitä heitellään joillakin tahoilla kuin heppoista heittopussia.

Vuonna 2017 Pew Research Centerin mukaan vähemmän kuin puolet republikaaneista oli sitä mieltä, että lehdistön vapaus politiikan kritisoijana oli tärkeää demokratian ylläpitämiseksi USA:ssa. Pidettiin jopa mahdollisen, että presidentille annetaan lupa siirtää vuoden 2020 presidentinvaaleja, jos soveliaiden ehdokkaiden mahdollisuudet ovat uhattuna ja niille halutaan varmistaa voitto. Ovatko nämä demokratian lopun enteitä? Toisaalta Chua ja Rubenfeld kärjistävät. Monet pitävät juuri käytyjä kongressin vaaleja esimerkkinä demokratian toimivuudesta. Eri tahot saivat hyvin edustajiaan läpi.

Annetaan demokratian haastajille viimeinen sana. Presidentti Trump toimii heimoutumisen esikuvana. Puolue on enää ”Trumpin puolue”. Asioita johdetaan suuren johtajan intuition pohjalta. Kansakunta jaetaan kahtia puolueittain, mutta muutoin paljon moninaisemmin heimoutumisen periaatteiden mukaisesti: etniset ryhmät, maahanmuuttajat, valkoinen enemmistö, latinot, afro-amerikkalaiset jne.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Kylmän sodan juurilta tähän päivään

Antero Holmila ja Matti Roitto ovat kirjoittaneet Yhdysvaltain ulkopolitiikan historian yleisteoksen, jolle ovat antaneet nimen ”Rooseveltista Trumpiin”. Alaotsakkeena on ” Yhdysvaltain ulkopolitiikka ja kriisit 1900-luvun alusta tähän päivään”. Historia vertautuu nykypäivään, joten kirjan avulla voi taustoittaa nykyisiä jännitteisiä suurvaltasuhteita.

Tarkastelen kirjasta lähinnä yhtä ajanjaksoa, kylmän sodan alkuvaiheen käynnistymisen syitä, joita olen itsekin tutkinut aikanaan opinnoissani. Mikä tulkinnoissa on muuttunut? Kommentoin kirjan tekstiä samalla, kun käyn siitä läpi pääkohtia.

Kylmän sodan lähtökohta on toisen maailmansodan päättyminen ja silloin muotoutunut geopoliittinen kartta. Sodan aikaiset liittolaiset Yhdysvallat ja Neuvostoliito irtautuivat keskinäisestä yhteistyöstä ja ajautuivat nopeasti konfliktiherkkään tilanteeseen, jota kesti aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka.

Tässä pelkistän kylmän sodan asetelman Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton vastakkainasetteluksi ja sivuutan muut suurvaltasuhteet maininnoilla.

:::::::::::::::::

Molemmille suurvalloille oli ja on ominaista oman ainutlaatuisuuden korostaminen. Yhdysvaltain yhteydessä on käytetty käsitettä ”ekseptionalismi”. Minä laajennan käsitteen käyttöä. Kun tieto Yhdysvaltain tuntemasta oman kansakunnan poikkeuksellisuudesta kiiri 1920-luvun Neuvostoliittoon, hermostui Stalin ja ilmoitti, että nimenomaan Neuvostoliitto on ainoa ”ainutlaatuinen” valtakunta, olihan siellä menossa valtava sosialistisen yhteiskunnan toteutus. Ylpeys heijastuu molempien maiden kylmän sodan aikaisessa historiassa.

Toinen käsite, joka mainitaan monesti Yhdysvaltain yhteydessä on 1800-luvulta peräisin oleva ”Manifest Destiny”, kohtalonusko, siis että Yhdysvalloilla oli suuri tehtävä viedä liberaalia demokratiaa ensin Amerikan mantereella idästä länteen ja sitten kaikkialle maailmaan. Hieman oikoen samaa ajattelua voisi soveltaa Neuvostoliittoon: se otti tehtäväkseen levittää sosialismin ilosanomaa kaikkialle.

Voidaanko vetää johtopäätös, että kilpailuasetelman yleinen puite on näissä kahdessa ajattelutavassa? Unohtaa ei sovi, että hienojen kylttien alla voitiin toteuttaa raakaa valtapolitiikkaa.

Konkreettisesti ajatellen Roosevelt yritti ymmärtää sodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton intressejä Euroopassa saadakseen liikkumavaraa Tyynen meren läntisiin osiin rajoittuvilla alueilla. Harry S. Trumanin aikana välit viilenivät ja alkoi jännitteinen kilpailu vaikutusvallasta. Stalin ja Churchill olivat vastinpari jaettaessa Eurooppaa ja dominoivat tässä asetelmassa jakoa.

Neuvostoliiton tarkoituksena sodan jälkeen oli Itä-Euroopasta muodostuvan puskurivyöhykkeen avulla taata oma turvallisuus. Stalinin raja kulki siinä kohtaa, mihin armeijat olivat sodassa edenneet. Etupiirit sovittiin Euroopan ydinalueilla ja näistä pidettiin kiinni liki koko kylmän sodan ajan. Yhdysvallat ei - protesteja lukuun ottamatta - puuttunut kansannousujen kukistamisiin Itä-Saksassa, Puolassa, Unkarissa ja Tsekkoslovakiassa. Näiden maiden kansalaiset kokivat tukahduttavana Neuvostoliiton kuristusotteen.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton eroja voidaan tarkastella niiden geopoliittisen sijainnin näkökulmasta. USA sai olla turvassa (mantereen osalta) molempien maailmansotien tuholta, kun taas Venäjän yli pyyhkäisivät tuhoisat sotatoimet. Tämä tosiasia on heijastunut turvallisuusajattelussa.

Suhtautuminen imperialismiin on yksi vedenjakaja suurvaltasuhteissa. Erityisesti britti-imperiumi oli sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton hampaissa. Yhdysvaltojen siksi, koska se halusi torjua kolonialismia omaksumansa vapaiden yhteiskuntien ideologian mukaisesti. Neuvostoliitto torjui myös britti-imperialismin palautusyrityksen sodan jälkeen, mutta pyrki itse harjoittamaan ”vaikutusvaltaimperialismia” itäisen Euroopan lisäksi Lähi-idässä, Afrikassa ja myöhemmin Kaukoidässä. Yhdysvallat torjui kolonialistisen alusmaa-ajattelun, mutta toteutti itse omaa versiotaan imperialismista. Olen joissakin kirjoituksissa antanut sille nimen ”tukikohtaimperialismi” (USA:lla oli yli tuhat tukikohtaa ympäri maailmaa 1960-luvulla). Yhdysvaltain osalta ensimmäisen maailmansodan jälkeinen eristäytymisen aika loppui ja alkoi Pax America.

Ydinpommi oli yksi jakava tekijä suurvaltojen välillä. Yhdysvalloilla oli aluksi valtava sotilaallinen ylivoima pommin johdosta. Kirjassa eritellään sitä kuinka hyvin tai huonosti Yhdysvallat pystyi hyödyntämään etuaan. Sillä oli ensi-iskun mahdollisuus. Neuvostoliitto pystyi kuromaan umpeen USA:n etumatkan lyhyessä ajassa, jonka jälkeen siirryttiin kauhun tasapainon aikaan. Se symboloi monin tavoin vastakkainasettelua kylmässä sodassa. Ydinaseen ympärille rakentui ajalle niin tyypillinen varustelukilpailun loputon kehä.

Vastakkainasettelun taustasyitä olivat myös 1) Neuvostoliiton autoritäärisyyden perinne vs. amerikkalainen liberaalin demokratian ihanne sekä toisaalta 2) sosialistisen ideologian toteuttaminen Neuvostoliitossa vs. Yhdysvaltain kapitalistinen järjestelmä. Varsinkin 1950-lulla taistelu järjestelmien paremmuudesta johti ydinasepelon seurauksena hysteriaan.

Sodan jälkeen geopoliittinen tilanne muuttui osan suurvalloista heikentyessä ja osan vahvistuessa. Uudessa tilanteessa liikkumatilaa pyrittiin käyttämään hyväksi, joka johti supervaltojen kilpailuun vaikutusvallasta varsinkin perinteisten etupiirien ulkopuolella.

Ei pidä vähätellä juuri kylmän sodan alla perustetun YK:n kansainvälistä jännitystä lauhduttavaa merkitystä, mutta vallitsevassa ilmapiirissä siitä (ja varsinkin turvallisuusneuvostosta) tuli suurvaltojen poliittisen pelin väline.

Yksi vedenjakaja kylmän sodan käynnistymistä pohdittaessa on aloitteentekijä/syyllisyyskysymys. Lännessä heti sodan jälkeen vallinnut kanta oli, että syttymisen syynä oli Neuvostoliiton aggressiivisuus, joka alkoi jo ennen sotaa (esim. ns. Ribbentrop-sopimus, näytösoikeudenkäynnit jne.). Neuvostoliitto ei toteuttanut Jaltan, Teheranin ja Potsdamin konferensseissa sovittuja asioita.

Ns. revisionistit edustivat varsinkin 1960-luvulla kantaa, jonka mukaan Yhdysvaltain ekspansiivinen pyrkimys hallita talouden avulla maailma oli vaikuttamassa kylmän sodan vastakkainasetteluun ratkaisevasti.

Omassa sivulaudaturtyössäni ”Kylmän sodan tulkinnoista”, 1976) määritin koulukuntatulkinnoista ajallisesti ensimmäiseksi traditionaalisen eli ortodoksisen koulukunnan, jonka mukaan Neuvostoliitto oli aloitteentekijä. Muut kaksi koulukuntaa ovat revisionistinen (joka sisältää ns. uusvasemmistolaisen suuntauksen ja Neuvostoliiton näkökannan, joiden mukaan länsi on aloitteentekijä) ja realistinen, jonka mukaan molemmat ovat yhtälailla ”syyllisiä”.

Huomaan, että uudessa kirjassa jaottelu noudattelee edelleen 1970-luvun päälinjoja.

Nykyisin meneillään olevaan kansainvälisen jännityksen lisääntymisen perusteena käytetään usein hybridisodankäyntiä ikään kuin propagandan harjoittaminen olisi keksitty nyt. Tosiasiassa kirjassa eritelty kylmän sodan aikainen ”julkisuusdiplomatia” sisältää likipitäen kaikki nykyään käytössä olevat propagandan harjoittamistavat. Vain tekniikka on muuttunut.

Merkittävä huomio on, että itseasiassa suursota vältettiin kylmän sodan kaudella peräti 70 vuoden ajan. Kylmä sota – samalla, kun se aiheutti suursodan vaaran - esti kuuman sodan synnyn? Saavutusta voidaan pitää merkittävänä historialliseen yhteyteen sovitettuna.

::::::::::::::::::::

Presidentti Niinistö varoitti vastikään puheessaan kylmän sodan perintönä syntyneen ydinasesopimusjärjestelmän hajoamisesta: ”Sopimukseton tila toisi mukanaan valtavia riskejä. Mennyt kylmä sota vaihtuisikin jääkylmäksi sodaksi”, Niinistö sanoi. Jälleen ollaan tilanteessa, jossa ydinaseriisunnan kysymykset ovat keskiössä. Niinistö viittasi kylmän sodan aikana joka tapauksessa aikaansaatuihin ydinaseriisuntaa koskeviin sopimuksiin, joista nyt ollaan vaarassa irtautua.

Donald Trumpin presidentiksi tultua ei voida puhua etupiireistä tai blokeista eikä yleensäkään suurempien ryhmien sopimuskulttuurista, vaikka Nato on edelleen lännen puolustuksen ytimessä. Trumpin periaatteena ovat kahdenväliset sopimukset. Niiden toimivuuden arviointi on mahdotonta näin varhain. Esimerkiksi ydinaseita koskevat sopimukset ovat kollektiivisia, vaikka kaikki maat eivät ole niitä allekirjoittaneet. Yhdysvaltain politiikkaa nykyisellään voidaan kuvata jossain määrin vetäytyväksi ja eristäytyväksi poiketen toisen maailmansodan jälkeistä linjasta, mutta vasta aika näyttää kuinka syvälle ulottuvaa se on.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

1960-luku - kumouksen vuosikymmen

Anton Montin ja Pontus Purokurun teoksen ”1968” (S&S, 2018) voima piilee sen seikkaperäisessä vuoden 1968 tapahtumiin ja sitä edeltäviin vaiheisiin perehdyttämisessä. Itselleni oli melkoinen tietopläjäys tekijöiden valaistessa runsasta määrää tapahtumia, jotka huipentuivat Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Näin siitä huolimatta, vaikka itse seurasin tapahtumia aikalaisena.

Osittain vanhan valtaus sulautuu osaksi radikalismin historiaa pitkin 1960-lukua. Mikään mitä tapahtui vuonna 1968 - mukaan lukien vanhan valtaus – ei jää sattumanvaraiseksi, vaan sille löytyy peruste tuon vuosikymmen aiemmista tapahtumista. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun avatusta portista tapahtumat ja tekijät vyöryvät sisään.

Minuakin on harmittanut, kun jotkut Vanhan valtauksen muistelijat ovat leimanneet tapahtuman spontaaniksi purkaukseksi. Se oli tosiasiassa hyvin suunniteltu ja sillä oli oma historiansa, joka rakentui niissä yhteenliittymissä, joita perustettiin pitkin kuusikymmentälukua. Poimin Montin ja Purokurun teoksesta tähän kirjoitukseen vuoden 1968 tapahtumien syvät juuret, joita sitten itse kommentoin. Pohjana tapahtumille oli laaja uusvasemmistolainen järjestötoiminta.

Tärkeimpiä alkuvaiheen virstanpylväitä olivat radikalismin ”ensimmäisen aallon” (1959-1962) aikana syntyneet ”Tilanne” -lehti ja uusvasemmistolainen ”Faros”-ajatushautomo. Niissä keskeisinä vaikuttajina olivat 1930-luvlla syntyneet radikaalit ajattelijat, joista ehkä merkittävin oli Jarno Pennanen, mutta Tilanne-lehden tekemiseen osallistuivat myös nuoret, mm. Arvo Salo ja Pentti Saarikoski.

Tilanne-lehti oli puoluekoneistoista riippumaton uusvasemmistolainen lehti, jota länsi-itä vastakkainasettelun seurauksena saattoi tukea mm. CIA(!). Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, koska kysymys oli antiautoritaarisen tiedonvälityksen esitaistelijasta. Joka tapauksessa rahoituksen turvin SKP ei pystynyt valtaamaan lehteä. Faroksessa vaikuttivat samat tahot kuin Tilanne-lehdessä. Faros pyrki luomaan yhteiskuntafilosofista pohjaa ajan ilmiöille ja nuorisoaktivismille.

Antiautoritaarisuus kuusikymmentäluvun ilmentäjänä ei ole mikään klisee vaan fakta. Kuvaavaa on, että virallisen kansandemokraattien nuorisojärjestön jäsenmäärä romahti 12 000:sta tuhanteen muutamassa vuodessa. Se jos mikä, kertoi 1960-luvun antiautoritarismin riemukulusta.

Tärkeä uusvasemmistolainen vaikuttaja oli Ylioppilaslehti, jonka päätoimittaja oli 1960-luvun vaihteessa Arvo Salo. Muutamaksi vuodeksi lehdestä kehittyi eräänlainen uusvasemmiston äänenkannattaja ja mielipidejohtaja, kunnes se ”palautettiin porvarilliseen ruotuun” kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen.

Kirjoittajat ajoittavat uusvasemmiston ”toiseksi aalloksi” vuodet 1963-1965, jonka merkittävimpinä voimatekijöinä olivat vuonna 1963 perustettu sodanvastainen ja pasifistinen ”Sadankomitea”, joka panosti aseistakieltäytymiseen ja samana vuonna perustettu ”Ylioppilaiden YK-yhdistys”, joka teki nuorisoliikkeestä kansainvälisen toimijan. YK-yhdistys oli alun perin rauhantyön sanansaattaja, mutta ärhäköityi vuosien saatossa kääntäen yhdistyksen kurssin kehitysapulinjalta vapautusliikkeiden tukemiseen. Kummankaan johdossa ei ollut kommunisteja.

Muutoin tärkeimpinä radikaalien organisoitumisen muotoina olivat opiskelijajärjestöt. Tärkeä keskuspaikka oli Helsingin yliopiston päärakennuksessa kokoontunut ”kuppilaparlamentti”, joka edusti ehkä idealistisimmillaan vapaamuotoista aktivoitumista. Mielenosoitusten alkuvaiheen tärkeä tapahtuma oli Korson mellakka vuonna 1965, jossa reklamoitiin ns. rukouslauantaiden (neljä kertaa vuodessa) huvikieltoa vastaan. Toiminta myös tuotti tulosta ja huvikielto kumottiin.

Myös Vietnamin sota oli mielenosoitusten keskiössä jo vuoden 1965 helmikuusta lähtien (samoihin aikoihin, kun sota eskaloitui). Sodalla oli itse asiassa uusvasemmistoa hajottava vaikutus. Vuonna 1967 sadankomitealainen pasifismi ei enää riittänyt läheskään kaikille, vaadittiin jopa aseita toimitettavaksi kansalliselle vapausrintamalle Vietnamiin. Eripuran seurauksena Sadankomiteasta irtautui ns. Eikan pumppu, jonka johtotähtenä toimi Pentti Järvinen. Järvisen nimi kulkee muutoinkin punaisena lankana läpi radikalisoitumisen vuosien.

Kulttuuriradikalismin nousu oli merkittävä osa yleistä radikalisoitumista. Sen merkittävä osa oli ns. Repo-radio, joka sai nimensä Ylen johtajasta Eino S. Revosta (1965-). Kuuluisa Lapualaisooppera on elimellinen osa radikalisoitumista. Vuosi 1966 oli kaiken kaikkiaan uusvasemmiston lyhyen historia varsinainen läpimurtovuosi. Sitä edesauttoi vasemmistoenemmistön syntyminen eduskuntaan vuonna 1966. Toisaalta osin vaalien seurauksena syntynyt osapuolijako kommunistien sisällä hajotti vasemmistoa.

”Yhdistys 9” oli naisasialiike, joka käynnistyi Kati Peltolan johdolla vuonna 1966. Tämän päivän näkökulmasta sillä oli todellakin sosiaalista tilausta. Naisen asema oli jämähtänyt edellisille vuosikymmenille. Nyt tähänkin vaadittiin korjausta. Tuolloin ei Suomessa kuitenkaan puhuttu vielä feminismistä. Yhdistys 9:n tärkeitä teemoja olivat ehkäisy, perheen ja palkkatyön yhdistäminen, päivähoito ja lasten oikeudet.

”Provo Finlandia” on minulle eksoottiseksi jäänyt liike. Hollannista lähtöisin olevan liikkeen tarkoitus oli provosoida poliisi käyttämään voimaa tai tekemään itsestään naurunalainen. Keinot ovat hyvin lähellä 2000-luvun anarkistien keinovalikoimaa. Kysymys oli vuosille 1966-67 tyypillisestä yhden asian liikkeestä.

”Marraskuun liikkeen” tarkoituksena oli paljastaa alkoholistien, kodittomien, vankien, homojen ja psyykkisesti sairaiden epäinhimilliset olot. Keinona oli, kuten arvata saattaa mielenosoitukset. Juuri tämä liike oli varhainen versio 2000-luvun ”kuokkavieraista”. Liikkeen mielenosoituksissa kokoonnuttiin presidentinlinnan edustalle. Kysymys ei kuitenkaan ollut kuusikymmentäluvulla anarkismista vaan sosiaalipolitiikan muutoksen vaatimuksesta.

Radikalismi saavutti huippunsa keväällä, kesällä ja syksyllä vuonna 1968, kuten muuallakin ympäri maailmaa. Kesällä mielenosoitukset toteutettiin hyvin järjestettyinä joukkokokouksina ja marsseina. Useimmiten Yhdysvaltain suurlähetystö oli mielenosoitusten kohde. Yhteenottoja poliisien kanssa sattui tuhkatiheään. Pentti Järvinen ja Liisa Liimatainen toimivat tilaisuuksien henkisinä johtajina, mutta osallistuivat tarmokkaasti myös niiden organisointiin. Myös vastamielenosoituksia järjestettiin eikä yhteenotoilta voitu välttyä.

”Punaisten lauantaiden” mielenosoitukset olivat paljon vaikuttavampia, mitä omasta kokemuksesta muistan. Ne todellakin toistuivat ja antoivat kumouksellisen vaikutelman. Jopa pääministeri Koivisto huolestui. Koivisto oli kuitenkin hyvin perehtynyt radikaaleihin liikkeisiin ja osasi suhteuttaa ne suomalaisiin olosuhteisiin. Huolestunut hän oli, mutta tietoisuus liikkeiden dynamiikasta toisaalta tyynnytti häntä.

Samaan aikaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa tapahtui jakoa suhtautumisessa väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Kaikki eivät halunneet kokoaikaista väkivaltaa uhkuvaa rintamaa poliiseja vastaan.

Hyvin vauhtiin päässeet ”lauantaimielenosoitukset” (ne todellakin suunniteltiin toistuviksi aina lauantaisin) päättyivät kuin seinään, kun Neuvostoliito miehitti Tsekkoslovakian elokuussa 1968. Tässä totean vain välittömät vaikutukset: mielenosoitusten suunta Suomessa kääntyi Yhdysvalloista ja Vietnamista Neuvostoliittoa vastaan. Jakautuminen miehityksen puolesta ja vastaan kääntyi musertavasti vastustajien hyväksi. Vain SKP:n vähemmistö jäi toiselle puolelle. Joka tapauksessa yhteentörmäys mielenosoittajien ja poliisien välillä oli väkivaltainen. Kymmenet poliisit loukkaantuivat. Toista sataa mielenosoittajaa pidätettiin.

Vielä puuttuu hullun vuoden huipennus, marraskuun 25. päivänä (tasan 50 vuotta sitten!) tapahtunut Vanhan ylioppilastalon valtaus. Päiväksi oli valittu HYY:n 100-vuosijuhlien ajankohta. Kysymys ei ollut hetken hulluudesta, hankittiin mm. Vanhan pohjapiirustukset. Vanhalle syöksyttiin väkisin. Tilanne olisi voinut kehittyä ikävään suuntaan, jos vastamielenosoittajien kanssa olisi ajauduttu käsikähmän sijasta tappeluun. Valtaus kuitenkin lopetettiin ennen kuin tilanne olisi riistäytynyt käsistä. Toteutus oli suunniteltu huolellisesti ja synnytti hetkellisesti konfliktin, joka sitten asettui työryhmätyöksi ylioppilaiden ajamien asioiden puolesta.

Presidentti Kekkonen omaksui radikaaleja myötäilevän asenteen ja saavutti sillä kannatusta nuorten opiskelijoiden keskuudessa. Annetaan Vanhan tapahtumista viimeinen sana Heikki Mäki-Kulmalalle, joka on tai oli parhaita kuusikymmentäluvun tapahtumien erittelijöitä: ”Vanhan valtaus oli …..kuusikymmentälukulaisten tempaus ja valtaajien maailmankuvien kaleidoskooppi koostui melkeinpä kaikista muista vasemmistolaisuuden aineksista kuin vanhakantaisesta marxismi-leninismistä”. Tilaisuus oli siis myös antiautoritaarisuuden huippuhetki.

::::::::::::::::

Viimeiseksi hiukan laajennetun kuusikymmentäluvun radikalismin voimainponnistukseksi kirjoittajat mainitsevat Persian shaahia vastaan suunnatun väkivaltaisen mielenosoituksen kesäkuussa 1970. Poliisi panivat kovan kovaa vastaan ja peräti 147 mielenosoittajaa kuulusteltiin. Pamputuksesta aiheutui henkilövahinkoja. Mallia protestointiin haettiin muualta Euroopasta, jossa myös järjestettiin suurmielenosoituksia shaahin kiertueen aikana.

Samoihin aikoihin käynnistyi myös Punaisen armeijakunnan (RAF) toiminta Saksassa ja Punaisten prikaatien toiminta Italiassa, jotka johtivat valtavaan terroriaaltoon. Näissä maissa radikalismi oli kaikkea muuta kuin ohi, mutta samalla on todettava, että väkivallan kulttuuri koski vain pientä osaa aktivismista.

Kommunistien vähemmistön nousu perustui myös sukupolvivaihdokseen. ”Vanhat” vasemmistolaiset – siis 1960-luvun sukupolvi - perustivat perheitä ja siirtyivät työelämän palvelukseen. Joku on nähnyt tämän luopumisena 1960-lukulaisuudesta, joku taas on nähnyt jatkumon: kaiken koetun siirtämisen erilaisiin työelämän prosesseihin.

Taistolaisuus heijastaa äärivasemmiston valintoja. Kirjassa esitetään yllättävä arvio: suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta saattoi olla tärkeää, että taistolaisuus integroitui puolueorganisaatioon ja samalla vältettiin ajautuminen saksalais- ja italialaismalliseen terrorismiin. No, on vaikea kuvitella, että edustuksellisen demokratian tartunnan saanut Suomi olisi sortunut epätoivoiseen terrorismiin.

Taistolaisuus - sulkeutuessaan byrokraattiseen puoluejärjestelmään - menetti todellisen kyvyn tehdä vallankumous, vaikka monet tänä päivänä yrittävätkin nähdä taistolaisuuden todellisuutta mahtavampaan voimana.

Sosiaalidemokratia sulautti itseensä 1960-luvun muutosvoimien käyttökelpoiset osat osoittaen siten ketteryytensä, mutta Montin ja Purokurun mielestä sdp hukkasi 1980-luvulla kyvyn seurata vihreää muutostrendiä. Se ei pystynyt toistamaan 1960-luvulla omaksuttua pragmaattista radikaalien aatteiden soveltamista uudistuksia vaativaan yhteiskuntaan. Vihreä liike otti osin demarien paikan uuden omaksujana 1980-luvun puolivälin jälkeen.

Shaahin vierailun aikaiset tapahtumat merkitsivät mielenosoitusten joutsenlaulua. Uusvasemmistolaisuus hiipui ja ulkoparlamentaarinen toiminta sen myötä. Jäljelle jäi taistolaisten toiminta, joka integroitui puoluepolitiikkaan kommunistien vähemmistösiiven kautta. Taistolaisuus (=stalinismi) on hyvin suomalainen ilmiö. Sen lähtölaukaus oli tavallaan Tsekkoslovakian miehitys, joka jakoi laitavasemmiston niihin, jotka vastustivat miehitystä ja niihin, jotka sitä hetken empimisen jälkeen kannattivat. Antiautoritaarisen radikalismin (tai uusvasemmiston) vaihtoehtona ei ollut muualla Euroopassa NKP-johtoinen kommunismi vaan anarkismi, maolaisuus ja trotskilaisuus, jotka Suomessa jäivät marginaaliin, mutta se on jo toinen juttu.

:::::::::::::::

Mitä vuosi 1968 tuotti perintönä yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimintaan? Mikä oli muuttunut sitten Tilanne-lehden ja Faros-seuran perustamisen? Ainakin sdp:n hegemonia voitti Suomen politiikassa. Tosin radikaalien tavoite oli paljon pidemmälle viety sosialistinen yhteiskunta.

Monet ovat korostaneet eroa 1960-luvun radikalismin ja 1970-luvun vähemmistökommunismin välillä. Niissä onkin kysymys eri asioista. Kuusikymmentäluvun radikalismiin liittyi ulkoparlamentaarisuus (ei-puoluesidonnaisuus), iloisuus, ripaus anarkiaa ja hippiaatetta, joka tapauksessa ei tosikkomaisuutta, joka usein liitetään dogmaattiseen laitavasemmistoon.

”Miksi uusvasemmistolaisuus loppui Suomessa kertarysäyksellä eikä kyennyt tuottamaan jatkuvuutta?”, kysyvät Monti ja Purokuru, ja vastaavat, että Suomessa ei ollut ulkoparlamentaarisen politiikan perinnettä. Osin tämä pitää paikkansa, mutta toisaalta juuri vasemmistoliitto ja vihreät ovat omaksuneet joitakin piirteitä antiautoritaarisuudesta, mutta ovat toki – se on totta – parlamentaarisia puolueita. Kuusikymmentälukulainen puolueisiin sitoutumaton vasemmistolaisuus ei ole saanut selviä jatkajia, jos ei sitten tarkoiteta marginaalista anarkismia.

Vaikka kuusikymmentäluvun radikalismissa puhutaankin antiautoritaarisuudesta, on selvää että tietyt persoonallisuudet ja dynamot jättivät selvän jäljen liikkeiden tavoitteisiin ja sisältöihin.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Nuorten jääkiekkoilijoiden läpimurto NHL:n huipulle

NHL.comissa julkaistiin 21.11.2018 katsaus kauden 2018-2019 ensimmäisen neljänneksen kohokohtiin (”Facts and Figures: First-quarter highlites”), joista tärkeimmäksi nostetaan nuorten pelaajien esiinmarssi.

Mieluisaa tässä näkökulmassa on, että suomalaiset ovat osa tätä nuorisorynnistystä. Tässä ei tarkoiteta pelkästään ensimmäisen kauden palaajia eli tulokkaita vaan yleensä nuoria pelaajia, joita on tällä kaudella rynninyt pistepörssin kärkisijoille tai jotka muutoin esiintyneet näkyvästi pelipaikoillaan.

Voidaan puhua artikkelin mukaisesti ”Kid Powerista”. Yhdeksän pelaajaa 15:sta pistepörssin kärkipelaajasta on 23 vuotiaita tai nuorempia. Kaiken lisäksi neljä kärkisijaa ovat vallanneet juuri nämä nuoret tähtipelaajat: Mikko Rantanen (22 vuotta). Connor McDavid (21 vuotta) ja Nathan MacKinnon (23 vuotta) ja Mitchell Marner (21 vuotta). Kaiken kaikkiaan 46 prosenttia pelaajista, jotka ovat pelanneet ainakin yhden pelin ovat 25 vuotiaita tai nuorempia.

Tulokkaista kannattaa mainita erityisesti ruotsalainen Elias Pettersson, joka juuri täytti 20 vuotta. Hänestä odotetaan suurpelaajaa Peter Forsbergin ja Mats Sundinin luistimien jäljille. Maali per ottelu ensimmäisellä neljänneksellä kertoo hänen ominaislaadustaan.

Suomalaisista juniori-ikäisistä, mutta jo nyt ”ylhäällä” pelaavista, erityisen lupaava on 18-vuotias Jesperi Kotkaniemi, joka on vakiinnuttamassa paikkansa Montreal Canadiensin joukkueessa. Samanlainen huippulahjakkuus on 18-vuotias Andrei Svechnikov Carolina Hurricanesin joukkueessa. 2000-luvulla ei ole nähty vastaavia nousuja huipulle. Lähes samaa ikäluokkaa ovat Rasmus Dahlin (Buffalo Sabres) ja Brady Tkatchuk (eikä paljoa vanhempi ole hänen tehohyökkääjäveljensä Matthew), jonka isän Keith Tkatchukin muistan pelanneen Teemu Selänteen ketjussa suurella menestyksellä.

On toki muitakin suomalaisia, jotka kuuluvat tähtikategoriaan. He ovat vain vähän varttuneempia, mutta sitäkin paremmin menestyneitä. Rantasen lisäksi mainittakoon Sebastian Aho, Aleksander Barkov ja Patrik Laine. Heidät kaikki voi tunnistaa heille ominaisista lahjakkuusominaisuuksista: Aholla on yksi parhaista pelialueen hallinnan ja pelisilmätaidoista, Barkovin tunnistaa pehmeästä luistelusta ja pehmeistä käsistä ja Laineen tietenkin hänen laukauksestaan, tapahtuipa se sitten lämärillä tai ranteella. Laine tarvitsee hyvän pelinrakentajan vierelleen. Juuri nyt, tätä kirjoitettaessa, Laineen vierellä pelaa Kyle Connor, joka on samanlainen taivaanlahja vieruskaverina kuin Peter Stastny viime kaudella.

Mikko Rantasen supersuoritusten takana on - paitsi että hän on osa alkukauden parasta ketjua (Gabriel Landeskog, McKinnon, Rantanen) - erityisesti hänen kykynsä kaivaa kiekkoja kulmista ja laidoista isoa kokoaan hyväksikäyttäen sekä hänen harvinaisen tarkat täsmäsyötöt. Suuri syöttöpisteiden määrä ei siis johdu tehokkaista ketjukumppaneista kuin osaksi: hän osaa ruokkia poikkeuksellisella tavalla ketjukavereitaan. Tämä ja McKinnonin näyttävät ylösnousut kiekon kanssa ovat kolmikon pelin suola.

:::::::::::::::

Vastapainoksi nykyisin huipulla pelaa myös iso määrä 35-40-vuotiaita pelaajia. Tässäkin ryhmässä löytyy suomalainen superpelaaja, sillä maalivahti Pekka Rinne johtaa ensimmäisen neljänneksen jälkeen torjuntaprosentissa koko liigaa. Paras pistemies, paras maalivahti: jo on aikoihin eletty.

Paljon puhetta takavuosina herättänyt tehtyjen maalien väheneminen NHL:ssä on päättynyt ainakin toistaiseksi ja maalien määrä on kääntynyt nousuun. On vielä liian aikaista arvioida, mistä moinen johtuu. Pelaajat ovat suurempia, ulottuvampia ja painavampia ja ”peittävät kentän” aiempaa paremmin, joten tehtyjen maalien alamäki on selitettävissä mahdollisesti tällä. Toisaalta nyt kasvaneiden maalimäärien takana voi olla peli- ja luistelunopeuden kasvu.

torstai 22. marraskuuta 2018

Yhdysvaltain välivaalit: sinertävää ja haalean punertavaa

Yhdysvaltain kongressin välivaalit pidettiin 6. päivä marraskuuta 2018. Vaaleissa täytettiin kaikki 435 edustajainhuoneen (alahuone) paikkaa ja senaatin (ylähuone) sadasta paikasta 35. Vaaleissa demokraateilta odotettiin etenemistä, koska republikaaneilla oli presidentti ja yleensä ns. välivaaleissa oppositio saa etua presidenttipuolueeseen nähden.

Jo paljon ennen vaaleja mielipidetiedustelut osoittivat, että republikaanit (punaiset) pitävät senaatin ja demokraatit (siniset) ottavat haltuunsa edustajainhuoneen enemmistön. Näin kävikin, mutta ensin näytti siltä, että paikat jakautuvat siten, että republikaanit saavat odotettua enemmän ääniä ja paikkoja eli ”torjuntavoiton”. Ääntenlasku kuitenkin on jatkunut ja jatkuu edelleen. Uusintavaalit joistakin paikoista ja tarkistuslaskenta ovat tuottaneet muutoksia demokraattien hyväksi, samoin kuin viimeisten kaupunki- ja esikaupunkialueiden äänet, jotka vielä olivat laskematta.

Republikaanit hyötyivät siitä, että senaatin tällä kertaaa vaalien kohteina olleista osavaltioista suurin osa oli demokraattien hallussa. Näin republikaaneille avautui useampia kaappausmahdollisuuksia kuin demokraateille (tilanne muuttuu vastaavasti demokraattien eduksi vuoden 2020 vaaleissa). Silti republikaanit joutuivat tyytymään vain kahden paikan lisäykseen senaatissa joidenkin ennusteiden mukaisen neljän paikan sijasta. Todennäköinen paikkajako on 53 - 47 republikaaneille. Edustajanhuoneessa demokraattien voittomarginaali on kasvanut ääntenlaskennan edetessä ja tätä kirjoitettaessa tulos on 232 - 199 (kolme paikkaa ratkaisematta) demokraattien hyväksi, mikä merkitsee nelisenkymmentä lisäpaikkaa ”sinisille”.

Vielä on huomattava, että senaatin vaalien paikkalukemien sisällä demokraatit saivat huomattavan suuria äänimääriä (verrattuna edellisiin kongressivaaleihin), jotka eivät aivan realisoituneet lisäpaikkoina, mutta läheltä piti.

”Sininen aalto” (demokraattien huomattava menestyminen) näytti ainakin osittain toteutuvan välivaaleissa. Trump on harrastanut tyypillistä propagandaansa ja riemuinnut historiallisesta voitosta. Trumpin puheet eivät pidä yhtä tosiasioiden kanssa. Valitettavasti meillä Suomessakin moni menee tähän valheelliseen hehkutukseen mukaan. On niitä, jotka eivät vieläkään tiedä, että Hillary Clinton sai presidentinvaaleissa 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin Donald Trump. Myös monet ns. asiantuntijat ovat puhuneet Trumpin torjuntavoitosta näissä välivaaleissa, mutta kun lopulliset tulokset ovat pikkuhiljaa selvinneet, ovat puheet tyrehtyneet.

Prosenteissa muutos presidentinvaaleihin oli seuraava: Clinton voitti Trumpin 2,1 prosentilla äänistä, nyt välivaaleissa edustajainhuoneessa demokraatit voittivat 7 prosentin äänienemmyydellä republikaanit. Nämä ovat prosentteja, mutta voimasuhteet voidaan esittää myös äänestäjälukuina: demokraatit saivat 60 miljoonaa edustajainhuoneen vaaleissa annetuista äänistä ja 14 miljoonaa ääntä (!) enemmän senaatin vaaleissa kuin republikaanit. Edustajainhuoneen vaaleissa ero oli 5 miljoonaa ääntä demokraattien hyväksi.

Maantieteellisillä vaalipiirijaoilla temppuilun (gerrymandering = tarkoitushakuinen vaalipiirien rajaaminen/muuttelu, jonka tarkoituksena on suosia jotain tiettyä puoluetta tai ehdokasta vaaleissa) täytyy olla yksi syy vaalien tulokseen, koska demokraattien miljoonien äänien enemmistöt eivät realisoituneet paikkoina. Totta kai on muitakin syitä: esimerkiksi demokraattisenemmistöisestä 40 miljoonan asukkaan Kaliforniasta pääsee senaattiin vain samat kaksi senaattoria kuin Idahosta , jossa on vajaat 2 miljoonaa asukasta.

Äänestysaktiivisuus hipoi ennätyksiä, josta osin voidaan kiittää Trumpia, koska hän teki näistä vaaleista kansanäänestyksen presidenttiydestään. Vastustajat lähtivät liikkeelle…..

Vaalien osatuloksia tarkasteltaessa on tullut ilmi hämmästyttäviä lukuja: sekä itä- että länsirannikolla demokraatit ovat saaneet maanvyörymävoittoja.

Seuraavia presidentinvaaleja ajateltaessa demokraattien menestys on hyvin pitkälle kiinni siitä, kuka voittaa ehdokkaiden esivaalit. Riitelevää repimistä puolue ei tarvitse vaan sopivaa linjaa edustavaa ehdokasta. Mikä tuo linja on? Olen samaa mieltä niiden kanssa, jotka näkevät kaksi vaihtoehtoa: poliittista keskialuetta edustavan ehdokkaan valinnan tai sitten puolueen vasemmistoa edustavan ehdokkaan valinnan.

Osa demokraattien vahvoista nimistä on ikääntyneitä, mutta toisaalta niin on republikaanienkin todennäköinen ehdokas eli Donald Trump, joka täyttää seuraavien vaalien alla 74 vuotta. Itse en kuitenkaan olisi ihan varma Trumpin ehdokkuudesta. Hän voi heittää leikin kesken, jos huomaa valinnan mahdollisuudet pieniksi. Erityisesti talouden käänne (talous on ollut nousussa vuodesta 2009 yhteensä 113 kuukautta tähän mennessä) ja budjettialijäämät saattavat muodostua ylitsepääsemättömiksi haasteiksi Trumpin presidenttiyden jatkolle.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Digitaalisia kasvukipuja

Olemme siirtynet uuteen uljaaseen digitaaliseen aikakauteen. Työssä ollessani koin monet ”ATK:n” kehitysaskeleet aina dos-käyttöjärjestelmästä alkaen. Myönnän, että olin todella innokas uusien it-järjestelmien käyttöönottaja . Osallistuin myös aktiivisesti oppilaitosjärjestelmän kehittämistyöhön.

Muistikuvat tulivat mieleen, kun luin Hesarista Helsingin yliopiston tekemää tuoretta, vielä julkaisematonta tutkimusta, jonka mukaan digitaalisuuden kautta vaaditaan peruskoululaisilta sellaista itseohjautuvuutta, johon oppilaat tai suuri osa heistä eivät ole valmiita.

Melkoinen jytky, sillä on oletettu, että kehitys kehittyy voittopuolisesti myönteiseen suuntaan, ja digitaalisuus on tässä työssä merkittävä apuväline. Mikä siis on mennyt pieleen, vai onko mikään?

Tutkimuksessa käytiin läpi vuosien 2012 ja 2015 Pisa-tuloksia. Jo monta vuotta sitten on pantu merkille, että suomalaisoppilaiden Pisa-tulokset ovat laskeneet jopa dramaattisesti. Muistan itsekin, kun 2000-luvun vaihteessa esittelin silloisessa tehtävässäni kotikuntani opettajakunnalle Pisan loistavia tuloksia. Silloin niihin kiinnitettiin valtakunnallisesti yllättävän vähän positiivista huomiota ikään kuin tulokset olisivat olleet itsestään selviä. Vertailin tuloksia Saksassa opetustyötä tehneen sisareni kanssa. Tuohon aikaan ihastuttivat Suomen kautta maan tasaiset tulokset. Oliko Suomi oppimisen ihmemaa?

::::::::::::::

Professori, emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kommentoi em. tutkimuksen tuloksia toteamalla, että oppilailta vaaditaan sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ole kypsiä. Mikä aiheutti muutoksen?

Tutkimuksen tekijät näyttävä olevan varmoja, että syynä on opetustyön ja oppimisen digitaalisuuden lisääminen yhdistettynä nykyaikaiseen tapaan opettaa.

Pääarvostelun kohde on yhdistelmä itseohjautuvuus – digitaalisuus. Kysymys ei ole siitä, etteikö laitteita osattaisi käyttää vaan siitä, miten niiden käyttöä sovelletaan opetukseen.

Johtopäätös tuntuu olevan, että oppilaiden oma prosessori on korvattu liiaksi tietokoneen prosessorilla. Tämä on sen verran äkkiväärästi sanottu, että se kaipaa selitystä. Ajatus kulkee niin, että oppilaan tulisi ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja sitten ”prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi”, toteaa Hesarissa psykologian tohtori Aino Saarinen. Tietokoneen pitäisi siis olla oppimisen tuloksia tuottava väline. Jos näin ei ole, kritiikki kohdistuu tietokoneen keskittymistä hajottavaan vaikutukseen. Digilaitteen käytössä on liikaa huomioitavia – tai huomiota hajottavia - asioita.

Suosittu ”ilmiöoppiminen” saa kovaa kritiikkiä. Sitä sovelletaan erityisesti luonnontieteiden opetukseen. Oppilaan tulisi ilmiöoppimisessa itse selvittää, mistä opittavassa asiassa on kyse. Oppilas joutuu itsenäisesti asettamaan oppimistavoitteensa. Tämän hyvin oppilaslähtöisen metodin on todettu huonontavan oppimistuloksia. Tavoitteena ilmiöoppimisessa yhdistettynä digitaalisuuden hyväksikäyttöön alun perin oli (ja on), että se tasoittaisi oppimiseroja. Näyttää käyvän päinvastoin.

Tutkimuksen mukaan eniten heikkenivät riskiryhmien oppimistulokset (pojat, yksinhuoltajien lapset, nuoret, joilla on paljon poissaoloja, maahanmuuttajaperheiden lapset, vähävaraisten perheiden lapset ja matalan koulutustaustan äitien lapset). Johtopäätös on, että vaaditaan liian paljon liian monelta. Epäilyni on, että tässä on esimerkki nopeimpien omaksujien ehdoilla toteutettavasta opetuksesta. Se ei tietenkään ole ollut tarkoitus, mutta on johtanut tähän tulokseen.

Ovatko opetuksen järjestäjien tavoitteet liian korkealla ja liian kunnianhimoisia? Tuloksena on eriarvoistava koulu, vaikka piti käydä päinvastoin.

Oppilaiden tulisi saada paljon tukea yleensäkin kotoa, mutta varsinkin edellä kuvattujen opetusmenetelmien ollessa käytössä. Jos eroavat lapset toisistaan, sama koskee vanhempia.

Tutkimuksessa vedetään kylmä johtopäätös: peruskoulu tuottaa hyviä ja huonoja oppilaita. Suurin osa oppilaista ei asetu normaalijakauman mukaisesti keskialueelle, niin kuin on totuttu vaan painottuvat molempiin päihin.

Itse metodit eivät välttämättä ole vääriä, mutta ohjaus ja toteuttamistavat ovat vaillinaisia. Ei siis pidä luoda oppimisolosuhteita, joista oppilaat eivät selviä.

Onko kysymys vain digitaalisuuden kasvukivuista. Aika hoitaa väitteen mukaan asian. Tällekin ajattelulle löytyy puolestapuhujia, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että osaajat vievät ja muut rimpuilevat mukana eriasteisesti.

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen ihmetteli Hesarissa 19.11.2018 em. tutkimuksen tuloksia eikä hyväksynyt heikentyneiden oppimistulosten kytkentää uusiin opetusmenetelmiin. Heinosen mukaan ilmiöoppimista ei ollut lanseerattu vielä vuosina 2015-16, joihin tutkimustulokset perustuvat. Tosiasia lienee kuitenkin, että uusia menetelmiä on sovellettu jo aiemmin koko 2010-luvun ajan. Ehkäpä pääjohtajan kannattasi ottaa vakavasti kritiikki ja ainakin jatkoselvityttää asia ennen kuin kaavamaisesti puolustaa uusia opetusmenetelmiä. Nyt tulee tunne, että hän puolustaa toteutettua virkansa puolesta. Kysymyshän ei ollut murskaavasta kritiikistä vaan opetusmenetelmien räätälöinnistä erilaisille oppilastasoille.

::::::::::::::::

Mutta eikö tuo edellä kuvattu näy kaikkialla yhteiskunnassa? Yhä useampi meistä rimpuilee langattomien tai langallisten yhteyksien päässä, joissa ”opitaan omatoimisiksi”. Tämä on kai sitä ilmiöoppimista. Halutaan ihmisten kokevan keksimisen riemun (?), kun he oivaltavat, mistä jossakin palvelussa on kysymys! Tavallinen digitaalinen pankkipalvelu saattaa olla monelle vanhukselle – ja kenelle tahansa – ylivoimaista tai ainakin vaikeasti sisäistettävissä.

Se, mikä on ongelma, sitä emme välttämättä näe. Ei ihme, jos turhautuminen valtaa mielen. Osaamattomaksi tunnustautuminen digitalisoituvassa maailmassa on monille kova paikka.

Kehitys kehittyy ja on omiaan polarisoimaan ihmisten välisiä eroja uusia vempaimia käytettäessä. Jotkut ovat pelien ja muiden uusien välineiden kanssa elementissään, mutta monille muille saattaa jo pelkkä käden motoriikka tuottaa vaikeuksia. Hyppelehtivät sormet eivät tahdo osua näppäimille. Mitä silloin tehdään? Mennään pankkikonttoriin? Ehkä, mutta entä, jos sitä ei ole enää olemassakaan paikkakunnalla?

Muuttuuko yhteiskunta yhä enemmän osaavien yhteiskunnaksi? Moni kannattaa tätä, koska se lisää onnistuessaan kansantalouden kasvua. Toisaalta on nähtävissä, että kaikkien pitäminen mukana ei ole enää kaikkien mielestä prioriteetti. Uusi vastenmieliseltä tuntuva iskulause voisi kuulua: ”pidän ainakin itseni mukana”.

Nämä silmämääräiset arkihavainnot näyttävät puoltavan sitä ajatusta, että nuorena - koulussa ja koulun ulkopuolella - tietoteknisten valmiuksien oppiminen on eräänlainen vakuutus tulevaisuudessa selviämistä varten. Kaikesta huolimatta.

Osaamiserot heijastuvat ansaintakenteessa entistä enemmän. Hyvinvointiyhteiskunnassa sentään pyritään ehkäisemään syntyviä ongelmia, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa republikaaninen opetusministeri Betsy DeVos tuntuu lisäävän eroavaisuuksia oppilasryhmien välillä, jotka jo muutoinkin ovat suurenemassa. DeVos suosii yksityisiä kouluja julkisten kustannuksella mm. sallimalla oppilaiden pääsyn yksityisiin kouluihin valtion tuella. Julkiset koulut jäävät vaatimattomien opintosaavutusten opinahjoiksi.

PS

Ilmiöoppiminen ja digitalisaatio ovat herättäneet paljon keskustelua. Mitä enemmän on tullut tietoa, sitä monitahoisemmalta problematiikka on alkanut vaikuttaa.

Sellainen käsitys on jäänyt, että koulussa kysymys on ikivanhasta asiasta, opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta. Vanha iskulauseeni on, että ”opettaja opettaa ja oppilaat oppii”. Tällaisenaan määritelmä ei tietenkään riitä, vaikka tietty auktoriteetti opettajalla täytyykin olla. ”Ilmiöoppimisessa” on hyvä tarkoitusperä, sillä pänttääminen ei ole suosiossa. Liian lepsu ote johtaa kuitenkin monien kohdalla lintsaamiseen, jos motivaatio ei ole kohdallaan.

Ilmiöoppiminen kuuluu oppilaslähtöisiin oppimismenetelmiin, joiden tarkoitus on vähentää opettajan auktoriteettia opetuksessa. Osalle oppilaista sopii selvästi paremmin tiivistetyt sisältöpaketit oppikirjoissa. Muu osaaminen rakennetaan sitten perinteisen, sisäistetyn aineiston päälle.

Miltei huomaamatta tämä ajattelu itseohjautuvuudesta on levinnyt läpi oppilaitosverkon. Vaikeudet ammattiopetuksessa kertovat samasta asiasta: heikoimmat oppilaat joutuvat liian lujille.

Toisaalta motivoituneille oppilaille ilmiöoppiminen on omiaan. Ongelmana on, että syntyy isoja eroja oppilaiden välillä suhtautumisessa (itse)annettuun tehtävään. Opettajalta vaaditaan viitseliäisyyttä, että hän näkee vaivaa oikeiden kysymyksenasettelujen tukemisessa. Epäilen, että monien opettajien on vaikea sopeutua uuteen rooliin.

Kysymys on opettajan kohdalla pedagogisesta taitolajista. Opetus/ohjaustyössä tarvitaan oppilaskohtaista räätälöintiä, joka ei ryhmässä ole helppoa, kun oppilaiden erilaiset taustat joudutaan huomioimaan. Koko nettimaailma on ohjaamassa tiedon hankintaa itseohjautuvuuteen, ei siihen tarvita viranomaispäätöstä.

Kun osa asiaa tuntevista kieltää Pisa-tulosten putoamisen yhteyden digitaalisuuteen ja ilmiöoppimiseen, täytyy syiden löytyä osaltaan ympäröivistä olosuhteista. Oppimista tapahtuu koulun lisäksi niin monitahoisesti, että sitä ei ole pystytty analysoimaan riittävästi. Ilmiöoppiminen on paljon vanhempi ilmiö kuin mitä käyttöönottovuosi (2016) Suomen kouluissa kertoo. Nykyisessä infomyrskyssä sitä tapahtuu koko ajan. Vaatii huomattavan vahvaa keskittymiskykyä priorisoida tähdelliset asiat.

Tyypillistä on myös itsesyytökset vaikeuksia kohdattaessa. On syytä panna merkille, että myös muissa kehittyneissä maissa oppimisympäristöt ovat turbulenssissa. Myös muualla Pisa-tulokset ovat pudonneet, joten on vielä paljon selvittämättömiä asioita.

:::::::::::::::::

Huomaan näissä blogikirjoituksissani harjoittelevani koko ajan ilmiöoppimista. Pohjalla on elämänkokemus, jota pitää koko ajan täydentää ulkoisista lähteistä.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Haave yhtenäisestä Euroopasta ja Euraasiasta

Tutustuin kirjamessuilla Le Monde diplomatiquen suomenkieliseen koosteeseen, joka ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Jo oli aikakin: ”diplo” ilmestyy nyt 28 kielellä. Samassa yhteydessä tulee myös valikoima Novaja Gazetan artikkeleita, joka on viimeisiä riippumattomia sanomalehtiä Venäjällä.

Poimin uusimmasta lehdestä mielenkiintoisen artikkelin, joka käsittelee lyhytaikaista – kylmän sodan jälkeistä - Venäjän pyrkimystä rakentaa 1980-luvun lopulla Euroopan ja Euraasian käsittävä valtiojärjestelmä. Ei mennyt ihan niin kuin toiveissa oli. Voidaan kyllä kysyä olisiko ajatuksella ollut kantoa paremmissakaan olosuhteissa. Venäjällä oli kuitenkin jonkinasteinen pakko tuossa vaiheessa miettiä, mikä yhteistyön linja valitaan. Tässä mielessä aitoakin pyrkimystä löytää ratkaisu oli, eikä lännessäkään suhtauduttu yksioikoisen kielteisesti syntyneeseen tilanteeseen.

Nyt esillä oleva artikkeli on Helene Richardin laatima ja Heikki Jäntin suomentama. Erittelen sitä ohessa ja esitän omat näkemykseni tilaisuuden tullen.

Mihail Gorbatsov kuului Venäjän sisäisessä vastakkainasettelussa Pietari Suuren länsimaista perinnettä vaalivaan suuntaukseen. Slavofiilit valitsivat toisen tien, jota olemme nyt – hiukan yksinkertaistavasti tulkiten – todistamassa.

Gorbatsov käsittääkseni aivan aidosti pyrki yhteyteen lännen kanssa. Jos tämä olisi toteutunut olisi jäykkä blokkipolitiikka saattanut väistyä tai ainakin lieventyä. On tärkeää pohtia Venäjän nykytilanteen ja noiden hukattuja mahdollisuuksia sisältäneiden aikojen keskinäistä logiikkaa.

Ronald Reagan ja Mihail Gorbatsov pääsivät yksituumaisuuteen ydinaseiden rajoittamisesta keskinäisissä neuvotteluissaan 1985-87. Gorbatsov teki jopa yksipuolisia myönnytyksiä päästäkseen eroon suuresta osasta neuvostotaloutta rasittavista asevarustelumenoista. Tämän vaiheen jälkeen mahdollistui lännen ja idän lähentyminen rakentavalla tavalla.

Euroopan yhtenäisyyden tavoittelulla on oma historiansa. ”Eurooppalaisten yhteistä kotia” oli harkinnut jo Charles de Gaulle (joka tapahtui sloganilla ”Atlantista Uralille”). Hän tarkoitti supersuurvaltaholhouksesta vapaata kansakuntien Eurooppaa. De Gaullen ajatteluun kuului myös, että Venäjä olisi luopunut kommunismista, jota Ranskan presidentti piti ”ohimenevänä hullutuksena”. Tuon aikaisessa ilmapiirissä ja vastakkainasettelussa Neuvostoliitto ei ottanut ehdotusta tietenkään vakavasti.

Pelkästään aidosta pyrkimyksestä luoda yhtenäinen Eurooppa ei ollut kysymys. Venäjän puolelta strategisena ja taktisena päämääränä oli myös heikentää Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan välistä sidettä, joten puhtaasta rauhanvoittelusta ei ollut kysymys. Tietenkin taustalla vaikutti myös Neuvostoliiton talouden heikentyminen.

Samaan aikaan poliittisella tasolla Gorbatsov rohkaisi uudistajia ja puhui myötämielisesti kansakuntien itsemääräämisoikeuksien puolesta koskien myös Itä-Eurooppaa, kunnes - kuten tiedetään - vanhat patoumat murtuivat ja alkoi vyöry kohti itäisen blokin purkautumista.

Gorbatsov ei ollut yksin puolustamassa paneurooppalaista vaihtoehtoa: Vaclav Havel vaati molempien sotilasliittojen purkamista. Hän vaati myös vieraiden joukkojen vetämistä Keski-Euroopasta. Esitettiin myös vaatimus puolueettomasta yhdistyneestä Saksasta, joka ärsytti Helmut Kohlia.

Sosialistisen järjestelmän purku alkoi 1990-luvun vaihteessa. Länsi-Euroopan johtajat suunnittelivat uutta suurta Eurooppaa, joka olisi itsenäisempi suhteessa Yhdysvaltoihin, vaikka kannattivatkin pysymistä Natossa. Francois Mitterand kannatti yhtenäisen Saksan liittämistä eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään, johon jätettäisiin paikka myöskin Venäjälle. Myös Margaret Thatcher kannatti ajatusta ml. sitä, että Neuvostoliitto liitetään järjestelmään myöhemmin.

Sitten tapahtui jotain sellaista, josta kiistellään vieläkin. Helmut Kohlilla oli kiire liittää Itä-Saksa läntiseen Saksaan. Näin tapahtuikin, kun se suostui maksamaan kaliin laskun neuvostojoukkojen vetäytymisen kustannuksista (Yhdysvaltojen kieltäytyessä). Samaan aikaan G7-kokous ei luvannut Gorbatsoville taloudellista apua, jota tämä olisi kipeästi tarvinnut.

Lännestä annettiin suullisia lupauksia, ettei Nato laajene itään. Ne eivät paljon painaneet, kun Neuvostoliiton romahtaessa joulukuussa 1991 Itä-Euroopan valtiot liittyivät yksi toisensa jälkeen Natoon. Mm. Mitterandia ei miellyttänyt Itä-Euroopan valtioiden ryntääminen Natoon. Ehkä tunnetuin niistä amerikkalaisista, jotka vastustivat Naton laajenemista Venäjän rajoille oli George F. Kennan (1904-2005) , Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeisen turvallisuuspolitiikan kummisetä. Policy of Containment, Neuvostoliiton laajentumista torjumaan tarkoitettu patoamispolitiikka, oli Kennanin järkeilemä. Nyt tämä sama mies pitkällä kokemuksellaan vastusti Naton laajentumista. Hän piti tehtyä päätöstä jopa ”Amerikan sodanjälkeisen politiikan kohtalokkaimpana virheenä”.

Kennan oli varma, että laajentumispäätös haittaa Venäjän demokratisoitumiskehitystä ja tuo takaisin kylmän sodan ilmapiirin. Venäjä – Kennanin mukaan – tulee pitämään Naton laajentumista sotilaallisena toimenpiteenä. Hänen etukäteen esittämänsä arviot osuivat hyvin täsmällisesti kohdalleen.

Silmiin pistävää noina aikoina oli Venäjän vaisuus intressiensä puolustamisessa. Tällä on yhteys Venäjän tuolloiseen heikkouden tilaan. Boris Jeltsin jopa puhui Venäjän Natoon liittymisen puolesta pitkällä aikavälillä.

Naton interventio entiseen Jugoslaviaan vuonna 1999 on yksi ratkaiseva käänne lännen ja idän heikkenevien suhteiden käynnistymisessä. Venäjä oli Balkanilla voimaton puuttumaan lännen väliintuloon muutoin kuin retorisesti. Idea yhtenäisestä Euroopasta alkoi ajautua haaksirikkoon – tosin hitaasti.

Omat muistikuvani amerikkalaisten interventiosta perustuivat syntyneeseen humanitääriseen hätään, ja näin ajateltuna USA:lla olikin jokin oikeutus puuttua tilanteeseen. Venäjä taas veti jo tuolloin periaatetta, että kunkin valtion pitää hoitaa alueensa konfliktit itsenäisesti suurvaltojen puuttumatta asioiden kulkuun. Tähän voidaan esittää vasta-argumentti, että Venäjä itse ei noudattanut omaa periaatettaan esimerkiksi Ukrainassa eikä Syyriassa.

:::::::::::::::::

Yleensä Vladimir Putinin valtaantulon vuonna 2000 on katsottu aiheuttaneen välien kylmenemisen idän ja lännen välillä, mutta vielä ensimmäisellä kaudellaan Putin oli sovinnollinen ehdottaen mm. terrorismin vastaista liittoumaa WTC-tornien tuhon jälkeen ja vielä vuonna 2009 Euroopan turvallisuussopimusta.

Yhdysvallat kuitenkin vastasi sanomalla irti Bresnevin ja Nixonin sopiman ballististen ohjusten torjuntasopimuksen. Putin arvosteli jyrkästi USA:n toimia voimakkaasti. Venäjä puolestaan lähetti joukkojaan Etelä-Ossetiaan vuonna 2008. Käsittääkseni noina vuosina olisi vielä ollut mahdollisuus päästä sopuun, mutta Venäjän kannalta esteenä oli, että länsi pyrki epäsuorasti Naton laajentumiseen Kaukasukselle. Lännen mielestä taas Venäjän interventio samalla alueella oli vihamielinen toimi.

Paneurooppa-ajatuksen hiipuminen liittyi oleellisesti Venäjän hakeutumisen yhteistyöhön sen eteläpuolella sijaitsevien entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Kohtalokas välirikko lännen kanssa seurasi Krimin valtauksesta. Gorbatsovin visio oli kuollut.

Minulle on jäänyt käsitys, että konflikti Ukrainassa olisi voitu välttää, jos molemmin puolin olisi jatkettu vuoropuhelua. Nyt tilanteen annettiin ajautua välirikkoon. Toisen osapuolen tarkoitusperiin liitetyt epäilyt (Venäjän puolelta pelko, että Nato laajenee Ukrainaan ja länsi piirittää Venäjää, lännen puolelta Ukrainan ja Krimin oikeusvaltioperiaatteiden räikeä rikkominen) tuhosivat sopuun pääsyn.

Onko Euraasian ja Euroopan unionin liitto vielä realistinen ajatus? Juuri nyt sille ei näytä avautuvan mitään mahdollisuutta. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet Aasiassa ja Tyynenmeren alueella, Lähi-idässä ja Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat osaltaan sotkeneet aiempia suhdekuvioita. Haurastunut Eurooppa ei ole enää niin tärkeä Venäjän kannalta kuin se oli aiemmin. Samaan aikaan Euroopan valtioiden suhde Venäjään on heterogenisoitunut. Monet Euroopan valtiot haluaisivat irtautua Venäjän vastaista pakotteista ja Venäjä puolestaan käyttää tilannetta hyväkseen luodakseen eripuraa lännen keskinäisiin suhteisiin.

Se versio kylmästä sodasta, mikä nyt vallitsee, ehkäisee tehokkaasti yhteistoiminnan Venäjän ja lännen (Euroopan) välillä. Moskova on hakenut sen sijaan omaa suurvaltastatusta ja on siinä kohtuullisesti onnistunut.

Koska Venäjä ei päässyt lähentymään länttä, on se ylpeänä korostanut omaa kristillisen perinteen kantajan roolia degeneroituneen lännen sijasta – oikeutetustiko? Tuskinpa kuitenkaan.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Meidän suurisuiden kesken

Hesarissa (14.11.2018) Merkintöjä -palstalla (”Kumpi on suurin, Ali vai Trump”) Kari Huhta vertailee osin kieli poskessa Muhammad Alia ja Donald Trumpia: kumpi on suurempi suurisuu?

Seurasin aikanaan suurella jännityksellä silloisen Cassius Clayn nousua nyrkkeilyn raskaansarjan huipulle. Huhdan näkökulma on melko kapea-alainen, lähinnä tosiaankin suurisuisuuden vertailua Trumpin kanssa. Jotenkin asennoidun niin, että Alin yhteiskunnallinen merkitys on vakavammin otettavissa kuin konsanaan Trumpin. Eikä tässä vertailussa ole kysymys siitä kummalla oli suurempi suu.

Oleellisen aspektin – taistelun mustien asian puolesta – Huhta sivuuttaa täysin. Juuri se loi sisällön Clayn/Alin suurille puheille. Hän rinnasti itsensä rotunsa puolesta kamppailuun ja pani koko elämänsä vaakalaudalle oikeana pitämänsä asian puolesta.

::::::::::::::::

Minulle ja vähän vanhemmalle serkulleni Markulle Cassius Clay oli läpimurron tehdessään ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Serkkuni ja minun penkkiurheilija-arvioissamme hän liittyi parivaljakkoon Ingemar Johansson-Floyd Patterson, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Seurasimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella, hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan, ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti.

Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päällehuutamisella: hän huusi kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi pähkinä purtavaksi.

Onko Trumpilla sama haaste? Siis että häntä ei oteta tietyissä piireissä vakavasti. Ehkä, ehkä tässä on joku yhtymäkohta, vaikka sitä on vaikeaa todistaa. Trump aiheuttaa omilla toimenpiteillään ja katteettomilla salaliittoepäilyillään arvostelujen kohdistumisen itseensä.

Oliko ”Louisvillen suurisuu” (The Louisville Lip) noina 1960-luvun alkuvuosina tiedostava mustan rodun esitaistelija? Hänen yhteytensä kansalaisoikeusliikkeeseen ja mustiin muslimeihin alkoivat jo vuonna 1962. Silloin hän tapasi mustien muslimien suurhahmot Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n. Tosin varhainen herääminen todellisuuteen tapahtui ehkä jo silloin, kun hän palasi Rooman olympiakisoista vuonna 1960 kultamitali kaulassa ja alkuhuuman mentyä ohi havaitsi olevansa ”vain” rotunsa edustaja, jota syrjittiin kaupoissa, ravintoloissa, julkisilla paikoilla. Kultamitali lensi jokeen.

Sonny Listonia vastaan käymänsä ensimmäisen MM-ottelun jälkeen hän piut paut välitti haastattelijoista, vaan vaati kehässä paikalle Sam Cookea, kansalaisoikeusliikkeen hymnin (”A Change Is Gonna Come”) luojaa. Tässä tilanteessa hän jo tunnusti selvästi velkansa mustien liikkeelle.

Jos vertailukohdaksi otetaan Trump niin kenen etuja presidentti ajaa? Ruostevyöhykkeen jyrän alle jääneiden teollisuustyöntekijöiden asiaa? Enpä usko. Hänen intressinsä tuntuvat olevan itsensä kaltaisten ihmisten edunvalvonnassa.

:::::::::::::::::::

Epäily kuitenkin eli: oliko Clay vain showpelle, jonka suun lopulta tukkisi joku nyrkkeilijä? Todellisuus paljastui pian. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina hän kerrytti raivoa, jonka sitten 1960-luvun puolessa välissä purki itsestään ulos. Clay liittyi mustiin muslimeihin (Nation of Islam) ja luopui ”orjanimestään” Cassius Clay pian Liston-ottelujen jälkeen. Monet hänen vastustajansa (Floyd Patterson, Ernie Terrel….) eivät hyväksyneet nimenmuutosta, vaan nimittivät häntä edelleen Clayksi, joka sai Alin raivoihinsa.

Tässä ei ole mahdollista käydä syvällisemmin läpi 1960-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitoja ja kansakuntaa repivää taistelua kansalaisoikeusliikkeen puolesta ja vastaan. Ali pyrki sovittamaan näkemyksensä Martin Luther Kingin rauhanomaisempaan ja militantin Mustat pantterit -puolueen aseellisen toimintaan.

Kun lopulta kaikki oli ohi, tapahtui kuitenkin muutos, jossa Kingin sanoma pääsi voitolle. Ei voitu ajatella, että repivä riita ja katujen väkivalta voisi jatkua loputtomiin. Lyndon B. Johnsonin kansalaisoikeuslait ja sota köyhyyttä vastaan käynnistivät uuden aikakauden. Alkoi kehitys, jolla oli dramaattiset vaikutukset amerikkalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvulle tultaessa: mustat valkoiset ja keltaiset sopivat kaikki samoihin ravintoloihin ja samoihin TV:n sarjafilmeihin!

Entä tänä päivänä? Trump on asettunut toiselle puolelle barrikadia Aliin nähden ja puolustaa valkoisen enemmistön asiaa. Hän on palauttamassa rotujen välistä asetelmaa kymmeniä vuosien takaiseen aikaan.

::::::::::::

Vietnamiin Ali ei suostunut lähtemään ja siitä tuli hänen uransa ja elämänsä koetinkivi. Hän sai vankeustuomion. Hänestä tuli pilkan kohde, mutta tämänkin taistelun hän voitti. Saamastaan viiden vuoden tuomiosta hän selvisi sitä kärsimättä. Korkeimmassa oikeudessa ”keksittiin” uskomaton tekninen temppu, jolla Alin vapauttamiselle luotiin edellytykset.

:::::::::::::::::::::

Ali ei ollut helppo ihminen. Hänen luonteenpiirteissään oli julmuuden elementti, jota hän ei pystynyt kätkemään, ehkei halunnutkaan. Hän oli iskukykyisimmillään ollessaan henkisellä barrikadilla valmiina puolustamaan oikeiksi kokemiaan asioita. Alin tunnusmerkkejä olivat käsi- ja jalkanopeus kehässä ja supliikin nopeus kehän ulkopuolella. Joskus häijyimmillään hän yhdisti nämä asiat – mielestäni vastenmielisellä tavalla - kehässä ja kohteli kaltoin verbaalisesti vastustajaansa.

Ulkokohtaisesti yhtymäkohtia voi löytää Donald Trumpiin. Luonteenpiirteet ovat kuitenkin vain yksi puoli ihmisestä. Jälleen kohottaisin esimerkiksi Alin nousun altavastaajan asemasta oman rotunsa esitaistelijaksi, joka ei tuntenut armoa, jos joku yritti vähänkin painaa häntä alaspäin.

Alilla oli kyky menestyä väittelyissä. Aluksi puheet olivat lähinnä rimpsu mainoslauseita ja itse sepitettyjä runoja, mutta, kun tieto ja kokemus karttuivat, hän pystyi taistelemaan tasapäisesti kokeneiden toimittajien monesti aggressiivisessa sanallisessa ilotulituksessa. Vaikka nyrkkeilykehissä on nähty älykköjä, ei oikeastaan kukaan toinen ole pystynyt esittämään sellaista verbaalista teatteria kuin Ali kehän ulkopuolella. Ei Ali ollut Martin Luther King, eikä hän ollut Malcolm X. Heidän yhteiskunnallinen ja poliittinen kokemuksensa olivat ylivertaisia, mutta Ali pystyi yhdistämään erilaisia elementtejä urallaan ja elämässään, jotka nostivat hänet eräässä vaiheessa ehkä maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Maine levisi läntisestä maailmasta Aasian ja arabimaailman kautta tundroille ja Afrikan viidakoihin saakka, mihin tahansa.

Trumpia ja Alia voidaan verrata debatoijina, mutta Alille oli suotu yksi iso lahja, huumorin lahja, jota - herra paratkoon - Trumpilta on vaikea löytää.

Amerikkalaiset rakastavat tällaisia ilmiöitä. Ali oli suurisuu, jonka toivottiin tukkivan suunsa, hän oli Vietnamin sodan raukkamaiseksi pilkattu aseistakieltäytyjä ja hän oli mustan rodun epäilyksen alainen pappi, mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Hänestä tuli kansallissankari. Hän käänsi kaikki asiat vuosien varrella edukseen yhtä lukuun ottamatta. Hän sairastui Parkinsonin tautiin, joka pysäytti sekä supliikin että fyysisen liikkeen, mutta ei ajatuksen voimaa.

Ei voi ajatella suurempaa kunnianosoitusta kuin Atlantan kisojen olympiatulen sytyttäminen vuonna 1996, mutta sekin kunnia lankesi Alille. Vanha tutiseva Parkinson-potilas siinä taisteli korkeimman kilvoittelun ja paremman maailman symbolina. Viimeistään nyt hän sai ansaitun arvostuksen olympialaisesta kultamitalistaan.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Luvassa jääkylmää sotaa

Tiedotusvälineissä on tiheään käsitelty ilmaliikenteen gps-paikannuksen laajaa häiriötä Trident Juncture -sotaharjoitusten yhteydessä. Kuka tämän takana onkin, on erittäin tärkeää, että tekijätaho selvitetään ja pyritään varmistumaan, ettei koettu toistu.

Valitettavasti edellä esitetty toive ei käytännössä johtane mihinkään ratkaisuihin, koska tekijä ei jäänyt kiinni verekseltään. Merkittävin epäilty - ja itse asiassa ainoa epäilty – on Venäjä.

Sinänsä se, että Venäjä on kieltänyt olevansa syyllinen on täysin odotettua. Dmitri Peskovin kommentti kuului, että Kreml ei ole tietoinen häirinnästä. Saivarrellen tästä voi vetää johtopäätöksen, että häirintä voi olla hyvin Venäjä-peräistä, mutta Kreml ei siitä tiedä. Ei Putinkaan ihan jokaisesta yksityiskohdasta määrää, vaikka kupletin juoni on toteutettu hänen hengessään. Olisi yllätys, jos Venäjä ilmoittaisi jonkin verukkeen kautta, että he olivat syyllisiä tapahtumaan.

Suomalaiset poliitikot ovat pyrkineet olemaan suorapuheisia arvioissaan. Sekä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen että pääministeri Juha Sipilä ovat pitäneet tapausta vakavana ja ”ilmatilan loukkaukseen rinnastettavana”. Sipilä on leimannut Venäjän epäilynalaiseksi. Presidentti ei nimennyt omassa lausunnossaan todennäköistä syyllistä.

Oliko siviililiikenteen onnettomuusvaara olemassa? Trafin ilmailujohtajan Pekka Hentun mukaan Suomessa ei ole lentoturvallisuuden kannalta syytä huoleen oheisten kaltaisten tapausten johdosta. On monia varmistuskeinoja, joilla onnettomuusvaara eliminoidaan. Tämä tyyppisiä häirintätapauksia on varmaankin ollut tuhkatiheään sotaharjoitusten yhteydessä.

Itse sijoittaisin häirintäepisodin kansainvälisten jännitteiden koko kuvaan. Suomi on nykyisellään osa kansainvälistä jännitteistä rauhantilaa. Se on ollut Nato-kumppanuutta jatkuvasti syventämällä tietoisesti luomassa syntynyttä tilannetta eli olemme nyt osa suurvaltojen vastakkainasettelua.

Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu on muun muassa kritisoinut juuri päättynyttä harjoitusta toteamalla, että harjoituksia järjestetään yhä lähempänä Venäjän rajoja. Vastaavasti Venäjä on järjestänyt jättimäisiä harjoituksia Itämeren alueella ja sen lähituntumassa. Venäjältä on monta kertaa todettu, että he vastaavat lännen toimiin tehostamalla omia toimenpiteitään.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Tekopyhyys ei auta. Kun on lähdetty mukaan jännityksen lisäämiskilpailuun, on siitä ilmeisen vaikea irtautua, eikä siihen edes pyritä. Voidaan olettaa, että Venäjä tiivistää vastatoimia nykyisestään ja pyrkii omalta osaltaan kiihdyttämään varustelua Itämeren alueella.

Valitsemamme tie näyttää vakaalta ja harkitusti valitulta ja laskelma perustunee siihen, että viime kädessä Nato tukee meitä vaikkemme olisikaan kirjaimellisesti mukana sotilasliitossa.

Mikä neuvoksi? Aivan ilmeisesti jännityksen lieventämisen pitäisi lähteä liikkeelle Venäjän ja Yhdysvaltain johtajien tapaamisista ja perustua todellisiin – ei propagandakeskeisiin – neuvotteluihin. Kaikki muu tuntuu jonninjoutavalta näpertelyltä. Venäjä ja USA ovat ajautuneet ansaan, jossa eri osapuolien jyrkkyys ja keskinäinen polarisaatio ei hevillä anna mahdollisuutta avata lukkiutunutta tilannetta esimerkiksi Ukrainaa ja Krimiä koskien.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Yksittäisistä valheista totuuden vastaiseen kulttuuriin

Olemme tottuneet siihen, että Donald Trump harrastaa totuudenvastaisia puheita leimatessaan vastustajansa epäkelvoiksi, epäisänmaallisiksi tai muuten vain vastenmielisiksi.

Pahinta tuossa edellä olevassa lauseessa on sana ”tottuneet”. Se nimittäin kertoo, että on syntynyt tilanne, jossa - yksittäisten lipsahdusten sijasta - vallitsee kokonainen totuudenvastaisten puheiden kulttuuri. Mikä on muuttunut? Onhan aiemminkin harrastettu esimerkiksi vaalikamppailujen yhteydessä mustamaalausta, muunnellun totuuden politiikkaa tai suoranaisia valheita. On syytä käydä läpi asiaa tarkemmin.

Olemme nyt toisenlaisessa mediaympäristössä kuin aiemmin, sillä käytössä on netti ja sen myötä tulleet uudet totuudenvastaisten puheiden ja kirjoitusten säännöt. ”Valemedia” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vain esimerkkejä uusista käytänteistä, jotka meidän - joidenkin tahojen mukaan - pitäisi omaksua tottumuksina.

Räikeitä totuuden väärentämisiä edustavat esimerkiksi kuvien manipulointi (virkaanastujaisten yleisömäärä ja juuri pidetyn lehdistötilaisuuden muka väkivalta).

Edes Trumpin kiihkokannattajien ei pitäisi pitää valehtelua tai muunneltua totuutta asiaan kuuluvana. Näin kuitenkin näyttää tapahtuvan.

Vaikuttaa siltä, että tällainen ”itseensä kohdistuva korruptio” (hyvityksen tai omantunnon rauhan saamisen nimissä harrastettava valehtelu) on aihe, johon suhtaudutaan oikeistossa suurpiirteisesti ja jopa hauskana pikkupiirteenä, jota ei kannata ottaa kirjaimellisesti.

Presidentille on hyväksytty jotain sellaista, joka muilta on kielletty. Vielä pahempaa tapahtuu, jos omaksutaan presidentin halvimmatkin tviitit totena. On nimittäin tullut esille lukuisia esimerkkejä, joissa presidentin kannattajat ovat ottaneet tosissaan presidentin vihapuheet ja ryhtyneet toteuttamaan niitä oman käden oikeudella.

Yksi tapa suhtautua Trumpiin on sivuuttaa hänen puheensa ja tekonsa välinpitämättömästi: ”tämähän on jo nähty”. Vielä voidaan väittää, että muutkin valehtelevat: ei pidä mennä syyllistämään yhtä ohi suunsa puhujaa. Tämä on ns. tasapuolisuussyndrooma, jossa presidentin kelvoton käytös kompromettoidaan muidenkin väitetyllä kelvottomuudella.

Sitten ovat vielä himoanalysoijat, jotka yrittävät muokata todellisuutta saadakseen toteutuneet viestittelyt näyttämään presidentin aseman arvoisilta. He eivät voi sisäistää presidenttiä kohtaan tuntemaansa myötähäpeää, niinpä presidentin käytökselle yritetään löytää järkiperusteita, vaikka siinä ei niitä olisikaan.

Presidentin tavassa harrastaa pikkunäppärää taktista liioittelua (ensin pyydetään mahdottomia ja sitten armeliaasti tyydytään vähempään) alkaa olla astian makua. Kerran sen voi tehdä, mutta….

Opportunistista näkemystä ei sovi unohtaa. Presidentti saa tehdä mitä tahansa, kunhan ajaa ”meidän” etujamme. Tarkoitus pyhittää keinot.

Tunteita ei tietenkään sovi unohtaa. Tämän selitysmallin mukaan ”Trump antaa äänen ihmisten tunteille”. Annetaan siis ymmärtää, että Trump on keksinyt erinomaisen patenttilääkkeen ihmisten tunteiden hallitsemiseen. Veikkaan, että tässäkin on kysymys lähinnä retoriikasta, mutta sillähän voi kääntää ihmisten huomion pois ikävistä asioista. Tunteiden hallintaa sekin!

Vielä on yksi iso ryhmä: toivonsa menettäneet, voisi kai sanoa turtuneet. He lähtevät siitä, että Trumpille ei voi tällä erää mitään. Palataan vaaleissa asiaan!

Saska Saarikoski toteaa HS:n kolumnissa (11.11.2018) ”Trumpin draama jatkuu: rakkautta vai raketteja?”, että Trump on tehnyt itsestään ja presidenttiydestään fiktiota, ja että aikanaan kaikki päättyy, kuten TV-sarjat: ihmiset kyllästyvät. Hän saattaa olla oikeassa.

Yritän vielä pohtia trumpilaisen totuuden vastaisen puhumisen luonnetta ja vertaan hänen tuoretta räikeää vaalimainostaan pakolaiskaravaanin kautta tulleesta rikollisesta Lyndon B. Johnsonin kuuluisaan Daisy-mainokseen vuodelta 1964. Kahden aikakauden totuuskäsityksellä on eroa!

Esittelen seuraavassa molemmat mainokset:

Johtavat amerikkalaiset televisiokanavat kieltäytyivät näyttämästä trumpilaista vaalimainosta, jonka mukaan demokraatteja syytettiin kaksi poliisia tappaneen meksikolaisen Luis Bracamontesin päästämisestä maahan. Mainoksessa Bracamontes yhdistetitin etelästä lähestyvään pakolaiskaravaaniin. Tosiasiassa Bracamontes oli kyllä päässyt maahan laittomasti Bill Clintonin aikana, mutta hänet karkotettiin toistuvasti sekä Clintonin että George W. Bushin aikana.

Mainoksessa annettiin tahallisesti kuva, että demokraatit ovat aiheuttaneet murhamiehen päästämisen maahan.

Tätä räikeää vaalimainosta on yritetty miedontaa vertaamalla sitä demokraatti Lyndon B. Johnsonin ravisuttavaan vaalimainokseen vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä. Mainoksessa esiintyy pikkuinen Daisy-tyttö, jota käytetään hyväksi republikaani Barrry Goldwaterin vastaisessa kampanjassa. On väitetty, että mainoksessa esitetty ydinsodalla uhkaaminen tehosi moniin äänestäjiin, vaikka mainosta ei sattuneesta syystä näytetty kuin kerran (7.9 1964). Johnsonia syytettiin jo mainoksen lanseerauksen aikaan äänestäjien pelottelusta. Hän voitti kuitenkin vaalit maanvyörymäenemmistöllä.

Mutta ehkäpä on syytä tarkastella vähän tarkemmin tuon mainoksen taustoja.

Mainos on seuraavanlainen: kolmevuotias Daisy-tyttö nyppii niityllä terälehtiä kädessään pitämästään kukasta laskien samalla ykkösestä yhdeksään (välillä hellyttävästi sekoillen luvuissa). Kun Daisy on päässyt yhdeksään kamera zoomaa hänen silmäänsä tytön katsoessa suoraan kameraan ja samalla taustaääni kalsealla äänellä lukee aikaa ydinräjäytykseen: kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän……. Nolla laukaisee ydinlatauksen. Seuraa räjähdys ja leimahdus, joka on lainattu mainokseen todella tehdystä ydinräjäytyksestä (ydinkokeesta). Taustalla kuuluu Lyndon B. Johnsonin ääni, joka varoittaa ydinsodasta. Mainoksessa ei mainita nimeltä Goldwateria nimellä, mutta se päättyy mainosäänen lausahdukseen: ”Vote for President Johnson on November 3. The stakes are too high for you to stay home”.

Kysymys on yhdestä mainoshistorian ristiriitaisimmista mainoksista. Mistä Johnsonin koneisto sai aiheen hätkähdyttävään mainokseen? Ei savua ilman tulta; sotaisa Goldwater itse oli vaalinkampanjan aikana antanut aineksia kyseiseen mainokseen. Johnsonin puhuessa Vietnamista vetäytymisetä (mikä ei toteutunut) äärioikeistolainen Goldwater oli sodan kannattaja ja jopa ehdotti ydinaseen käyttöä, ”jos se on tarpeellista”. Goldwater myös vihjaisi ydinaseen käyttöön toteamalla ”by one impulse act you could press a button and wipe out 300 milloin people before sundown”.

Voimme siis todeta eron näiden kahden esimerkin osalta. Trumpin propaganda on karkeaa valehtelua perustuen siihen, että kannattajat eivät aseta kyseenalaiseksi vähintäänkin arveluttavaa vaalimainosta. Trumpin vaalikoneisto meni kuitenkin liian pitkälle ja mainos vedettiin pois.

Trumpin mainokseen verrattuna Johnsonilla oli syynsä – joskaan ei hyväksyttäviä syitä – julkistaa mainos johtuen Goldwaterin erittäin aggressiivisesta vaalikampanjasta ja ydinsodalla uhoamisesta, jota seurasin itsekin koulupoikana.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Venäjän ystävät, tosiystävät ja…. (Osa 2)

Marko Junkkari ja Tommi Nieminen ovat kirjoittaneet laajan artikkelin ”Venäjän ystävät” Helsingin Sanomiin 3.11.2018. Artikkelin ystäväkohderyhmä ovat suomalaiset kansanedustajat.

Seuraava teksti on artikkelia koskevan arvioni toinen osa.

Olen velkaa oman näkemykseni tässä Venäjän ystävät -asiassa. Ulkopoliittisesta linjasta puhuminen näinä aikoina on aina vähän yksioikoista. Kysymys on kansainvälisten suhteiden keskellä luovimisesta. Pitäisin kuitenkin jonkinlaisena tukipilarina Paasikiven linjaa, josta tulee tietty jykevä pitkän linjan historianäkemys, mutta myös tunnusteleva varovaisuus. Toiseksi nostaisin – vaikka aikaperspektiivi onkin kovin lyhyt – Sauli Niinistön, joka on koko presidenttikauden ajan varonut hätäisiä johtopäätöksiä. Kritisoin kuitenkin häntä linjasta, joka on vienyt Suomen niin lähelle liittoutumista, että liittoutumattomuudesta asiallisesti ottaen ei ole enää paljoa jäljellä.

Lisäisin eräänlaisena interventiopuheenvuorona tähän Erkki Tuomiojan ”linjan”, jossa on hyvin paljon ”realistisen koulukunnan” ajattelua. Mukaan tulee tällöin sekä idän että lännen etupyyteet rinnasteisina, miltei kyynisinä lähestymistapoina. Suomen tulee sovittautua tähän kontekstiin.

Hakisin tueksi Venäjä-suhteen muotoiluun myös moninkertaisen ulkoministerin Carl Enckellin. Häntä koskeneessa blogikirjoituksessa (vuonna 2012, siis ennen Ukrainan tapahtumia) kiteytin ”Venäjä-suhteeni” seuraavasti: ”On tärkeää tuoda esille rehellisesti mielipide Venäjän demokratian vääristymistä. On eri asia kailottaa asiasta kovaäänisesti mieltään osoittaen. Kysymys kuuluu, miten säilyttää kriittinen suhtautuminen Venäjän sananvapauden puutteisiin ja autoritääriseen johtoon ja samalla etsiä luontevia yhteistyöväyliä naapurusten välillä ?” Tähän tiivistettyyn kysymykseen vastasin Enckelliä mukaillen seuraavasti: ”Enckell totesi, että erityisesti suomalaisella eliitillä on ollut taipumus hakeutua liioiteltuun ja jopa maanpetokselliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakin 1700-luvulta lähtien. Ei ehkä ole sattuma, että juuri tuolloin Venäjä nousi suurvallaksi. Toinen Enckellin lähestymistapa oli, että hän vieroksui suomalaiseen mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tuo suuri on ollut Venäjä.” Asia ei parane, jos nöyristelyn kohde vaihtuu Yhdysvaltoihin. Vastaavasti Venäjän aliarvioiminen on liitettävissä sen – usein tilapäisiin – alennustiloihin.

:::::::::::::::::::::::::::

Venäjä-suhteet ovat monien ristiriitaisten ajatusten kohde. Naapuriystävyys tuntuu luontevalta periaatteelta, mutta miten menetellä käytännössä? Toisella puolella on Ruotsi, johon venäjän rinnastaminen on vaikeaa. Yhteistä on vain naapuruus. Mitä tehdä, kun naapuri käyttäytyy kaikkea muuta kuin vastaanottavaisesti aiheuttaen monissa ihmisissä uhan tai pelon tunteita? Luottamuskaan ei tahdo toimia.

Toisaalta ne Venäjä-uhat, jotka ovat esillä julkisuudessa harvoin kohdistuvat Suomeen, ja jos kohdistuvat, niin hyvin lievässä muodossa. Olen havaitsevinani, että suorien uhkien puute täytetään mielikuvissa ikään kuin epäsuorat uhat kohdistuisivat myös - ja suoraan - Suomeen.

Osa kaikesta ”uhkakulttuurista” menee venäläisen suurpiirteisyyden tiliin: ei paljon liikuta, jos Suomi protestoi. Olen itse pyrkinyt ajattelemaan niin, että säännöt eivät naapuruudessakaan ole samat kaikille. Joissakin naapurisuhteissa täytyy sietää enemmän sortumatta mielistelyyn (”nöyristelyyn!”) tai uhitteluun.

Joskus tulee mieleen, että Venäjä tekee kaikkensa, jotta sen käytös voitaisiin tuomita. Se siis houkuttelee tuomitsemaan itsensä. Juuri tässä kohtaa haluaisin hypätä sivuun vuolaasta yleisestä virrasta ja nähdä asian toisin kuin Helsingin Sanomien toimittajat artikkelissaan. Kysymys ei ole yksioikoisesti ystäviksi määriteltyjen kansanedustajien ”Venäjän ymmärtämisestä”, koska se käsitetään helposti väärin ”Venäjän puolustamiseksi”. Juuri tästä syystä käytän mielelläni Venäjään suhtautumisesta määrittelyä ”avoin ennakkoluulottomuus”, joka ei estä kritisoimasta, jos aihetta ilmenee, mutta ei sisällä myöskään paatunutta ajatusta, että ”pahaa se ajattelee kuitenkin”.

Hesarin artikkelista saa vaikutelman, että ”vanhanaikaiset” Venäjän ystävät ovat saaneet pahan kosketuksen joskus eivätkä voi siitä jostain syystä vapautua, vaikka nykyaikana pitäisi ajatella ”yleisen hyvän” eli läntisen (mitä sillä sitten mahdetaan tarkoittaakaan) ajattelun näkökulmasta.

torstai 8. marraskuuta 2018

Venäjän ystävät, tosiystävät ja…. (Osa 1)

Marko Junkkari ja Tommi Nieminen ovat kirjoittaneet laajan artikkelin ”Venäjän ystävät” Helsingin Sanomiin 3.11.2018. Ystäväkohderyhmä ovat suomalaiset kansanedustajat. Mietiskelin, missä mielessä kirjoitus oli laadittu. Mietin myöskin omaa suhdettani toimittajien laatimiin kategorioihin, jossa ryhmän yksi muodostaa ”Kansallismieliset”. Tähän tekijät lukevat tyypillisesti oikeistopopulistisia kansanedustajia, jotka ovat löytäneet juurensa ja kotinsa Länsi-Euroopan äärioikeistosta (Packalen, Huhtasaari, Eerola). En ota kantaa kuinka oikeutetusti em. kansanedustajat on niputettu tähän ryhmään. Mukaan on valikoitunut kansanedustajia, jotka ovat eurooppalaisten kanssasisariensa ja veljiensä tavoin tavoittelemassa valtaanpääsyä lyömällä vetoa Venäjä-hevosen puolesta. Kantaansa he perustelevat vähättelemällä Venäjän tekemien kansainvälisten sopimusten ja oikeusperiaatteiden rikkomuksia. Miellän tämän suuntaiset ajatukset laskelmoinniksi populismin nimissä ja autoritäärisen hallintomallin ihannoinniksi.

Toinen ryhmä on ”Vasemmistoveteraanit”. Tähän ryhmään on niputettu Markus Mustajärvi, Erkki Tuomioja ja Annika Lapintie. Onpa heterogeeninen ryhmä! Julkisuudessa Mustajärvi on profiloitunut ”Venäjän ystävälliseksi ymmärtäjäksi” (oma määritelmäni). Hän on tärkeä ”puuttuva rengas” nykypäivän ja vähiksi käyneiden vanhojen äärivasemmistoa edustaneiden Venäjä-ystävien välillä. Silloin tällöin olen kohottanut kulmakarvoja, kun Mustajärvi – myönteisessä mielessä - rohkeasti osuu johonkin osatotuuteen Suomen Venäjä-suhteissa tai Venäjän käytöksessä. Mutta vähiin ovat käyneet Mustajärven hengenheimolaiset, enkä itsekään kuulu heihin. Konservatiivinen laitavasemmistolaisuus perinteisessä mielessä on kuollut miltei sukupuuttoon eduskunnasta!

Erkki Tuomiojaa pidän melko puhtaana ulkopolitiikan ”realistisen koulukunnan” jäsenenä. Mielipiteeni eivät käy aina yksi yhteen Tuomiojan ajatusten kanssa, mutta useimmiten läheltä liippaa. Vierastan voimakkaasti Tuomiojan ja Mustajärven sullomista samaan kategoriaan. Kategorisointi kategorisoinnin vuoksi on voittanut realiteetit. Kirjoittajien suhteellisuudentaju on horjahtanut pahan kerran. Lapintietä en pysty tässä kommentoimaan.

Kolmannen ryhmän muodostaa ”UKK-perinneyhdistys”. Tällä tarkoitetaan kekkoslaisen Venäjä-suhteen jälkikaikujen edustajia. Hyvin lähellä on ajatus, että kyseiset henkilöt leimautuvat joidenkin tulkinnoissa suomettuneiksi. En pidä tällaisesta. Mukana ryhmässä ovat (sukunimi riittänee) Anttila, Kääriäinen, Väyrynen, Leppä, Kalmari, (Lasse) Hautala ja Takkula. Jälleen melko yksioikoisesti niputetaan kansanedustajia samaan läjään. Hankala ryhmä omalta kannaltani, sillä kritiikkini on ollut synkeän voimakasta suomettumisen aikaa kohtaan. Suomettuminen – niin kuin sen itse käsitän – tarkoitti keinoja, joilla jotkut suomalaiset (Urho Kekkosen tarjoamaa mallikäyttäytymistä soveltaen) hyökkäsivät toisia suomalaisia vastaan Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen. En usko, että em. henkilöt haluavat kuulua näin määriteltyyn ryhmään.

”UKK-perinneyhdistyksen jäsenyys” koostuu toki muistakin elementeistä kuin leimaavasta suomettumisesta. Kysymys on henkilöistä, jotka suhtautuvat Kekkosen toimintaan ystävällismielisesti ja jotka - huolimatta joistakin presidentin ylilyönneistä - hyväksyvät Kekkosen menettelyt esimerkiksi sisäpolitiikassa. He ovat olleet vakaita Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajia ainakin 1950-luvulta 1980-luvulle vallinneessa historiallisessa tilanteessa. Sopivatko nämä määrittelyt sellaisenaan kaikkiin edellä mainittuihin onkin sitten jo toinen asia. Paljon esillä olleen Sirkka-Liisa Anttilan nykypäivän menoon kohdistunut kritiikki on ollut mielestäni monin paikoin osuvaa ja virkistävää, mutta ei kuitenkaan kokonaisuudessaan sovi ajatteluuni. Kekkosen perinneyhdistyksen tuotokset ovat minulle yksioikoisessa Kekkosen ylistämisessään vaikea ellei mahdoton paikka sulattaa.

Joka tapauksessa HS:n artikkelin kirjoittajat laskevat tähän ryhmään kuuluvat ”Venäjän ystäviin”.

Hesarin artikkeli on pyritty tekemään neutraalin oloisesti, mutta ei se sellaisenaan palvele historiallisen analyysin osana. Tällaisissa ryhmittelyissä on aina tietty väkivaltaisen lokeroimisen luonne.

Entä mihin kategoriaan Hesari itse voidaan sijoittaa? Se ehkä käy kiertokautta ilmi, kun toimittajat pyrkivät valaisemaan eduskunnan Venäjä-ilmapiiriä. Toimittajien mielestä eduskunnassa on laaja Venäjä-konsensus: ”Virallinen linja menee suurin piirtein näin: Suomi on vankasti länsieurooppalainen EU-maa ja Naton rauhankumppani, jonka on kuitenkin turvallisuus- , talous- ja energiapoliittisista syistä ylläpidettävä tiivis kahdenkeskinen puheyhteys Moskovaan.” Toimittajat antavat kuvan ikään kuin yhteydenpito Venäjään olisi vastentahtoista (….”on ylläpidettävä”….) eikä Suomen edun mukaista. Kuvaako tämä myös Helsingin Sanomien kantaa? Tässä olisi selityksen paikka, mutta sitä toimittajat eivät tee.

Tästä luontevasti seuraa, että artikkelin kolmeen kategoriaan sijoitetut kansanedustajat eivät edusta eduskunnan konsensusta, vaan jotenkin liian pitkälle menevää Venäjän huomioimista keskinäisessä kanssakäymisessä. Olen aivan varma, että Venäjään neutraalin ennakkoluulottomasti suhtautuvia on enemmän kuin nuo HS:n mainitsemat ”Venäjän ystävät”.

Eduskunnasta on väistymässä useita noista vanhoista ”Venäjän ystävistä”, eikä heitä tunnuta juuri jäätävän kaipaamaan. Arvuutella voi, ovatko uudet tilalle tulevat kansanedustajat suopeita Venäjä-suhteiden kehittäjiä.

Aivan pakollinen osa – kun Hesarista on kysymys – on Venäjän Suomen vaaleihin kohdistaman vaikuttamisen aprikointi. Spekulaatiot viettävät taas riemujuhliaan: mitään todisteita ei ole, mutta tärkeintä on epäluulon herättäminen. Viesti kuuluu, että ihan varmasti jotain sekaantumista tapahtuu, mutta…. Ja siihen se sitten jääkin. HS:n jutussa mainitaan useita Euroopan maiden vaaleja, joihin Venäjän sanotaan sekaantuneen. Tämän varaan on helppo rakentaa uhkakuvia Suomen vaaleihin puuttumisesta. Samalla hiukan tyynnytellään: mitään dramaattista tuskin tapahtuu.

Jälleen kerran on painotettava, että vaalienalusspekulointeja harrastettaessa tärkeintä on säilyttää oma pää kylmänä. Missä on luottamus Suomen kansanvaltaisen järjestelmän itsepuolustuksen vahvuuteen?

Jonkinlaisena loppukaneettina kirjoittavat toteavat: ”Venäläisille vaikuttaminen on tietysti helpompaa silloin, jos jonkin toisen maan politiikassa on valmiiksi Venäjän tarpeita ja tekoja puolustavia poliitikkoja”. Tartuntavaara! Näin heitetään varjo em. poliitikkojen päälle, että he ovat jollain lailla Venäjään päin kallellaan, siis tavalla, joka SAATTAA edesauttaa Venäjän puuttumista Suomen sisäisiin asioihin. Aika viheliäistä ajattelua. Lähtökohtana näytetään pidettävän, että kaikkien pitäisi ajatella Venäjää lännen silmälasien kautta. Jos siis meillä on Venäjää motiiveja erittelemään ja ymmärtämään - ei puolustamaan - pyrkiviä tahoja, se edesauttaa Venäjän puuttumista. Esitän vastalauseeni: näkemys on yksipuolinen.

On havaittavissa, että vaalien alla levitellään pelko-aspektia: koko ajan pitäisi olla varuillaan, että jotakin dramaattista tapahtuu. Toiseksi väitetään, että Venäjää ei voida yrittää ymmärtää sen omista lähtökohdista. Miksi ei? Minusta ei pitäisi olla ihmeteltävää, jos näkee kansainvälisen tilanteen jännittyneisyyden osasyynä myös toisen osapuolen aktiivisuuden ja provosoinnin. Hesarin toimittajat vierastavat monien artikkelissa mainittujen poliitikkojen halua hoitaa suhteita Venäjään kahdenvälisinä (EU:n lisäksi). Kuulun itse niihin, jotka eivät näe kahdenvälisiä ja EU-suhteita Venäjään vastakkaisina tai vaihtoehtoisina.

Suurimmalla osalla kansanedustajia on hyvin realistinen linja suhteessa Venäjään. Edellä sormella osoitetut ”Venäjän ystävät” - suurimmaksi osaksi - pystyvät näkemään Venäjän olemuksen riittävällä tarkkuudella.

Jotenkin jää vaikutelma, että Hesarin toimittajat haluavat tarkastella Venäjään neutraalin rakentavasti suhtautuvia pitkin nenävartta. Heidät pitää oikein nimetä.

Sanoisin yhteenvetona, että se mielipidekirjo, joka tulee Venäjä-suhteissa esille eduskunnassa täyttää kirkkaasti minun kansanvaltaisuustoiveeni.

Jatkuu.... (Osa 2)

tiistai 6. marraskuuta 2018

Kuusikymmentäluvun radikalismi kylmän sodan ympäristössä

Tämä on Anton Montin ja Pontus Purokurun teoksen ”1968” arvioinnin osa 2.

Teoksen eräs funktio on sijoittaa tuo vuosi kylmän sodan kehikkoon. Tässä tarkoitetaan kylmää sotaa jäykkänä perinteisen blokkipolitiikan ilmentymänä, mallia Kuuban kriisi 1962.

Rohkeasti kirjoittajat vetävät yhteyden USA:n ja Neuvostoliiton välille vahvan valtion panostuksen mallimaina. Valtion ohjaava rooli molemmissa maissa oli suuri. Myös usko tieteen voimaan oli molemmissa suurvalloissa prioriteetti, vaikka yhteiskuntajärjestelmät johtivatkin kehitystä eri suuntiin.

Kylmän sodan ympäristö muuttui kuitenkin nopeasti eikä nuoria enää innostanut perinteinen konservatiivinen kahtiajako idän ja lännen välillä. Seuraavassa käyn Montin ja Purokuron johdattelemana läpi 60-luvun radikalismin keskeisiä piirteitä.

Kirjoittajat viittaavat useita kertoja Antti Kuuseen (Pekka Kuusen poika), joka mainitaan yhtenä ajan suurena ymmärtäjänä. Kuitenkin kirjassa esille otettu Kuusen ennuste yhteiskuntajärjestelmien konvergenssista (yhdentymisestä, yhteisestä näkemyksestä), joka oli suosittu ideologioiden tulevaisuudenennuste 1960-luvulla osoittautui sittemmin vääräksi.

Nuorisosta tuli 1960-luvulla yhteiskunnan selvä kerrostuma yhteiskunnallisessa mielessä. Populaarikulttuurissa se oli sitä jo 1950-luvulla. Uuden sukupolven arvot poikkesivat vanhoista arvoista: syntyi törmäys. Olin itse osa tuota muutosta: ensin alkoi ryntäys oppikouluihin 1960-luvun vaihteessa ja sitten samojen nuorten rynnäkkö yliopistoihin 1970-luvun vaihteessa. Lähes koko tämän välin nuoriso keräsi voima kumoukseen. Kuvaavaa on, että vuonna 1960 korkeakouluissa opiskeli 25 000 opiskelijaa ja vuonna 1967 heitä oli 50 000! On väitetty, että korkeakoulutukseen hakeutuminen periytyy vanhemmilta lapsille. Voi olla, että nyt on näin (on siis saavutettu kyllästymispiste, jossa vähemmän koulutetuista vanhemmista ei nouse runsain mitoin lapsia korkeakouluasteelle), mutta aivan varmasti tuossa 50 000 opiskelijassa oli valtaosa sellaisia, joilla ei ollut akateemisia vanhempia. Kumous tämäkin.

Monti ja Purokuru antavat ymmärtää, että opiskelijat proletarisoituivat (”Opiskelijoiden elintaso oli surkea”), eivätkä he edustaneet keskiluokkaa, kuten on väitetty. Mitenkähän oli? En oikein jaksa uskoa, että me tuon ajan opiskelijat olimme köyhtyviä proletaareja. Me olimme tavallisia kohtuullisesti toimeentulevia nuoria, jotka elimme opintolainoillamme (minä säästeliäänä miehenä opiskelin sillä kesätkin). Kyllä me näimme, että ahkerointi suhteellisessa niukkuudessa oli vain väliaikainen tila. Valmistumisen seurauksena työllistyttiin suhteellisen nopeasti laajentuvalle julkiselle sektorille tai yksityisiin palveluihin maanviljelyksen ja tehdasteollisuuden lisäksi.

Valtion tukemia opintolainoja alettiin myöntää opiskelijoille vuodesta 1959 lähtien. Kirjoittajat ovat oikeassa, että nuo ajat synnyttivät mahtavan yhteiskunnallisen kierron. Ei oltu sidottuja omaan perhetaustaan, vaan voitiin luoda uraa kukin haluamallaan tavalla.

Kulutuskulttuuriin suhtauduttiin ristiriitaisesti: toisaalta siitä otetiin keskiluokkaistumisen myötä hyöty irti, toisaalta kuusikymmentäluvulle ominaisesti synnytettiin kritiikkiä kulutusyhteiskuntaa vastaan. Jospa kritiikki olisi tehonnut! Tänä päivänä, kun kaikki mahdolliset paikat survotaan täyteen tavaraa, olisi suonut kritiikin otettavan vakavasti.

Pelkästään kapitalismi tarpeiden tyydyttäjänä ei riittänyt läheskään kaikille. Kuusikymmentäluvun radikalismi oli osaltaan eksistentiaalista. Politiikan ja talouden rinnalle nostettiin tarpeet elämän kokemiseksi mielekkääksi. Marxilainen vieraantumisen käsite kohotettiin arkisten kokemusten rinnalle kuvaamaan kapinaa vallitsevaa maailmaa ja sen lainalaisuuksia kohtaan.

Kuusikymmentäluvulla tapahtui monia samanaikaisia mullistuksia radikalismin rinnalla. Erittäin merkittävä oli maalta- ja maastamuutto teollisuuden ja palvelujen tarjoaman leivän pariin. Elettiin palkansaajien ja ammattiyhdistysten kulta-aikaa. Maan sisäinen muutto oli suuruudeltaan puoli miljoonaa ihmistä. Lisäksi Ruotsiin muutti 150 000 ihmistä. Suomessa muutos agraaritaloudesta teollisuus-Suomeen tapahtui kymmenessä vuodessa, mikä monissa muissa maissa toteutui paljon pidemmän aikavälin kuluessa.

Kulttuuri oli avainsana radikalisoitumisessa, koska monen aktivoituminen tapahtui kulttuurin kautta. Vahvan populaarikulttuurin synnylle oli sosiaalinen tilaus. Sama, mikä tapahtui esimerkiksi Englannissa toistui Suomessa vain pienellä viiveellä. Olen käyttänyt näissä blogikirjoituksissa Beatlesia muutoksen symboleina (esimerkiksi blogikirjoitukset ”Beatles Suomessa, osa 1 ja 2” sekä ”Miksi Beatles on paras?”) Kaikki yhteiskunnallisen kehityksen polttopisteet kohdistuivat samaan kohtaan ja roihu syttyi. Kaunokirjallisuus, elokuvat, teatteri ja musiikki muodostivat rungon radikalismin läpimurrolle. Suuri osa näihin sisältyvistä teoksista toteutettiin vasemmistolaisessa hengessä. Esimerkkeinä mainittakoon Hannun Salaman ”Juhannustanssit” ja Pantti Saarikosken ”Mitä tapahtuu todella”.

Kati Peltola valottaa yhtä tärkeää maailmankuvan muutosta. Hän nimittäin koki kuusikymmentäluvun taisteluksi porvarillista hegemoniaa vastaan.

Monille – myös minulle – irtautuminen kodin vanhoillisesta otteesta merkitsi innokasta vapautumista ja elämän muutosta, mutta ei siitä enempää…..

Montin ja Purokurun kirja täyttää tehtävänsä. On selvästi tarvittu kattavaa kokonaiskäsitystä kotimaisen radikalismin aikakaudesta. Käsittelen vielä 1960-luvun aktivismia kronologisesti tulevassa blogikirjoituksessani.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Tapahtui vuonna 1968

Anton Monti ja Pontus Purokuru ovat kirjoittaneet teoksen ”1968”, jonka alaotsakkeena on ”Vallankumouksen vuosi” (S&S, 2018) . Nuo puolen vuosisadan takaiset tapahtumat ovat jättäneet lähtemättömän vaikutuksen nuoriin aikalaisiin, kuten minuun. Olin itse osa tuon ajan tapahtumavyöryä aktiivisena tapahtumien seuraajana. Jo lukiovuosina tapahtui herääminen ”maailmantuskaan”. Tosin haluan rehellisesti sanoa, että tarkastelin kirkonkylän pojan näkökulmasta hieman taaempaa kaikkein radikaaleimpia ilmiöitä. En siis ollut millään tavoin eturintamassa.

Tämä blogikirjoitus on Montin ja Purokurun teoksen arvioinnin osa 1.

Juuri nyt on sopiva aika palata noihin värikkäisiin aikoihin, kun vanhan ylioppilastalon valtauksesta on kulunut miltei täsmälleen 50 vuotta.

Kuusikymmentäluvun (nuoriso)aktivismi muodostui itse asiassa kahdesta osasta, yleisestä radikalisoitumisesta ja toisaalta dogmaattisesta vaiheesta, jota symboloi voimakkaimmin taistolaisliike. Viime mainittu ei pysynyt 60-luvun kehyksessä, vaan ulotti lonkeronsa pitkälle 1970-luvulle. Kiihkeimmät vuodet olivat aivan 1970-luvun alussa, jolloin olin jo itse opiskelemassa.

Hienopiirteisemmässä jaossa kirjoittajat jakavat ajan useampaan sykliin, joista ensimmäinen käynnisyi vuosina 1959-1960. Se päättyy vuoteen 1962 ja sitä voisi luonnehtia vuosisadan alkupuolella syntyneiden radikaalien intellektuellien edustamaksi ajaksi. Seuraava ajanjakso käynnistyi vuonna 1963 (Sadankomitea, Suomen Ylioppilaiden YK-liitto). Luotiin uusia poliittisen toiminnan malleja. Kolmas maltillinen, mutta kiihtyvän toiminnan vaihe syntyi sdp:n vaalivoiton myötä 1966 ja kesti vuoteen 1969 saakka. Samaan aikaan muotoutui uusi radikaalimpi ja dogmaattisempi ”sukupolvi”, jota kirjoittajat eivät selkeästi ajoita. He pysyvät tiukasti vuosikymmenkategoriassa eivätkä ulota "1960-lukua" seitsemänkymmentäluvun puolelle (lukuunottamatta 1970-luvun vaihteen taitekohtaa). Siispä teen sen itse, koska se osui yhteen omien opiskeluaikojen kokemuksien kanssa (olen joskus viitannut taistolaisiin kämppäkavereihini). Ehkä määrittäisin jyrkän radikalismin ajan vuosille 1970-1973. Radikaalin vaiheen hiipuminen ajoittui pitkälle aikavälille, ulottuen 1970-luvun lopulle saakka.

Monti ja Purokuru nimeävät myös karkealla tasolla kuhunkin ajanjaksoon luonteenomaisesti liittyviä henkilöitä, eräänlaisia johtotähtiä. Heitä ovat mm. Jarno Pennanen ( 1959-1962), Pentti Järvinen (1963….. 1967 ), Liisa Liimatainen (Manninen) ja Antti Kuusi (!) (1960-luvun loppupuoli) ja Jaakko Laakso (1970-luvun vaihde).

:::::::::::::::::::::::::

Monti & Purokuru toteavat, että jo 1960-luvun radikalismi oli päämäärätietoista, kovia yhteenottoja tuottavaa, eikä spontaanisti ja idealistisesti syntynyttä sukupolvikapinaa, joksi se usein rajataan. Poliittisesti suurimman tulevaisuuden hyödyn noista ajoista sai sdp, ei suinkaan äärivasemmisto. Vaikutus ulottui pitkälle 1970- ja 1980-luvulle.

Kirjoittajat vetävät lankoja yhteen 2010-luvun aktivistien ja 1960-luvun (käytän tätä vuosikymmenrajausta seuraavassa, vaikkei se kuvastakaan koko aikakauden ulottuvuutta) radikaalien välillä ja toteavat monien nykynuorien vanhempien olleen mukana 1960-luvun liikkeessä. Monti & co toteavat 50 vuoden takaisten nuorten pettymyksen heijastuneen nykynuorten omaksumaan toimintaan. Pettymys kohdistui nimenomaan 1970-luvulta eteenpäin toteutuneeseen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Odotukset muutoksesta olivat korkemmalla kuin mitä sittemmin toteutui.

Kirjoittajien tarkoitus on luoda kokonaiskäsitys (”aikakauden selitys”) 1960-luvun radikalismista, joka on tähän mennessä puuttunut. Lähteistä ei ole ollut puutetta: itse asiassa monet tuon ajan aktiivit ovat edelleen lausumassa kantansa tapahtumista, kirjoitetuista lähteistä puhumattakaan.

Tuon ajan vaikutteet tulivat osaltaan ulkomailta. Ehkä ensimmäisiä kertoja (unohtamatta Saksa-sympatioita 1930-luvulla) kulttuurihistoriassa yhteydet ulkomaihin olivat näin syvälliset. Olen itsekin luonut yhtymäkohtia blogikirjoituksessani ”Omantunnon ongelma ruotsalaisittain”, jossa mm. käsittelen Tukholman kevään 1968 ylioppilastalon valtauksen ja marraskuussa 1968 tapahtuneen vanhan ylioppilastalon valtauksen yhteyttä. Vanhan valtausta olen käsitellyt erikseen blogikirjoituksessa ”Radikaalin `Vanhan´ tarina”.

Ääriradikalismi räikeimmät ilmenemismuodot, kuten Saksassa Baader-Meinhof (blogikirjoitukseni ”Andreas Baader – mysteeri?”), Italian väkivaltainen radikalismi (blogikirjoitukseni ”Terrorismia italialaisittain: Punaiset prikaatit”) ja Irlannin IRAn toiminta eivät johtaneet seurausilmiöihin Suomessa: ei ollut tosiasiallista aihetta. Jossakin omassa kirjoituksessani totesin, että saksalaisen radikalismin mediakäsittelystä puuttui huumori (!) ), joka oli sisäänrakennettuna suomalaisen radikalismin käsittelyyn.

Vielä 1960-luvulla neuvostokommunismin vaikutus suomalaiseen radikalismiin oli vähäinen. Nuorison liikehdintää pidettiin Neuvostoliitossa kapitalismin epäonnistumisen merkkinä. Vasta 1970-luvulla neuvostovaikutus alkoi näkyä.

Kirjoittajat huomauttavat, että nykypäivän vihreisiin ja vasemmistoon liittyvät kertomukset ovat velkaa 1960-luvun narratiiveille. Viranomaisvastustus oli mukana nuorisomellakoissa jo 1962-1970. Kirjassa lainataan Johan von Bondsdorffia, joka listasi aikoinaan talven 1968 teemat seuraavasti: ”antiautoritaarisuus, yksisilmäisen tieteen kritiikki, kansainvälisyys, epäluulo edustuksellisia instituutioita vastaan, ulkoparlamentarismi, provokaatio, mielenosoitus tiedotusmenetelmänä ja yleisesti suora toiminta”.

Tarkastelen tulevissa blogikirjoituksissani 1960-luvun radikalismin syitä ja seurauksia tarkemmin.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Suomi on osa suurvaltojen vastakkainasettelua

Yhdysvallat ja Venäjä ovat innokkaasti järjestäneet suursotaharjoituksia viime aikoina. Kylmän sodan ennätyksiä on lyöty sotilaiden osallistujamäärissä. Parhaillaan on menossa Naton suurharjoitus ”Trident Juncture 2018”, johon osallistuu lehtitietojen mukaan 50 000 miestä. Näistä joukoista suomalaisia on reilu yksi prosentti eli 600 miestä. Harjoitellaan Pohjois-Euroopan puolustusta tilanteessa, jossa ”vieras valta” tekee maihinnousun Keski-Norjaan. Sitä saa, mitä tilaa: Venäjän ”vastasotaharjoitus” tapahtuu keskellä Naton sotaharjoitusaluetta – ja jos olen oikein käsittänyt, niin juuri Keski-Norjan tasolla.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on toivonut, että Venäjä kantaa vastuunsa, kun tunkee itsensä toisten sotaharjoitusalueelle. Esitän kansalaismielipiteenä vastavuoroisesti toiveen, että myös Nato käyttäytyy vastuullisesti.

Harjoitustilanteesta järjestäjät käyttävät erilaisia peiteilmaisuja, kuten että suurvaltojen välinen ”jännitys on noussut”. Sen sijaan miltei vastaava ”sodan uhka on kasvanut” torjutaan. En itsekään usko sodan uhan ajankohtaisuuteen, mutta näyttää siltä, että on yhä vaikeampi keksiä kiertoilmaisuja tilanteen vakavuuden kuvaamiseksi. Käytetään myös ilmaisua ”harjoitellaan yhdessä”, mutta kielletään, että harjoitus suuntautuisi esimerkiksi Venäjää vastaan. Vihollistahona on ”vieras valta”. Selvää kuitenkin on, että osoite puolin ja toisin on tiedossa.

Otan tietoisen riskin ja sanon, kuten Väinö Tanner viime sodan alla: niin hulluja suurvallat eivät voi olla, että sota syttyisi. Kysymys ei olekaan akuutista sodan uhasta, vaan sapelinkalistelun yltymisestä. Sodan uhka ikään kuin normalisoidaan. Ihmiset pyritään totuttamaan siihen, että korkea jännityksen taso on koko ajan päällä. Luotetaan siihen, että järki säilyy ja tunteet pysyvät viileinä. Kuitenkin vahingossa tapahtuvia selkkauksia voi syttyä, joka tosin sekään ei - päinvastoin kuin usein annetaan ymmärtää - merkitse suursodan syttymistä. Tässä koetellaan hermoja puolin ja toisin.

Kysymys on ikään kuin ”hengennostatuksesta”. Selvimmin ja kyynisimmin tämän on ilmaissut Vladimir Putin todetessaan vähän hitlermäisesti, että kansakunta ei ansaitse elämisen mahdollisuutta, jos se ei pärjää tulevissa koitoksissa: on valmistauduttava kaiken tuhoavaan tragediaan. Propagandarummut kumisevat nyt kuin tyhjät tynnyrit mäkeä alas vieritettäessä. Kilpalaulannalta uhkaavat sanat loppua: mikä on seuraava retoriikan taso?

Missä Suomi oikeasti haluaa olla mukana? Haluaako se olla mukana puolustamassa Ruotsia ja Norjaa ja…… vai onko sittenkin niin, että halutaan puolustaa vain Suomea? Odotus vastapalvelusta puolin ja toisin on tietenkin olemassa, mutta niin kauan, kun ei ole nimiä liittoutumispaperissa, kysymys on vain harjoittelusta yhdessä! Pokka täytyy pitää.

Vakuutetaan, että kysymys on Suomen (ja Ruotsin) Nato-suhteen ”erillisestä yhteistoiminnasta”. Oikeiston kellokas Carl Bildt haluaa olla oikeassa ensimmäisenä ja on julistanut Trident Juncturen olevan ”skandinaavisen liittoumattomuuden loppu”. Hesarikin tunnustaa - vanhana Natoon liittymisen kannattajana vuodesta 2006 lähtien – harjoitusta käsittelevän artikkelinsa lopuksi, että ”Bildt taitaa olla oikeassa”. Se Hesarin sitoutumattomuudesta! Savuverho hälvenee. Nyt pitäisi vielä saada gallupit oikeaan asentoon.

Alkaa vaatia kekseliäisyyttä tolkuttaa kansalaisille, että emme ole vahvasti Natoon päin kallellaan. Ollaan yhä läheisempiä kumppaneita, joka sekin todetaan hiukan vaivaantuneena. Teeskennellään, että asiat ovat niin kuin ennen, kun oltiin ”sotilaallisesti liittoutumattomia”.

Venäjän puolelta on näytelty omaa roolia pelin henkeen kuuluen: niin kauan, kun Suomi ei ole Naton jäsen rajan takana ei nähdä vihollista, mutta kun Suomi liittyy Natoon vihollinen tulee näkyville. Tästä keinotekoisesta asetelmasta ollaan luopumassa. Yhä useammin Venäjä haluaa viestittää, että kysymys on tosiasiallisesta liittoutumiseen ajautumisesta ilman virallista vahvistusta. Tätä Venäjän kantaa HS:n Kari Huhta pitää röyhkeästi ”rystypuolen kunnianosoituksena” (HS: Merkintöjä-palsta 2.11.2018). Itseensätyytyväisyys aivan loistaa toimittajasta. HS on puolensa valinnut ja vahvistanut. Huhta aprikoi, mitä nimeä nykyisestä Nato-yhteistyön asteesta voisi käyttää ja päätyy maan virallisen ulkopoliittisen linjan vastaiseen johtopäätökseen, että kysymys on liittoutumisesta ilman liittoutumista.

Kuitenkin yhtä varteenotettavaa seikkaa ei voida jättää käsittelyn ulkopuolelle: Suomella ei ole nykyisellään - jäsenyyden myötä - tulevaa viidennen artiklan mukaista velvoitetta puolustaa muita jäsenmaita, eikä muilla ole velvoitetta puolustaa Suomea.

Jäsenyydessä liikutaan herkällä alueella, koska vasta konfliktitilanteessa järjestelmän toimivuus testaan eikä voida olla varmoja avunannon toimivuudesta. Itse asiassa olen vahvasti epäillyt avun saantia johtuen Naton jäsenvaltioiden tosiasiallisista näkemyseroista koskien yhteistä puolustustahtoa. Viidennessä artiklassa todetaan vain, että osapuolet ”...auttavat sellaisella tavalla, minkä katsovat tarpeelliseksi...”. Tositilanteessa moni tulee yllättymään.

Riittävät perusteet Natoon liittymisen vastustamisesta täyttyvät edelleen.

:::::::::::

Meillä suuri osa mediaa on vahvasti kallellaan Natoon päin. Viesti vain piilotetaan usein näennäisen sitoutumattomuuden taakse. Tästä on monta esimerkkiä. Yksi osa tätä näytelmää onkin – kuten Airiston Helmi osoittaa - epäilyn herättäminen. Se toimii nettiaikana musertavan tehokkaasti. Täytyy vain luottaa suomalaisten korkeaan yleissivistyksen tasoon, jotta karkeat ”asiantuntijalausunnot” siivotaan mielestä pois tai ainakin herätetään terve epäily juttujen laadusta. Olisi hyvä odottaa todisteet ja vasta sitten lausua tuomio.

Uusi kylmä sota toimii vanhan pohjalta. Kierroksia varustelussa lisätään. Tottuminen kansainvälisen tilanteen jännitteisyyteen on sopimiskulttuurin pahin vihollinen.