Marko Junkkari ja Tommi Nieminen ovat kirjoittaneet laajan artikkelin ”Venäjän ystävät” Helsingin Sanomiin 3.11.2018. Artikkelin ystäväkohderyhmä ovat suomalaiset kansanedustajat.
Seuraava teksti on artikkelia koskevan arvioni toinen osa.
Olen velkaa oman näkemykseni tässä Venäjän ystävät -asiassa. Ulkopoliittisesta linjasta puhuminen näinä aikoina on aina vähän yksioikoista. Kysymys on kansainvälisten suhteiden keskellä luovimisesta. Pitäisin kuitenkin jonkinlaisena tukipilarina Paasikiven linjaa, josta tulee tietty jykevä pitkän linjan historianäkemys, mutta myös tunnusteleva varovaisuus. Toiseksi nostaisin – vaikka aikaperspektiivi onkin kovin lyhyt – Sauli Niinistön, joka on koko presidenttikauden ajan varonut hätäisiä johtopäätöksiä. Kritisoin kuitenkin häntä linjasta, joka on vienyt Suomen niin lähelle liittoutumista, että liittoutumattomuudesta asiallisesti ottaen ei ole enää paljoa jäljellä.
Lisäisin eräänlaisena interventiopuheenvuorona tähän Erkki Tuomiojan ”linjan”, jossa on hyvin paljon ”realistisen koulukunnan” ajattelua. Mukaan tulee tällöin sekä idän että lännen etupyyteet rinnasteisina, miltei kyynisinä lähestymistapoina. Suomen tulee sovittautua tähän kontekstiin.
Hakisin tueksi Venäjä-suhteen muotoiluun myös moninkertaisen ulkoministerin Carl Enckellin. Häntä koskeneessa blogikirjoituksessa (vuonna 2012, siis ennen Ukrainan tapahtumia) kiteytin ”Venäjä-suhteeni” seuraavasti: ”On tärkeää tuoda esille rehellisesti mielipide Venäjän demokratian vääristymistä. On eri asia kailottaa asiasta kovaäänisesti mieltään osoittaen. Kysymys kuuluu, miten säilyttää kriittinen suhtautuminen Venäjän sananvapauden puutteisiin ja autoritääriseen johtoon ja samalla etsiä luontevia yhteistyöväyliä naapurusten välillä ?” Tähän tiivistettyyn kysymykseen vastasin Enckelliä mukaillen seuraavasti: ”Enckell totesi, että erityisesti suomalaisella eliitillä on ollut taipumus hakeutua liioiteltuun ja jopa maanpetokselliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakin 1700-luvulta lähtien. Ei ehkä ole sattuma, että juuri tuolloin Venäjä nousi suurvallaksi. Toinen Enckellin lähestymistapa oli, että hän vieroksui suomalaiseen mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tuo suuri on ollut Venäjä.” Asia ei parane, jos nöyristelyn kohde vaihtuu Yhdysvaltoihin. Vastaavasti Venäjän aliarvioiminen on liitettävissä sen – usein tilapäisiin – alennustiloihin.
:::::::::::::::::::::::::::
Venäjä-suhteet ovat monien ristiriitaisten ajatusten kohde. Naapuriystävyys tuntuu luontevalta periaatteelta, mutta miten menetellä käytännössä? Toisella puolella on Ruotsi, johon venäjän rinnastaminen on vaikeaa. Yhteistä on vain naapuruus. Mitä tehdä, kun naapuri käyttäytyy kaikkea muuta kuin vastaanottavaisesti aiheuttaen monissa ihmisissä uhan tai pelon tunteita? Luottamuskaan ei tahdo toimia.
Toisaalta ne Venäjä-uhat, jotka ovat esillä julkisuudessa harvoin kohdistuvat Suomeen, ja jos kohdistuvat, niin hyvin lievässä muodossa. Olen havaitsevinani, että suorien uhkien puute täytetään mielikuvissa ikään kuin epäsuorat uhat kohdistuisivat myös - ja suoraan - Suomeen.
Osa kaikesta ”uhkakulttuurista” menee venäläisen suurpiirteisyyden tiliin: ei paljon liikuta, jos Suomi protestoi. Olen itse pyrkinyt ajattelemaan niin, että säännöt eivät naapuruudessakaan ole samat kaikille. Joissakin naapurisuhteissa täytyy sietää enemmän sortumatta mielistelyyn (”nöyristelyyn!”) tai uhitteluun.
Joskus tulee mieleen, että Venäjä tekee kaikkensa, jotta sen käytös voitaisiin tuomita. Se siis houkuttelee tuomitsemaan itsensä. Juuri tässä kohtaa haluaisin hypätä sivuun vuolaasta yleisestä virrasta ja nähdä asian toisin kuin Helsingin Sanomien toimittajat artikkelissaan. Kysymys ei ole yksioikoisesti ystäviksi määriteltyjen kansanedustajien ”Venäjän ymmärtämisestä”, koska se käsitetään helposti väärin ”Venäjän puolustamiseksi”. Juuri tästä syystä käytän mielelläni Venäjään suhtautumisesta määrittelyä ”avoin ennakkoluulottomuus”, joka ei estä kritisoimasta, jos aihetta ilmenee, mutta ei sisällä myöskään paatunutta ajatusta, että ”pahaa se ajattelee kuitenkin”.
Hesarin artikkelista saa vaikutelman, että ”vanhanaikaiset” Venäjän ystävät ovat saaneet pahan kosketuksen joskus eivätkä voi siitä jostain syystä vapautua, vaikka nykyaikana pitäisi ajatella ”yleisen hyvän” eli läntisen (mitä sillä sitten mahdetaan tarkoittaakaan) ajattelun näkökulmasta.
Seuratessani pitempiaikaisesti venäjän polittista ja taloudellista kehitystä olen tullut tulokseen, missä voi perustellusti todeta että nyt länsi pelaa juuri sitä polittista eristävää ja sanktioivaa politikkaa mitä venäjä katsoo juuri nyt paövelevan parhaiten sen omia etuja.
VastaaPoistaSilloin kun naapurimme oli totaalisessa kanveesissa,sille tarjoiltiin sellaisia taloudellisia neuvoja rohtoina,millä tiedettiin olevan pahimmillan jopa tappava vaikutus, olihan käytössä niinsanottu talouden shokkiterapa, sama minkä voimin esimerkiksi Puola oli saatettu jopa kaottiseen tilaan.
Aivan samoin kuin Puolassa, myös Venäjällä nuo taloudelliset rohdot pilasivat kansalaisten silmissä liberalismin, vähintään yhden sukupolven ajaksi.
Toinen polittinen virhe länneltä oli tukea Jeltsiniä neljännesvuosisata sitten tosiasiallisessa vallankaappauksessa, millä venäjän parlamentarismi tuhottiin muutamalla tykin laukauksella ja muutettiin kuvainnollisesti ja käytännöllisesti valkoinentalo mustaksi.
Tuon operation seurauksena,läntisten tahojen aplodeeratessa venäjä muutettiin presidenti johtoiseksi ,suvereenin demokratian esiasteeksi, jonka myöhemmin Putin on muuntanut mielestään agendaansa parhaiten palvelevaksi.
Viimeisin episodi tässä, itseasiassa venäjän suoranaista etua palvelevassa tarinassa on europan neuvoston tilanne, missä venäjää ollaan häätämässä kyseisestä instituutiosta,Ukrainan ja balttian maiden yllytyksestä,silloin tosiasiallisesti katkaistaisiin europpalaisten viimeiset mahdollisuudet pyrkiä vaikuttamaan venäjän kansalaisten oikeudelliseen asemaan,onhan juuri tuo instanssi suosituin kanava venäläisten keskuudessa taistella omaa loputonta byrokratiaansa vastaan,samalla myös suurin europanneuvoston rahoittaja katoaisi.
Monet läntiset tahot kuvittelevat että juuri eristäminen on paras mahdollinen tapa raunioittaa venäjää, ovatpa rohkeammat läntiset visionäärit olleet jopa pilkkomassa heikentynyttä venäjää, he eivät kuitenkaan huomaa, että juuri näillä puheilla jasuunitelmilla he nostattavat ainoastaan venäläisten taistelutahtoa ja patriotismia.
Tulisiko siis hyväksyä vallitseva tilanne Ukrainassa? En itse ole siihen valmis muutoin kuin suurvaltojen sopiman Minskin kompromissin kautta.
VastaaPoistaJohannes Remy Ukrainan historiassaan kertoo ja kuvailee maan kertakaikkista sosiaalista , kultuurillista ja polittista mahdottomuutta.
PoistaMyös Hunttigton totesi kultturillisten mannerlaattojen halkeaman kulkevan juuri Ukrainan kohdalla pahimmillaan.
Ainut ,jos maa halutaan pitää jatkossa yhtenäisenä ja toimintakykyisenä on maan muuttaminen liittovaltioksi.
Liittovaltiohan myös Venäjä on muodollisesti,mutta juuri Jeltsinin toimesta alueiden tosiasiallinen päätösvalta siirrettiin Moskovaan, lukuunottamatta Tatarstania ja Tsetseniaa.
Valitettavasti juuri läntiset tahot ovat omilla venäjän pilkkomista koskevilla puheillaan lisänneet Moskovan vainoharhaisuutta alueiden autonomiaa kohtaan.
Toisenlaisessa tilanteessa esimerkiksi maamme voisi pyrkiä lisäämään yhteiistyötä lähialueiden, kuten Lenigradin alueen ja Karjalan tasavallan kanssa,jättäen Moskovan ja Brysselin hoitamaan federaatioiden väliset suuremmat kiistakysymykset.
Toivottavasti tuleva suomen hallitus ymmärtää asemansa nykyisessä maailmassa,siis sen että olemme ainoastaan statukseltaan enää pieni osanen europpalaista valtaa,joka viellä sijaitsee marginaalissa.
Kun myös Venäjän federation Karjala on tosiasiasiallisesti vastaavassa marginaalissa,olisi maallamme paljonkin annettavaa ja saatavaa tuosta aluellisesta yhteistyöstä.
Kannattaa muistaa että lähelle maammerajaa on suunitelmissa perustaa Alho niminen tiedekaupunki.
Jotta itäsuomea voitaisiin elvyttää tulisi maamme olla aktiivinen esimerkiksi tuon uuden Kostamuksen kanssa,siihen emme tarvitse Brysselin lupaa.
Suomen ja Venäjän suhteiden määrittäminen on herkkä asia, koska väärintulkintojen (väärinymmärtämisen) mahdollisuus on niin suuri. Oma näkemykseni on edellä varsianisessa blogikikirjoituksessa. Kuulun - omasta mielestämni - realistiseen koulukuntaan, jossa pyrkimyksenä on laajan perspektiivin huomioiminen. Mikään ilmeinen ei ole suoraan ratkaisu suhteisii.
VastaaPoistaOlen myös lukenut Remyn kirjan. Arvioni on esitetty kirjoituksessa "Tapahtui Ukrainassa" (11.3.2015). Ohessa kirjoituksen loppuosa, jossa yritän vetää yhteen sotkuisia lankoja..... Suosittelen kirjoituksen lukemista, vaikka oletkin lukenut kirjan. Remy ainakin pyrkii objektiiviseen näkemykseen.
"Oma lukunsa ovat numerotiedot Ukrainan viimeisiltä vuosikymmeniltä: Vieläkään ei ole saavutettu vuoden 1989 bkt-tasoa, väkiluku on alentunut vuoden 1981 52 miljoonasta asukkaasta vuoden 2013 46 miljoonaan asukkaaseen.
Johtopäätöksiäni nykyiseen konfliktiin johtaneista syistä sekä näkymä tulevaisuuteen:
1) 1990-luvun vaihteen mullistus heikensi Ukrainaa. Vahvat teollisuuden ja kulutustavaratuotteiden markkinat menetettiin, kun Neuvostoliito kaatui ja markkinat avautuivat. Ukrainalaiset tuotteet eivät pärjänneet sen enempää itä- kuin länsimarkkinoilla.
Ukrainalla ei ollut raaka-ainevaroja, joilla se olisi kompensoinut menetykset. Köyhyys ja kurjuus ovat viitoittaneet Ukrainan tietä kohti epävarmaa tulevaisuutta.
2) Strateginen kohtalonyhteys suurvaltoihin.
Ukrainan kaasuriippuvuus Venäjästä on fakta. Ukrainan alue oli Neuvostoliiton keskeinen ydinaseiden ja laivaston sijoituspaikka. Yhdysvaltain hegemonistiset pyrkimykset ulottuivat myös Ukrainan alueelle (Naton laajenemispyrkimys). Mustanmeren alue on ikiaikainen strateginen polttopiste kansainvälisessä politiikassa. Kohdan 1 johdosta Ukrainaan muodostui poliittinen ja taloudellinen tyhjiö, jolle apuaan tarjosivat milloin itä, milloin länsi. Ukrainasta tuli lännen ja idän kilpakenttä.
3) Lähtötilanne 1990-luvun alussa: suuri venäläisväestö (suhde: ukrainankielisiä 68 prosenttia, venäjänkielisiä 30 prosenttia). Historiallisista syistä (jo Neuvostoliiton aikana) vallassaolijat jakautuivat Länsi-Ukrainasta tukensa saaviin ja Itä-Ukrainasta tukensa saaviin. Välillä 1990-2010 juopa syveni. Nykykonflikti on edelleen polarisoinut vanhaa asetelmaa.
4) Demokratia ei ole juurtunut.
Korruptio ja eliitin äärimmäisen vahva asema periytyivät jo vanhasta Neuvostoliitosta. Oligarkkien asema vahvistui Ukrainassa hitaammin kuin muualla entisen Neuvostoliiton alueella, mutta lopputulos oli sama.
Puoluekentän sirpaleisuus ja vakiintumattomuus edistivät sekasortoa. Demokratian edellytykset olivat aivan liian heiveröiset. Koko poliittinen järjestelmä oli kokoaikaisessa kaaoksessa presidentin, hallituksen ja parlamentin taistellessa vallasta. Demokratian toimimattomuus on ohjannut järjestelmää korruptoituneeseen autoritääriseen ja itsevaltaiseen suuntaan, vaikka johtajilla alun perin on saattanut olla jaloja pyrkimyksiä uudistaa yhteiskuntaa.
5) Tulevaisuus.
Ukraina on joutunut uuden suurvaltasuhteiden asetelman koekentäksi tai konfliktialustaksi, jossa Yhdysvallat edustaa vakiintunutta puolustuksellista - mutta tilaisuuden tullen uusia rajoja kokeilevaa - suurvaltahegemoniaa, Kiina nousevaa suurvaltaa ja Venäjä nöyryytettyä mahtia, joka havittelee uutta nousua ja uutta voimatasapainoa. Toistaiseksi on avoin asia edustaako Venäjän aggressiiviselta näyttävä ulostulo laajenemishaluista imperialismia vai - kuten itse oletan – toistaiseksi pääosin puolustuksellista strategiaa.
Sotaa käydään - ydinasepelotteen ollessa edelleen ajankohtainen - tavanomaisin asein sekä kyber- ja hybridisodan keinoin."