Anton Montin ja Pontus Purokurun teoksen ”1968” (S&S, 2018) voima piilee sen seikkaperäisessä vuoden 1968 tapahtumiin ja sitä edeltäviin vaiheisiin perehdyttämisessä. Itselleni oli melkoinen tietopläjäys tekijöiden valaistessa runsasta määrää tapahtumia, jotka huipentuivat Vanhan ylioppilastalon valtaukseen. Näin siitä huolimatta, vaikka itse seurasin tapahtumia aikalaisena.
Osittain vanhan valtaus sulautuu osaksi radikalismin historiaa pitkin 1960-lukua. Mikään mitä tapahtui vuonna 1968 - mukaan lukien vanhan valtaus – ei jää sattumanvaraiseksi, vaan sille löytyy peruste tuon vuosikymmen aiemmista tapahtumista. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun avatusta portista tapahtumat ja tekijät vyöryvät sisään.
Minuakin on harmittanut, kun jotkut Vanhan valtauksen muistelijat ovat leimanneet tapahtuman spontaaniksi purkaukseksi. Se oli tosiasiassa hyvin suunniteltu ja sillä oli oma historiansa, joka rakentui niissä yhteenliittymissä, joita perustettiin pitkin kuusikymmentälukua. Poimin Montin ja Purokurun teoksesta tähän kirjoitukseen vuoden 1968 tapahtumien syvät juuret, joita sitten itse kommentoin. Pohjana tapahtumille oli laaja uusvasemmistolainen järjestötoiminta.
Tärkeimpiä alkuvaiheen virstanpylväitä olivat radikalismin ”ensimmäisen aallon” (1959-1962) aikana syntyneet ”Tilanne” -lehti ja uusvasemmistolainen ”Faros”-ajatushautomo. Niissä keskeisinä vaikuttajina olivat 1930-luvlla syntyneet radikaalit ajattelijat, joista ehkä merkittävin oli Jarno Pennanen, mutta Tilanne-lehden tekemiseen osallistuivat myös nuoret, mm. Arvo Salo ja Pentti Saarikoski.
Tilanne-lehti oli puoluekoneistoista riippumaton uusvasemmistolainen lehti, jota länsi-itä vastakkainasettelun seurauksena saattoi tukea mm. CIA(!). Tällä ei kuitenkaan ole suurta merkitystä, koska kysymys oli antiautoritaarisen tiedonvälityksen esitaistelijasta. Joka tapauksessa rahoituksen turvin SKP ei pystynyt valtaamaan lehteä. Faroksessa vaikuttivat samat tahot kuin Tilanne-lehdessä. Faros pyrki luomaan yhteiskuntafilosofista pohjaa ajan ilmiöille ja nuorisoaktivismille.
Antiautoritaarisuus kuusikymmentäluvun ilmentäjänä ei ole mikään klisee vaan fakta. Kuvaavaa on, että virallisen kansandemokraattien nuorisojärjestön jäsenmäärä romahti 12 000:sta tuhanteen muutamassa vuodessa. Se jos mikä, kertoi 1960-luvun antiautoritarismin riemukulusta.
Tärkeä uusvasemmistolainen vaikuttaja oli Ylioppilaslehti, jonka päätoimittaja oli 1960-luvun vaihteessa Arvo Salo. Muutamaksi vuodeksi lehdestä kehittyi eräänlainen uusvasemmiston äänenkannattaja ja mielipidejohtaja, kunnes se ”palautettiin porvarilliseen ruotuun” kuusikymmentäluvun puolivälin jälkeen.
Kirjoittajat ajoittavat uusvasemmiston ”toiseksi aalloksi” vuodet 1963-1965, jonka merkittävimpinä voimatekijöinä olivat vuonna 1963 perustettu sodanvastainen ja pasifistinen ”Sadankomitea”, joka panosti aseistakieltäytymiseen ja samana vuonna perustettu ”Ylioppilaiden YK-yhdistys”, joka teki nuorisoliikkeestä kansainvälisen toimijan. YK-yhdistys oli alun perin rauhantyön sanansaattaja, mutta ärhäköityi vuosien saatossa kääntäen yhdistyksen kurssin kehitysapulinjalta vapautusliikkeiden tukemiseen. Kummankaan johdossa ei ollut kommunisteja.
Muutoin tärkeimpinä radikaalien organisoitumisen muotoina olivat opiskelijajärjestöt. Tärkeä keskuspaikka oli Helsingin yliopiston päärakennuksessa kokoontunut ”kuppilaparlamentti”, joka edusti ehkä idealistisimmillaan vapaamuotoista aktivoitumista. Mielenosoitusten alkuvaiheen tärkeä tapahtuma oli Korson mellakka vuonna 1965, jossa reklamoitiin ns. rukouslauantaiden (neljä kertaa vuodessa) huvikieltoa vastaan. Toiminta myös tuotti tulosta ja huvikielto kumottiin.
Myös Vietnamin sota oli mielenosoitusten keskiössä jo vuoden 1965 helmikuusta lähtien (samoihin aikoihin, kun sota eskaloitui). Sodalla oli itse asiassa uusvasemmistoa hajottava vaikutus. Vuonna 1967 sadankomitealainen pasifismi ei enää riittänyt läheskään kaikille, vaadittiin jopa aseita toimitettavaksi kansalliselle vapausrintamalle Vietnamiin. Eripuran seurauksena Sadankomiteasta irtautui ns. Eikan pumppu, jonka johtotähtenä toimi Pentti Järvinen. Järvisen nimi kulkee muutoinkin punaisena lankana läpi radikalisoitumisen vuosien.
Kulttuuriradikalismin nousu oli merkittävä osa yleistä radikalisoitumista. Sen merkittävä osa oli ns. Repo-radio, joka sai nimensä Ylen johtajasta Eino S. Revosta (1965-). Kuuluisa Lapualaisooppera on elimellinen osa radikalisoitumista. Vuosi 1966 oli kaiken kaikkiaan uusvasemmiston lyhyen historia varsinainen läpimurtovuosi. Sitä edesauttoi vasemmistoenemmistön syntyminen eduskuntaan vuonna 1966. Toisaalta osin vaalien seurauksena syntynyt osapuolijako kommunistien sisällä hajotti vasemmistoa.
”Yhdistys 9” oli naisasialiike, joka käynnistyi Kati Peltolan johdolla vuonna 1966. Tämän päivän näkökulmasta sillä oli todellakin sosiaalista tilausta. Naisen asema oli jämähtänyt edellisille vuosikymmenille. Nyt tähänkin vaadittiin korjausta. Tuolloin ei Suomessa kuitenkaan puhuttu vielä feminismistä. Yhdistys 9:n tärkeitä teemoja olivat ehkäisy, perheen ja palkkatyön yhdistäminen, päivähoito ja lasten oikeudet.
”Provo Finlandia” on minulle eksoottiseksi jäänyt liike. Hollannista lähtöisin olevan liikkeen tarkoitus oli provosoida poliisi käyttämään voimaa tai tekemään itsestään naurunalainen. Keinot ovat hyvin lähellä 2000-luvun anarkistien keinovalikoimaa. Kysymys oli vuosille 1966-67 tyypillisestä yhden asian liikkeestä.
”Marraskuun liikkeen” tarkoituksena oli paljastaa alkoholistien, kodittomien, vankien, homojen ja psyykkisesti sairaiden epäinhimilliset olot. Keinona oli, kuten arvata saattaa mielenosoitukset. Juuri tämä liike oli varhainen versio 2000-luvun ”kuokkavieraista”. Liikkeen mielenosoituksissa kokoonnuttiin presidentinlinnan edustalle. Kysymys ei kuitenkaan ollut kuusikymmentäluvulla anarkismista vaan sosiaalipolitiikan muutoksen vaatimuksesta.
Radikalismi saavutti huippunsa keväällä, kesällä ja syksyllä vuonna 1968, kuten muuallakin ympäri maailmaa. Kesällä mielenosoitukset toteutettiin hyvin järjestettyinä joukkokokouksina ja marsseina. Useimmiten Yhdysvaltain suurlähetystö oli mielenosoitusten kohde. Yhteenottoja poliisien kanssa sattui tuhkatiheään. Pentti Järvinen ja Liisa Liimatainen toimivat tilaisuuksien henkisinä johtajina, mutta osallistuivat tarmokkaasti myös niiden organisointiin. Myös vastamielenosoituksia järjestettiin eikä yhteenotoilta voitu välttyä.
”Punaisten lauantaiden” mielenosoitukset olivat paljon vaikuttavampia, mitä omasta kokemuksesta muistan. Ne todellakin toistuivat ja antoivat kumouksellisen vaikutelman. Jopa pääministeri Koivisto huolestui. Koivisto oli kuitenkin hyvin perehtynyt radikaaleihin liikkeisiin ja osasi suhteuttaa ne suomalaisiin olosuhteisiin. Huolestunut hän oli, mutta tietoisuus liikkeiden dynamiikasta toisaalta tyynnytti häntä.
Samaan aikaan sosiaalidemokraattisessa puolueessa tapahtui jakoa suhtautumisessa väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Kaikki eivät halunneet kokoaikaista väkivaltaa uhkuvaa rintamaa poliiseja vastaan.
Hyvin vauhtiin päässeet ”lauantaimielenosoitukset” (ne todellakin suunniteltiin toistuviksi aina lauantaisin) päättyivät kuin seinään, kun Neuvostoliito miehitti Tsekkoslovakian elokuussa 1968. Tässä totean vain välittömät vaikutukset: mielenosoitusten suunta Suomessa kääntyi Yhdysvalloista ja Vietnamista Neuvostoliittoa vastaan. Jakautuminen miehityksen puolesta ja vastaan kääntyi musertavasti vastustajien hyväksi. Vain SKP:n vähemmistö jäi toiselle puolelle. Joka tapauksessa yhteentörmäys mielenosoittajien ja poliisien välillä oli väkivaltainen. Kymmenet poliisit loukkaantuivat. Toista sataa mielenosoittajaa pidätettiin.
Vielä puuttuu hullun vuoden huipennus, marraskuun 25. päivänä (tasan 50 vuotta sitten!) tapahtunut Vanhan ylioppilastalon valtaus. Päiväksi oli valittu HYY:n 100-vuosijuhlien ajankohta. Kysymys ei ollut hetken hulluudesta, hankittiin mm. Vanhan pohjapiirustukset. Vanhalle syöksyttiin väkisin. Tilanne olisi voinut kehittyä ikävään suuntaan, jos vastamielenosoittajien kanssa olisi ajauduttu käsikähmän sijasta tappeluun. Valtaus kuitenkin lopetettiin ennen kuin tilanne olisi riistäytynyt käsistä. Toteutus oli suunniteltu huolellisesti ja synnytti hetkellisesti konfliktin, joka sitten asettui työryhmätyöksi ylioppilaiden ajamien asioiden puolesta.
Presidentti Kekkonen omaksui radikaaleja myötäilevän asenteen ja saavutti sillä kannatusta nuorten opiskelijoiden keskuudessa. Annetaan Vanhan tapahtumista viimeinen sana Heikki Mäki-Kulmalalle, joka on tai oli parhaita kuusikymmentäluvun tapahtumien erittelijöitä: ”Vanhan valtaus oli …..kuusikymmentälukulaisten tempaus ja valtaajien maailmankuvien kaleidoskooppi koostui melkeinpä kaikista muista vasemmistolaisuuden aineksista kuin vanhakantaisesta marxismi-leninismistä”. Tilaisuus oli siis myös antiautoritaarisuuden huippuhetki.
::::::::::::::::
Viimeiseksi hiukan laajennetun kuusikymmentäluvun radikalismin voimainponnistukseksi kirjoittajat mainitsevat Persian shaahia vastaan suunnatun väkivaltaisen mielenosoituksen kesäkuussa 1970. Poliisi panivat kovan kovaa vastaan ja peräti 147 mielenosoittajaa kuulusteltiin. Pamputuksesta aiheutui henkilövahinkoja. Mallia protestointiin haettiin muualta Euroopasta, jossa myös järjestettiin suurmielenosoituksia shaahin kiertueen aikana.
Samoihin aikoihin käynnistyi myös Punaisen armeijakunnan (RAF) toiminta Saksassa ja Punaisten prikaatien toiminta Italiassa, jotka johtivat valtavaan terroriaaltoon. Näissä maissa radikalismi oli kaikkea muuta kuin ohi, mutta samalla on todettava, että väkivallan kulttuuri koski vain pientä osaa aktivismista.
Kommunistien vähemmistön nousu perustui myös sukupolvivaihdokseen. ”Vanhat” vasemmistolaiset – siis 1960-luvun sukupolvi - perustivat perheitä ja siirtyivät työelämän palvelukseen. Joku on nähnyt tämän luopumisena 1960-lukulaisuudesta, joku taas on nähnyt jatkumon: kaiken koetun siirtämisen erilaisiin työelämän prosesseihin.
Taistolaisuus heijastaa äärivasemmiston valintoja. Kirjassa esitetään yllättävä arvio: suomalaisen yhteiskunnan näkökulmasta saattoi olla tärkeää, että taistolaisuus integroitui puolueorganisaatioon ja samalla vältettiin ajautuminen saksalais- ja italialaismalliseen terrorismiin. No, on vaikea kuvitella, että edustuksellisen demokratian tartunnan saanut Suomi olisi sortunut epätoivoiseen terrorismiin.
Taistolaisuus - sulkeutuessaan byrokraattiseen puoluejärjestelmään - menetti todellisen kyvyn tehdä vallankumous, vaikka monet tänä päivänä yrittävätkin nähdä taistolaisuuden todellisuutta mahtavampaan voimana.
Sosiaalidemokratia sulautti itseensä 1960-luvun muutosvoimien käyttökelpoiset osat osoittaen siten ketteryytensä, mutta Montin ja Purokurun mielestä sdp hukkasi 1980-luvulla kyvyn seurata vihreää muutostrendiä. Se ei pystynyt toistamaan 1960-luvulla omaksuttua pragmaattista radikaalien aatteiden soveltamista uudistuksia vaativaan yhteiskuntaan. Vihreä liike otti osin demarien paikan uuden omaksujana 1980-luvun puolivälin jälkeen.
Shaahin vierailun aikaiset tapahtumat merkitsivät mielenosoitusten joutsenlaulua. Uusvasemmistolaisuus hiipui ja ulkoparlamentaarinen toiminta sen myötä. Jäljelle jäi taistolaisten toiminta, joka integroitui puoluepolitiikkaan kommunistien vähemmistösiiven kautta. Taistolaisuus (=stalinismi) on hyvin suomalainen ilmiö. Sen lähtölaukaus oli tavallaan Tsekkoslovakian miehitys, joka jakoi laitavasemmiston niihin, jotka vastustivat miehitystä ja niihin, jotka sitä hetken empimisen jälkeen kannattivat. Antiautoritaarisen radikalismin (tai uusvasemmiston) vaihtoehtona ei ollut muualla Euroopassa NKP-johtoinen kommunismi vaan anarkismi, maolaisuus ja trotskilaisuus, jotka Suomessa jäivät marginaaliin, mutta se on jo toinen juttu.
:::::::::::::::
Mitä vuosi 1968 tuotti perintönä yhteiskunnalliseen keskusteluun ja toimintaan? Mikä oli muuttunut sitten Tilanne-lehden ja Faros-seuran perustamisen? Ainakin sdp:n hegemonia voitti Suomen politiikassa. Tosin radikaalien tavoite oli paljon pidemmälle viety sosialistinen yhteiskunta.
Monet ovat korostaneet eroa 1960-luvun radikalismin ja 1970-luvun vähemmistökommunismin välillä. Niissä onkin kysymys eri asioista. Kuusikymmentäluvun radikalismiin liittyi ulkoparlamentaarisuus (ei-puoluesidonnaisuus), iloisuus, ripaus anarkiaa ja hippiaatetta, joka tapauksessa ei tosikkomaisuutta, joka usein liitetään dogmaattiseen laitavasemmistoon.
”Miksi uusvasemmistolaisuus loppui Suomessa kertarysäyksellä eikä kyennyt tuottamaan jatkuvuutta?”, kysyvät Monti ja Purokuru, ja vastaavat, että Suomessa ei ollut ulkoparlamentaarisen politiikan perinnettä. Osin tämä pitää paikkansa, mutta toisaalta juuri vasemmistoliitto ja vihreät ovat omaksuneet joitakin piirteitä antiautoritaarisuudesta, mutta ovat toki – se on totta – parlamentaarisia puolueita. Kuusikymmentälukulainen puolueisiin sitoutumaton vasemmistolaisuus ei ole saanut selviä jatkajia, jos ei sitten tarkoiteta marginaalista anarkismia.
Vaikka kuusikymmentäluvun radikalismissa puhutaankin antiautoritaarisuudesta, on selvää että tietyt persoonallisuudet ja dynamot jättivät selvän jäljen liikkeiden tavoitteisiin ja sisältöihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti