Suomi on osa suurvaltojen vastakkainasettelua

Yhdysvallat ja Venäjä ovat innokkaasti järjestäneet suursotaharjoituksia viime aikoina. Kylmän sodan ennätyksiä on lyöty sotilaiden osallistujamäärissä. Parhaillaan on menossa Naton suurharjoitus ”Trident Juncture 2018”, johon osallistuu lehtitietojen mukaan 50 000 miestä. Näistä joukoista suomalaisia on reilu yksi prosentti eli 600 miestä. Harjoitellaan Pohjois-Euroopan puolustusta tilanteessa, jossa ”vieras valta” tekee maihinnousun Keski-Norjaan. Sitä saa, mitä tilaa: Venäjän ”vastasotaharjoitus” tapahtuu keskellä Naton sotaharjoitusaluetta – ja jos olen oikein käsittänyt, niin juuri Keski-Norjan tasolla.

Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on toivonut, että Venäjä kantaa vastuunsa, kun tunkee itsensä toisten sotaharjoitusalueelle. Esitän kansalaismielipiteenä vastavuoroisesti toiveen, että myös Nato käyttäytyy vastuullisesti.

Harjoitustilanteesta järjestäjät käyttävät erilaisia peiteilmaisuja, kuten että suurvaltojen välinen ”jännitys on noussut”. Sen sijaan miltei vastaava ”sodan uhka on kasvanut” torjutaan. En itsekään usko sodan uhan ajankohtaisuuteen, mutta näyttää siltä, että on yhä vaikeampi keksiä kiertoilmaisuja tilanteen vakavuuden kuvaamiseksi. Käytetään myös ilmaisua ”harjoitellaan yhdessä”, mutta kielletään, että harjoitus suuntautuisi esimerkiksi Venäjää vastaan. Vihollistahona on ”vieras valta”. Selvää kuitenkin on, että osoite puolin ja toisin on tiedossa.

Otan tietoisen riskin ja sanon, kuten Väinö Tanner viime sodan alla: niin hulluja suurvallat eivät voi olla, että sota syttyisi. Kysymys ei olekaan akuutista sodan uhasta, vaan sapelinkalistelun yltymisestä. Sodan uhka ikään kuin normalisoidaan. Ihmiset pyritään totuttamaan siihen, että korkea jännityksen taso on koko ajan päällä. Luotetaan siihen, että järki säilyy ja tunteet pysyvät viileinä. Kuitenkin vahingossa tapahtuvia selkkauksia voi syttyä, joka tosin sekään ei - päinvastoin kuin usein annetaan ymmärtää - merkitse suursodan syttymistä. Tässä koetellaan hermoja puolin ja toisin.

Kysymys on ikään kuin ”hengennostatuksesta”. Selvimmin ja kyynisimmin tämän on ilmaissut Vladimir Putin todetessaan vähän hitlermäisesti, että kansakunta ei ansaitse elämisen mahdollisuutta, jos se ei pärjää tulevissa koitoksissa: on valmistauduttava kaiken tuhoavaan tragediaan. Propagandarummut kumisevat nyt kuin tyhjät tynnyrit mäkeä alas vieritettäessä. Kilpalaulannalta uhkaavat sanat loppua: mikä on seuraava retoriikan taso?

Missä Suomi oikeasti haluaa olla mukana? Haluaako se olla mukana puolustamassa Ruotsia ja Norjaa ja…… vai onko sittenkin niin, että halutaan puolustaa vain Suomea? Odotus vastapalvelusta puolin ja toisin on tietenkin olemassa, mutta niin kauan, kun ei ole nimiä liittoutumispaperissa, kysymys on vain harjoittelusta yhdessä! Pokka täytyy pitää.

Vakuutetaan, että kysymys on Suomen (ja Ruotsin) Nato-suhteen ”erillisestä yhteistoiminnasta”. Oikeiston kellokas Carl Bildt haluaa olla oikeassa ensimmäisenä ja on julistanut Trident Juncturen olevan ”skandinaavisen liittoumattomuuden loppu”. Hesarikin tunnustaa - vanhana Natoon liittymisen kannattajana vuodesta 2006 lähtien – harjoitusta käsittelevän artikkelinsa lopuksi, että ”Bildt taitaa olla oikeassa”. Se Hesarin sitoutumattomuudesta! Savuverho hälvenee. Nyt pitäisi vielä saada gallupit oikeaan asentoon.

Alkaa vaatia kekseliäisyyttä tolkuttaa kansalaisille, että emme ole vahvasti Natoon päin kallellaan. Ollaan yhä läheisempiä kumppaneita, joka sekin todetaan hiukan vaivaantuneena. Teeskennellään, että asiat ovat niin kuin ennen, kun oltiin ”sotilaallisesti liittoutumattomia”.

Venäjän puolelta on näytelty omaa roolia pelin henkeen kuuluen: niin kauan, kun Suomi ei ole Naton jäsen rajan takana ei nähdä vihollista, mutta kun Suomi liittyy Natoon vihollinen tulee näkyville. Tästä keinotekoisesta asetelmasta ollaan luopumassa. Yhä useammin Venäjä haluaa viestittää, että kysymys on tosiasiallisesta liittoutumiseen ajautumisesta ilman virallista vahvistusta. Tätä Venäjän kantaa HS:n Kari Huhta pitää röyhkeästi ”rystypuolen kunnianosoituksena” (HS: Merkintöjä-palsta 2.11.2018). Itseensätyytyväisyys aivan loistaa toimittajasta. HS on puolensa valinnut ja vahvistanut. Huhta aprikoi, mitä nimeä nykyisestä Nato-yhteistyön asteesta voisi käyttää ja päätyy maan virallisen ulkopoliittisen linjan vastaiseen johtopäätökseen, että kysymys on liittoutumisesta ilman liittoutumista.

Kuitenkin yhtä varteenotettavaa seikkaa ei voida jättää käsittelyn ulkopuolelle: Suomella ei ole nykyisellään - jäsenyyden myötä - tulevaa viidennen artiklan mukaista velvoitetta puolustaa muita jäsenmaita, eikä muilla ole velvoitetta puolustaa Suomea.

Jäsenyydessä liikutaan herkällä alueella, koska vasta konfliktitilanteessa järjestelmän toimivuus testaan eikä voida olla varmoja avunannon toimivuudesta. Itse asiassa olen vahvasti epäillyt avun saantia johtuen Naton jäsenvaltioiden tosiasiallisista näkemyseroista koskien yhteistä puolustustahtoa. Viidennessä artiklassa todetaan vain, että osapuolet ”...auttavat sellaisella tavalla, minkä katsovat tarpeelliseksi...”. Tositilanteessa moni tulee yllättymään.

Riittävät perusteet Natoon liittymisen vastustamisesta täyttyvät edelleen.

:::::::::::

Meillä suuri osa mediaa on vahvasti kallellaan Natoon päin. Viesti vain piilotetaan usein näennäisen sitoutumattomuuden taakse. Tästä on monta esimerkkiä. Yksi osa tätä näytelmää onkin – kuten Airiston Helmi osoittaa - epäilyn herättäminen. Se toimii nettiaikana musertavan tehokkaasti. Täytyy vain luottaa suomalaisten korkeaan yleissivistyksen tasoon, jotta karkeat ”asiantuntijalausunnot” siivotaan mielestä pois tai ainakin herätetään terve epäily juttujen laadusta. Olisi hyvä odottaa todisteet ja vasta sitten lausua tuomio.

Uusi kylmä sota toimii vanhan pohjalta. Kierroksia varustelussa lisätään. Tottuminen kansainvälisen tilanteen jännitteisyyteen on sopimiskulttuurin pahin vihollinen.