Antto Vihman, Jarno Hartikaisen, Hannu-Pekka Ikäheimon ja Olli Seurin kirja ”Totuuden jälkeen” (Teos, 2018) käsittelee post-truth-ilmiön lyhyttä historiaa. Totuuden jälkeinen aika nähdään tuoreena tapahtumaketjuna alkaen Yhdysvaltain presidentinvaaleista 2016. Mitään ”faktoihin sidottua totuuden aikaa” ei tietenkään ollut olemassa ennen tuota mainittua vuotta, mutta objektiivisesti voitaneen sanoa, että totuuden jälkeinen aika sai tietyt tunnusomaiset piirteet Yhdysvaltain presidentinvaalien tienoilla ja heti niiden jälkeen.
Ajattelen itse aika samalla tavalla.
Sen sijaan voidaan pohtia, miksi asioiden kulku tiivistyi ”totuuden jälkeiseksi” juuri tuolloin. Kirjan tekijät päätyvät johtopäätökseen, että keskeiset ajurit ovat olleet teknologian murros ja poliittinen polarisaatio. Näiden ajurien alle asettuvat sitten 1) Asiantuntijuuden kriisi, 2) Verkostojen valta, 3) Median kriisi ja 4) Totuudenjälkeiset strategiat.
Itse näen liikkeellepanevana voimana Yhdysvalloissa tapahtuneen kehityksen viime vuosikymmeninä. Teknologinen kehitys on kaiken kattava taustavoima, koska sen kautta suodattuu tapahtuneen ilmiasu. Vanhaa mediaa murtava vaikutus on ollut dramaattinen. Uutta ”totuutta” edustavia medioita syntyi (Fox, Breitbart) valeuutisineen.
Poliittinen polarisaatio sai alkunsa jo 1960-luvulta, jolloin kansalaisoikeusliike teki läpimurron. Sitä seurasi white backlash – valkoinen vastaisku, joka jakoi kansaa rajusti jo 1990-luvulla. Aluksi jakajana toimi Bill Clintonin persoona, mutta viimeistään Barack Obaman aikana polarisaatio syveni tavattomasti. Perimmäisenä syynä olen nähnyt valkoisen enemmistön pelon, että vähemmistöt nousevat uudelleen tapahtumakeskiöön.
Samaan aikaan tulo- ja varallisuuserot (so. rikkaat rikastuivat, ja erityisesti keskituloisten tulokehitys pysähtyi tai taantui kymmenien vuosien ajaksi) nousivat yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteeseen. Amerikkalainen unelma loitontui tavallisen ihmisen näköpiiristä. Poliittiset puolueet eivät selvästikään huomioineet riittävästi taustalla tapahtunutta hiipivää kehitystä. Liberaali media ja edistyksellinen eliitti muodostivat yhdessä kansakunnan johtotähden. Monet tahot alkoivat hakea eliitin vastaisuuteen sidottua syrjäytyneiden ryhmien omaa totuutta.
Kirjan tekijät sitovat esiin nousevat kysymykset liberaalin demokratian nykytilaan.
Teknologisen kehityksen tai murroksen airuena kirjan kirjoittajat esittävät Barack Obaman ruohonjuuritasolta lähteneen nettikampanjan kohti presidenttiyttä. Silloin tuntui todella, että netti lunastaa sen varaan laskettuja odotuksia. Netti mahdollisti nopeudellaan monipuolisuudellaan ennenkuulumattoman vuorovaikutuksen. Vielä käsittämättömämpää on ollut informaation määrän kasvu: tavalliset kansalaiset itse - median lisäksi - olivat tiedon ja sisällön tuottajia.
Sen jälkeen on ollut vaikeampaa. 2010-luvulla valeuutiset ovat saaneet netin kautta levikkialustan. Kirjoittajat toteavat, että on epäselvää, miten valeuutiset vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen. Arvioni perusteella vaikutusta on ollut: läheskään aina kriittisyys ja yleissivistys eivät riitä asettamaan kyseenalaiseksi valeuutisten huijausluonnetta. Faktantarkistajien työ on loputonta ja osin toivotonta.
Netin palvelujen saavutettavuus on huikeaa luokkaa. Googlen hakukoneella on yli kaksi miljardia käyttäjää. Facebookiin liittyneet kohut ovat lisännet vaatimuksia suitsia datatalouden villiä menoa.
::::::::::::::::
Oivaltavaksi esimerkiksi poliittisen polarisaation puolelta kirjoittajat ottavat vanhan äärioikeiston kellokkaan Newt Gingrichin, joka esittelee ”miltä tuntuu” -todellisuuden vastineena tilastopohjaiselle viranomaisdatalle. Tilastot osoittavat, että rikollisuus on vähentynyt, mutta Gingrichin markkinoima ”minusta tuntuu” -todellisuus avaa uuden näkymän todellisuuteen: ”väkivaltarikollisuus on kasvanut”, koska ihmiset tuntevat olonsa turvattomammaksi kuin aiemmin.
Tämä kahden todellisuuden maailma on yksi eniten puhuttaneista muutoksista viime vuosien yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa.
”Totuuden jälkeen” -teoksen kirjoittajat vahvistavat sen moneen kertaan todentamani näkemyksen, että demokraatit eivät ole juurikaan liikkuneet poliittisissa kannoissaan, mutta republikaanit ovat oikeistolaistuneet jo 1980-luvulta lähtien – ehkäpä Ronald Reaganin kannustamana. Uusoikeistolainen mediaympäristö on ryhmittynyt republikaanioikeiston tueksi. Tätä reittiä totuudenjälkeinen malli on virrannut puolueen sisälle. Joidenkin toistamaa ”tasapuolisuusmallia” (molemmat puolueet ovat liikkuneet yhtä lailla) en allekirjoita sellaisenaan, vaikka vasemmistolaisen Bernie Sandersin menestys on ollut hämmentävä.
”Epäpoliitikko”, liikemies Donald Trump astui näyttämölle tilanteessa, jossa monet keskiluokkaiset ja köyhät olivat tyytymättömiä tulokehityksensä ja asemaansa yleensä amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Republikaaneja äänestävät eivät tunteneen enää vuoden 2016 vaaleissa, että perinteiset puolueet edustaisivat heitä. Virta kävi ”johonkin suuntaan”, mutta kuitenkin oikealle. Tästä huolimatta Hillary Clinton sai 3 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump häviten kuitenkin koko kamppailun muutamissa avainosavaltioissa.
Trump etsi väylän menneisyyteen: ”Make America Great Again”. Piti palata amerikkalaisen yhteiskunnan kuviteltuihin onnen päiviin, mitä ne sitten olivatkaan. Eliitti ja sivistyneistö yleensä olivat vastapooli uudelle - vanhaan luottavalle - populismille. Miksi vaatimattoman tulotason amerikkalaiset äänestivät upporikasta Trumpia? Siksi, että arvo- ja kulttuuriset kysymykset (maahanmuuton rajoittaminen, kristillinen perintö ja islamin pysäyttäminen) olivat heille tärkeitä, ilmeisesti tärkeämpiä kuin tulotason mureneminen.
Totuuden merkityksen ohentuminen on sukua postmodernismin suhteellisuudelle. Populistit hyötyivät nousevan postmodernin totuuskäsityksen vallitsevasta asemasta. Lopulta objektiivisuuden tavoittelu väistyy minusta tuntuu -ajattelun tieltä.
::::::::::::::::::
”Totuuden jälkeen” -teoksessa käsitellään myös Suomeen liittyviä teemoja. Tarkastelen tässä vain yhtä lukua, joka on otsikoitu ”Katastrofeja ilmassa: Itämeren turvallisuustilanne”. Heti alkuun voidaan todeta, että totuuden jälkeisyys Suomeen tai Itämerelle sovellettuna on huomattavasti vaikeampi pähkinä kuin suuren veden takaiset usein helposti kumottavat äärimielipiteitä edustavat väitteet.
Antto Vihman ja kumppaneiden teoksen Itämeri-luvulle on tunnusomaista Venäjän voimavarojen kyseenalaistaminen. Toistetaan – jälleen kerran - Venäjän kansantalouden asettuvan Espanjan kokoluokkaan. Tällä ilmeisesti halutaan osoittaa, että tosiasialliset resurssit ovat huomattavan pienet Venäjän uhoon nähden. Se on kuitenkin yksipuolinen mittari: Venäjän sotilaallinen voima on globaalilla tasolla gigantista luokkaa.
Em. luvussa analysoidaan Itämeren turvallisuuskeskustelun uutisointia vuosina 2016-17 ”totuudenjälkeisten strategioiden näkökulmasta”. Tarkastelun kohteena ovat Yle ja Helsingin Sanomat. Aihetta on käsitelty kauas Itämereltä ulottuvana asiana, ja niin minäkin sitä erittelen.
Yhtenä lähtökohtana on, että Venäjä kiistää sekä joukkojensa läsnäolon Itä-Ukrainassa että MH-17-lentokoneen alasampumisen. Yleinen käsitys lännessä on, että Venäjä valehtelee kummassakin asiassa (se on myös oma kantani). Kirjoittajat hyljeksivät kantoja, joissa syyllistetään myös länsimaat Ukrainan tapahtumista. Toki em. kahdessa konkreettisessa tapauksessa Venäjän osuutta ei lännessä kukaan kiistä.
Entä jos laajennetaan käsittelyä koskemaan jännityksen lisääntymistä vuoden 2014 jälkeen. Toisinajattelijoitakin on. Esimerkiksi amerikkalainen John Mearsheimer katsoo suurimman vastuun Ukrainan kriisistä kuuluvan lännelle. Putin ilmeisesti oletti aivan aidosti Naton sijoittavan laivastotukikohdan Krimille. Venäjän kannalta Nato on esiintynyt laajennushaluisesti jo aiemmin: vuonna 1999 tapahtui laajeneminen Tsekkiin, Unkariin ja Puolaan ja vuonna 2004 Bulgariaan, Viroon, Latviaan, Liettuaan, Romaniaan, Slovakiaan ja Sloveniaan. Laajenemisen tärkeinä lobbareina olivat itäeurooppalaiset siirtolaiset Yhdysvalloissa , jotka vaativat presidentti Bill Clintonin aikana ”suojelua” entisille maanmiehilleen.
Elääkö Mearsheimer siis totuuden jälkeisessä harhamaailmassa vai onko hänen lähestymistavassa jotain varteenotettavaa? Teoksen kirjoittajat toteavat, että Helsingin Sanomat suoriutui kesien 2016 ja 2017 jännitteisten tilanteiden uutisoinnista hyvin ja Yle kohtuullisesti. Kirjan tekijät ottavat uutisointiin tuomarin roolin, jonka jossain määrin asettaisin kyseenalaiseksi. Ajattelutapa paljastuu seuraavasta kirjan lauseesta: ”On mahdollista, että osa toimittajista uskoo, että myös länsi omalla toiminnallaan osallistuu geopoliittisen epävarmuuden lisäämiseen.” Ihanko totta! Kirjoittajat kohdistavat syyttävän sormen suomalaisen median ”tasapuolisuusharhaan”. Kirjoitus heijastaa (läntistä) ajattelua ”oikeassa olemisen puolustamisesta”. Yhtä lailla se heijastaa toisen osapuolen mieltämistä syylliseksi. Jos siis joku kirjoittaja esimerkiksi Ylessä haluaa avata laajemmin eri osapuolien motiiveja, syyllistyy hän ”tasapuolisuusharhaan”.
Itämeren kysymystä pitäisi mielestäni avata todella avaraksi, jotta eri tahojen vaikuttimet tulisivat eritellyiksi. Mielestäni merkittävin näkymä avataan, kun todetaan, että Itämeri on Venäjän välitön ”etupiha”. Yhdysvalloille se ei ole edes takapiha. Se on kaukana siitä itsestään sijaitseva geopoliittinen alue, jossa se katsoo etujensa vaativan valvontaa (Yhdysvalloilla on 700 sotilastukikohtaa ympäri maailmaa). Kuubassa 1962 Yhdysvallat näytti, minkälaiselta siltä tuntuu, kun vieras valta sijoittaa ydinkärkiään lähituntumassa olevalle saarelle. Aktiivisesti piirreltiin ohjuksien kantamien pitkälle Yhdysvaltain alueelle ulottuvia kaaria. Mielestäni ei ole lainkaan yhdentekevää verrata, miltä tuntuu, kun toinen osapuoli tulee iholle.
Nyt tullaan Itämeren osalta kysymykseen, joka selvästi vaivaa minua: onko tässä problematiikassa ollenkaan kysymys ”totuuden jälkeisestä ajasta”? Eikö tässä ole kysymys kylmä sota -tyyppisestä vastakkainasettelusta, jossa katsotaan toisen osapuolen olevan (subjektiivisesti tai objektiivisesti nähtynä) uhkatekijä omalle turvallisuudelle? Valheet, totuudet ja puolitotuudet sinkoilevat, mutta ei niiden pitäisi olla huomion keskipisteenä. Myös ”totuuden ajalla” valehdeltiin (tai nähtiin asiat eri suunnista). Hävittäjälentäjän näkövinkkeli on yksi, rannikkovaltioiden näkökulma on toinen ja globaali geopoliittinen näkökulma on kolmas, vain joitakin mainitakseni.
Tapaus Venäjä on vaikea totuuden jälkeisen ajan näkökulmasta. Venäjä lasketaan joissakin arvioissa valtioksi, joka koskaan ei ole perustunutkaan ”liberaalidemokraattiselle” totuuskäsitykselle. Kun Venäjä siis valehtelee rutiininomaisesti, tekee se itsestään epäluotettavan lännen silmissä. Jos siis Venäjä syyttää länttä ”piirittämisestä” on se automaattisesti väärässä: eihän länsi uhkaa sitä muutoin kuin itsepuolustussyistä. Se on Venäjä, joka on aggressiivinen suurvalta.
Minusta tässä ajattelussa on tahatonta naiiviutta, ja sanon tämän tippaakaan puolustelematta Venäjän monissa yhteyksissä yksiselitteisesti tuomittavaa käytöstä.
Totuuden jälkeinen aika on mielestäni hyvin amerikkalainen ilmiö. Sovitettaessa sitä muihin läntisiin ympäristöihin tulee tunne sovittamisen haasteellisuudesta. Kysymys on helposti muunlaisesta ilmiöstä, joka sitten pakotetaan ”totuuden jälkeiseen” muottiin. Entä onko Suomi hyvine koulutusjärjestelmineen ja hyvinvointiyhteiskuntineen immuuni ulkopuoliselle valheelliselle vaikuttamiselle? Asiaa käsitellään laajasti kirjassa. Ja vastaus on kyllä ja ei. Suomalaisen yhteiskunnan perusrakenne suodattaa pahimmat ilmiöt tehokkaasti, mutta suomalaisten hyvä usko saattaa tehdä joskus tepposet: uskotaan liian herkästi. Suomi ei ole - vakaudestaan huolimatta - vapaa totuuden jälkeisistä ilmiöistä, niistä kirjassa mainitaan useita esimerkkejä herkullisimpana kysymys julkisen sektorin koosta: 58 prosenttia vai 22 prosenttia bruttokansantuotteesta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti