Menneisyyden hallinnasta

Lasse Lehtinen käsittelee uudessa kirjassaan ”Minä ja Kekkonen” (Otava, 2018) muun muassa Suomen lähimenneisyyden hallintaa. Asetan itseni testiin näissä blogikirjoituksissani, koska yritän arvioida menneisyyttä mahdollisimman objektiivisesti. Kuitenkin väistämättä kirjoittamisajankohta luo kehyksen menneisyyden arviolle. Menneisyyttä arvioidaan elettävästä ajasta käsin. Niin tapahtuu minunkin kohdallani, halusinpa tai en.

Tässä otan vain joitakin näkökulmia aiheeseen. Ne liittyvät Lehtisen kirjan tarjoamaan historianäkymään. Lehtinen toteaa, että ”meillä on taipumus tarkastella menneitä tapahtumia sen valossa, mitä tiedämme myöhemmin tapahtuneen. Tätä ilmiötä kutsutaan myöhempien aikojen diktaatiksi”. Otetaan esimerkki. Olen suhtautunut näissä kirjoituksissani hyvin kriittisesti ns. suomettumisen aikaan, mutta 1970-luvulla kuuluin niihin 90 prosenttiin, jotka antoivat tukensa YYA-sopimukselle (joskin nämä kaksi asiaa eivät ole toisiaan yhteensitovia). Tässä voin vedota siihen, että nyt tiedän noista ajoista paljon enemmän kuin aikoinaan. Aika ei ole kullannut menneisyyttä, vaan tuonut taakse jätettyyn vastenmielisiä piirteitä, jotka vasta arkistot ovat paljastaneet. Pitkään Kekkosen ulkopolitiikka oli ”kanonisoitu”, se oli julistettu oikeaksi tavaksi suhtautua menneisyyteen. Kekkosen ”kädestä saaneet” puolustivat jälkeenpäinkin mestariaan, monet aivan ehdottoman jyrkästi.

Arkistojen avauduttua on samalla avautunut monipuolisempi kuva tapahtuneesta. Sillä on ollut minun historiankäsitykseeni – vaikka tarkastelisin arkistotietoja kriittisesti suodatinkerroksen läpikin – tervehdyttävä ja vapauttavakin vaikutus.

Mitähän Kekkonen ajattelisi tänään Jaakko Iloniemen kertomasta ja Lehtisen kirjassaan esittämästä Intian matkan (1965) muistikuvasta, jossa Kekkonen oli esitellyt maailmankuvaansa. Iloniemi oli reagoinut siihen tokaisemalla: ”Tuohan on ihan selvää sosiaalidemokratiaa”. Kekkonen suuttui ja vastasi: ”… enhän minä mikään fasisti ole!”

Mielenkiintoista on, että uusiinkin Kekkoslähteisiin suhtaudutaan epäillen tai välinpitämättömästi. Jotkut eivät millään halua luopua joskus kanonisoituneesta historiankäsityksestään. Moskovan arkistojen uusiin lähteisiin suhtaudutaan vähättelevästi.

Historia on – kuten tunnettua - voittajan historiaa, mutta Max Jakobson on tästäkin löytänyt arvokkaan sivuhuomautuksen mahdollisuuden: ”Mutta usein käy niin, että häviäjät elävät kauemmin”. Lehtiselle tärkeä Väinö Tannerkin on kokenut maineenpalautuksen. Nyt hänen politiikkansa sisältöä suhteessa Neuvostoliittoon ymmärretään huomattavasti paremmin kuin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten.

Lehtinen pohtii olisiko koko Suomi ollut rähmällään vuosikymmeniä aikaisemmin, jos 1940-luvun lopulla ei olisi ollut Fagerholmin vähemmistöhallitusta ja hieman myöhemmin vuoden 1958 yöpakkashallitusta ja vuoden 1962 Honka-liittoa? Monien aikalaisten kanonisoidussa muistissa nämä tapahtumat olivat jääräpäisten ihmisten aiheuttamia ”linjalta poikkeamia”. Silloin vielä taisteltiin vaihtoehtoisten hallituskokoonpanojen puolesta.

Tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin: annettiin ennakoivasti periksi Neuvostoliiton painostukselle ja yksi syy tähän oli eri tahojen valtapyrkimykset. Oman vallan kasvattaminen johti moraalittomaan käyttäytymiseen, jossa poliittiset kilpailijat leimattiin ”neuvostovastaisiksi”. Tämä oli suomettumisen ytimessä ollutta kaikkein vastenmielisintä toimintaa.

Historia harvoin opettaa, mutta tässä lähihistoriassa koettu toimii varoittavana esimerkkinä - ja on osa menneisyyden hallintaa.

::::::::::::::.

Jos ruvetaan tutkiman syitä, jotka johtivat aiemmat tutkijat harhaan totuuksien ja valheiden hetteikössä, joudutaan helposti konfliktiin, sillä ”aiempi totuus” on jäänyt monelle selkäytimeen ainoaksi totuudeksi.

Usein viitataan vielä avaamattomiin arkistoihin, kun etsitään mahdillisuuksia löytää faktoja tapahtuneesta, mutta kaikkea ei ole välttämättä arkistoitu. Esim. suurlähettiläs Vladimir Stepanov on sanonut, että mitään ei löydykään!

Kun Neuvostoliitto esitti yhteisiä sotaharjoituksia Suomelle vuonna 1978, katsoo Juhani Suomi, että ainoastaan Kekkonen pystyi esitykset torjumaan. Minusta näyttää kuin olisimme Juhani Suomen kanssa eläneet aivan toisenlaista historiaa. Minusta Kekkonen oli nimenomaan mennyt suostumaan ”esikuntayhteistyöhön”, jonka puolustusvoimien komentaja Lauri Sutela torjui suoralta kädeltä. Kekkonen ei näyttänyt siltä vahvalta valtiomieheltä, joka kuva hänestä on annettu, vaan johdateltavissa olevalta hauraalta poliitikolta. Jos sankaria haetaan sotaharjoitusepisodiin, niin sankarin viitta kuuluu Lauri Sutelalle. Kuitenkin jälkipolville edelleen levitetään ”tietoa”, jonka mukana Kekkonen saunassa (!) pehmitti naapurin neuvottelijat.

::::::::::::::::

Lehtinen pohtii kumpi oli Suomelle – suhteessa Neuvostoliittoon – turvallisuutta tuottavampi, ”monarkistinen ” hallitusmuoto (jota symboloi Kekkonen, vaikka tasavallassa elettiinkin) vai parlamentaarinen järjestelmä, joka onnistui sitkeällä työllä vastustamana tunkeutumista demokratian rakenteisiin. Lehtinen päätyy parlamentaarisen vaihtoehdon kannalle. Paasikivi pystyi demokraattisesti valitun hallituksen avulla (vähemmistöhallitus 1940-luvun lopulla) puolustautumaan Neuvostoliitoa vastaan, kun taas Kekkonen antoi tai joutui antamaan vuonna 1958 periksi.

”Tamminiemen pesänjakajat” (1981) oli kirja joka paljasti tavallisille kansalaisille ns. kotiryssäjärjestelmän. Jotkut ovat jälkeenpäin sanoneet, että tietoa välitettiin molempiin suuntiin, joka oli oikeuttanut kotiryssäjärjestelmän. Selvää kuitenkin, oli mihin suuntaan voittopuolisesti tietoa virtasi. Lehtinen toteaa, että järjestelmän salassa pysyminen perustui pitkän aikaa suomalaisten häpeän tunteeseen.

Kaikesta edellä esitetystä käy ilmi, että Suomen ja Neuvostoliiton välillä toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta oli tarve selittää jollakin muulla tavalla kuin mikä oli totuus. Kommunikeoissa oli piilomerkityksiä, joita sitten tulkittiin sana sanalta. Menneisyyden hallinnassa keskeistä on pyrkiä selittämään, mitä todella tapahtui. Se ei yksin kuitenkaan riitä, koska menneinä vuosikymmeninä vallassa tai vallan tuntumassa olleille on tärkeää kertoa oma tulkintansa tapahtuneesta. Historian kulusta halutaan antaa jälkipolville vahvasti omaa näkemystä vastaava kuva. Tässä en yritä millään tavoin viitata johonkin salaliittoon Suomen pään menoksi vaan eräänlaiseen ”ihannekuvaan” tai rooliin, johon Suomi lokeroitiin.

Myös neuvostoliitolaisella osapuolella (Vladimirov, Fjodorov, Akulov, Gorbunov, Derjabin….) on ollut tarvetta selittää/kätkeä suhteisiin liittyviä ”epäsopivuuksia”.

Erikseen on sitten vielä Lehtisen esille ottama tosiasia, että neuvostoliittolaiset eivät muodostaneet mitään monoliittista kantaa Suomea käsitellessään, vaan eri mieltä oltiin suhteiden kehittämisestä niin kuin lännessäkin.

Voi olla, että vasta noista ajoista kirjoittaneiden poistuminen keskuudestamme avaa mahdollisuuden avata ikkuna seikkaperäiseen kokonaiskuvaan uusien tutkijasukupolvien kautta.

Lehtisen näkemyksistä kuultaa läpi naapurin käsitys siitä, millainen Suomen olisi pitänyt olla rauhanoloissa. Ajoittain näkemys oli hyvin tiukkareunainen ja poikkeamat johtivat reagointiin, joka koettiin Suomessa epämiellyttäväksi. Tämä kaikki heijastui kahdenvälisistä kommunikeoista, joissa määritettiin vain toisen osapuolen eli Suomen asema.