Ratkaistaanko työmarkkinoilla vääriä asioita?

Näyttää siltä, että kun maailmantalous häiriintyy, niin Suomessa alkaa ankara talouden kouristelu. Vaikutus pieneen vientivetoiseen kansantalouteemme on valtava.

Yleensä taantuman iskiessä alkaa oletettujen syyllisten etsintä. Vaarana on, että ryhdytään ratkomaan vääriä ongelmia.

Vuoden 2008 finanssikriisi oli hyvin laaja yhteiskunnallinen ja taloudellinen ongelmavyyhti. Meillä Suomessa tapahtui monta asiaa päällekkäin. Yksi niistä oli ICT-sektorin romahtaminen, joka on miltei sama kuin Nokian romahtaminen. Tällä ei ollut yhteyttä finanssikriisiin, mutta ajallisesti ne osuivat jokseenkin päällekkäin. Suomen viennin yleinen romahtaminen taas johtui suoraan finanssikriisin seuraamuksista eli globaalin talouden taantumasta. Etenkin tämä heijastui investointitavaroiden vientiin, joka on Suomelle vahva alue. Paperiteollisuus oli yksi suurista kärsijöistä. Vielä on todettava, että Venäjän kauppa oli monista syistä jäänyt alhaiselle tasolle.

Edellä mainitut yhdessä ovat – kuten Sixten Korkman on todennut – paljon merkittävämpi asiakokonaisuus Suomen talouden menestymisen kannalta kuin työmarkkinoiden väitetty jäykkyys. Menetyksiä on taantumassa kärsitty, mutta vastaavasti kysynnän piristyminen on työllistänyt ihmisiä nopeasti.

1990-luvun lamassa oli osittain samoja syitä kuin finanssikriisissäkin, mutta poikkeavuuttakin oli. Neuvostoliiton kaupan romahtaminen ja rahamarkkinoiden vapautuminen joko liian nopeasti tai sitten sopeutumiskykyyn verrattuna liian nopeasti johtivat velkaantumiseen ja sitä kautta ankaraan lamaan. Silloin(kin) yritettiin sisäisellä devalvaatiolla eli palkkatyöntekijöiden aseman heikentämisellä päästä kuiville, tosin huonolla menestyksellä. Silloin oli vielä käytössä pelastava devalvaatio, jonka avulla Suomi pääsi käsiksi, ei seitsemän, vaan peräti 14 lihavan vuoden (1994-2007) jaksoon.

Ymmärrän ammattiyhdistysliikkeen ahdistuksen syitä hyvin pitkälle, koska matalapalkka-alalla työ on pirstoutunut pätkiin ja jopa aivan mikro-osiin verrattuna aiempiin kokopäivätyökäytäntöihin. Tämä on tapahtunut hyvin suurelta osin rutiinitöiden automatisoinnin kautta. Työntekijöille on jäänyt sopeutujan rooli eli täyttää ne työtilaisuudet tai tilanteet, jotka koneilta ja automaatiolta jäävät väliin.

Vielä suurempi syy ammattiyhdistysliikkeen haasteisiin on se, että keskituloisiin kohdistuu globaaleista ja teknologisista syistä valtavia paineita. Kokonaisia ammattiryhmiä on surkastunut. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tapahtunut kehitys on johtanut - ammattiyhdistysten ponnistusten ja pehmennysten poissa ollessa - varsinkin keskituloisten palkansaajien suoriin palkanalennuksiin, ja vieläpä pitkäksi aikaa. Seurauksena ovat olleet tuloerojen kasvu ja poliittinen turhautuminen kaikkine jälkiseuraamuksineen.

Eurooppalainen muunnelma työmarkkinakehityksestä on johtanut siihen, että globaali kilpailu painaa palkkoja alas ja toisella puolella ammattiyhdistysliike haluaa pitää saavutetusta kiinni. Hyvin menestyviä työmarkkinoilla ovat vain hyvin etevät ja osaavat sekä toisaalta markkinoiden vaatimuksiin sopeutuvat työntekijät. Suomen harvaanasuttu maa ja pitkät etäisyydet tuovat oman lisähaasteen työllistymiseen. Erityisenä ongelmana on asumisen kalleudesta johtuva pendelöintiä vaikeuttava problematiikka, jota ilmentää suuret asumisen hinnan maantieteelliset erot. Mutta jätetään tämän pohtiminen toiseen kertaan.

Näyttää siltä, että yhteiskunnan ja markkinoiden toimintamalli on muuttunut niin dramaattisesti, että hyvinä aikoina saavutetusta työntekijän asemaa parantavista edistysaskelista on vaikea pitää kiinni nykyisissä suurelta osin muuttuneissa olosuhteissa.

Joillakin tahoilla kolmikannasta on tehty kaiken pahan symboli. Se edustaa joidenkin mielestä kaikkea historiallista hidasliikkeisyyttä. Sääli! Jälleen kerran tulee mieleen, kuinka ”modernin” nimissä ollaan hylkäämässä paljon hyvää.

Suomen työttömyysaste on haasteet huomioiden kohtalaisella tasolla, samoin työllisyysaste, vaikka toisin väitetään. Tilannetta on helpottanut suhdanteiden kääntyminen meidän eduksemme. Mistään paradigman muutoksesta parempaan suuntaan ei kuitenkaan ole kysymys.

Sixten Korkman on esittänyt ratkaisuksi isoissa yrityksissä kollektiivisten irtisanomisehtojen tiukentamista (koska ne ovat Suomessa kansainvälisesti verraten melko ”lepsut”) erorahaa korottamalla ja toisaalta pienissä yrityksissä työntekijöiden koeajan pidentämistä. En ota sinällään kantaa siihen, kuinka hyvin näiden avulla päästäisiin eteenpäin, vaan kiinnitän huomiota Korkmanin rakentavaan ajatteluun ja haluun esittää uusia vaihtoehtoisia malleja. Nyt näyttää siltä, että junkkarifilosofia on vallalla.

Muiksi keinoiksi Korkman suosittelee ”palkkakoordinaatiota”, eräänlaista Suomen mallia. Taustalla lienee Ruotsin malli, jossa vientiteollisuus määrittää palkkatason korotukset. Suomessa on puolittain edetty tähän suuntaan, mutta määrätietoisuutta tarvittaisiin lisää. Muutoinkin ”diskuteeraaminen” esimerkiksi paikallisen sopimisen edistämisessä lienee ainoa mahdollisuus edetä ratkaisuihin. Esimerkkinä hyvästä neuvottelukulttuurista Korkman esittää työeläkeuudistuksen toteuttamisen. Meillä osataan, jos vain mukana olevat neuvottelijat ovat henkilöinä kompromissihalukkaita.

Seuraavalle hallitukselle jää paljon töitä aiheutuneiden vaurioiden korjaamiseksi. Tämä koko hallituksen toiminta-ajan kestänyt näytelmä on toisaalta tuonut kokemusta aimo annoksen lisää, jotta sopimisen kulttuuri voisi taas päästä sille kuuluvaan asemaan. Nythän näyttää siltä, että neuvottelut pakkopullana hoidetaan pois jo valitun päätöslinjauksen tieltä.

Mikä vaikutus tällä kaikella on ollut poliittisen kentän voimasuhteisiin? Näennäisesti vaikutusta on ollut, mutta suuressa kuvassa – Euroopan tapahtumiin verrattuna – Suomen puoluekenttää on pysynyt varsin stabiilina sen jälkeen, kun perussuomalaisten nousun aiheuttama hyökyaalto on tyyntynyt.

Populismin suuri kesyttäjä on ollut valtaanpääsy ja siellä hallitsemisen arkitodellisuuden kohtaaminen.