Nobelistin madonluvut, mutta…..

Talousnobelisti Bengt Holmström on Suomen vierailunsa yhteydessä ottanut kantaa hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen kiistaan irtisanomisen periaatteista ja yleensä ammattiyhdistysliikkeen liian vallitsevaan asemaan. Holmström moittii ay-liikettä itsekkyydestä. Nobelistin pääkritiikki kohdistuu siihen, että Suomessa ei ymmärretä työn muutosta.

Kysymys kuuluu: tarjoaako nobelisti oikeat lääkkeet tilanteen korjaamiseksi?

Holmström kaipaa lisää joustavuutta työmarkkinoille ”hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi”. Nimenomaan ay-liike on paremman kehityksen jarru, katsoo Holmström. Hän moittii sitä, että työttömät ja liittoihin kuulumattomat ovat ilman ääntä työnteon etuja jaettaessa.

Ylen mukaan Holmström on edelleen sitä mieltä, että ay-liike pitäisi pakottaa hyväksymään työehtojen heikennyksiä. Nobelisti jatkaa moiteryöppyä toteamalla, että ay-liike on uhka hyvinvointivaltiolle: ”kaikki saavutetut edut pidetään”. Holmströmin mielestä yleissitovuus on ehkä työntekijöiden kanalta tärkeä asia, mutta ei välttämättä kansakunnan etu. Holmström: ”Hallitus on varmaan ajatellut, että jossain vaiheessa se riita on käytävä. Pakolla se on tehtävä, koska en usko, että tulee päivä, jolloin ay-liike vain sanoo, että luovutaan vallasta.”

Holmström on jo aiemminkin ennakoinut ay-liikkeen murenemista. Nyt hän vahvistaa aiemmin sanomaansa.

:::::::::::::::

Holmström mielipiteet ovat niin yksipuolisia ja jyrkkiä, että tähän on pakko tarttua. Kritiikissä voisi olla totuuden siemen, jos hän ei kärjistäisi sanomaansa. Nyt hän tekee sen nobelistin arvovallalla. Mielestäni esimerkiksi Sixten Korkman on paljon rakentavampi mielipiteissään ymmärtäessään myös työntekijöiden mielipiteitä.

Ensinnäkään ay-liike ei ole pitänyt kiinni ”kaikista saavutetuista eduista” niin kuin Holmström väittää. Tämä on tahallista kärjistämistä, jota ei odottaisi palkitulta professorilta. Holmströmin mukaan hyvinvointiyhteiskunta ”pelastetaan” työnteolla - siitä olen samaa mieltä - mutta esittäessään palkkojen ja työehtojen heikentämistä hän valitsee harhapolun.

Kysymys on laajemmin koko pohjoismaisen mallin kohtalosta. Siihen kuuluu oleellisena osana vahva ay-liike. Paljon ihaillussa Tanskassa ay-liike on oleellinen osa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tämä on syytä muistaa, kun poimitaan tanskalaisesta järjestelmästä rusinoita pullasta.

Nobelisti tarjoaa suuren veden takaisen lännen oppeja Suomen työelämään. En usko, että malli Suomelle löytyy amerikoista. Esimerkiksi PT:n erikoistutkija Heikki Taimio on todennut, että monessa maassa on havaittu, että kun ay-liikkeen jäsenmäärä laskee, tuloerot kasvavat. Eri asia on sitten, että tuloerojen kasvu on joidenkin tahojen nimenomainen tavoite. Jos työntekijä jätetään yksin neuvottelemaan työnantajan kanssa, menestyvät huiput, koska he pystyvät kilpailuttamaan työnantajia. Suurin osa työntekijöistä on heikoilla työnantajaan nähden. Tämä polarisoi työmarkkinoita.

Taimio on torjunut ajatuksen, että tuloerot suurentavat talouskasvua. Tutkimukset päinvastoin osoittavat, että saattaa tapahtua juuri päinvastoin.

Aiemmissa haastatteluissa (HS) Holmström on todennut, että ”meillä ei juuri materiaalisesta puutteesta kärsitä, mutta on henkisesti raskasta, että ei ole työtä”. Professori vähättelee materiaalista puutetta (eli aineellista köyhyyttä). Kuitenkin se on kymmenissä tuhansissa talouksissa arkea tänä päivänä. Sosiaaliturva ei ole runsas, päinvastoin OECD on todennut raportissaan, ettei ”(työttömyydestä aiheutuvaa) etuuksien tasoa ole Suomessa mahdollista madaltaa selvästi nykyisestä”. On kehitettävä muita keinoja.

Tuet eivät tee onnelliseksi työtä vailla olevaa, sanoo Holmström. Eivät tietenkään, mutta ne ovatkin tarkoitettu akuuttiin hätään ja muodostamaan sillan työpaikkasiirtymien välille.

Se, että Holmström on todennut maailman muuttuvan sellaiseksi, että ”et välttämättä tee edes töitä vain yhdelle yritykselle vaan kolmelle” on omituinen antautumisen merkki. Tällaisen yhteiskunnallisen tilanteen torjuminen on mielestäni välttämätöntä. Kannattaako tällä mallilla perustaa edes perhettä? Holmströmin lääkkeillä eli työehtosopimusjärjestelmää karsimalla joudutaan vääjäämättä useiden töiden loukkuun. Juuri Yhdysvallat on siitä esimerkki.

Holmström, kannattaessaan keskitetyn palkoista sopimisen purkamista, tarttuu vain yhteen problematiikan lähestymistapaan. Uutta työtä ei synny entiseen tapaan johtuen mm. teknologisesta kehityksestä ja siitä, että aina tuntuu löytyvän maita, joissa on mahdollista teettää työtä halvemmalla kuin Länsi-Euroopassa. Tarvitaan monipuolinen kirjo erilaisia toimenpiteitä sen sijaan, että työtä tekevät jätetään nykytyyppisen sopimusjärjestelmän ulkopuolelle.

On selvää, että palkkataso ja tarjolla oleva työn määrä ovat saman herkän rakenteen sisäänrakennettuja elementtejä. Eri yhteiskunnat ovat pyrkineet ratkaisemaan tämän ongelman eri tavoin. Esim. Saksa on panostanut halpatyöhön, jota meilläkin moni ajaa (ja johon Holmströmin lääkkeet ajavat), mutta kuulun niihin, jotka uskovat sopimusjärjestelmän ja sosiaaliturvan evoluutioon, ei revoluutioon.

Kun uusliberalismi oli vahvoilla ennen finanssikriisiä (on se tosin vieläkin voimissaan), pidin Holmströmiä sen tyylipuhtaana edustajana. Nobel ei tätä aatosta mihinkään muuta.