Haminan rauha 1958 ja Lasse Lehtinen

Lasse Lehtinen on erittäin monipuolisen uransa yhtenä osana myös popularisoidun historian tulkki. Hän on oikeistodemari ja yksi johtavista Kekkos-kriitikoista yhdessä Hannu Rautkallion kanssa, joskin viime mainittu ei ole ollut viime aikoina aktiivinen. Väinö Tannerin elämäkerran jälkeen Lehtinen on tarttunut toiseen voimamieheen, Kekkoseen, joskin hän on kirjoittanut jo aiemmin Kekkosesta monessakin kirjassaan. Nyt hän yrittää luoda läheisemmän otteen pitkäaikaiseen presidenttiin, vaikka myöntää, että henkilökohtaiset tapaamiset jäivät olemattoman vähäisiksi.

Lehtisen uutuuskirjan nimi on ”Minä ja Kekkonen” (Otava, 2018). Teos on viihdyttävää luettavaa faktojen pysyessä hyvin mukana. Lehtinen on Väinö Tannerin miehiä, ei kahta sanaa. Hän on pyrkinyt nostamaan jo aiemmin Tannerin ainakin osin yhdenvertaiseksi vastapooliksi Kekkoselle ja jatkaa linjaansa uudessakin kirjassa.

Miksi Lehtinen on tärkeä historiankirjoittaja? Ei niinkään sen takia, että hän lähestyisi poikkeuksellisen eritellysti aiheitaan, vaan sen takia, että hän pyrkii poikkeavaan näkökulmaan kanonisoiduksi kokemani historian tulkinnasta. Tässä on puolensa. Vastakkaista ajattelua edustavat monet Kekkos-historian vakiintuneista kirjoittajista. Joukossa on äärimmäisen subjektiivisia ja yksipuolisia tulkintoja Kekkosen urasta.

::::::::::::::::::::

Koulu- ja opiskeluajoilta iskostui mieleeni 1950-luvun lopun yöpakkaskaudelta historian tulkinta, jonka mukaan Kekkonen oli isähahmo, jolla oli hallussaan ulkopoliittinen totuus yhdessä ns. K-linjan kanssa. Osa tunnetuista poliitikoista oli enemmän tai vähemmän harrastelijoita, ”diletantteja”, niin kuin Kekkonen sanoi noottikriisin yhteydessä. Lehtinen toteaa, että oli tavallaan hyvä, että aikalaiset eivät olleet selvillä, ”mitä hämärän rajamailla puuhattiin”. Totuuden tietäessään he olisivat olleet järkyttyneitä. Asioiden oikea laita on paljastunut vasta vähitellen.

Tärkeää on muodikkaasti tarjota ”vaihtoehtoinen totuus” (tai pikemminkin tulkinta) näiden kahden suurmiehen kohtaamisista historiassa. Tähän Lehtinen tarjoaa kirjallaan oman panoksensa. Hyvää tässä on se, että Kekkosen muotokuvaa on vaikeaa hahmottaa eritellysti ilman vastapoolia. Tämä lienee yksi Lehtisen kirjoittamisen motiivi.

Otsakkeessa mainittu ”Haminan rauha” on lainaus Paasikiveltä, joka pessimistisesti ennusti uutta Haminan rauhaa vuodelle 1958. Konkreettisesti se jäi tulematta (siis Suomen joutuminen Venäjän vaikutuspiiriin, kuten alkuperäisen Haminan rauhan seurauksena vuonna 1809). Kuitenkin Haminan rauha toteutui ”verhottuna sisäpolitiikan valekaapuun”, kuten Lehtinen asian muotoilee. Toisin sanoen Neuvostoliitto ryhtyi entistä määrätietoisemmin ajamaan tahtoaan läpi Suomen sisäisissä asioissa. Hegemonian tuli kuulua Kekkoselle presidentinvaalien jälkeen ja suhteet hoidettiin hänen kauttaan. Alkoi erottelu vuohiin ja lampaisiin. Neuvostoliitto oli kuitenkin loppujen lopuksi varovainen toimissaan, kuten seuraavassa pyrin osoittamaan.

Vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen Kekkonen joutui nimeämään vaalien lopputuloksen osoittamien voimasuhteiden mukaisesti sosiaalidemokraattijohtoisen hallituksen, jolla oli takanaan selvä enemmistö eli 137 kansanedustajaa. Neuvostoliitto pelkäsi hallituksessa mukana olevien ”oikeistoryhmien” revanssia seuraavissa presidentinvaaleissa.

Paasikivi – joka on Lehtisen suuresti arvostama valtionpäämies - oli kyllin rohkea nimetäkseen kymmenen vuotta aikaisemmin sosiaalidemokraattien johtaman vähemmistöhallituksen Neuvostoliiton ja Kekkosen vastustuksesta huolimatta. Paasikivi puolusti vuoden 1948 hallitustaan kahden vuoden ajan. Lehtinen rinnastaa vuoden 1948 ja 1958 asetelmat ja kiittää Paasikiveä haluttomuudesta antautua painostuksen edessä. Vuoden 1958 hallitus taipui painostukseen ja hajosi sisältä päin.

Toteutuiko ”Haminan rauha” jo tuolloin vuonna 1958? Ei ehkä täysimääräisesti, mutta se oli alku suomettuneelle kehitykselle. Lehtisen sanoin ”viimeistään vuoden 1961 noottikriisin ja Kekkosen uudelleen valinnan jälkeen oltiin Haminan rauhan kaltaisen järjestelyn piirissä”.

Neuvostoliiton vaikutus Suomen vaaleihin ja politiikan voimasuhteisiin lisääntyi systemaattisesti tultaessa vuoden 1956 presidentinvaaleista vuoden 1958 yöpakkasten kautta noottikriisiin vuonna 1961. Neuvostoliitolla oli vähitellen veto Suomen sisäisiin asioihin. Lehtinen toteaa suorasukaisesti, että noiden vuosien jälkeen Suomessa ei Neuvostoliiton olemassa olon aikana ”muodostettu yhtään hallitusta, jonka jäsenissä olisi ollut Neuvostoliittoon tai noudatettuun politiikkaan kriittisesti suhtautuvia henkilöitä”. Mielenkiintoista on, että näkemykseni mukaan Neuvostoliitto tunsi antipatiaa ensisijaisesti tiettyjä henkilöitä kohtaan ja vasta toissijaisesti poliittisia ryhmiä kohtaan. Neuvostoliittolaiseen tapaan politiikka henkilöitiin olipa kysymys ystävistä tai vihollisista.

Lehtisen tekstistä vahvistuu kuva, että vielä yöpakkaskriisin aikaan Neuvostoliitto oli ensisijaisesti vain valmiudessa puuttua Suomen asioihin ja antoi Kekkosen tehdä aloitteita Neuvostoliiton tuen saamiseksi. Kekkonen taas käytti avustajiaan (mm. Ahti Karjalaista) saattaakseen viestinsä perille Moskovaan. Näin oletettiin sekä Kekkosen että Neuvostoliiton pysyvän tahrattomina. Riittävillä hoksottimilla varustetut Kekkos-opposition miehet kyllä tajusivat, mistä oli kysymys.

Jälkikäteen neuvostoliittolaiset ovat antaneet ymmärtää, että jos Kekkonen olisi puolustanut yöpakkashallitusta, olisi Neuvostoliiton veto rauennut. Oma tulkintani on, että Neuvostoliitto oli vielä yöpakkasten aikaan äärimmäisen varovainen Suomea kohtaan varjellakseen saamaansa tyydyttävää asemaa Suomessa.

Yhteenvetona sodan jälkeisestä ajasta Lehtinen sanoo, että Suomen ”pelasti” vasta se, että Neuvostoliitto mureni omaan mahdottomuuteensa. Itse en näe Neuvostoliiton Suomi-suhteita näin dramaattisesti. Neuvostoliitolle oli ensisijaisen tärkeää, että rajan takana sillä oli ”ystävä”. Vaikka osa siitä oli pakotettua ystävyyttä, en näe aggressiovaaraa, en edes ”vaaran vuosina” 1970-luvun alussa, sillä niillä voimilla, jotka olivat tuolloin ajamassa Suomea vallankumoukselliseen tilaan ei ollut riittävää kannatusta Neuvostoliiton johdossa. Olen useasti tuonut esille käsitykseni, että KGB tunsi Suomen läpikotaisin ja tiesi, ettei suomalaisten vastarinta ole murrettavissa. Parempi siis ystävyydellä syleilty Suomi kuin vastahakoinen alistettu Suomi. Henkinen periksi antaminen ja suomettunut alistuminen olivat itsemääräämisoikeuden kannalta suurimmat aiheutuneet vauriot kansakunnan sielulle noina vuosikymmeninä.

Lehtinen toteaa, että Kekkonen järjesti Suomen kuiville tilanteista, joihin hän itse oli sen ajanut. Samalla Kekkosen vaikutusvalta Suomessa kasvoi äärimmäisiin mittoihin tultaessa 1970-luvulle.

Paasikivi ei käyttänyt Neuvostoliittoa toisia suomalaisia vastaan, vaikka huolehtikin siitä, että Neuvostoliiton intressit hoidettiin Suomessa asiallisesti. Kaikki tämä edellytti sopeutumista vallitseviin olosuhteisiin ja tässä mielessä Paasikivellä oli käytössä monta eri politiikkaa opportunismiin saakka, vaikka puhuttiinkin – ja vieläkin puhutaan - Paasikiven linjasta.

Aivan kirjansa viimeisillä sivuilla Lehtinen pohtii kolmannen tien mahdollisuutta Kekkosen ja Tannerin välissä ja päätyy ajatukseen, että Paasikiven 1940-luvun politiikalla ”olisi tultu toimeen”.

::::::::::::::::::::::

Mikä on arvioni Lehtisen kirjasta kokonaisuudessaan? Hän säilyttää Kekkos-kriittisen näkökulman, mutta hänestä on vaikea saada otetta, sillä mies huolehtii selustastaan. Kekkos-kritiikkiä hän miedontaa jättämällä tekstiin varaumia ”tasapuolisuushengessä”. Suoraan sanoen hän huolehtii, että tekstin sisältö ei muodostu kirjamyyntiä rajoittavaksi esteeksi. Lehtinen antaa kuvan itsestään hyvin taipuisana mielipiteen muodostajana. Periaatteellisuus ei todellakaan kuulu hänen repertuaariinsa (vrt. esim. hänen oma roolinsa Kekkosen valinnassa poikkeuslakimenettelyllä).

Kekkosen ympäristöä – ja varsinkin hännystelijöitä - hän käsittelee totuudenpaljastajan näkökulmasta letkeästi tai purevasti vinoillen. On syntynyt hyvin Lehtisen näköinen kirja.