Fasismin hurmio ja turmio

Yle TV1:ssä esitettiin 1.10.2018 ranskalainen dokumentti Italian fasistidiktaattorista Benito Mussolinista: ”Mussolinin viimeiset päivät”. En voi väittää ennestään tienneeni Mussolinin kohtaloon liittyvistä lopun aikojen epäselvyyksistä, vaikka pääpiirteet diktaattorin irvokkaista viimeisistä vaiheista on kuvattu lukemattomissa lähteissä. Dokumentissa asetettiin kyseenalaiseksi totutut selitykset Mussolinin teloituksesta. Kysymys asetettiin niin, että fasismin vastustajat kilvoittelivat siitä, kuka sai kunnian Mussolinin ja hänen rakastajattarensa Clara Petazzin teloituksista 29.4.1945.

Olen enemmänkin kiinnostunut Mussolinin ja Italian kansan herkästä suhteesta, joten sivuutan Mussolinin viimeisten päivien yksityiskohtien selostaminen ja keskistyn fasistidiktaattorin tuhoutumiseen johtaneiden tapahtumien erittelyyn. Itse dokumentista noin puolet käsitteli Mussolinin viimeisiä vaiheita.

Samalla arvioin Mussolinia laajemminkin fasismin menestyksen syiden ilmentäjänä sekä menneinä vuosikymmeninä että nykyaikana. Mussolinihan on suuremmassa määrin kuin Hitler fasismin alkuperäinen symboli.

::::::::::::::::::::

Mussolinin nousu 1920-luvun alussa perustui yhdeltä osin Italialaisten suurvaltaimperiumin kaipuuseen. Kuten tunnettua Mussolinin ei menestynyt tavoitteessaan. Jo varhain Italian menestys perustui lähes yksinomaan natsi-Saksaan ja Hitleriin, jonka kanssa Mussolini liittoutui vuonna 1940. Alamäki käynnistyi toden teolla, kun liittoutuneet hyökkäsivät heinäkuussa 1943 Afrikasta Sisiliaan osana liittoutuneiden suurstrategiaa. Se merkitsi syöksykierrettä Mussolinin uralle. Fasistihallintoa oli kestänyt 23 vuotta. Samat ihmiset, jotka olivat hurmiossa huutaneet Mussolinin valtaan huusivat hänet nyt alas.

Aluksi maihinnousu Italiaan näytti sujuvan kivuttomasti. Pian kuitenkin liittoutuneet saivat vastaansa Saksan armeijan ja eteneminen hidastui niin, että matka etelästä pohjoiseen kesti kaksi vuotta. Kun liittoutuneet ilmestyivät Sisiliaan fasistihallinto ajatteli luoda sovun uhraamalla Mussolinin. Diktaattoriin oli kyllästytty ja pyrittiin toteuttamaan teemaa: ”fasismi ilman Mussolinia”. Tavoitteena oli selvästi päästä neuvottelemaan ja liittoutumaan suursodan tulevien voittajien kanssa. Niinpä liittoutuneiden vastaanotto oli ylitsevuotavan riemukas.

Mussolini siis hylättiin hetkessä ja kuviteltiin sen riittävän. Mutta siihen rauhantavoittelu tyssäsikin: Italia jakautui kahtia, kun muodollisen asemansa säilyttänyt kuningas ja hallitus siirtyivät etelään, ja Keski- ja Pohjois-Italia jäivät oman onnensa nojaan.

Saksalaiset raivostuivat italialaisten petturuudesta ja kiihdyttivät sotatoimia. Italian hallituksen vangituttama Mussolini vapautettiin Otto Skorzenyn tunnetulla operaatiolla. Mussolini vetäytyi pohjoiseen ja muodosti ympärilleen kerääntyneen armeijan kanssa taisteluihin valmiit joukot keskuspaikkanaan Salon kaupunki Garda-järven rannalla. Hetken näytti siltä, että hurraavat, Mussolinille uskolliset nuoret sotilaat pelastavat diktaattorin. He olivat vielä fanaattisempia kuin edellinen sukupolvi. Benito Mussolini halusi palauttaa fasismin juurilleen ja julisti tasavallan syntyneeksi pohjoiseen. Tosiasiassa ”Salon tasavalta” muodosti nukkehallinnon, joka oli täysin riippuvainen Hitlerin suopeudesta. Mussolini tajusi pian itsekin, että oli pelkkä välikappale natseille.

:::::::::::::::::::::

Fasistista hallitusta vastustava partisaaniliike syntyi Pohjois-Italian vuoristoon vuoden 1943 paikeilla ja taisteli sekä kotimaan fasisteja että natsi-Saksaa vastaan. Alkoi kostojen ja vastakostojen kierre taistelevien osapuolien kesken. Mussolinin fasistit perustivat ”Mustat prikaatit” iskujoukoikseen kostaakseen Mussolinia vastaan nousseille partisaaneille.

Liittoutuneet etenivät taistellen hitaasti kohti pohjoista ja mursivat viimeiset fasistien linnakkeet 20.4.1945.

Mussolini kävi pikaiset, mutta epäonnistuneet neuvottelut partisaanien kanssa Yhteydet katkesivat, kun partisaanit – jäämättä odottamaan liittoutuneiden saapumista – käynnistivät maassa kumouksen ottaakseen vallan käsiinsä. Mussolini pakeni yhä pohjoisemmaksi kohti Sveitsiä mukanaan oma kolonnansa ja parin sadan saksalaisen sotilaan joukko-osasto, joka sekä suojasi että valvoi Mussolinia. Ex-diktaattorin mieliala vaihteli taisteluhaluisuuden ja masentuneen periksi antamisen välillä. Pako jatkui yhdessä Clara Petazzin ja saattueen voimin pitkin Como-järven rantaa, kunnes kommunistipartisaanit pysäyttivät koko joukkion tiesululla. Mussolini tunnistettiin ja vangittiin. Saksalaiset eivät tehneet lukumääräisestä ylivoimastaan huolimatta elettäkään puolustaakseen ex-diktaattoria. Toivottomassa tilanteessa jokainen halusi pelastaa oman nahkansa.

Mussolinin kohtalo oli väistämätön, mutta konkreettisesti tapahtumien kulku on kiistanalainen. Dokumentissa arvuuteltiin, mikä taho lopulta oli Mussolinin surmaamisen takana. Se on käynyt selväksi, että osa Mussolinin pidättäjistä halusi oikeudenkäynnin häntä vastaan ja osa halusi välittömästi teloittaa miehen. Myös liittoutuneet tahtoivat entisen diktaattorin haltuunsa. Häntä siirreltiin paikasta toiseen, kunnes ratkaisua hakeneet partisaanit surmasivat Mussolinin ja Petazzin Giulinon pikkukylässä epäselvissä olosuhteissa ahtaalla kujalla 16 muun vangiksi jäänen kanssa. Ruumiit vietiin Milanoon, jossa väkijoukko häpäisi ruumiita. Lopulta ruumiit ripustettiin roikkumaan nilkoista, kunnes paikalle saapuneet liittoutuneiden joukot lopettivat makaaberin näytöksen.

::::::::::::::::

Monet asiat Mussolinin henkilöhistoriassa panevat miettimään fasismin herkkää tartuntapintaa Italiassa. Mussolinin nousu liittyy oleellisesti demokratian epäonnistumiseen 1920-luvun alussa.

Ensimmäinen maailmansota tuotti sotatoimien osalta Italialle pettymyksen ja osin tämän takia syntyi tarve saada hyvitystä. Kansalaiset halusivat demokratian sijaan vahvan diktaattorin ja ajan hengen ilmapiirissä Mussolini onnistui kaappaamaan vallan. Arvioidessani vuonna 2013 Tarmo Kunnaksen jättimäistä teosta ”Fasismin lumous” blogikirjoituksessani ”Tarmo Kunnas ja lumoava fasismi” totesin seuraavaa:

”Fasismin ja demokratian keskinäistä suhdetta mietittäessä ei voida sivuuttaa 1920-luvun demokratian heikkouksia. Monet älymystön edustajat näkivät parlamentaarisen demokratian juonittelevana, puoluevaltaisena pelinä, joka johti loputtomiin uuvuttaviin taisteluihin päätöksenteossa. Demokratiaa voitiin pitää dekadenttina ilmiönä. Helpompaa oli hyväksyä voimakas valtiojohto, joka ymmärsi ”kansan tahtotilaa”. Tietenkin tämä on idealismia, sillä kansan tahto on moninainen ja kansalaiset joutuivat tinkimään mielipiteen ja ilmaisun vapaudesta omaksuessaan ”poikki ja pinoon” -fasismin. Käsittääkseni monille riitti, että 1920-luvun ja 1930-luvun vaihteen sekasorron jälkeen löytyi työtä ja ainakin toistaiseksi – tavallisten ihmisten näkökulmasta – yhteiskuntarauha”.

Hämmentävää on, kuinka nopeasti italialaiset olivat valmiit luopumaan Mussolinista liittoutuneiden tunkeutuessa Italian maaperälle kesällä 1943. Vähän yli parikymmentä vuotta fasistihallintoa olivat tehneet tehtävänsä ja valmius luopua diktaattorista realisoitui. Hurraavat kansanjoukot riemuitsivat fasismista vapautumista, joskin joukossa lienee ollut myös opportunisteja, jotka pyrkivät vain asettumaan voittajan puolelle.

Vielä hämmästyttävämpää oli Mussolinin lyhytaikainen uudelleen nousu Saksan tuella, kun sota näytti olevan jo menetetty – mitä se itse asiassa olikin – mutta Mussolinin vetovoima uskollisimpien kannattajien joukossa oli vielä pitävä. Ja taas kuviteltiin hetken, että fasismi oli voittava osapuoli.

Äärioikeistolaisessa ajattelussa tänä päivänä toistuvat fasistien ilmaisut ja perustelut, miksi nykydemokratia on rapautunut. Tämä vain osoittaa, että ”tartuntapintaa” on edelleen olemassa. Fasismi on siis viekoittelevaa, kuten Tarmo Kunnas toteaa.

::::::::::::::::::::

Entä mitä seurauksia fasismin noususta ja tuhosta oli Italian kansalaisyhteiskunnalle sotien jälkeen? Arvioidessani (vuonna 2015) Anton Montin kirjaa ”Punaiset prikaatit” totesin blogikirjoituksessani ”Terrorismia italialaisittain: Punaiset prikaatit” seuraavasti:

Montin kirjan pääargumentiksi terrorismille nousee ”petetyn vallankumouksen” kertomus ……. Kommunistipartisaanit vapauttivat vuonna 1945 suuria maa-alueita saksalaisilta. Ne tekivät sen ennen liittoutuneiden saapumista. Partisaanit näkivät (pelkäsivät), että rauhanoloihin palaaminen merkitsi samalla palaamista sotaa edeltäneeseen vanhojen omistajasukujen tehdasomistukeen. Myös monet poliisit ja virkamiehet säilyttivät asemansa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Partisaanit kokivat, että fasismin vastainen vallankumous petti heidät. Partisaanit kätkivät aseita ja lahjoittivat niitä myöhemmin Punaisten prikaatien jäsenille…. Todistettavasti esimerkiksi Aldo Moron kidnappauksessa (1978) käytetyt aseet olivat vanhoja kätköaseita.

Näin siis fasismi myös sitä vastustaneiden, ja sen vastapoolin muodostaneiden Punaisten prikaatien kautta ulottaa pitkän varjon toisen maailmasodan jälkeiseen aikaan.

::::::::::::::::::::::::::

Fasismista on tullut haukkumasana, jonka yhteys alkuperäiseen fasismiin on kadonnut joissakin tapauksissa. Siitä on tullut kirosanan tapainen pahan symboli, kuten Vesa Vares Kanava-lehdessä 3/2016 toteaa. Artikkelissa ”Fasismi myy taas” hän puuttuu fasismi-sanan käyttöön kriittisessä mielessä. Hän arvostelee julkisuudessa käytyä keskustelua liian väljästä fasismi-käsitteen käytöstä. Siitä on tullut keskusteluntappoväline, koska sillä halutaan saada keskustelukumppani vaikenemaan. Mitä ilmaisua sitten pitäisi käyttää äärioikeistolaisista ilmiöistä, joita ei haluta lukea fasismi-käsitteen piiriin? Vares ehdottaa, että ilmiöt määritellään ”äärikansallismieliseksi ja rasistiseksi väkivallaksi”.

Fasismi sekä käsitteenä että sisältönä on juurtunut tämän päivän maailman osaksi meidän demokraattisesti ajattelevien mieliharmiksi. Ehkä Mussolinin ”kuolemat” ja ”henkiinheräämiset” ovat ilmiasuja fasismin lumosta. Mutta lumo on pettävällä pohjalla, sillä fasismin tuhoava voima on luotaantyöntävää ajankohdasta riippumatta.