Markku Kuisma ja Venäjän kaupan déjà-vu

Markku Kuisman uusi kirja käsittelee Suomen ja Venäjän taloudellista yhteistyötä ja yhteyksiä 1700-luvulta 2000-luvulle. Kirjan nimi paljastaa näkökulman: ”Venäjä ja Suomen talous” (Siltala, 2015). Keskityn seuraavassa Suomen ja Neuvostoliiton taloudellisiin suhteisiin toisen maailmansodan jälkeen ja sivuutan vanhimman ja aivan uusimman historian.

Kuisma kirjoittaa sujuvasti kuten aina. Hän välttää viimeiseen saakka ottamasta kantaa idän tai lännen välillä. Hän kertoo hengästyttävää vauhtia tarinaansa, joka ajoittain muistuttaa jännityskertomusta. Sanoisin, että hän on virittänyt köyden, jolla hän kävelee ja tasapainoilee. Virittääkö hän draaman kaaren joskus liiankin dramaattiseksi todellisiin tapahtumiin verrattuna? Hmm, vaikea sanoa!

Kirjan ihan viimeisessä kappaleessa hän yhteenvedonomaisesti ”avautuu” hieman tulevaisuuden suhteen: ”Voihan Suomi olla kuin Ruotsi 1809 jälkeen. Pysyä suvereenissa ja rauhallisessa puolueettomuudessaan ja noukkia tilaisuuden tullen kastanjat tuhkasta kuin kunnon kauppakansa. Se edellyttää vain halua ja rohkeutta olla valppaasti ja itsenäisesti oma itsensä”. Tulkitsen niin, että olipa kysymys painostuksesta idästä tai lännestä, päätöksenteko tulee säilyttää itsellä.

Aloitan tarinan sodan jälkeisestä tilanteesta. Neuvostoliitto sitoi Suomen sotakorvauksilla itseensä. Poliittinen side ei kuitenkaan ollut yhtä luja. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin Stalin piti kiinni maailmansodan aikana tehdyistä sopimuksista. Neuvostoliitossa myös ymmärrettiin suomalaisten tuotteiden korkea Neuvostoliittoa hyödyntävä laatu. Lypsävää lehmää ei kannattanut tappaa.

Joka tapauksessa Stalin piti kiinni tiukoista sotakorvausehdoista, joka oli osaltaan vaikeuttamassa maan jälleenrakentamista. Nyttemmin on nostettu esille keskustelu sotakorvausten negatiivisista vaikutuksista: Suomen teollisuus olisi väitteiden mukaan kehittynyt suotuisammin ilman sotakorvauksia. Tämän Kuisma tyrmää perustellusti ja täysin. Idänkauppa ei olisi voitu korvata länsiviennillä. Sotakorvausten ansiosta suomalainen metalliteollisuus rakensi mahtavan kapasiteetin, joka oli suureksi hyödyksi, kun korvauksista siirryttiin normaalikauppaan. Nokia, Kone, Wärtsilä, Metso, Valmet….. saivat sysäyksen menestykselleen noista ajoista.

Stalin lupasi miltei pelottavasti ostaa kaiken minkä Suomi tuottaa! Kuisma aivan oikein rinnastaa ajan keisariajan päiviin. Muistelen itse Stalinin kehuneen Milovan Djilasille – samalla kun hän moitti muita maita heikosta laadusta – kuinka hyvää tavaraa Suomesta saatiin.

Suomelle viimeinen sotakorvausjuna syyskuussa 1952 ja olympialaiset miltei samaan aikaan tarjosivat nousun kansakuntana pitkän - varsinkin lännen riskipitoisena pitämän - ankean jakson jälkeen. Suomeahan oli ehditty pitää jo menetettynä.

Trumanin oppi eli Neuvostoliiton laajenemisen patoamisoppi toimi myös Suomen hyväksi: se mikä ei ollut Neuvostoliiton peukalon alla oli lännen kannalta voitto.

Metsäteollisuuden menestys länsimarkkinoilla vastasi metalliteollisuuden menestymistä idässä (ennen toista maailmansotaa parhaimmillaan 90 % Suomen viennistä oli metsäteollisuuden tuotteita). Englanti varasi kaiken Suomen vientiin irtoavan puutavaran ja selluloosan. Näin muodostui symmetrinen kuvio, jossa Suomi hyötyi kahdesta kivijalasta samalla, kun se mahdollisti liikkumatilan idän ja lännen välillä.

Kuisman teoksen punaisia lankoja ovat lännen kateus metallin itäviennille ja Neuvostoliiton tiukka kiinni pitäminen konepajatuotteista, johon taas länsi vastasi ahmimalla puuta, paperia ja selluloosaa. Suomi siis joutui kylmän sodan taistelukentäksi, mutta ensisijaisesti vain kauppapolitiikassa.

Metallin ja Neuvostoliiton vaikutuksen kautta Suomeen muotoutui isoja valtionyrityksiä, joilla oli voimakas johto. Suomeen kehittyi erityinen kapitalistijohtajien joukko, joka oli Suomen kommunisteja vastaan , mutta Neuvostoliiton ystävä. Tästä joukosta muodostui myöhemmin punaiset vuorineuvokset.

Myös Suomen merkitys Neuvostoliitolle oli hämmästyttävän suuri: Suomi oli vuonna 1952 Neuvostoliiton suurin läntinen kauppakumppani. Lännessä oltiin kaiken aikaa huolissaan Suomen teknologiaviennistä Neuvostoliittoon ja siitä, ettei Suomi pystynyt olemaan osa lännen masinoimaa antikommunistista kauppasotaa.

Kun kaksi keskeistä teollisuudenalaa jakautuivat lännen ja idän välillä melko ”sopuisasti” taisteltiin öljystä sitäkin ankarammin. Lännessä pelättiin Suomen öljyriippuvuutta itään. Neuvostoliitto pyrki asemaan, jossa se toimittaisi 100 prosenttia Suomen öljystä. Tässä se ei onnistunut, vaikka valtaosan onnistuikin haltuunsa saamaan. Varsinkin Englanti protestoi voimakkaasti ja taisteli itselleen kohtuullisen osuuden.

Vuonna 1948 perustettu Neste Oy oli tapahtumien keskipisteessä. Taistelu kulminoitui taisteluksi Nesteen öljynjalostamon rakentamisesta Naantaliin vuonna 1957. Karkeasti ottaen kiista päättyi tasapeliin, lännestä toimitettuun jalostamon teknologiaan ja idästä toimitettuun öljyyn. Taistelu öljystä poiki itse asiassa enemmän nootteja lännestä kuin idästä. Tämä osoittaa kuinka tärkeää ideologian ja kylmän sodan rintamien puolustaminen myös lännessä oli.

Kaikkein selkeimmin Neuvostoliito käytti kauppaa painostusvälineenä vuoden 1958 yöpakkaskriisin aikaan, jolloin Neuvostoliitto katkaisi kauppaneuvottelut, kun Suomeen nimitettiin Neuvostoliiton mielestä epämieluisa (enemmistö)hallitus. Oli pakko vaihtaa hallitusta.

Vuoden 1961 Efta-sopimus oli merkkipaalu taistelussa idän ja lännen välillä. Suomi liittyi Eftaan vasta, kun sopimukseen liitettiin Efta-edut Neuvostoliitolle taannut suosituimmuuslauseke. Vähintään yhtä kova vääntö käytiin myöhemmin 1970-luvulla EEC-sopimuksesta.

Öljy näytteli sekä Suomen ja Neuvostoliiton että muiden öljyvaltioiden taloussuhteissa 1960- ja 70-luvulla aivan ratkaisevaa osaa. Uusi öljynjalostamo Sköldvikiin nousi vuonna 1966. Neste Oy hankki kaksi tankkeria 1969-70, jotka tulivat tarpeeseen, kun Suezin kanava pysyi kiinni Israelin ja Egyptin kuuden päivän sodan seurauksena.

Vielä dramaattisempi tapahtuma oli vuosien 1973-74 öljykriisi, joka räjäytti öljyn hinnan pilviin. Kohonnut öljyn hinta sai bilateraalikaupan kukoistamaan. Kaupan vaihtokauppaluonteella oli myös haittavaikutuksensa sen aiheuttaessa kauppasuhteisin rakenteellista jäykkyyttä, kilpailukyvyttömyyttä länsimarkkinoilla sekä korruptioherkkyyttä. Neste välitti Suomen oman tarpeen yli menneen öljyn länteen. Tällä tavoin ”kommunistiöljyn ” vastaanotto oli muille länsimaille hyväksyttävämpää kuin suorina toimituksina.

Uutena kauppasuhteiden välineenä käynnistettiin suurimittaisia rakennusprojekteja (Kostamus, Svetogorsk, Norilsk), joiden hyötyjä on ainakin osittain tarkasteltava poliittisesta näkövinkkelistä. En ainakaan itse ole nähnyt kaikkia hankkeita puhtaasti taloudellisesti perusteltuina.

Kuisma nostaa esille pankkien roolin sekä Kekkosen vastaisen opposition päälinnakkeina että Neuvostoliiton kaupan rahoittajina monilla eri tavoilla. Suomen pankit olivat Neuvostoliitolle tärkeitä yhteistyökumppaneita, koska edustivat neutraaliutta myös Suomen ulkopuolisessa länsikaupassa.

Öljyn ylitarjonta 1980-luvulla sorrutti ainakin osatekijänä Neuvostoliiton ja samoin Suomen itäkaupan. Merkittävää on, että romahdus ei tapahtunut 1990-luvun vaihteessa, vaan jo aiemmin 1980-luvun alusta lähtien. Tähän on ehkä kiinnitetty turhan vähän huomiota.

Sekasortoisen 1990-luvun jälkeen (Jeltsinin vastuuton talouden sokkihoito ohjasi julkista varallisuutta oligarkeille) Putinin Venäjä merkitsi alkuun suotuisia aikoja Suomen taloudelle. Veturina ei toiminut raskas teollisuus, vaan kauppa, joka turistivirtojen ja Venäjälle tehtyjen sijoitusten kautta nousi arvoon arvaamattomaan.

Tämä vaihe on nyt toistaiseksi ohi. Tämä vuosikymmen on muuttanut kaiken jälleen kerran: optimismi loistaa poissa olollaan, kauppasota on päällä ja rintamalinjat muistuttavat kylmän sodan ajoista….

:::::::::::::::::::

Kuismalla on laaja, kauas historiaan ulottuvan perspektiivin mahdollistama näkemys Venäjän ja Suomen suhteisiin. Siksi hänen tekstejään kannattaa lukea. Suomi on juuri nyt harvinaisessa tilanteessa. Se on sekä Saksan että muiden länsimaiden kanssa yhteisessä liitossa Venäjää vastaan. Monet haluaisivat viedä länsisitoutumisen vielä pidemmälle. Tällä kertaa on siis toisin kuin joskus aiemmin: olemme avoimesti vihamielisessä leirissä Venäjää vastaan, ja tuo leiri on ennenkuulumattoman laaja koalitio.

Hieman paradoksaalisesti Kuisman kirjan eniten uutta avaava näkemys painottuu Suomen länsisuhteisin. Kuinka kovasti länsi halusikaan pitää kiinni Suomesta!

Onko historiasta opittavaa? On ja ei. Mennyt muodostaa kokemuksen, josta voidaan suurta harkintaa harjoittaen poimia kultahippuja. Kuisma välttää viimeiseen saakka sanomasta mitään tarkkaa arviota tulevaisuudesta. Aina on edessä useiden mahdollisuuksien taivaanranta. Kuisma saattaa olla kaukaa viisas: hän muistuttaa, että nytkään ”kaikki ei ole toisin”: on koettu Venäjän kaupan alennustila 1920-luvulla, samoin 1990-luvulla ja niin myös nyt, mutta aina on noustu ja noustaan nytkin. Déjà-vu!

”Venäjä ja Suomen talous” on suositeltavaa lukemista kaikille, jotka haluavat kokonaiskuvan Venäjän ja Suomen 300 vuoden keskinäisestä taloushistoriasta.