Helsingin kirjamessujen teemamaa oli tällä kertaa Venäjä. Aleksandria-instituutin Markku Kangaspuro kertoi messujen teemaan liittyen Venäjällä kuulemansa huulen: Mikä on pessimistin ja optimistin välinen ero? Pessimisti: Tämän huonommin ei voi enää mennä. Optimisti: Kyllä voi!
Messujen suosio näytti säilyneen. Väkeä oli neljänä päivänä yhteensä noin 80 000 (ml. viini- ruoka- ym. messut) Olin paikalla perinteiseen tapaan kaikkina päivinä. Ruuhka oli valtava etenkin lauantaina, mutta kyllä senkin kanssa pärjäsi. Yleisön määrästä päätellen ei ainakaan messujen perusteella tarvitse olla huolestunut suomalaisten lukuinnostuksesta. Moni osti minun tapaani joululahjakirjat messuilta. Myös koululuokkien vierailut paikalla luovat uskoa lukuinnostuksen säilymiseen.
Keskityn tässä vain historia- , talous- ja yhteiskunnallisiin aiheisiin, en niinkään fiktioon. Kaikille ei kirjatulvan takia löydy ostajaa, koska teosten kohderyhmänä ovat aivan pienetkin erillisryhmät. Vain muutama kirja pystyy isoihin volyymeihin. Moni helmi jää huomaamatta tarjonnan paljouden keskellä. Yksi löytöni oli Tommi Uschanovin ”Hätä on tarpeen”. Kulttuuripessimismin nousu 1965-2015.” Palaan aiheeseen.
Toisaalta paljon lukevana olen pannut merkille saman, minkä moni muukin eli, että kustannustoimittajat on karsittu niin vähiin, että markkinoille tulee viimeistelemättömiä kirjoja.
Messujen suola ovat tietenkin luennot eri aiheista. Venäjän ja Suomen suhteet olivat teeman mukaisesti erityisen huomion kohteena. Nostaisin esille muutamat messuilla esiintyneet henkilöt, joiden asennoituminen tukee rakentavaa turvallisuuspolitiikkaa. Tällaisia ovat Heikki Talvitie, Markku Kangaspuro, Pekka Visuri, Markku Kuisma, Markku Kivinen, Raimo Pesonen, Stefan Widomski ja Arto Mustajoki. Päinvastaisia esimerkkejä olivat mm. Saara Jantunen ja Sofi Oksanen. Keskeinen havainto oli, että Venäjän Suomen suhteisiin rakentavasti asennoituneet näkivät suhteemme laaja-alaisesti, peittelemättä kipukohtia ja sortumatta panikointiin. Jantusen ja Oksasen asenne oli läpeensä yksipuolinen ja keskittyi Venäjän propagandan torjumiseen.
Oli melkoinen järkytys, kun vertasi Stefan Widomskin puheenvuoroa Sofi Oksasen ja Saara Jantusen yksipuoliseen informaatioon. Widomski kertoi kuinka hän tunsi myötähäpeää mennessään neuvotteluvaltuuskuntien kanssa Moskovaan, kun suomalaiset kollegat osoittivat venäläisille ylemmyytensä tavalla tai toisella. Meitä suututtaa venäläisten uho ja valitus, että he eivät saa ansaitsemaansa kohtelua, mutta ovatko jauhot omassa pussissa kuivat?
Vaikka ei olisikaan samaa mieltä venäläisten kanssa ulkopolitiikan kriiseistä ja sananvapauskysymyksistä (useimmat, kuten minä, eivät ole), ei tekisi pahaa asettua vastapuolen asemaan ja miettiä, miten asioissa päästäisin eteenpäin. Onnettomasti Oksanen ja Jantunen tulevat leimanneeksi monet rakentavan kriittisesti Venäjään suhtautuvat – mutta venäläisyyttä edes jossain määrin ymmärtävät tahot – trollien uhreiksi, aivopestyiksi yksinkertaisiksi tolvanoiksi.
He esittävät propagandan tunnistamista oppiaineeksi! Se onkin vastuullinen tehtävä, sillä Isisin propagandan lisäksi on tunnistettava Venäjän ja lännen propaganda ja vastapropaganda. Eiköhän nämä pitäisi yrittää sisällyttää olemassa oleviin äidinkielen tunteihin?
:::::::::::::::::::::::::::
Hyvin vahva teema tämän kerran kirjamessuilla oli poliittinen taistelu Suomen tasavallan huipputehtävistä ja presidenttien Neuvostoliitto/Venäjä-suhteet. Vertaan tässä kahta luentoa (ja kirjaa) keskenään: Jukka Seppisen ”Mauno Koivisto – poliittinen elämäkerta” ja Risto Hauvosen ”Koivisto Kekkosta kaatamassa”. Minulla on ollut hyvin kriittinen asenne Jukka Seppisen kirjatehtailuun, ja kun kuulin hänen suustaan, miten Kekkonen oli puhdistanut pöydän siistiksi ongelmista Koiviston edessä olleista haasteista ja sitten Koivisto oli sotkenut pakan pahan kerran päästämällä KGB:n riehumaan vapaasti Suomen sisäpolitiikkaan, niin tuli suorastaan paha mieli. Missä on nyt – usein Urho Kekkosen hiljaisuuden vuosiin liitetty – moite presidenttiin kohdistuvista tahdittomista, vääristelevistä arvioista? Minä ainakin annan ankaran moitteen.
Hauvosen kirja oli minulle myönteinen yllätys tasapuolisuudessaan, vaikka ei sisältänytkään erityisen uusia aspekteja. Kirja on yhteenvedonomainen kooste 1980-luvun vaihteen jännittävistä vuosista.
Nämä kaksi kirjoihin perustuvaa esittelyä/luentoa olivat valovuoden päässä toisistaan, mitä tulee asennoitumiseen päähenkilöihin. Olemmeko yhä enemmän menossa tällaiseen suuntaan, jossa lukijalle jää suuri vastuu luetun ja puhutun ymmärtämisessä. Asia jää mysteeriksi, sillä kirjamessujen luonteeseen eivät sovi yleisödebatit, joissa voitaisiin kriittisesti arvioida esiteltäviä teoksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti